”Ei haittaa”, Marina sanoo aivan iloisena.
”Teppo söi laivalla kai jotain sopimatonta”, selitän. ”Hän on ollut huonovointinen siitä lähtien.”
”Huomaan”, Marina vastaa. ”Onko teillä matka-apteekkia? Pitääkö hankkia jotain rohtoja?”
”Meillä on”, vastaan.
Teppo nyökyttää, mutta ei sano mitään. Hän juo cokista. Tarjoilija tuo hänelle tavallisen juustopurilaisen ja pienen annoksen ranskalaisia. Teppo nousee paikaltaan ja hakee ketsuppia.
”Loukkaantuiko hän jostain?” Marina kysyy. ”Vai onko hän noin sairas?”
”Sairas.”
Vakuutan, että siinä ei ole takana mitään muuta. Teppo on väsyksissä, poissa pelistä.
”Kahvia? Jäätelöä?” kysyn.
”Kyllä”, Marina vastaa. ”Molemmat käyvät.”
Menen hakemaan ja kun vilkaisen tiskiltä meidän pöytäämme, Marina ja Teppo näkyvät keskustelevan. Teppo näykkii ranskalaisiaan.
Kun jatkamme matkaa, Teppo kömpii jälleen pitkäkseen petille.
”Mittaa kuume”, kehotan, suomeksi ja hän sanoo: ”Kohta.”
Käynnistän moottorin.
”Liena kuulee äänen”, sanon Marinalle.
”Ääniä”, hän vastaa. ”Se kuulee ja on kuullut kaiken aikaa kuinka liikenne jytisee ohi valtatiellä.”
Olen parkkeerannut auton niin, että saatan lähteä ajamaan suoraan eteenpäin. Teen laajan kaarroksen ja kurvaan huoltoaseman ulosmenokaistalle. Joudun pysähtymään. Jarrutan höyhenenkevyesti. Sopiva väli tulee ja nostan kytkimen, vaihdan isommalle, kiihdytän varovasti ja taas isommalle ja näen mielessäni miten tiikeri horjahtelee vauhdin vaihdellessa tai heilahtelee, jos se makaa kissan lailla pitkänään makuuksellaan. Marina Guzeva alkaa viilata kynsiä. Vilkaisen hänen käsiään, punaisia, lakattuja kynsiä ja haistan hänen parfyyminsa.
”Kuka varaa paikat laivassa?” Teppo kysyy takaa englanniksi.
”Minä voin tehdä sen”, Marina vastaa.
He keskustelevat hetken siitä, voiko tehdä varauksen ensi yöksi vai meneekö se aamuun ja päättävät, että yritämme ehtiä Tallinnaan illaksi. Kuuntelen enkä ota kantaa.
Marina katsoo minua sivusta niin kauan, että vilkaisen häntä.
”Miten on, kuski?” hän kysyy.
”Teen parhaani”, vastaan. ”Joko me ehdimme laivaan ajoissa tai ei.”
”Selvä. Soitan. Varaan tiikerikuljetuksen. Mitä lyhyemmän ajan Liena joutuu viettämään lavalla, sen parempi.”
En ymmärrä kaikkea, mitä Marina selittää, mutta nyökkään kannustavasti.
”Hyttivaraukset pitää saada”, sanon sentään.
”Yksi yhden hengen hytti ja yksi kahdelle hengelle?” Marina täsmentää etsiessään oikeaa numeroa kännykästä.
”Juuri niin”, Teppo sanoo takaa. ”Nikke?”
”Niin.”
”Mä mittaan nyt lämmön.”
”Oikein. Otitko jotain lääkettä jo?”
”Kohta.”
Lämpöä on kolmekymmentäkahdeksan pilkku jotain. Teppo sanoo sen englanniksi.
”Sun pitää päästä lääkäriin”, Marina ehdottaa.
”Ei. Ajamme suoraan laivaan, siis Tallinnaan. Laivalla on lääkäri.”
”On sellainen lääkäri kuin on”, Marina huomauttaa.
”Parhaasta päästä”, Teppo väittää. ”Varustamon hankkima.”
Latvian puolella joudumme tekemään välipysähdyksen Tepon takia. En seuraa enkä välitä, mitä hän tekee auton sivussa, penkalla, mistä päästä tulee tällä kertaa ja mitä, mutta Marina on uteliaampi. Hän aukoo ikkunaa ja sulkee sen uudetaan: ”Voi sentään. Sääliksi käy.”
Teppo palaa kyytiin, juo vettä ja kääriytyy peittojen alle.
”Minkälainen olo?” Marina kysyy.
”Helpotti.”
”Uskon”, Marina vastaa. ”Joko haetaan tohtori apuun?”
”Ei.”
Tepon ääni on ehdoton. Laitan vilkun nakuttamaan ja liitymme Riian lähestymisliikenteen sekaan. Ajan kaupungin läpi. En välitä torvien törähdyksistä, vaan hidastelen ja kuhnastelen. Otan rauhallisesti liikenneympyrät ja ennakoin punaiset valot ja toivon ainoastaan, ettei kukaan aja perään ja että poliisi ei kiinnostu meistä liikaa. Virallisesti Tepon pitäisi istua apukuskin paikalla, mutta virallisesti hänen pitäisi olla myös ajokunnossa ja terve.
”Saat etsiä seuraavaksi jonkin huoltoaseman”, Marina sanoo. ”Minulla pulppuaa korvissa.”
Nyökkään. En tarvitsisi näin pitkiä selityksiä ja olen itsekin tarvitsemassa tauon.
”Syömmekö samalla jotain”, kysyn.
”Minä en”, kuuluu Tepon ääni takaa.
”Sun piti nukkua”, sanon suomeksi.
