Kaunis kesäpäivä

torstai 11. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Peukutan Kalle Päätalon Nälkämäkeä. Hyvin ja romaaninomaisesti kirjoitettu sotamuisto ja raportti vankileiriltä. Kirja oli kuudeskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani. Helena luki sen jo aikaisemmin ja piti siitä varauksettomasti. Nälkämäki alkaa hyvin, alkaa niin kuin mikä hyvänsä romaani, mutta kun olin lukenut noin sata sivua, kirja alkoi muistuttaa hetki hetkeltä enemmän raporttia, tapauskertomusta. Se vaikutti tulevan Iijoki -muistelmien harjoitustyöltä, ennakolta. Tuli mieleen, kirjoittiko Päätalo Nälkämäessä pois näitä ikäviä kokemuksia painamasta mieltään? Kokiko kirjailija tarpeelliseksi panna paremmaksi ja aloitti Iijoki -urakan? Tositapahtumiin perustuvat kertomukset vaikuttavat vahvemmin kuin fiktio. Matti Louhen kansikuva Nälkämäen yhdennentoista painoksen kannessa on varsin hieno ja aihetta peilaava. Luumäen pääkirjastossa Taavetissa Kalle Päätalon Iijoki -sarja on numeroitu yhdestä kahteenkymmeneenkuuteen, koko sarja. Helena lainasi Huonemiehen pojan. Olemme lukeneet molemmat aiemmin varsinkin Iijoki -sarjan ensimmäiset teokset moneen kertaan, myös ääneen. Kalle Päätalon nimi tuli tietoisuuteeni Viimeinen savotta -teoksen myötä. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Selkosen kansaa, Kairankävijän, Mustan lumen talven, Ihmisiä telineillä, Höylin miehen syksyn ja kymmenkunta Iijoki -teosta. Nälkämäen luin ensimmäisen kerran.


 

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(21)

  >>>jatkuu>>>   













En odota enkä oleta Tepon vastaavan kysymykseeni. Pyydän Marinalta taas anteeksi sitä, että puhumme keskenämme suomea. 

Ei haittaa”, Marina sanoo aivan iloisena. 

Teppo söi laivalla kai jotain sopimatonta”, selitän. ”Hän on ollut huonovointinen siitä lähtien.” 

Huomaan”, Marina vastaa. ”Onko teillä matka-apteekkia? Pitääkö hankkia jotain rohtoja?”

Meillä on”, vastaan.

Teppo nyökyttää, mutta ei sano mitään. Hän juo cokista. Tarjoilija tuo hänelle tavallisen juustopurilaisen ja pienen annoksen ranskalaisia. Teppo nousee paikaltaan ja hakee ketsuppia.

Loukkaantuiko hän jostain?” Marina kysyy. ”Vai onko hän noin sairas?”

Sairas.”

Vakuutan, että siinä ei ole takana mitään muuta. Teppo on väsyksissä, poissa pelistä.

Kahvia? Jäätelöä?” kysyn.

Kyllä”, Marina vastaa. ”Molemmat käyvät.”

Menen hakemaan ja kun vilkaisen tiskiltä meidän pöytäämme, Marina ja Teppo näkyvät keskustelevan. Teppo näykkii ranskalaisiaan.

Kun jatkamme matkaa, Teppo kömpii jälleen pitkäkseen petille.

Mittaa kuume”, kehotan, suomeksi ja hän sanoo: ”Kohta.”

Käynnistän moottorin.

Liena kuulee äänen”, sanon Marinalle.

Ääniä”, hän vastaa. ”Se kuulee ja on kuullut kaiken aikaa kuinka liikenne jytisee ohi valtatiellä.”

