Intiaanit nyökkäävät juhlallisina, kääntyvät ja alkavat astella tien pölyssä kohti Intiaanikylää. Matalalta paistavan auringon kilotus saa tomun pöllähdykset näyttämään joltain kultasateelta. Tai niin kuin vihmoisi sadetta. Kangastus. Larry on kuullut sanan ja lukenut siitä. Kangastus on sellainen, että ihminen näkee vettä autiomaassa, jossa on todellisuudessa pelkkää hiekkaa.
Hän kävelee suomalaisen pihatietä mökin eteen. Hevonen on pilttuussaan. Larry katsoo sitä, kävelee otuksen ohi ja mökkiin sisälle. Hän ei kuule siellä mitään. Pahat ja ikävät aavistukset valtaavat mielen. Hän siirtyy makuutilan puolelle. Kentucky-Joe viruu samassa asennossa, johon tämä jäi hetki sitten.
”Hei”, Larry sanoo ääneen.
Joe ei reagoi. Larry tarttuu miehen saappaanterään ja tuljuttaa. Jalka liikkuu velttona. Kareet vilistävät Larryn selkää pitkin. Hän astuu kankein jaloin lähemmäs sängyn pääpuolta ja yrittää nähdä Joen kasvot. Sisällä on hämärämpää kuin ulkona ja ulkoa tullessa vielä hämärämpää.
Larry tarttuu sängyllä retkottavaa miestä ranteesta ja nostaa. Käsi on rento ja veltto. Se ei ole kuitenkaan kylmä. Pitäisi olla peili, Larry ajattelee. Hän kuvittelee puhuvansa näitä itsekseen ja ehkä tekeekin niin. Hän lähtee etsimään peiliä tai lähtee etsiäkseen sen, mutta asia unohtuu, hän pysähtyy päättämättömänä ja kääntyy takaisin sängyn pääpuoleen asti. Kentucky-Joen silmäluomet ovat kiinni. Hän nukkuu, Larry olettaa. Sen täytyy olla niin. Sen on pakko olla niin. Joe on tajuton ja virkoaa kohta. Larry ojentaa kämmenselän miehen sierainten ja puoliavoimen suun eteen, mutta ei tunne hengityksen tuottamaa ilmaviriä. Hän epäilee, ettei pysty nykytilassa tuntemaan varmasti, vaikka mies hengittäisi kiivaasti. Hän ei ole itsekään täysin kunnossa.
”Joe”, Larry sanoo ja kutsuu. Hän katsoo Kentucky-Joen kasvoja, mutta niillä ei tapahdu mitään. Sama nukkuvan tajuton ilme.
”Joe, kuule”, Larry sanoo uudestaan. ”Sinun hevosesi heitti minut selästä. Kuule.”
Hän ei tiedä mitä sanoisi siihen jatkoksi. Hän siirtää käden Joen olkapäälle ja tuljuttaa tätä, tuljuttaa voimallisesti, niin lujaa kuin tekisi sellaiselle, joka on syvässä unessa ja joka pitää herättää.
”Kuule. Herätys. Alahan aukaista silmäsi.”
Aukaise silmäsi, jos olet hengissä, Larry ajattelee. Aukaise silmäsi, jos olet vielä tässä maailmassa.
”Siiseli”, tulee henkäyksenä.
Ääni säväyttää, säikäyttää ja saa Larryn astumaan askeleen taaksepäin. Hän oli jo varma, että Kentucky-Joe on kuollut. Hän tavallaan toivoi sitä, toivoi, että asia olisi päätöksessään, sillä mies kuolisi joka tapauksessa.
Huoneessa ei ole tuolia, jolle istua, joten Larry seisoo sängyn vieressä syvässä epätietoisuuden tilassa. Pitääkö hänen jäädä kuolevan luo ja olla paikalla, jos tämä sanoisi vielä jotain vai pitääkö hakea kiireesti apua? Kummin päin kuuluu toimia tässä tilanteessa? Ulkona pilttuussa odottaa Joen ratsu valmiiksi satuloituna, mutta Larryllä ei ole halua kokeilla ratsastaa sillä toista kertaa. Entä jos hän juoksisi hakemaan lähimmän naapurin apuun?
