Kaunis kesäpäivä

lauantai 15. tammikuuta 2022

Tiikerintaljan jäämät

      












Tiikerintalja -tarinan viimeinen osa tuli julki viime keskiviikkona. Se alkoi viime vuoden syyskuun alussa. Kaunis kesäpäivä -blogissa on ollut kuusi tällaista pitkää jatkokertomusta, ensimmäisenä Tipit vuoden 20 huhti-, toukokuussa, Makeaa lupiinia kesä-, elokuussa. Me puhallamme kynttilöitä elo-, marraskuussa, Repe alkaen marraskuussa vuonna 20 ja päättyen helmikuussa 21, Kun kuu kääntää kasvot helmi-, heinäkuussa ja kuudentena Tiikerintalja. En ole valinnut mitään seuraavaa pitkää jatkokertomusta, jonka päästäisimme julki, mutta Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -postaukset jatkuvat entisellään ja oheisena on enemmän valikoimia Helenan taidetöistä, öljy- ja akryylimaalauksista, akvarelleista ja luonnoksista, joita on karttunut vuosien mennen.



 

perjantai 14. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     













Kaksi kuukautta siitä, kun aloin parannella Roto -käsikirjoitusta. Tarina on alunperin kahden vuoden takaa ja otin sen esille viime vuoden marraskuussa. Luin tekstin silloin, sivuja jotain kaksisataakolmekymmentä. Totesin, että se ei ole valmis, joten otin marraskuun neljästoista päivä vanhan käsikirjoituksen pohjaksi ja aloin parannella sitä alusta alkaen. Annoin itselleni aikaa siihen peräti seuraavaan kesään, puoli vuotta. Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin olen tekstissä sivulla 286 ja käsikirjoituksen sivumäärä on 299. Helena on kysynyt viikon ajan joka ilta joko kolmesataa on täynnä? Ei. Aloin lukea eilen Fernanda Melchorin kirjaa Hurrikaanien aika: Kolme ensimmäistä lukua. Vauhdikasta menoa, jossa ei paljon vilkuilla sivulle. Kolmannessa luvussa oli enemmän nimiä ja totesin sen lopussa, että kirjailija vaihtaa näemmä näkökulmaa ja valottaa tarinaa eri suunnista. Teksti valuu yhtenä ryöppynä hypellen, mutta jotenkin tekijä saa sen pysymään silti kasassa. Se on kuin yli-innostuneen muistelijan pidäkkeetöntä tarinointia.


 

torstai 13. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     












Karistajatuulet ovat pyyhkäisseet yöllä Luumäen Taavetin yli ja puhurit keinuttavat yhä Vallitien tuolla puolella olevaa mäntyä, meidän luonnon tuulimittariamme. Lumitaakka on poissa puun ja muitten puitten oksilta. Talon mittari näyttää nollaa. Helena valmistautuu lähtemään sauvakävelylenkille. Olen melkein puolivälissä Homeroksen Iliasta. Siinä miestä kaatuu, mutta nämä ennättävät pitää silti pitkiä puheita välillä ja päälliköt kerääntyvät vähän väliä neuvonpitoon. Sotaurhoista mainitaan sukukuntia, asuinpaikkoja ja vanhoja aikaansaannoksia. Tämä sotakirja jää kenties sivuun muutamaksi päiväksi, sillä Heili -kirjastosta varaamani Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika on netin mukaan matkalla noutopaikkaan. Olen odottanut sitä viime vuoden syyskuun lopusta alkaen, kirja, jonka nimen löysin blogit.fi:stä. Eilen luimme jälleen yhden luvun Roszakin Flickeriä. Sen nimi oli Orson. Helena vaihtoi kirjaa. Nyt on kulumassa Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Yhteiskunnassa kaikki on kortilla. Polkupyörän ostoon pitää saada lupa.







keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Tiikerintalja(39)

       >>>jatkuu>>>    












Larry huomaa miehen vasta nyt, mutta hän on varma, että intiaanit ovat panneet tämän merkille paljon aiemmin. 

Hevonen pysähtyy mies selässään muutaman jalan päähän kaivosta, Larrystä ja intiaaneista. Kaikki seisovat hiljaa ja odottavat. 

Mitä siellä kaivossa on?” Habbard kysyy. 

Ruumis”, Larry vastaa. ”Raato. Intiaanien Siiseli.” 

Cal Habbard ei vastaa. Hän istuu yhä ratsun selässä.

Intiaanit ovat haudanneet sen sinne”, Larry jatkaa.