Olen parkkeerannut auton niin, että saatan lähteä ajamaan suoraan eteenpäin. Teen laajan kaarroksen ja kurvaan huoltoaseman ulosmenokaistalle. Joudun pysähtymään. Jarrutan höyhenenkevyesti. Sopiva väli tulee ja nostan kytkimen, vaihdan isommalle, kiihdytän varovasti ja taas isommalle ja näen mielessäni miten tiikeri horjahtelee vauhdin vaihdellessa tai heilahtelee, jos se makaa kissan lailla pitkänään makuuksellaan. Marina Guzeva alkaa viilata kynsiä. Vilkaisen hänen käsiään, punaisia, lakattuja kynsiä ja haistan hänen parfyyminsa.

Kuka varaa paikat laivassa?” Teppo kysyy takaa englanniksi.

Minä voin tehdä sen”, Marina vastaa.

He keskustelevat hetken siitä, voiko tehdä varauksen ensi yöksi vai meneekö se aamuun ja päättävät, että yritämme ehtiä Tallinnaan illaksi. Kuuntelen enkä ota kantaa.

Marina katsoo minua sivusta niin kauan, että vilkaisen häntä.

Miten on, kuski?” hän kysyy.

Teen parhaani”, vastaan. ”Joko me ehdimme laivaan ajoissa tai ei.”

Selvä. Soitan. Varaan tiikerikuljetuksen. Mitä lyhyemmän ajan Liena joutuu viettämään lavalla, sen parempi.”

En ymmärrä kaikkea, mitä Marina selittää, mutta nyökkään kannustavasti.

Hyttivaraukset pitää saada”, sanon sentään.

Yksi yhden hengen hytti ja yksi kahdelle hengelle?” Marina täsmentää etsiessään oikeaa numeroa kännykästä.

Juuri niin”, Teppo sanoo takaa. ”Nikke?”

Niin.”

Mä mittaan nyt lämmön.”

Oikein. Otitko jotain lääkettä jo?”

Kohta.”

Lämpöä on kolmekymmentäkahdeksan pilkku jotain. Teppo sanoo sen englanniksi.

Sun pitää päästä lääkäriin”, Marina ehdottaa.

Ei. Ajamme suoraan laivaan, siis Tallinnaan. Laivalla on lääkäri.”

On sellainen lääkäri kuin on”, Marina huomauttaa.

Parhaasta päästä”, Teppo väittää. ”Varustamon hankkima.”

Latvian puolella joudumme tekemään välipysähdyksen Tepon takia. En seuraa enkä välitä, mitä hän tekee auton sivussa, penkalla, mistä päästä tulee tällä kertaa ja mitä, mutta Marina on uteliaampi. Hän aukoo ikkunaa ja sulkee sen uudetaan: ”Voi sentään. Sääliksi käy.”

Teppo palaa kyytiin, juo vettä ja kääriytyy peittojen alle.

Minkälainen olo?” Marina kysyy.

Helpotti.”

Uskon”, Marina vastaa. ”Joko haetaan tohtori apuun?”

Ei.”

Tepon ääni on ehdoton. Laitan vilkun nakuttamaan ja liitymme Riian lähestymisliikenteen sekaan. Ajan kaupungin läpi. En välitä torvien törähdyksistä, vaan hidastelen ja kuhnastelen. Otan rauhallisesti liikenneympyrät ja ennakoin punaiset valot ja toivon ainoastaan, ettei kukaan aja perään ja että poliisi ei kiinnostu meistä liikaa. Virallisesti Tepon pitäisi istua apukuskin paikalla, mutta virallisesti hänen pitäisi olla myös ajokunnossa ja terve.

Saat etsiä seuraavaksi jonkin huoltoaseman”, Marina sanoo. ”Minulla pulppuaa korvissa.”

Nyökkään. En tarvitsisi näin pitkiä selityksiä ja olen itsekin tarvitsemassa tauon.

Syömmekö samalla jotain”, kysyn.

Minä en”, kuuluu Tepon ääni takaa.

Sun piti nukkua”, sanon suomeksi.

