Kaunis kesäpäivä

perjantai 11. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Veden värivaihtelu ja muodot, liike ja jatkuva muutos houkuttelee kuvaamaan tätä luonnon taideteosta. Veteen ei kyllästy. Eilen olin nuhainen enkä kirjoittanut muuta kuin postaustekstin ja päiväkirjamerkintöjä. Helena teki omia luonnoksiaan. Parina viime päivänä hän on lukenut Leena Krohnin teosta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Se kuuluu niihin kirjoihin, joiden nimi minun on vaikea omaksua ja muistaa. Olen lukenut sen viisi vuotta sitten. Leena Krohnin Donna Quijote on ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, kuukausi ennen Matemaattisia olioita. Sen jälkeen olen lukenut melkein kaiken Krohnin tuotannon. Hän karsii turhan tekstistä. Eilen luin ääneen kaksikymmentäviisi sivua Donna Tarttin Tikliä ja kymmenkunta sivua William Gaddisin kirjaa The Recognitions. Siinä ollaan Euroopassa, Espanjassa, Madridissa ja äidin haudalla. Eli Recognitionsissa palataan siltä osin lopulta alkuun. Tosin en tiedä mitä tekstissä on ja tapahtuu jatkossa, viimeisten jäljellä olevien sadankolmenkymmenen sivun aikana.















torstai 10. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    











Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Alexis eli kolmekymmentäkahdeksan vuotiaaksi. Lyhyt, kirjoittamisentäyteinen elämä. Suomalainen kirjallisuus on elänyt siitä asti ja elää edelleen. Tuulista eilen ja illan pitkän satoi rankasti täällä etelärannikolla. Helena teki eilen luonnoksia työpöytänsä ääressä ja läppärillä kuvia piirustusohjelmalla Kiipelissä -tekstiin. Minä jatkoin pari sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Tiklissä ja Willian Gaddenin kirjassa The Recognitions on molemmissa yhtenä osana väärennysten teko ja huijaaminen. Toissailtana ja eilen iltamyöhällä katsoimme Quentin Tarantinon kaksiosaisen elokuvan Kill Bill. Siinä kosto elää.



















keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Suo sen suo(8)

    










SUO SEN SUO(8)

 

Kun Sinikka palasi, he vetäytyivät teltan sisään. Maximilian huomasi, että jalka kesti astua, vaikka siihen sattui.

- Pääsetkö sä? Sinikka huolehti.

- Joo, jos en kaadu.

- Tuenko sua?

- Ei tarvitse.

Maximilian taittoi pilkkijakkaran kokoon ja nosti sen myös teltan sisään.

- Sä et jätä sitä ulos? Sinikka kysyi.

- En. Rotat ja myyrät voivat syödä kankaan.

Sinikka pudisti päätään.

- Puhun tosissani.

- Aha.

Teltassa oli samanlaista hämärää kuin ulkona. Maximilian asetti kipeän jalkansa koholleen repun päälle. Makuupussi oli auki. He lepäsivät siinä vieretysten kumpikin selällään omalla, ohuella retkipatjallaan. Niin lähellä toisiaan, että olisi voinut milloin vain koskea toista, halutessaan ja voisi vahingossa kääntyessään kahmaista toisesta kiinni.

- Nukutko sä? Maximilian kysyi.

- En, Sinikka vastasi. Ääni oli pieni, huvittunut naurahdus. Syystä.

- Kysyn typeriä.

- Ei haittaa. Tässä maailmassa. Täällä suolla.

Hetkeä myöhemmin Sinikka lisäsi: - Hiljaista.

Maximilian kuuli tai oli kuulevinaan silmäripsien räpsyvän, Sinikan tai ehkä omiensa.

- Keväällä ei ole, hän sanoi. - Silloin laulu raikaa.

- Uskon.

Maximilianin teki mieli kertoa ja tuoda julki omia tuntojaan. Oli outoa olla siellä, siinä sillä lailla teltassa, keskellä avaraa suota yhdessä hänen, Sinikan kanssa tai ylipäänsä naisen kanssa. Outo ei ollut aivan oikea sana eikä ilmaus, joka hänellä oli mielessään.

- Sä et ole naimisissa?