Hän ei halua selittää eikä kertoa, että on nostanut ruumiin kertaalleen pois sieltä, nähnyt vaivaa ja haudannut sen, mutta nämä intiaanit tai jotkut joka tapauksessa ovat kaivaneet mädän ruumiin uudelleen esiin ja heittäneet taas kaivoon.

Habbard laskeutuu hevosen selästä. Hän taluttaa eläimen katoksen viereen ja kietaisee suitset tolpan ympäri.

Vanha intiaani alkaa puhua, kun Cal Habbard palaa kaivolle: ”Suomalainen kuivatti intiaanien lähteen.”

Kyllä”, Larry älähtää. ”Järjetöntä puhetta.”

Kaivo pitää peittää”, Habbard päättää.

Hän ei tule lähemmäs katsomaan sitä, mikä on kaivossa, ottaa sen sijaan esiin nahkaisen kukkaronsa, valikoi kahden dollarin kolikon ja ojentaa sen vanhalle intiaanille.

Täyttäkää kaivo.”

Intiaanit odottavat ja epäröivät. Cal Habbard ei katso kehenkään, tarttuu kaksin käsin kaivon viereen juntattuun hirteen, riuhtaisee sen irti maasta ja alkaa kiertää kaivon ympäri tarkastellen siinä jotain. Sitten hän pysähtyy, vetää hirren taakse ja lyö sillä kivenrakoon, lyö uudelleen, jolloin reunuksen päällimmäinen kivi irtoaa ja vierähtää alas. Kuuluu mätkähdys ja läiskähdys, kun se osuu alas veteen ja ruumiseen.

Larry on sanaton.

Habbard on murtanut kivikehän rikki. Hän junttaa paalun seuraavan kiven alle ja kivien väliseen saumaan, nykäisee ylös hirren päästä ja iso lohkare vierähtää kumisten kaivoon. Nuoret intiaanit ottavat toinen kangen ja toinen aidaksen ja he alkavat vierittää myös kaivon kivireunusta alas. Cal Habbard väistyy sivummalle ja laskee hirsijunttansa maata vasten. Hän luo silmäyksen Larryyn ja sen jälkeen vanhaan intiaaniin.

Vieläkö tiikerintalja roikkuu mökin katosta?” hän kysyy.

Larry käsittää, että Habbardin on täytynyt kuljeksia täällä mökillä ennenkin, vaikka hän ei ole nähnyt tätä. Ehkä mies on ratsastanut virran viertä seurailevaa polkua, käyttänyt sitä reittiä.

Joonas Kemppainen haki taljan viikko sitten”, Larry sanoo.

Cal Habbard kääntää ilmeettömät kasvonsa häneen: ”Kuka se on?”

Sukulainen. Kentucky-Joen veljenpoika.”

Heidän puhuessaan kivet vyöryvät kaivoon ja hautaavat sen mitä siellä onkin.

Luvaton hautaaminen, Larry ajattelee. Mutta nyt, kun Cal Habbard on pannut toimituksen alulle, hän huomaa, ettei se hetkauta häntä puoleen eikä toiseen. Hän ei ole osallinen tässä. Hänen omatuntonsa on tältä osin puhdas.

Vanha intiaani puhuu Habbardille ja viittilöi kaivoaltaan suuntaan. Larry ei kuuntele. Hän erottaa vain Cal Habbardin kieltävän: ”Antaa sen olla. Luonto korjaa itsensä.”

Se on varmaan kieltä, jota poppamies ymmärtää, ainakin hän sulkee suunsa.

Sen jälkeen he kolme seuraavat nuorten intiaanien askarrusta, kun nämä vyöryttävät alas kaivon tukkeeksi sen maanpäällistä kivikerrosta.

Se pitää täyttää ylös asti”, Cal Habbard korottaa ääntä, jotta intiaaninuorukaiset kuulisivat. ”Kiviä on tuolla pitkin. Kiviä ja hiekkaa.”

Toinen nuorukaisista pudottaa kangen ja alkaa kantaa sylissään eri kokoisia kiviä pihapiirin laidoilta kaivolle ja pudottaa niitä raunion päällimmäiseksi. Larry astuu lähemmäs. Kuopan pohja näkyy kahden, kolmen jalan syvyydessä. Kivenmurikat nousevat veden pinnan yläpuolelle.

Jostain syystä hän odotti tai pelkäsi näkevänsä päällimmäisenä vainajan, raadon, mutta sitä ei näy enää. Se on alimmaisena. Ruumisraato makaa kivien ruhjomana ja painamana alisessa pimeydessä, kylmässä kaivossa, joka ei ole kohta enää edes kaivo.