Teppo jatkaa englanniksi: ”Olen pitkänäni. Nukun, jos nukun, mutta en uskalla ummistaa silmiä.”

Tarviitko astian?” kysyn.

Minkä astian? ajattelen. Meillä ei ole minun tietääkseni mitään sankoa eikä ämpäriä mukana.

Mä kestän”, Teppo sanoo.

Anteeksi”, sanon taas Marinalle.

Ei haittaa. Puhukaa suomea niin paljon kuin haluatte, kunhan löydät pian toiletin.”

Seuraava”, esitän. ”Heti seuraava.”

Kyllä.”


Ehdimme laivarantaan ajoissa. Portti on kuitenkin jo kiinni. Laivan valot palavat syksyistä, pimeää merta vasten. Marina ja minä tulemme alas kuorma-auton hytistä. Minulla on tarvittavat paperit esillä mukana. Saamme neljän hengen hytin. Virkailija valittaa ja pahoittelee asiaa, mutta muistuttaa, että varausta ei ole lunastettu säädetyn ajan puitteissa. Marina vakuuttaa, että tämä järjestely käy meille. Korkeasaaren ja Zooparkin paperit tekevät sen, että saamme luvan ajaa auton sisälle ja ilman, että lastia tarkastetaan.

Tiikeri?” mies kiinnostuu ja kysyy englanniksi. Marina myöntää.

Eläin tulee levottomaksi, jos sen rauhaa häiritään”, hän muistuttaa.

Laittakaa kaikki lukot kiinni, ettei se karkaa.”

En tiedä onko se pilaa, kevennys, mutta näen hetken ajan silmissäni, mitä paniikkia ja kaaosta vapaana juokseva tiikeri aiheuttaisi laivassa.

Takuulla”, kuulen Marinan vakuuttavan. ”Voit olla varma siitä.”

Ajakaa sisälle. Laiva lähtee näinä hetkinä.”

Portti nousee. Vapautan seisontajarrun, työnnän vaihteen päälle ja siirrän auton ja kuorman rahtisillan yli sisälle. Olen ajanut keskeytyksettä koko päivän ja se tuntuu kauttaaltaan koko kehossa. Olen hyvilläni, kun Scania jää viimeiseksi ajoneuvoksi laivakannelle. Autopaikkamme vieressä on tarkoituksella tyhjä tila huoltotoimenpiteitä varten. Eläinhuoltoon. Aloitamme tietenkin siitä. Laivan valtava takaluukku on auki yhä ja kylmää ja kosteaa ulkoilmaa virtaa sisään. Marina avaa auton umpilavan sivuoven, laskee kanatikkaat alas ja kiipeää ylös. Liena päästää matalan kurkkuäänen. Se ei ole tervehdys, ajattelen. Tai on. Seisomme Tepon kanssa laivakannella tarkoituksella niin, että tiikeri ei voi nähdä meitä avoimesta ovesta.

Aika nainen”, Teppo sanoo.

On.”

Tasainen, varoittavalta kuulostava ääni, jossa on kissamaista sähinää, kantautuu lavan uumenista. Ei muuta. Kuuntelemme ja sitten lukitussalvat kolisevat. Useampi salpa.

Mitä se tekee?” Teppo kysyy.

Hän”, huomautan. ”Jos et tarkoittanut sitä?”

En ymmärrä.”

Totean, että Teppo on todella sairas, koska hän ei pysty ajattelemaan enää tämän vertaa. Hän on ulkona.

