Terveisiä Taavetista

 

Eilen oli kevätpäiväntasaus. Kauppareissulla virui likaisella lumipenkalla pulunraato. Pulujen merkitys on kasvanut mielessäni. Ne ovat jokapäiväinen, ympärivuotinen ilmiö. Kuikka puolestaan mainitaan monta kertaa Doctorowin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kuikkajärvi. Se on kuudestoista tänä vuonna lukemani kirja ja kahdeksas ääneen. Helena etsi netistä onko Kuikkajärvi todellinen vai ei, Loon Lake? Sellainen sijaitsee New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, lähellä Kanadan rajaa. Kuikkajärvi on sekava kirja, josta saa kuvan, että siinä on pohjana oikeita tapahtumia ja henkilöitä, mutta ne on muutettu fiktioksi. Kuikkajärvi toi mieleen saman kirjailijan uudemman teoksen Gangsterin oppipoika, jossa on samoja elementtejä ja tunnelmaa, mutta toteutus on perinteisempi ja josta pidin enemmän. Gangsterin oppipoika oli ensitutustumiseni tähän kirjailijaan. Roberto Bolañon melkein tuhatsivuisessa kirjassa 2666, jota luen itsekseni – olen kirjan puolivälissä – siinä liikutaan tällä hetkellä Sonoran autiomaamaisemissa Meksikossa. Ajankohta on 90 -lukua. En tiedä kuinka paljon siitä on pelkkää fiktiota ja kuinka iso osa faktaa. Nimiä on riittämiin kirjan neljännessä osassa nimeltä Rikosten osa ja jossa on eniten tapettujen naisten nimiä, yleensä koko nimi, yksi tai kaksi etunimeä ja sukunimi. Samaan tyyliin kuin vanhoissa, venäläisissä romaaneissa. Nimet tuntuvat olevan tärkeitä.

Kun kuu kääntää kasvot(10)

 >>>jatkuu>>>   

Kerroin omiani. Tai meidän perhehistoriaa, isäni muistelemia. Hänellä oli tapana muistella niitä aikoja, kun hän oli vasta poikanen ja Kehä ykkönen oli tavallinen maantie. Helsingistä Espooseen vei Jorvaksentie. Moottoritien mittava silta Lauttasaaresta Ruoholahteen oli valmistunut vastikään Lauttasaaren vanhan sillan pohjoispuolelle. Jorvaksentie oli olemassa ja käytössä samaan aikaan, kun Kehä ykkönen oli yhä vasta maantie, jossa oli perinteiset yksi kaista kumpaankin suuntaan. Tämä kaista ja toinen vastaantuleville. Välissä pilkkuviiva, jossa oli keltainen, yhtenäinen kieltoviiva niissä kohdissa, joissa ei ollut lupa ohittaa. Sitä kautta meidän perhe, en minä, mutta meidän perhe ajoi omalla henkilöautollaan, Skodalla, kun lähdimme maalle. Reitti vei Lauttasaaresta Tarvontielle. Moderni liittymä siinä missä moottoritie ja Kehä ykkönen ristesivät. Kehä ylitti siltaa myöten moottoritien. Sen jälkeen käännös vasempaan, suoraan vastaantulevien kaistan yli ja alas liittymää moottoritien laitaan. Nyt samalla kohdalla on kaksi, ei, taitaa olla hulppeat kolme kaistaa yhteen suuntaan ja aita välissä väylän keskellä esteenä.

Tarvontietä pitkin pääsi ajamaan tuossa historiallisessa menneisyydessä kymmenen kilometrin matkan Bemböleen.

”Siitä on viisikymmentä vuotta”, hymähdin. ”Aika ennen minua.”

Kulta hymyili.

Katsoin omia kuviani. Kuvia itsestäni.

”Voi poika parkaa”, säälin.

”Tyttöparka”, Kulta Kimono oikaisi.

