>>>jatkuu>>>
MEIDÄN rakastelun hiestä lääpästyneet vartalomme liimautuvat yhteen. Aika lipuu ohi. Ties mones ratikka menee ohi? Niitä kulkee eri suuntaan. Niitä on liikkeellä. On se aika illasta, jolloin liikenne on yhä vilkasta.
Muistikuvat kertautuvat. Muistini on kuin valokuvakansio, jonka sivuja voi käännellä edestakaisin, mennä eteenpäin ja palata takaisin. Jos jokin kuva herättää liian tuskallisia muistoja, voi kääntää esiin jonkin toisen kuvan.
Aldous Tsitsis auttaa tietämättään. Vai voiko hänen kohdallaan puhua tietämättömästä? Hän kysyy ja minä kuulen, mutta en ole varma kuulemastani.
”Kysy uudestaan”, kehotan. ”Sanoit jotain?”
”Hepun tyttöystävä”, Aldous vihjaa.
”Hän, jonka näin niillä kirjamessuilla, joilla Heppu käveli lehtien mukaan rakkaudesta sokeana päin vastaantulijoita?”
”Niin”, Aldous vastaa.
Ihminen, joka unohtui. Tiesin, että nainen oli Hepun tyttöystävä. En pitänyt minään kummana, että kun tapasin Hepun kirjamessuilla tuona toisena kertana – ensimmäinen kerta ja tapaaminen oli historian lehdillä matkatoimiston tiloissa – tällä mediapersoonalla oli naisystävä mukanaan. Se oli luonnollista.
Sitten nainen lähti jonnekin ja Heppu ja minä jatkoimme keskustelua, lopetimme sen ajastaan ja lähdimme kiertelemään. Kirjamessuilla kiertely on sellaista liikehtimistä. Minulla oli katsottuna muistilistaan etukäteen tiettyjä esiintyjiä, joita aioin kuunnella ja sisäistä karttaa, miten vaeltelisin siellä kirjallisuuden, runouden ja kulttuurin kyllästämässä ilmapiirissä esiintymislavalta toiselle.
Nyt oli toisin. En ollut liikkeellä yksin, omineni. Suunnitelmat sekautuivat. Vierelläni asteli hahmo, johon media oli hullaantunut. En ollut tottunut siihen, että päät kääntyilivät, kun vaelsin kansanpaljouden keskellä. Jotkut miehet saattoivat kääntyä katsomaan meikäläistä, poikkeuksellisesti, mutta eivät läheskään kaikki sata prosenttia. En kääntänyt kaikkia päitä, mutta Heppu teki sen. Hepulle ladeltiin kommentteja, häntä tervehdittiin, häntä katsottiin bongaten – kirjamessut on se paikka, jossa bongataan tuttuja televisiokasvoja. Niitä naamatauluja on. Niiltä ei yksinkertaisesti välty näillä messuilla.
Taisin sanoa jo aiemmin, että kirjamessut meni pilalle.
Se piti paikkansa. Unohdin minne olin menossa, mitä aioin käydä kuuntelemassa. Me pysähtelimme vähän väliä. Ihmiset tarttuivat kiinni Hepun käsivarteen. Heillä oli sanottavaa, asiaa ja Hepulla oli heille kaikille hetki aikaa. Sen ohessa, että hän vahti koko ajan samalla minua.
”Mä en päästä sua enää silmistäni”, Heppu vannoi, kun me istuimme vielä siellä kahvilassa. Kummat sanat, joihin en osannut vastata. Yllätyin liikaa.
”Vastasitpas”, Aldous Tsitsis protestoi. Hän pudistaa päätään.
”Anteeksi”, sanon. ”Mielikuvitus vie myös naista, ei ainoastaan miestä.”
”Sulla on korkea-arvoinen mielikuvitus”, Aldous sanoo ja odottaa.
En ymmärrä aina enkä kaikkea mitä lemmenlurittajani sanoo.
”Niin”, jatkan. ”Hän sanoi, että en päästä sua enää silmistäni. En tämän jälkeen. Heppu sanoi sen siinä istuessamme rinnakkain ja minä kysyin mitä hänen rakkaansa sanoo siihen?”
”Minulla ei ole muita rakkaita kuin sinä”, Aldous laskettelee vanhasta muistista.
Minusta tuntuu, että molemmat aikuiset mieheni sanovat samaa. Toinen sanoi sen silloin kauan sitten ja tämä nyt. Olen viestikapula. Olen siirtynyt Hepulta Aldoukselle. Onko jatkossa tiedossa lisää viestinviejiä, koko neljän osanottajan joukkue vai onko tämä vain kahden kauppa?
Myöhemmin, kun kävelimme tungoksessa, sain osani julkisuuden kiroista ja huomiosta. Kysyin kuitenkin ainakin kaksi kertaa, mihin Hepun tyttöystävä hävisi ja miten Heppu aikoi löytää hänet?
Kun kysyin sitä, lisäsin siihen, että olen lukenut lehdistä, että Heppu ja tämän tyttöystävä asuvat yhdessä.
”Liioittelua”, Heppu vastasi.
Me seisoimme vanhojen kirjojen osastolla, jossain risteyksessä, kirjahyllyssä kiinni ja meidän vieressämme, kädenojentaman päässä oli nuori, kiharatukkainen mies, jolla oli kirja auki käsissään, mutta tämä katsoi häpeämättömästi meitä kahta ja kuunteli.