Lisää kalinaa. Jotain muuta ääntä, josta ei tiedä, mitä sen tulisi merkitä. Arvaan, että Marina täyttää varmaan tiikerin vesivatia toisen puolen häkissä. Tulee mieleen, onko hän muistanut sulkea häkkien välisen yhdistyksen? On tietenkin, vaikka en tiedä sen enempää. Teppo ja minä emme ole päässeet kumpikaan näkemään missään vaiheessa, miten eläin on parhaillaan ja käyttäytyy kuljetushäkissään, seisooko se jossain kauimmaisessa nurkkauksessa vai asteleeko rauhattomana edestakaisin? Olen nähnyt tiikerin Korkeasaaren aitauksessa ja siellä tiikeri kulki edestakaisin rauhattomana, mutta se saattoi johtua väenpaljoudesta, ihmisistä, joita tungeskeli mielin määrin siinä aivan pedon ulottuvilla. Lyhyen loikan päässä.

Kuulemme Marinan sulkevan veräjän, häkin päädyn ja panevan lukitusrautatangot takaisin paikalleen. Sen jälkeen lavalta kuuluu piipitys ja tiedämme, että Marina ajaa häkkejä erottavat välitangot auki tai kiinni. Auki. Kissa sähisee. Marina on hiljaa tai jos hän ääntelee takaisin eläimelle, hän tekee sen niin vaimeasti, ettei se kuulu autokannelle.

Odotamme pitkän tuntuisen ajan ennen kuin kuulemme uudelleen piipityksen.

Tämä kestää”, Teppo huokaa.

Pyörrytkö sä?”

Minä hetkenä hyvänsä.”

Samanlaista rautaista kolinaa kuin hetki sitten. Epämääräistä kaapimista. Seison lähempänä oviaukkoa kuin Teppo ja haistan eläimen ja lannan hajun. Se ei miellytä erityisemmin. Välillä Marina ilmestyy ovelle. Hänellä on kokohaalarit päällä, paperinen hengityssuojain ja kasvot suojaava pleksi ja hanskat käsissä. Hän ojentaa minulle jatkoroikan ja alan keriä sitä auki kohti väliseinässä olevaa, muutaman pistorasian työmaakeskusta ja kytken pistokkeen paikalleen. Marina seisoo ovella. 


>>>jatkuu>>>




tiistai 9. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   













Eilen aamupäivällä satoi räntää, mutta se ei jäänyt maahan. Illalla pakasti ja nyt aamulla talon mittari näyttää seitsemää pakkasastetta. Tähdet loistavat taivaalla. Aukaisin eilen kolme vuotta vanhan, Roto -nimisen tiedoston ja aloin lukea sitä. Fiktio tulevaisuudessa, kolmenkymmenen vuoden päässä nykyhetkestä. Ennustekirjallisuutta. Ensimmäinen luku näytti minusta hyvältä, mutta toisen joudun kirjoittamaan uusiksi. Luin aamupäivällä vain nämä kaksi lukua, kaksikymmentäkuusi sivua. Muistan tarinan pääpiirteissään. Asuimme silloin, kun kirjoitin sitä, vielä Lappeenrannan Sammonlahdessa ja muistan kävelyretken, jonka aikana sain tämän kirjoitusidean. Näen silmissäni sitä maisemaa, mutta en sitten enää, kun luen Rotoa. Onko tämä jälkien siivoamista, kun palaa uudelleen vanhoihin teksteihin ja pyrkii parantelemaan ja viimeistelemään ne? Vai onko se vain sitä, ettei halua heittää hyvää kertomusta hukkaan?






maanantai 8. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Tuuli on vaihtanut suuntaa. Pohjoista kuusi metriä sekunnissa. Lauantaina tein vielä viimeisiä korjauksia Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoitukseen ja eilen aamupäivällä lähetin sen muutamalle eri kustantajalle. Onnea matkaan. Sen jälkeen oli mukava tehdä vähän pitempi kävelylenkki metsäpoluilla, kirjata ylös tapahtumia päiväkirjoihin ja lukea ensin ääneen Mannin Taikavuorta ja sen jälkeen Päätalon Nälkämäki -teosta. Herkkätuntoiselle ja hyvänahkaiselle Liekolle, joka muistuttaa kuvauksen perusteella Kallea, on ollut rankka paikka olla keittiöaliupseerina tällaisessa keskitystyöleirissä. Toisaalla Davosissa vierailija Hans Castorp, joka on tervehtimässä parantolassa olevaa serkkuaan ja on siellä täyshoidossa, laskee jäljelläolevia lomapäiviä ja alkaa pitää silmäpeliä viehkon venäläisnaisen kanssa. Nuori mies ei ole tottunut vieläkään ilmastoon, ohueen ilmanalaan, väsyttää ja kasvoja kuumottaa, mutta muistini mukaan siinä on myös jotain muuta.