Pojalla oli heppi, heijari. Minulla oli sama kuva kotona, visusti piilossa laatikossa. Totta kai Kulta oli antanut minulle kaiken haluamani kuva-aineiston sitä mukaa, kun niitä karttui, kaikki toiset vedokset, minulle omaksi lahjana ja lahjoina. Kullalla oli oma kokoelmansa omassa tallessaan ja kolmantena kuvat, jotka tulisivat esille ja julkisuuteen, siltä osin kuin tulisivat ja neljäs satsi varmuuskopioina ja lisää varmaan tietokoneen muistissa ja muistitikuilla. Minusta oli paljon aineistoa, minun elämäni tärkeimmästä ja suuntaa-antavimmasta tapahtumasta.

Happenings. Sitä se oli, isolla kirjaimella.

”Täällä riittää valoa”, Kulta huomautti.

Ymmärsin. Arvasin. Kävelin vain ja katselin.

”Riittää”, Kulta toisti.

En vastannut.

”Miten on?”

Jäin tunnelmoimaan tähän kohtaan näin pitkäksi ajaksi, koska se jäi viimeiseksi kerraksi, kun tapasimme toisemme. Lyhyt ystävyys kukoisti hetken. Viisas lukija arvaa varmaan, että syy ei ollut välirikko, ei mikään sellainen, jonka yli ei olisi voinut päästä. Se oli onnettomuus. Me ihmiset olemme alttiita onnettomuuksille.

Helsinkiläiset tietävät tietenkin, että Salmisaaresta, Kaapelitehtaan ja Alkon viinatehtaan välistä, menee liikenneväylä Lauttasaareen ja salmen ylittävälle sillalle. Sillalta alan harrastajat kalastavat onkimalla silakoita silloin, kun niitä tulee parvina kutemaan salmen läpi lahden suojaiseen poukamaan ja rannan saarten välisille matalikoille. Romanttista. Helsinkiläiset, lauttasaarelaiset, ruoholahtelaiset, jätkäsaarelaiset, kaikissa näissä ryhmissä on myös niitä, jotka harrastavat mielellään jäällä kulkemista, kun sellainen tilaisuus on. Ymmärsin, että Kulta Kimono teki sitä myös. Mutta hän ei hukkunut heikkoihin jäihin. Ei ollut jäätä. Hän lähti temppuilemaan sillan kaiteella. Miksi? En tiedä. Nämä ovat näitä perinteisiä, uhkarohkeita leikkejä, joihin pojat sortuvat useammin kuin tytöt. En tiedä tapahtuman yksityiskohtia, mutta jostain syystä Kulta kiipesi kaiteelle. Ajankohta oli yhä talvea, mutta helmikuu oli pitkällä ja näen mielessäni, että aurinko paistoi ja ne kaupunkilaiset, jotka olivat vapaalla, kuljeksivat sillalla. Siinä saa aurinkoa. Siinä mereltä tuulee. Helsinki on merellinen kaupunki.

Kuulin tapahtuneesta, kun lähdin tapaamaan varta vasten Kulta Kimonoa Kaapelitehtaalle. Olin soitellut hänelle parina päivänä, ensin kysyäkseni mitä kuuluu ja sen jälkeen huolestuneempana. Operaattoria ei löytynyt. Numero oli kadonnut ja ihminen sen myötä.

Oli pilvipoutainen iltapäivä, kun nousin ratikan kyydistä Itälahdenkadulla vai Itämerenkadulla, en muista vieläkään kadun nimeä. Olin menossa suoraan Kullan työhuoneelle. Oletin, että todennäköisimmin löydän hänet sieltä. Kävelin Kaapelitehtaan sisäänkäynnille. Ohitin muutamia kavereita, jotka tupakoivat pihalla tynnyrin ääressä. Ikiaikainen näky: Tyypit röökillä. Muistan mitä ajattelin: Onko tynnyri täynnä tumppeja? Harkitsin jopa koukata tarkoituksella niin läheltä ohi, että näkisin, mutta luovuin ajatuksesta.

Ajatukseni kohdistuivat Kulta Kimonoon. Olin huolissani. Olin ajanut itseni huolestuneisuuden tilaan.

Miksi et ole vastannut puheluihini? Oletko hävittänyt kännykkäsi? Se olisi pienempi paha. Pahaan karmaan ja tapahtumiin uskovana pelkäsin kuitenkin jotain vakavampaa ja ikävämpää. En pelännyt kuitenkaan, että hän olisi luopunut minusta, meidän yhteisprojektista ja liputtanut ystävyytemme ulos. Oletin, että hän on kipeä, sairaana ja että hänen ystävä- ja tukiverkkonsa on pettänyt ja jättänyt hänet virumaan omiin oloihinsa.