Se yllätti, kysymys. Maximilian ei ollut varsinaisesti odottanut sitä. Tosin sen tiesi tai aavisti, että ennen pitkää he puhuisivat keskenään. Pakosti. Tai eihän koskaan ole pakko puhua, mutta hämärä, pimeä ja kahdenkeskisyys auttaa siinä, edesauttaa ihmisiä puhumaan keskenään, tekee puhumisesta tarpeen ja tekee tunnustukset mahdollisiksi, likimain vaatii sitä.

- En ole naimisissa.

- Oletko koskaan ollut?

- En. En sitäkään. Olen säästynyt.

Se jatkui. Kysymykset. Sinikka keksi seuraavan, loogisen kysymyksen: - Onko koskaan ollut lähellä.

- En tiedä.

Maximiliania hymyilytti.

Hän ei miettinyt eikä kysynyt itseltään miksi Sinikka kysyi tällaisia? Hän laskeskeli jotenkin niin, että naiset kysyvät näitä asioita. Ne ovat naisten kiinnostuksenkohteita.

- Saanko kertoa jotain?

Sekin tuli. Niitä nyt vaan näemmä tulee.

Sinikka odotti hetken ennen kuin vastasi: - Mitä?

Sitten kuulet, Maximilian ajatteli. Hän ajatteli omaa untaan, painajaista, joka oli seurannut häntä läpi elämän, lapsuuden painajainen, joka oli ollut välillä poissa vuosikymmenet, mutta palannut vajaa kymmenen vuotta sitten ja toistunut sitten aika ajoin. Painajainen, joka oli unta, mutta oliko sittenkään. Tämä hänen nimikkopainajaisensa tuli nyt jostain syystä mieleen, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että halusi tai tulisi tai aikoi kertoa siitä, sen tälle vieraalle ihmiselle. Vieraitahan he olivat.

Hänellä, Maximilianilla ei ollut koskaan ollut mielessäkään, että kertoisi tästä ja nyt - se tuntui yhtäkkiä tärkeältä, sopivalta ja että niin piti ja kannatti tehdä.

- Tarkoitan, Sinikka jatkoi ja haki sanoja: - Totta kai, kerro vaan, jos siltä tuntuu. Ilman muuta.

- Kyse on painajaisesta, unesta.

- Niinkö? Sopii mainiosti. Jänniä nuotiotarinoita.

- Siitä tuli mieleen, että meidän pitäisi varmaan syödä jotain?

- Auts, Sinikka sanoi.

- Sinunkin, Maximilian vastasi.

- Okei. Niin kai. Patukka?

- Proteiinipatukka ja vettä.

He kohottautuivat istuvilleen, kumarassa, päät teltan katossa kiinni ja söivät kumpikin patukan ja joivat vettä.

- Taidan käydä saman tien heitolla, Maximilian päätti.

Sinikka nauroi: - Ole hyvä. Tarviitko saattajaa?

- Kokeilen raahautua itse.

- Älä astu, tiedät mihin. Pidä silmät auki.

- On eläimellistä menoa.

Maximilian teki kusiretkensä. Hän pyyhki palattuaan kätensä antiseptisellä kosteuspyyhkeellä, seisten teltan vieressä. Ensimmäiset tähdet korkealla, vaalealla taivaalla. Capella ja Arcturus. Kesäkolmion tähdet erottuivat nekin suurempina ja valoisampina. Otava.

Hän ryömi sisään telttaan, sulki vetoketjun huolellisesti ja viritti taas repun jalkansa alle.

- Mitähän niille kuuluu? Sinikka kysyi.

- Marssivat kohteeseen.

Maximilian katsoi teltan läpikuultavaa kattoa. Se oli nyt tumma.

- Unohditko, että sun piti kertoa painajaisunesta? Sinikka muistutti.

Ei pitänyt, vaan ehdotin sitä.

- Heitä arvaus, mikä se voisi olla? Millainen? Mitä tyyppiä?

Sinikka mietti hetken: - Takaa-ajouni. Tai putoaminen. Nehän ovat yleisimpiä. Painajaisia.

- Ei kumpaakaan.

- Eikö? Kuoleman uni?

- Ei sitäkään.

Maximilian kertoi, että voi sanoa melkein joka yö nykyisin hän havahtuu kesken yön hereille unesta, jossa hän etsii vessaa tai yleensä sopivaa paikkaa voidakseen kusta.

Sinikka katsoi häntä sivusta tai niin Maximilianista tuntui.

- Siinäkö kaikki?