 

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Nollassa. Märkä asvaltti kiiltää jäisenä katuvalojen loisteessa. Aloin lukea ääneen Thomas Mannin kirjaa Taikavuori. Se on vuoden 1957 painos, kahtena sidottuna niteenä. Sain sen nuorukaisena lukuintoiselta naapurilta mieluiseksi lahjaksi 1972. Siihen aikaan oli kevättalvella kirja-alennusmyyntejä, joista oli olemassa kustantajien yhteinen alennusmyyntiluettelo ja josta pääsi valikoimaan mieleisiään teoksia. Taikavuori oli defekti, siitä puuttui ensimmäisen kirjan loppupuolelta kahdeksan lehteä eli kuusitoista sivua. Harmitti jonkin verran, kun luin sen enkä ole lukenut sitä sen jälkeen. Nyt lainasin kirjastosta myöhemmin, kahdeksankymmentäluvulla painetun Taikavuoren, joka on yksissä kansissa. Varmistin, että siinä ovat mukana mainitut sivut ja aloin lukea ääneen omaa kirjaani. Alkulauseessa mainitaan, että kirja on tarkoituksellisesti perusteellinen ja etenee hitaasti. Tulee mieleen, että onko Kalle Päätalo lukenut kirjailijakollegansa teoksen? Pääsin aloittamaan myös Päätalon Nälkämäki -romaanin. Teksti on hyvää. Molempien kirjojen teksti on hyvää ja nautittavaa.






lauantai 6. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(20)

 >>>jatkuu>>>   











Hän menee kuitenkin päättäväisesti kankineen ja lapioineen lähimmän maakiven kohdalle ja alkaa hakata kangenkärjellä maata kiven reunoilta. Se on iso lohkare. Joe luulee jo, että se on siirtämätön paikka, kun hän vääntäessään kangella kovaa maanreunaa vasten saa kuin saa kiven liikahtamaan. Se liikahtaa sen verran, että kiven ja maan väliin piirtyy ohut, musta varjo. Kivi antoi periksi ennen miestä. Joe kerää viereen pienempiä, kahden nyrkin kokoisia ja sitä pienempiä kivenmurikoita, pienimmät peukalonpään kokoisia, asettaa yhden järeämmän kiven tukemaan kankea, vääntää taas hartiavoimin ja kun paasi kohoaa vajaan tuuman tai tuuman, hän pudottaa pienen kiven saappaankärjellä ison kiven ja penkan väliin.

Hän tajuaa myös, että varsinainen kivien pois kaivaminen täytyy jättää ja siirtää tuonnemmaksi. He voivat kyntää uraa nyt syvemmäksi niiltä kohden, missä se onnistuu ja käy päinsä ja kun muulit ja työmies ovat lähteneet myöhemmin päivällä takaisin tarhalle, hänellä on koko loppuilta aikaa taistella isojen kivien kanssa. Hän ajattelee, että apu ei olisi pahasta silloinkaan, mutta on haluton toisaalta pyytämään ketään kaverikseen ja haluton maksamaan siitä. Kaikki, minkä saattaa tehdä itse, on kotiin päin.

Musta ilmestyy katsomaan siihen viereen. Miehen varjo ei yllä aivan Joen päälle asti. Neekeri on juottanut eläimet ja taluttanut ne takaisin auran luo.