Tulin pelastamaan hänet. Olin ritari.

Romanttisempana mahdollisena syynä Kullan vaikenemiseen oli luomisvoiman ehtyminen ja sen tuottama syvä masennus ja johon keljuun tilanteeseen tulin tarjoamaan apua pelastavana enkelinä. Se mikä on pelastettavissa romantiikalla ja läheisyydellä.

Nousin kuluneet portaat, jotka olivat tutut ja ystävälliset, vaikka olin vain kerran tätä ennen kulkenut niitä ylös ja alas. Muistin tien. Ajattelin, että kohta kohtaamme. Ajattelin ja viestitin mielessäni, että kestä vielä vähän aikaa, olen tulossa. Olen lähellä.

Ovi oli lukossa. En ihmetellyt sitä. Koputin. Rynkytin ovea vähän, en epäkohteliaasti, vain sen verran, että sain aikaan ääntä.

Lopetin ja kuuntelin mahdollisia ääniä, jotka kuuluisivat oven takaa. Odotin lähestyvien askelten muodostaman rivin, jonon tulevan kohti tätä erottavaa ovea, mutta en kuullut mitään. Vanha talo vain huokaili. Se oli avautuva ulko-ovi, joka piti samanlaisen äänen kuin suu joskus, kun sen avaa. Tai kuvittelin näin.

Kuulin äänet, sisääntulevien äänet ja portaita parastaikaa nousevien äänet. Eläydyin osaani ja minusta tuli hetkeksi Dostojevskin Raskolnikov, joka oli Pietarissa rappukäytävässä Rikos ja rangaistus -romaanissa. En eläytynyt niin hyvin, että olisin juuri tappanut kirveellä vanhan koronkiskojaeukon ja palvelija Lizavetan, mutta minun tarinani lähti kyytiin ja käyntiin ja hyppäsi mukaan siinä rappukäytävässä ja jossa jäisin seuraavaksi kiinni. Toisin kuin Raskolnikov. Askeleet ja puhe nousivat ylöspäin ja sitten he näkivät minut ja minä heidät. He vaikenivat, puhe päättyi. Luulen, että he olivat olleet kaikki äänessä, kolme nuorta miestä kaikkiaan ja ensin vaikeni yksi kolmikosta, sitten toinen ja viimeinen ääni jäi soimaan ilmaan. En kuullut sanoja, vain äänen ja sitten sekin sammui.

”Siellä ei ole ketään.”

Sen sanoi viimeksi äänessä ollut, arviolta oman ikäiseni heppu. Hänen kaverinsa jäivät siihen taakse tueksi tai jäivät muuten vain.

”Mitä tarkoitat?” kysyin. ”Hän oli täällä vielä muutama viikko sitten.”

”Jotkut tietävät, että hän putosi sillalta. Mereen. Ruumista ei ole löydetty. Tai en tiedä, ehkä se on jo tähän mennessä löydetty?”

Kylmä ilmoitus. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

     

Minna Canthin -päivä. Toistaiseksi ainoa suomalainen nainen, jolle liputetaan. Tutustuin nuorena Canthiin, kun luin oma-aloitteisesti Kauppa-Lopon. Muistan sen epämääräisesti samanlaisena ja saman tunnelmaisena kuin vaikkapa jotkut Juhani Ahon tekstit, Panu ja Rautatie. Pelkkiä kevyitä mielikuvia. Kaikki asiasisältö on unohtunut. Koulussa luin aikoinani otteita Minna Canthin näytelmistä ja sain tietää muutenkin tästä henkilöstä, mutta siinä silloisessa maailmankuvassani Canth ja hänen aikalaisensa olivat mennyttä historiaa ja ymmärrykseni ulottumattomissa. Onko niin, että vasta, kun ihminen elää ja muuttuu, alkaa kehittyä, elää ja muuttua? Eilen illalla katsoimme elokuvan Lost in Translation. Arvioin, että se oli neljäs kerta, kun näimme sen. Pidin siitä edelleen. Pidän elokuvista, joista puuttuu vauhti ja toiminta. Alan kai olla siinä iässä.