”Ei täällä voi puhua”, sanoin. Puuskahdin.
”Mennään meille”, Heppu ehdotti, mutta pudistin kiivaasti päätä.
Miten nuori olin silloin, ajattelen. Nuori ja nätti.
”Olet yhä”, ajatustenlukija kuittaa.
”Älä vakoile mua”, vastaan.
”Pyydän anteeksi. Yritän välttää sitä.”
Vain puhetta, tuumin.
En halua lähteä pois kirjamessuilta. Sitäkö varten tulin sinne, että luovuttaisin leikin kesken ja lähtisin ensimmäisen kahden tunnin jälkeen pois? Ei hyvä. Joten me menimme ja tungeksimme isojen kustantajien valloittaman näyttelyosaston läpi Eino Leinoon, jäimme seisomaan täpötäyden katsomon taakse ja kun esiintyjä vaihtui ja väki katsomossa myös, pääsimme kiilautumaan vierekkäisille istuimille.
Istuimet ovat malliltaan niitä samanlaisia, joita on koulujen liikuntasaleissa, tulleet tutuiksi kevätjuhlissa, ylioppilasjuhlissa ja muissa suurissa juhlissa. Samaa henkeä ja tyyppiä. Halpaa ja käytännöllistä.
Me istuimme tai seisoimme kansanjoukossa, viimeisinä paikalle tulleina ja jääden vähitellen joukon sisälle. Tunsin kihelmöivänä Hepun vartalon ja hengen siinä vieressä, lähellä, puoliksi takanani. Se hetki jäi mieleen. Silloin joku napsaisi kuvan, joka päätyi sisäiseen albumiini. Se oli hetki, jolloin kukaan ei tullut siihen väliin omine selityksineen.
Me istuimme rinnakkain ja tajusin, että tämä ei ole edes se esitys, jota aioin tulla seuraamaan, mutta tarvitsiko olla? Olin lopulta hyvilläni siitä, että kaikki kääntyi näin päin, sillä tiesin, etten pystyisi nyt keskittymään kunnolla muuhun kuin mieheen vieressäni.
En ollut luovuttamassa, vaan totean asian.
Toinen kerta, jolloin kysyin, missä Hepun on määrä tavata tyttöystävänsä?
”Ei missään”, Heppu vastasi. Hänen ilmeensä ei ollut töykeä. Se oli rakastava. Ymmärrän, että näin oli syystä, koska Heppu katsoi minuun.
”En halua tulla teidän väliinne”, sanoin.
”Ei ole mitään välejä”, Heppu vastasi. Hän toisti samaa: ”Me olemme vain ystäviä, kaksi ystävystä. Luota minuun.”
Lehdet vatvoivat muuta. Sain kuulla ja sain oppitunnin, että se on lehtien tyyli ja tapa eikä siitä pidä välittää eikä piitata. Oikeasti Hepulla ei ole naisystävää, ei ketään. Hän on leski.
”Tiedän”, sanoin.
Sen tiesivät kaikki.
Heppu käsitti sen myös siinä kesken kaiken, oman selittelynsä: ”Niin, aivan.”
Mutta hän ei puhunut siitä elämänsä draamasta enempää, ei silloin eikä myöhemmin. En kysellyt.
Uhrasin täten yhden nautinnollisen päivän kirjamessuilla tälle uudelle miestuttavuudelle.
”Kadutko?” Aldous Tsitsis kysyy.
”En tietenkään.”
Halusin ja toivoin toisaalta, että Heppu lähtisi pois siitä häiritsemästä ja samalla halusin ristiriitaisesti, että mies ei lähtisi. Toivoin, että Heppu antaisi minulle vaikka puhelinnumeronsa tai ehdottaisi seuraavaa tapaamista. Se olisi ollut parasta. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapasimme näin, mutta se kaiveli hieman, että hieno päivä kirjamessuilla meni tärviölle.
”Eikö ole hullu nainen?” kysyn.
”Ei”, Aldous vastaa. ”Et ollut etkä ole.”
”Puhut vain.”
”Puhun vain.”
”Piru sun kanssasi.”
”Piru mun kanssani.”
Aldous virnistää ja jatkaa: ”Osaan minäkin.”
”Osaat. En epäile sitä.”
Käsitin, että Heppu arvasi mielenliikkeeni. Siis ei vain Aldous, vaan myös Heppu pystyi siihen. Olenko niin ennalta-arvattava?
Heppu myönsi, että tämä ei ole tosiaan oikea paikka syventyä keskusteluun. Hän pyysi minun puhelinnumeroni? Annoin sen. Soin sen hänelle. Niin päin.
”Saanko soittaa sinulle ylihuomenna?” Heppu kysyi.
”Ylihuomenna?” toistin. Aivoni toimivat tahmeasti. Rakastuneen aivot. Mikä päivä se on? mietin. Olin hukannut sinä hetkenä myös sen silloisen päivän. Vaikea paikka.
”Silloin kirjamessut ovat ohi”, Heppu auttoi.
Niin totta, ajattelin. Se on silloin niin paljon kuin maanantai.
”Onko sulla silloin mitään erikoista?”
”Ei”, vastasin.
”Vastasit ajattelematta”, Heppu huomioi.
”Niin.”
Mitä siitä sitten? Olisiko minun pitänyt esittää jotain muuta?
>>>jatkuu>>>