Valjastanko juhdat auran eteen?” hän kysyy.

Joo”, Joe vastaa. ”Tee se.”

Hän kuulee tuskin oman käheän äänensä. Hänen kurkkunsa on ponnistuksesta ja janosta niin ummessa, että henki kulkee vain vaivoin.

Musta seisoo siinä yhä vain ja Joe mulkaisee miestä: ”Valjasta. Se on kerta kerralta helpompaa.”

Joe uskoo muulinajajan ymmärtävän, mitä hän tarkoittaa sanoillaan. Niissä ei ole mitään selittämistä. Maatyö, maan kaivaminen on aina raskasta ja epäkiitollista askaretta. Sitä nimenomaan. Siitä työstä ei kannata odottaa kiitosta keneltäkään. Vihattu ja kirottu maa. Kuinka kovin maamies kiroaakaan maataan. Yhtä paljon kuin hän toisaalta rakastaa ja tarvitsee sitä. Ehkä se ei ole rakkautta, ei välttämättä, maamies vain tarvitsee maata ja tietää sen ja vihoittelee siksi niin ankarasti.

He tekevät kaksi edestakaista kyntömatkaa lisää jo olemassa olevaa vakoa myötäillen. Kolme isoa kiveä on löytynyt, kiviaarretta, jotka odottavat myöhempää ylös kaivamista. Muutamissa kohden Kentucky-Joe pysäyttää työn, hakee ojan varresta kangen ja lapiot, asettuu seisomaan kapeaan kyntöuraan hankalasti jalat peräkkäin, saa irrotettua kivenlohkareita, jotka jaksaa tuskin nostaa ja pinnistellä ylös ojan partaalle. Yhdessä kivisemmässä kohdassa on kolmen yhteen ajautuneen kiven muodostama este ja hän kamppailee hyvän aikaa ennen kuin saa raivattua lohkareet osin pirstoiksi ja viskeltyä pois heidän tieltään.

Musta sukii ja taputtelee eläimiä näiden taukojen aikana tai pelkästään seisoo ja katsoo päältä. Joe uskoo, että mies istuisi mielellään auran tukipuulle levähtämään, mutta ei kehtaa tai uskalla, kun valkoinen mies reuhtoo ja repii itseään säälittä.

Mainitut kolme isoa kiveä jäävät tukkimaan haastavina salaojaa, mutta muilta osin he saavat kynnettyä maankamaraan paikoin jalan ja enimmältään toista jalkaa syvän uran. Se ei kulje aivan suorana, ei niin linjassa kuin Kentucky-Joe on kuvitellut ja nähnyt mielessään, vaan oja tekee pitkän, loivan kaaren ja jossa on kohdakkoin pykällyksiä, kun kivenmoukut ovat pakottaneet auran pois linjalta, mutta Joe on silti enimmältään tyytyväinen tulokseen.

Hän on maksanut eläimistä ja ajomiehestä etukäteen Cal Habbardille, joten hänen ei tarvitse lähteä näiden mukaan, vaan jää katsomaan voimattomana ja tylsänä muulien ja miehen jälkeen, kun nämä suorivat taipaleelle kotitarhaa kohti. Joe vapisee kauttaaltaan, ei pelkästään käsistään eikä hän pysty estämään sitä. Hän istuisi mielellään alas siihen paikkaan, mutta maaperässä ei ole sopivaa koroketta eikä hän ole varma, pääsisikö takaisin ylös, jos laskeutuisi kyykkysilleen.

Tällä puheella tuo muulit tänne pellolle huomenna aamulla”, Joe sanoo ja varmistaa vielä Mustalle.

Kyllä, mister. Tapahtuu.”

Sano isännälle niin.”

Sanon. Kyllä mister.”