Terveisiä Taavetista

 

  

Päästin Tipit -kuunnelmaluonnoksen käsistä. En väitä, että se tuli valmiiksi, mutta jätin sen rauhaan toistaiseksi. Kolme seuraavaa aihetta odotti valmiina, seisoivat kuin liftarit tien laidassa peukalot pystyssä: Kuunnelma, jota aloittelin ennen kuin muokkasin välitöinä ensin Kun kuu kääntää kasvot -fiktion ja sen jälkeen Tipit -fiktion molemmat kuunnelmamalliin. Kirjoitan sitä, mitä kirjoitan, mielihalujen ja -oikkujen mukaan. Ilman suunnitelmaa, tunteella. Jatkan siis sitä kuunnelmaa, jonka aloitin aiemmin. Toisena tapailen uudestaan aihetta Kaksi tiikerintaljaa. Proosaa. Se lupaava projekti meni jotenkin sutturaan, jos käytän tätä arkista tietokonetermiä. En ollut tarpeeksi varovainen sen kanssa. Poimin siitä puolet talteen ja hahmottelen siihen puolikkaaseen sopivaa aisaparia. Kolmantena tuli kutsumattomana kyytiin tuore kirjoitusidea, josta tein ensimmäiset merkinnät tämän kuun alussa. Proosaa myös. Kirjoitin sitä yhtä aikaa Tipit -kuunnelmaluonnoksen kanssa. Toissapäivänä ja eilen kirjoitin vuorotellen molempia näitä proosatekstejä ja kuunnelmaa ja niiden ohella pidin omaa päiväkirjaa, kirjoitin kaunokirjoituksella vihkoon toista päiväkirjaa ja täydensin sarjaa näillä blogimietteillä.

Kun kuu kääntää kasvot(9)

 >>>jatkuu>>>   

Katsoin häneen. Sovitin luottokorttini takaisin lompakkooni ja aukaisin käsilaukkuni. Olin lähdössä pois, esiinnyin niin.

”Hetkinen”, myyjä hätääntyi.

Hän kävi takahuoneessa ja palasi.

”Muuten”, sanoin ennen kuin hän ehti sanoa mitään.

”Niin?” Epäilevänä ja epäluuloisena.

”Kun nyt esittelit näitä ruutuja ja resoluutioita, niin kysyn onko teillä myynnissä sellaista telkkua, mallia, jossa ei ole niitä typeriä ja tarkoituksettomia kanavatunnuksia näkösällä?”

”Anteeksi?”

”Et ymmärtänyt. Niinkö?”

”Niin.”

Selitin uudelleen. Ostotapahtuma oli hidastunut kertaalleen, minusta riippumattomasta syystä, joten en pitänyt väliä, vaikka käyttäisin ja käyttäisimme siihen vielä lisää aikaa. Vai tuliko sellainen vain mieleen siinä: Kysyin löytyykö valikoimasta muuten samanlainen ja yhtä hyvät resoluutiot ja värit näyttävä vastaanotin, mutta josta puutuvat kanavatunnukset, siis ruudulla koko ajan esillä olevat tunnukset?

”Jos muistan oikein, elokuvissa, kun menee elokuvateatteriin, siellä ei kankaalla ole mitään ylimääräisiä kirjaimia ja symboleja elokuvan päällä. Tekstitys, mutta ei muuta.”

Huomasin, että puhun ulkoavaruuden kieltä.

Kulta Kimono nauraa kihersi vieressä ja se vei varmaan osan ja osin myyjän huomion. Oletin, että hän piti puhettani pilkkana? Hän ei käsittänyt.

”Et ymmärtänyt vielä?” sanoin. Hauskaa, ajattelin.

”En.”

Rehellinen. Sen saattoi lukea arvon myyjän ansioksi.

”Toinen puute”, jatkoin. ”Mieluiten ottaisin sellaisen telkun, josta saa poistettua mainokset.”

”Mutta eihän se ole mahdollista.”

”Eikö?” kysyin. En sanonut, että eikö se ole pelkkä tahdon asia?