Teppo jatkaa englanniksi: ”Olen pitkänäni. Nukun, jos nukun, mutta en uskalla ummistaa silmiä.”
”Tarviitko astian?” kysyn.
Minkä astian? ajattelen. Meillä ei ole minun tietääkseni mitään sankoa eikä ämpäriä mukana.
”Mä kestän”, Teppo sanoo.
”Anteeksi”, sanon taas Marinalle.
”Ei haittaa. Puhukaa suomea niin paljon kuin haluatte, kunhan löydät pian toiletin.”
”Seuraava”, esitän. ”Heti seuraava.”
”Kyllä.”
Ehdimme laivarantaan ajoissa. Portti on kuitenkin jo kiinni. Laivan valot palavat syksyistä, pimeää merta vasten. Marina ja minä tulemme alas kuorma-auton hytistä. Minulla on tarvittavat paperit esillä mukana. Saamme neljän hengen hytin. Virkailija valittaa ja pahoittelee asiaa, mutta muistuttaa, että varausta ei ole lunastettu säädetyn ajan puitteissa. Marina vakuuttaa, että tämä järjestely käy meille. Korkeasaaren ja Zooparkin paperit tekevät sen, että saamme luvan ajaa auton sisälle ja ilman, että lastia tarkastetaan.
”Tiikeri?” mies kiinnostuu ja kysyy englanniksi. Marina myöntää.
”Eläin tulee levottomaksi, jos sen rauhaa häiritään”, hän muistuttaa.
”Laittakaa kaikki lukot kiinni, ettei se karkaa.”
En tiedä onko se pilaa, kevennys, mutta näen hetken ajan silmissäni, mitä paniikkia ja kaaosta vapaana juokseva tiikeri aiheuttaisi laivassa.
”Takuulla”, kuulen Marinan vakuuttavan. ”Voit olla varma siitä.”
”Ajakaa sisälle. Laiva lähtee näinä hetkinä.”
Portti nousee. Vapautan seisontajarrun, työnnän vaihteen päälle ja siirrän auton ja kuorman rahtisillan yli sisälle. Olen ajanut keskeytyksettä koko päivän ja se tuntuu kauttaaltaan koko kehossa. Olen hyvilläni, kun Scania jää viimeiseksi ajoneuvoksi laivakannelle. Autopaikkamme vieressä on tarkoituksella tyhjä tila huoltotoimenpiteitä varten. Eläinhuoltoon. Aloitamme tietenkin siitä. Laivan valtava takaluukku on auki yhä ja kylmää ja kosteaa ulkoilmaa virtaa sisään. Marina avaa auton umpilavan sivuoven, laskee kanatikkaat alas ja kiipeää ylös. Liena päästää matalan kurkkuäänen. Se ei ole tervehdys, ajattelen. Tai on. Seisomme Tepon kanssa laivakannella tarkoituksella niin, että tiikeri ei voi nähdä meitä avoimesta ovesta.
”Aika nainen”, Teppo sanoo.
”On.”
Tasainen, varoittavalta kuulostava ääni, jossa on kissamaista sähinää, kantautuu lavan uumenista. Ei muuta. Kuuntelemme ja sitten lukitussalvat kolisevat. Useampi salpa.
”Mitä se tekee?” Teppo kysyy.
”Hän”, huomautan. ”Jos et tarkoittanut sitä?”
”En ymmärrä.”
Totean, että Teppo on todella sairas, koska hän ei pysty ajattelemaan enää tämän vertaa. Hän on ulkona.
Lisää kalinaa. Jotain muuta ääntä, josta ei tiedä, mitä sen tulisi merkitä. Arvaan, että Marina täyttää varmaan tiikerin vesivatia toisen puolen häkissä. Tulee mieleen, onko hän muistanut sulkea häkkien välisen yhdistyksen? On tietenkin, vaikka en tiedä sen enempää. Teppo ja minä emme ole päässeet kumpikaan näkemään missään vaiheessa, miten eläin on parhaillaan ja käyttäytyy kuljetushäkissään, seisooko se jossain kauimmaisessa nurkkauksessa vai asteleeko rauhattomana edestakaisin? Olen nähnyt tiikerin Korkeasaaren aitauksessa ja siellä tiikeri kulki edestakaisin rauhattomana, mutta se saattoi johtua väenpaljoudesta, ihmisistä, joita tungeskeli mielin määrin siinä aivan pedon ulottuvilla. Lyhyen loikan päässä.
Kuulemme Marinan sulkevan veräjän, häkin päädyn ja panevan lukitusrautatangot takaisin paikalleen. Sen jälkeen lavalta kuuluu piipitys ja tiedämme, että Marina ajaa häkkejä erottavat välitangot auki tai kiinni. Auki. Kissa sähisee. Marina on hiljaa tai jos hän ääntelee takaisin eläimelle, hän tekee sen niin vaimeasti, ettei se kuulu autokannelle.
Odotamme pitkän tuntuisen ajan ennen kuin kuulemme uudelleen piipityksen.
”Tämä kestää”, Teppo huokaa.
”Pyörrytkö sä?”
”Minä hetkenä hyvänsä.”
Samanlaista rautaista kolinaa kuin hetki sitten. Epämääräistä kaapimista. Seison lähempänä oviaukkoa kuin Teppo ja haistan eläimen ja lannan hajun. Se ei miellytä erityisemmin. Välillä Marina ilmestyy ovelle. Hänellä on kokohaalarit päällä, paperinen hengityssuojain ja kasvot suojaava pleksi ja hanskat käsissä. Hän ojentaa minulle jatkoroikan ja alan keriä sitä auki kohti väliseinässä olevaa, muutaman pistorasian työmaakeskusta ja kytken pistokkeen paikalleen. Marina seisoo ovella.
>>>jatkuu>>>