Muulit ja muulinajaja askeltavat verkkaan ja rauhallisina pois tielle ja kääntyvät kaupunkiin päin. Pöly pöllähtelee näiden askelten tahdissa. Kentucky-Joe katsoo pystymättä ja jaksamatta liikahtaa paikaltaan. Kerran Musta kääntyy, vilkaisee taakseen ja huomattuaan, että valkoinen mister tuijottaa yhä, kääntää äkkiä huomion takaisin juhtiin. 


>Itä>


Kuulen Tepon selittävän Marina Guzevalle englanniksi, että meillä on sellainen tyyli, että ajamme vuorotellen ja että hän pitää tauon nyt ensimmäisenä ja ottaa nokoset hytin takatilassa. Nikke ajaa.

Ymmärrätkö, mitä sanoin?”

Se kuulostaa tylyltä, mutta luulen, ettei Teppo tarkoita sitä.

Kyllä. Nikke ajaa”, Marina vastaa.

Ja minä nukun sillä aikaa.”

Marina hymyilee. Hän kehottaa Teppoa nukkumaan, jos hän haluaa ja kaipaa sitä ja kysyy herätämmekö hänet, kun pysähdymme pitämään ruokataukoa?

Vaikka”, Teppo vastaa.

Itse asiassa istumme aluksi kaikki kolme rinnatusten Scanian penkillä siihen asti, kunnes olen ajanut ensin varovasti ulos hallista ja Zooparkista ja olemme selvällä tiellä kohti pohjoista.

Herätä, jos tulee ongelmia”, Teppo sanoo minulle ennen kuin konttaa penkkien välistä petille. ”Muista, että vältät jarrutuksia.”

Kyllä.”

Hyvää yötä”, Teppo sanoo Marina Guzevalle ja joka naurahtaa takaisin: ”Hyvää yötä. Pitääkö meidän olla hiljaa, että saat nukuttua?”

Ei tarvitse. Mä nukun joka tapauksessa.”

Katselen auton mittareita ja sivupeileistä takaa tulevaa liikennettä. Tiikeri, ajattelen. Siellä se on auton lavalla häkissä, ilmastointi ja valot päällä ja häiriintyy enemmän tai vähemmän tuntiessaan auton liikkuvan.

Sä ajat tasaisesti”, Marina kehaisee.

Kiitos”, vastaan.

Tepon ääni kuuluu takaa: ”Nikke on hyvä kuski. Luonnostaan. Hän ajaa paremmin kuin meikäläinen jo nyt.”

Sun piti nukkua”, muistutan. Sanon sen suomeksi, Tepolle ja käännän sanomani englanniksi Marinalle, jotta en olisi epäkohtelias. Käännän niin hyvin kuin osaan. Olen hiljaa hetken ja kysyn perään, miten tiikeri mahtaa suhtautua tähän kuljetukseen?

Liena”, Marina sanoo. ”Liena on vasta sukukypäksi tullut narttu. Se oudostelee tätä tilannetta ja se on herännyt vasta nukutuksesta. En osaa sanoa muuta.”

Kysyn minkälaisen tarkastuksen eläinlääkäri teki eläimelle ja Marina selittää, että tämä otti verikokeen ja dna-näytteen, pisti lihakseen vitamiineja ja antibiootteja ja vaihtoi uuden sirun niskanahkaan.

Ajamme ja tarinoimme. Marina Guzeva on enimmältään äänessä. Olemme ajaneet kymmenen minuuttia pohjoista kohti, kun Marina pyytää anteeksi, ottaa kännykän esiin ja soittaa kotiin tai miehelleen tai lapsilleen. Liettuaa tulee. Kuuntelen puhetta, vaikka en ymmärrä sanaakaan, seuraan kojelaudan mittareita, sivupeilejä ja vältän kestopäällysteen monttuja ja vauriokohtia. Yritän ennakoida, jotta kaikki väistöt olisivat mahdollisimman loivia ja huomaamattomia.

Soitin kotiin”, Marina sanoo lopetettuaan.

Arvasin.”