Cal Habbard hakee lapion ja alkaa kaapia hiekkaa Kentucky-Joen hautakummun vierestä ja kantaa sitä kaivon täytteeksi. Larry noudattaa esimerkkiä. Hän ei kehtaa vain katsoa sivusta.

Hiekka tiivistyy ja pakkaantuu kivien väliin ja kaivon pilaantunut vesi imeytyy siihen. Vaahtokuplia nousee hiekan pintaan. On kuin jokin puhaltaisi niitä, Larry ajattelee, vaikka hän tietää, ettei se pidä paikkaansa.

Larry tietää, että kaivon rakentaminen ja perustaminen oli vaatinut monen päivän rankan työn, mutta sen täyttäminen tapahtuu miehissä vajaassa tunnissa.

Cal Habbard nostaa viimein hirren pystyyn kaivon maanalaisen reunapinnan ja maan väliin, pitää sitä paikallaan ja kehottaa Larrya lyömään kangella hirren päähän. Larry lyö varoen, ettei vain vahingossa lipsauttaisi ohi ja osuisi Habbardin käsille. Hirsi uppoaa isku iskulta ja hakee tietään pienempien kivien väliin. Se alkaa kallistua, vaikka Cal Habbard yrittää vängätä ja pitää sitä pystyasennossa.

Lyö”, hän kehottaa. ”Anna mennä.”

Lopulta hirsi on painunut ehkä jalan syvyyteen maaperään. Cal Habbard irrottaa otteensa siitä ja Larry seisoo vierellä odottaen. Habbard kokeilee ja tuljuttaa hirttä, mutta se pysyy tukevasti pystyssä. Tukevasti kallellaan.

Siinä on hautamuistomerkki”, hän sanoo. ”Tiedetään ainakin missä vainaja lepää.”

Larry katsoo hiekkaa hirren tyvessä. Se kostuu ja tummuu hiljalleen.

Pysy vesi siellä missä olet”, Cal Habbard noituu.

Hän vilkaisee Larryyn: ”Kyllä se siitä asettuu. Vesi pakenee.”

Larry nyökkää.

Samassa patoallasrakennuksen seinä räsähtää äänekkäästi. Ääni on melkein yhtä kova kuin aseen laukaus.

Manitou”, vanha poppamies julistaa. Hän sanoo perään jotain muutakin, omalla kielellään. Larry kuvittelee, että poppamies julistaa jumalan puhuneen: ”Manitou on puhunut.”

Larrylle tapahtuma ei ole yllätys. Allaskaivo on vuotanut siitä asti, kun Kentucky-Joe kuoli. Ylijuokseva vesi on kuluttanut tietään kaivon reunan matalimman kohdan yli, kalvanut uurteen hetki hetkeltä syvemmäksi ja nyt jokin kiilakivi on ilmeisesti järkähtänyt ja liikahtanut paikaltaan, irronnut ja veden paine paiskasi kiven kuin ammuksen suojarakennuksen seinään pirstoen märkiä lautoja tieltään ja saman tien vesimassa sai seuraavan ja seuraavat kivet luhistumaan.

Miehet katsovat kaikki sopivasti altaalle, näkevät ensin kahden laudan katkeavan ja saman tien tulee uusi paineaalto ja lisää laudanpirstaleita lentelee sivuun. Vesi tulvii tulla kaatamalla seinän aukosta.

Toinen nuorista intiaaneista on mennyt alas vuotoveden synnyttämälle lammelle ja kääntyy nyt kiipeämään mäkirinnettä takaisin pihalle. Intiaaninuorukainen ei pidä niin kiirettä, että se näyttäisi pakenemiselta eikä hän katso taakseen. Vesi kuohuu miehen takana alas kuruun, mutta ennen kuin se saavuttaa intiaanin, se muuttaa suuntaa ja kääntyy joelle viettävään alamäkeen.

Manitou”, poppamies sanoo uudelleen.



tiistai 11. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

      





 





Pakkasaamu. Talon mittarissa on miinus kaksikymmentäneljä pilkku viisi. Helena luki eilen loppuun Kalle Päätalon Nuorikkoa näyttämässä ja aloitti Nousevan maan. Jatkoin Roto -käsikirjoituksen työstämistä, siirsin edellisenä päivänä naputtelemiani kappaleita oikeaan järjestykseen, mutta en edistynyt mainittavammin. Olen siinä sivulla 281 ja koko käsikirjoituksessa on 292 sivua. Tämä loppuosa vaatii ahertamista, koska haluan pitemmän ja hitaamman lopun. Iltapäivällä luin ääneen kahden tunnin ajan Roszakin Flickeriä. Myöhemmin jatkoin Homeroksen Iliasta. Olen lukenut siitä nyt kolmasosan. Jumalien jatkuva sekaantuminen taisteluun ja kesken kahakoiden taistelijoiden sanailu ja julistukset rytmittävät tätä kamppailua. Surmatyöt kuvataan lyhyesti, mutta yksityiskohtaisesti. Jos siis joku jumala ei puutu tilanteeseen, ehkäise surmaa ja mene väliin omin taivasvoimin. Taistelijat tietävät kyllä omat voimansa ja kykynsä, mutta myöntävät samaan henkeen, että jos jumalat suovat he selviytyvät vottajina, jos ei, Hades on ottava heidät. Samaa henkimaailman uskoa kuin julistettiin hiljan Turussa: ”Jos Luoja suo.”