Lopetin lisäjankkaamisen siihen. Myyjä kysyi osoitteeni. Sovimme päivän, jolloin televisio tuotaisiin. Se oli huomenna. Sovimme ajan.

”Tästä menee korvauksena ylimääräinen kuljetuskustannus”, myyjä huomautti.

”Siitä ei ollut puhe”, tyrmäsin hänet. ”Maksan tämän hinnan, en enempää. Jos ei kelpaa, antaa olla.”

Kävelimme vaitonaisina ja kumpikin sulatellen ilmeisesti mielessään tapahtunutta Kaapelitehtaalle. Kulta Kimono oli hakenut ja saanut sieltä työtilan itselleen. En ollut käynyt siellä ennen. Itse asiassa me kaksi olimme olleet varsin harvakseltaan tekemisissä. Minun sukupuolenvaihdosseurantani ei ollut niin ripeäsykkeistä, että se olisi vaatinut tiheää seurantaa ja muulta osin liikuimme eri piireissä. Kulta liikkui ja oli tekemisissä omien verkostojensa kanssa ja minä olin täydellisesti jollain sivuraiteella.

Se tuli tässä myös eteen. Sukupuolenvaihdosseuraamuksia: En halunnut ylläpitää yhteyksiä entisiin kavereihini, jotka nykyisin olivat ja olisivat virallisesti poikakavereita. Jostain syystä en halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan. En kokenut sitä mielekkäänä enkä tarpeellisena enkä hyvänä. Tein pesäeroa sinne ja tänne ja sen seurauksena jäin yksin.

Tämä on kirja yksinäisyydestä, raportti siitä. Enimmäkseen. Lyhytkestoisten valopilkkujen pilkahduksia muun tasaisen harmauden seassa.

Taisin olla allapäin sisimmässäni.

Vuosi sitten, vähemmän aikaa kuin vuosi takaperin, olin vielä miespuolinen nuorukainen, nuorukaisen ja keski-ikäisen välimaastossa varttuva miesihminen, mutta nykyään olen kieltänyt miehisyyteni, pyllistänyt sille ja liittynyt hameveikkoihin.

”Ulkoisesti nainen, joka esittää kaupan myyjille outoja kysymyksiä”, Kulta Kimono sanoi kesken kaiken. Ylitimme siltaa, joka vei törkyvetisen lahdelman, kanaalin yli Jätkäsaaren puolelta lähemmäs Ruoholahtea.

Hän lausui mietteitäni, vaikka olin jo unohtanut ne ja siirtynyt päässäni eteenpäin.

Kulta Kimono ei odottanut minun vastaavan. Hän kertoi, että hänellä oli hyviä, historiallisia kuvia kaapelitehtaalta tai ennemminkin kaapelikeloista varastoaitauksissa pitkin Ruoholahtea.

”Tämä alue oli hyvin erilainen silloin.”

”Uskon”, vastasin.

Käännyimme vasempaan. Kaapelitehdas tuli näkyviin rakennusten takaa. Rakennukset, uusi rakennuskanta, joka muodosti nykyisen Ruoholahden ei miellyttänyt silmääni yhtään enempää kuin ennenkään. Ne olivat oudon väliaikaisen näköisiä. Ne olivat heti valmistuttuaan vanhan ja kulahtaneen näköisiä. Kanikoppeja. Kanakoppeja. Ne eivät näyttäneet ihmisasumuksilta. Ne eivät olleet kunnioitettavia rakennuksia. Niistä oli riisuttu pois kaikki muu tai ylimääräinen, kaikki mikä ei ollut tarpeen asumista varten. Niitä ei ollut tarkoitettu kai viihtymiseen ja vielä vähemmän antamaan silmälle esteettisen näyn.

Nautin sen sijaan Kaapelitehtaan rakennuksesta. Se oli synkkä, mutta siinä oli historia mukana. Se oli elävä ja tunsin, että se oli elänyt ennenkin, toisin kuin valmiiksi kuollut uusrakennuskanta sen ympärillä tai laidalla. Onni, että Kaapelitehdas rajautui mereen ja yhdeltä suunnalta katuverkostoon. Sitä nuo oudot kanikopperot eivät voineet lähestyä. Ne saattoivat vain kumarrella isompaansa, kumarrella ja vaipua omaksi kurjaksi lähiökseen, slummiutua.