Tietenkin.”

Hän selittää, jos oikein ymmärrän, että mies on ottanut vapaata töistä ja katsoo ja kaitsee lapsia sillä aikaa, kun hän, äiti on reissussa Helsingissä ja Korkeasaaressa.

Pysähdymme Panerezysissä samalla huoltoasemalla, jossa söimme tullessa. Muistan tiikerin, Lienan vasta, kun nousemme kaikki kolme autosta: ”Pitääkö sitä vilkaista?”

Mieluummin ei”, Marina vastaa. Parempi, että vain hän käy katsomassa sitä yksinään. Hänkään ei avaa nyt lavan ovea, vaan antaa Lienan totuttautua ja rauhoittua.

Se sai varmaan rauhoittavia ruuan seassa?” arvaan.

Kyllä, jos se on syönyt. Sitä ei tiedä.”

Kävelemme huoltoaseman ravintolapuolelle. Teppo suuntaa ensimmäisenä edellä vessaan, Marina kääntyy naisten puolelle ja minä jään odottamaan heitä ilmoitustaulun eteen. Mainoksia niin kuin Suomessakin.

Marina palaa ensimmäisenä.

Mennäänkö?” hän kysyy. ”Missä hän on?”

Teppo.”

Niin, Teppo?”

Vessassa. Me voimme tilata jo.”

Päästän Marinan kulkemaan edellä. Hän kääntyy sanomaan, että meidän pitää ostaa juotavaa autoon ja suklaapatukoita tai jotain vastaavaa. Näin ainakin käsitän.

Vaikka”, vastaan.

Otamme molemmat burgeriaterian. Saamme annokset eikä Teppoa näy vieläkään. Sanoisin, että hän on näemmä juuttunut, mutta kielitaito ei yllä sellaiseen hienovaraisuuteen. Odotan, että Marina kysyy kohta jotain ja kysyyhän hän, mutta minusta, ei Teposta. Minkä ikäinen olen?

Seitsemäntoista”, vastaan.

Sulla on varmaan erityislupa?” Marina jatkaa. ”Suomessa on ajokortin ikärajana kahdeksantoista vuotta?”

On”, nyökin.

Olemme syöneet puolet annoksestamme, kun Teppo raahautuu kalpeana tiskin eteen ja tilaa itselleen annoksen. Kun hän tulee pöytään, kysyn suomeksi, mikä on tilanne, hälyttävä vai vakaa?

Vakaa”, Teppo vastaa.

Eli hälyttävä”, väitän. ”Kuinka hälyttävä?” 


>>>jatkuu>>>



perjantai 5. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Kausivalot on ripustettu ja sytytetty Luumäen Taavetissa. Kausi-influenssarokotusaika on varattu. Erilaisia kausia. Ensimmäinen kausi, josta kuulin, taisi olla syyslukukausi kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Luin eilen loppuun Ritva Ylösen kirjan Kalle Päätalo Kirjailijan elämä. Se oli kuudeskymmeneskolmas lukemani kirja tänä vuonna. Tekijä mainitsee olevansa Päätalo -fani, joka on ottanut etäisyyttä tutkittavaansa, jotta on kyennyt olemaan objektiivinen. Tulkitsen näin. Ylönen tulkitsee puolestaan Kalle Päätalon tuntemuksia ja ajatuksia varsin varmana asiastaan. Kirja keskittyi kirjailijan elämään, ei pelkästään Kallen kirjailijaelämään. Sain tietoa. Antoisinta minulle oli kirjan etu- ja takaliepeen täyttävä kirjailijan tiivis työpäiväkirja Pato murtuu -romaanin kirjoitusajasta ja josta näkyy kirjoituspäivien aloituskellonajat, liuskojen määrä ja päivittäinen kirjoitussaldo kahden desimaalin tarkkuudella. Lisänä ovat Muistiinmerkinnät ja säätiedot.