maanantai 10. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     











Lumivaippa kattoi eilen sunnuntaivarhaisena Luumäen Taavetin keskustan kanuunan. Kävelimme Linnalantien kevyen liikenteen väylää länteen liikenneympyrään asti, josta käännyimme takaisin. Tunnin reippailu. Iltapäivällä teimme lenkin itään Vallitietä, kuutostien ali ja takaisin. Olemme lukeneet neljä päivää Roszakin Flickeriä. Olemme siinä sivulla 201. Se on tiukan juonellinen tarina, toisin kuin esimerkiksi Joycen Finnegans Wake. Joudun paljastamaan juonta, kun kerron, että Flicker tarkoittaa ehkä välkettä ja että se näyttää projektorinkäyttäjästä siltä kuin filmissä olisi reikiä tai repeämiä, mutta todellisuudessa sinne on piilotettu varsinaisen filmin alle tietoja, jotka painuvat katsojan alitajuntaan. Kirjassa filmimateriaali on kehitettyä selluloidia, ei vielä tätä nykyajan digitaalista kuvankäsittelyä. Flickerin tekstiasu on hyvää, konstailematonta proosaa. Minähenkilö on nuorukainen, opiskelija, joka intoutuu käymään pienessä, nuhruisessa elokuvateatterissa ja päätyy siihen seurapiiriin, joka hoitaa tätä vaatimatonta bisnestä. Muutaman sattuman kautta löytyy unohdettu filmintekijä Max Castle, kuollut ja kadonnut henkilö, samoin kuin miehen tekemät filmit, mutta Maxilla on ollut ystävänä kääpiökokoinen kameramies ja tämä ilmestyy näyttämölle, päähenkilö pääsee tutustumaan kadonneihin filmeihin ja hänestä tulee alan auktoriteetti ja guru. Iso osa kirjan nimistä ja muusta on kirjailijan mielikuvitusta, mutta siellä on myös monia oikeita nimiä ja filmejä, joista puhutaan ja väitellään. Tässä vaiheessa kirjasta on takana neljäsosa, tapahtumat etenevät ja mitä jatkossa tuleekaan?







sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     













Puhuimme lukulistasta saunan lauteilla. Helenan mielestä siinä pitää olla kirjannimiä, kun minulle riittää periaatelista. Proosasta runoon, näytelmään, vieraskieliseen, uutuuteen, joka ei ole vielä ilmestynyt. Otin kirjahyllystämme Homeroksen Iliaan, Otto Mannisen suomennoksen, jonka olen saanut lahjaksi 49 vuotta sitten. En ole lukenut sitä vielä, joten ehkä on aika. Finnegans Wakessa Joyce mainitsee Odysseuksen, tarantino -kirjassa verrataan väkivallasta puhuttaessa veriseen Iliaaseen ja nuori Werther kantaa mukanaan rakasta Homeroksen Iliasta. Olen lukenut teosta vajaa kahdeksankymmentä sivua neljästä sadasta. Alun jouduin kertaamaan ennen kuin käänteinen kerronta, sanajärjestys selkiintyi päässäni. Viidelläkymmenellä ensimmäisellä sivulla kyykäärme on ollut esillä kolme kertaa. Nimiä on kertynyt puolet Kreikan saaristosta. Aloimme myös vuoden ensimmäisen ääneenlukukirjan: Theodore Roszakin Flicker, joka on tullut suomeksi 1996 ja joka sai Tähtivaeltaja -palkinnon. Luin sen ensimmäisen kerran vuosi julkaisun jälkeen, lainasin Luumäen kirjastosta, joka toimi silloin paloaseman yläkerrassa. Viisi vuotta sitten näin Flickerin Sumassa Lappeenrannassa, ostin ja luin ja nyt olen lukemassa sitä ääneen. Helena lopetti eilen Kalle Päätalon Pohjalta ponnistaen ja aloitti Nuorikkoa näyttämässä.