Sisältä Kaapelitehdas oli kuin unelma. Hienot tilat ja tunnelma.

Kuljin Kulta Kimonon perässä ja olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli päässyt hyvään paikkaan. Kaapelitehdas oli oikea viitekehys hänelle.

En ollut kateellinen. Kuka hyvänsä mies tilallani olisi ollut ensin kateellinen ja vasta sitten mahdollisesti jotain muuta. Se ero on meissä naisissa ja miehissä. Se ero erottaa meidät ikuisiksi ajoiksi, kaikessa ja kaikkialla. Se ero ei häviä eikä sitä hävitä mikään.

Vanhoja kuvia. Mustavalkoisia kuvia kadulta, Itämerenkatu, Itälahdenkatu, jompi kumpi tai ainakin sinne päin, jota rajasivat toiselta puolelta pajat tai varastot ja toinen puoli oli pelkkää, pitkää lankku- ja lauta-aitaa, joka näkyi jatkuvan koko kadun suoran ja paikoin aidan yli erottuivat isoimpien, jättimäisten, puisten kaapelikelojen yläkaaret. Ne herättivät kysymyksen olivatko itse kaapelikelat pysyneet samanlaisina, vaikka kaapelien valmistus oli nykyisin varmaan toisenlaista, kehittyneempää ja jalostuneempaa kuin siihen aikaan, jolta kuvat olivat?

”Osa niistä on melkein sata vuotta vanhoja”, Kulta Kimono esitteli.

Hän kertoi, että alue oli ollut samanlaista kuin kuvissa vielä viisikymmentä vuotta sitten ja Jätkäsaari oli pysynyt satama-alueena sitäkin kauemmin. Metron jatkuminen Ruoholahteen toi alueelle kauppakeskuksen ja ensimmäiset asuinkerrostalot vajaa kolmekymmentä vuotta sitten.

”Kaikki on tapahtunut niin hiljattain, yllättäen”, Kulta Kimono puhui kuin vanha, viisas muori. ”Nyt metro kulkee Espoon perukoille asti. Muutos on nopeaa.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Viidestoista lukemani kirja tänä vuonna oli Günter Grassin Koiranvuosia ja samalla seitsemäs ääneen. Linnunpelättitehdas vanhassa kalisuolakaivoksessa. Koirien sukupuu, alkaa suden ja koiran risteytymästä ja päätyy Hitlerin karanneeseen lemmikkiin, joka koira ilmestyy jälleen uutena uuden koiran hahmossa. Mielikuvituksen leikkiä ja symboliikkaa. Kostomotiivi. Lännen ja idän vastakkainasettelu, kapitalismi vai sosialismi? Näkökulmaa kolmelta eri taholta ja historian temmellyksessä, jossa maailmansota nielee siviilimaailman. Teksti on nautittavaa, hyvää ja hallittua. Tämä kuljettaja on ammattilainen. Tässä kyydissä on hyvässä huomassa, perimmäisten seikkojen äärellä. Kaikki kääntyy teatteriksi, mikä on ja mikä on vain olevinaan?

Terveisiä Taavetista

     

Tipit -kuunnelmaluonnoksessa on 107 sivua. Toissailtapäivänä ja eilen luin sen läpi ja tein niin sanottuja viimeisiä korjauksia ja jaoin tekstin kolmeen kohtaukseen. Eilen lähetin sen sähköpostiliitteenä Helenan sähköpostiin. Tänään lisään alkuun henkilönimet, roolihahmot. Lisäksi kirjoitan saatteen, johon laitan osoitetietoni ja kerron lyhyesti, mitä Tipit -kuunnelmaluonnoksessa tapahtuu. Muuna kulttuurina luin eteenpäin Eugene O'Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön, jota olen lukenut pätkinä viisikymmentä sivua. Käsikirjoitus on vuosilta 1939 – 41 ja sen ensinäytös on ollut 1956. Kirjailija oli halunnut aluksi, että se tulisi julki vasta kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Günter Grassin Koiranvuosia on viimeisillä sivuillaan. Roberto Bolañon 2666 -kirjasta luin eilen loppuun ensimmäisen, Tutkijoiden osan. Pidin.