Ei hyvä, Larry pudistaa päätään. Saman tien hän voi mennä tohtorin luo. Mies asuu kolmen mailin päässä. Yhtä lailla hän voi juosta suoraan tämän puheille.
”Joe”, hän sanoo taas.
Suomalainen ei vastaa.
”Sä puhuit”, Larry muistuttaa. ”Sano jotain lisää? Oletko elossa? Oletko vielä elossa? Onko tuskia? Sattuuko johonkin?”
Larry puhuu ja siirtyy taas lähemmäs sänkyä. Hän tuljuttaa jälleen Kentucky-Joeta tämän olkapäästä.
”Joe.”
Hän tuljuttaa tätä, mutta tietää samalla tai vaistoaa, että mies on kuollut. Kentucky-Joe päästi äsken viimeisen huokauksensa. Viimeiset sanat.
”Joe. Puhu jotain. Kuuletko? Joe?”
>Itä>
Aamuvarhainen. Korkeasaari ei ole auki yleisölle vielä näin varhain. Se on hyvä, ajattelen. Tosi asiassa en tiedä edes, onko eläintarha auki yleisesti tähän aikaan vuodesta? Järjestetäänkö siellä erikseen tutustumiskäyntejä tilatuille ryhmille? Eläimet tarvitsevat kuitenkin hoitoa ympäri vuoden ja tarvittaessa kellon ympäri. Ne ovat mainioita työllistäjiä. Olemme paikalla etuajassa ja sikäli parhaassa mahdollisessa aikataulussa. Olemme saavuttaneet ja jopa ylittäneet tavoitteemme. Ajan kapeaa siltaa saarelle, Scania käytännössä tyhjäkäynnillä ja rannassa on odottamassa valmiina sillanpielessä yhteyshenkilömme Soile ja joku haalariasuinen mies hänen seuranaan. Pysäytän heidän kohdallaan.
”Huomenta. Tervetuloa”, Soile huikkaa ja tervehtii saman tien Marina Guzevaa vieressäni, vilkuttaa kättä ja Marina vastaa tervehdyksiin. Teppo laskeutuu alas hytistä ja Marina hänen perässään.
”Oliko ongelmia, hankaluuksia?” kuulen Soilen kysyvän ja Teppo puistelee päätä.
Haalarimies nousee kyytiin.
”Terve”, hän sanoo. ”Jorma. Nyt on edessä kaikkein hankalin ajo-osuus.”
”Niinkö?” vastaan. En tiedä onko tämä vain leikkipuhetta. ”Nikke. Ajanko eteenpäin vai pitääkö odottaa vielä jotain merkkiä?”
”Anna mennä. Mutta hiljaa ja rauhassa. Meillä on kaikki aika maailmassa.”
”Se on hienoa.”
”On.”
Vapautan seisontajarrun ja nostan kytkimen. Olemme liikkeessä. Edessä on verraten kapea kevyen liikenteen raitti, joka kaartuu ylös rinnettä. Näen sivupeilistä ennen kuin kaarre peittää sillan ja meren kaistaleen, että Soilen, Marinan ja Tepon muodostama kolmikko seisoo yhä paikoillaan. Naiset puhuvat ja Teppo kuuntelee heitä vieressä.
”Tiikeri voi hyvin?” Jorma kysyy.
”Luulen. En ole nähnyt kunnolla koko eläintä.”
”Aivan. Tiikeriä ei pääse näkemään niin vain. Se on harvinaista.”
Leikkipuhetta jälleen, ajattelen. Tällainen tyyppi.
Jorma neuvoo ja opastaa reittiä. Oksat raapivat välillä hytin ja lavan rakenteita ja mietin, mitä kyytiläinen tuumaa niistä? Säikkyy, epäilen.
”Marina on varmaan syöttänyt eläimelle rauhoittavia?”
”Käsittääkseni näin on.”
Muistan, että siitä on aikaa, kun kävin viimeksi tätä ennen Korkeasaaressa, jollain luokkaretkellä. Tältä suunnalta tullessa ja kuorma-auton hytin korkeuksista en tunnista näkymiä.
”Mikä kilpi teillä on auton keulassa?” Jorma kysyy. ”Onko se erikoisen lastin takia?”
”Ei”, vastaan. ”Se on harjoitusajokilpi tai -kilvet, toinen kilpi on auton perässä.”
”Minä luulin, että asialla on ammattilaisia eikä harjoittelijoita. Ei uskoisi. Mistä moinen luottamustehtävä?”
En ole aivan mielissäni tämän Jorman sanoista. Ärsyttävä tapaus.
”En ole oikea henkilö arvostelemaan sitä.”
Seuraavaksi Jorma tyytyy sentään taas pelkkään oppaan osaan, neuvoo asiallisesti reittiä ja jättää mielipiteet sikseen. Annan Scanian madella kävelyvauhtia ja ohjaan tarkasti ja ennakoiden. Iso kuorma-auton nuppi ja korkea umpikori sen takana muodostaa ylisuuren kuljetuksen tällaisilla eläintarhan puistomaisilla hiekkakäytävillä. Jos toisen puolen eturengas ei osu ja tallaa nurmikkoa ja painu tekemään siihen uraa, oikaisee toinen takarengas kuitenkin ja viistää sivuun hiekalta. Pitkä akseliväli ei mahdollista jyrkkiä käännöksiä. Scania on kuin aikuinen lasten leikkimökissä tai hevonen olohuoneessa. Tai tiikeri laivassa. Se tulee taas mieleen, kuvitelma, kun ajattelin millainen ilmestys ja paniikinaiheuttaja tiikeri olisi laivan käytävillä, jos se pääsisi vapaaksi häkistään. Ja sehän olisi päässyt, jos sen olisi päästänyt irti, jos joku älyvapaa olisi murtautunut auton umpilavalle ja avannut häkin.
”Hyvin sä ajat”, Jorma kehuu tai lohduttaa. Antaa tunnustusta. ”Kierrämme tuon rakennuksen. Tuttu rakennushan se on varmaan? Siinä on ravintola ja yläkerrassa toimistotiloja. Oletan, että olet käynyt ennen Korkeasaaressa?”
”Olen.”
”Kerran vai useamman kerran?”
”Useammin.”
Ravintolarakennuksen viereen jää onneksi avointa hiekkakenttää niin reilusti, että voin ottaa ennakoiden käännöksen kentällä ja oikaista auton ennen kuin tulemme rakennuksen ja sen ohittavan kulkukäytävän ja toisen puolen nurmikkoa reunustavien koristepensaiden ja istutusten väliin.
”Riikinkukot voivat olla siinä pensaan takana”, Jorma muistuttaa ja varoittaa.
”En näe”, tunnustan ja sanon.
”Mä katson.”
Painan kytkimen pohjaan ja nostan sen uudestaan varoen ja olen valmiina painamaan jarrua heti, jos Jorma hälyttää.
”Ei linnun lintua”, mies sanoo.
Tulemme Kissalaakson huoltoalueelle. Ilmastointi vetää lannanhajua sisään. Emme sano kumpikaan mitään siitä. Ajattelen, että Jorma, paikallisena, ei varmaan enää haista sitä. Hänelle tämä on kotoinen ja normaali hajuhaitta.
”Katsotaanpa”, Jorma sanoo. ”Soile ja Doris ja sun kaverisi ovat jo siinä takana. Antaa Soilen neuvoa miten hän haluaa sun peruuttavan ja kääntävän.”
Pysäytän ja laitan seisontajarrun päälle. Jorma luistaa alas hytistä. Hän jättää oven auki ja Soilen pää nousee penkin istuimen tasalle ja yläpuolelle.
”Onpa tämä korkea”, hän sanoo.
”Ovat tehneet tällaisen”, vastaan.
”Miten saat peruutettua?” Soile aloittaa, mutta lopettaa kesken ja ehdottaa, että tulisin alas ja katsoisimme yhdessä miten ja mihin minun pitäisi saada käännettyä auton perä?
Teppo on jo tutkimassa asiaa. Hän viittilöi käsillään ja päädymme siihen ratkaisuun, että minun pitää ottaa auto ensin taaksepäin, lähestyä uudestaan, koukata ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen ja puskea nuppi nurmikolle pensasrivin ja roskalavojen suoja-aidan väliin. Joudun ajamaan reunimmaisen pensaan osin nurin.
”Käykö näin?” Teppo kysyy Soilelta. ”Siltä ei välty.”
”Ilman muuta. Puutarhaosasto saa korjata mahdolliset vauriot.”
>>>jatkuu>>>