- Niin. Siinä on minulle riittämiin.

- En ymmärrä. Tarina jäi ikään kuin vajaaksi.

- Et ymmärrä? Maximilian kysyi.

- En. Mitä kauheaa, kauhua siinä on? Tai pelottavaa? Ei aukene mulle.

- Näin saman unen ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä. Muistan sen yhä. Unessa tulin alas vinttikamarin rappusia, dips dips, menin tuvan läpi pikkukeittiöön, jossa oli potta, posliininen potta tiskipöydän alla, oveen kiinnitetyllä tasolla, jossa kuuluisi olla roskakori. Helpotus, kun annoin tulla ja kauhistus, sillä kusin juuri sänkyyni. Yritin selittää minkälaisen huijauksen kohteeksi olin joutunut ja loukkaannuin, kun ja koska minun selitykselleni vain naurettiin.

Sinikka mietti kuulemaansa: - Mä kelaan: Siis sä heräät joka yö kesken kaiken ja olet juuri unessa etsinyt tai etsimässä lähintä vessaa?

- Täsmälleen.

- Ja kauhu ja pelko on siinä, että et herää ennen kuin lasket kusen tulemaan?

Maximilian ei vastannut. Kysymys ei ollut enää kysymys. Kysymys oli itsestäänselvyydestä.

Taas kului hetki ennen kuin Sinikka teki sen järkikysymyksen, jonka jokainen muukin tekisi eli oliko Maximilian käynyt lääkärissä? Tai psykiatrilla?

- Kumman juttusille pitäisi mennä?

- En tiedä. Ehkä molempien.

- Aivan.

Hetkeä myöhemmin: - Miten sä hoitelet asian?

- Nykyisin? Psyykkaan itseäni heräämään ajoissa.

Sinikka hörähti. Tai niin Maximilian kuuli.

- Ja auttaako se?

- On se toistaiseksi auttanut. Toiminut.



tiistai 8. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    













Kirjoja ja kansia. Ruskan värejä. Täällä etelärannikolla on viisi astetta lämmintä ja pohjoisessa pakkasta. Eilen Helena kuivatti kuivurillisen omenia, minkä jälkeen veimme koneen kellariin. Teimme erikseen kauppareissun aamupäivällä ja iltapäivällä kiersimme ihailemassa punaisia ja keltaisia lehtiä. Rannassa näimme kolme tikliä puussa. Tänään olemme menossa Munkkiniemeen kirjastoon, jossa Helenaa odottaa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai yhteisiä unia. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Eilen - Pidät tästä varmaan -tarina eteni kaksi sivua. Sitä on seitsemän sivua. Luimme ääneen vajaat kolmekymmentä sivua Donna Tarttin kirjaa Tikli. Siinä on takana Boris -jakso ja Borisin muistumat Ukrainasta. Tikli on vuodelta 2013, joten silloin ei ollut vielä päällä nykyistä sotatilannetta Euroopan itäreunalla eikä EU ollut aloittanut pakotetoimiaan, joiden piti rauhoittaa sotaintoa, mutta toisin tuntuu käyneen, Suomi vain menetti merkittävän markkina-alueen. Luin yli kolmekymmentä sivua William Gaddisin romaania The Recognitions. Illan päätteeksi katsoimme Tarantinon filmin Pulp Fiction, joka viettää juhlavuottaan, kolmekymmentä vuotta sen ensi esityksestä.































maanantai 7. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    











Eilen, lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina matkasimme kolmosen ratikalla Helsingin Korppaanmäentieltä Hakaniemeen, Maalaismarkkinoille. Ostimme omenoita, joita Helena aikoo kuivattaa tänään, riihiruisreikäleivän ja muikkukukon, mutta Puulaveden muikun paistokatoksessa oli autiota. Oliko toimitus myöhässä tai muuta vastusta sattunut, näin kuitenkin kävi, että jäimme tällä kertaa ilman paistettuja muikkuja. Sää oli pilvinen, mutta ei satanut. Lauantaina kävimme Munkkiniemen kirjastossa ja Helena lainasi Liza Marklundin jännärin Suonsilmä ja Jarkko Sipilän viimeiseksi jääneen teoksen Kahdesti tapettu. Minä lainasin ruotsalaisen Skriva -lehden tuoreimman lainattavan numeron. Viikonlopun aikana hahmottelin tarinaa - Pidät tästä varmaan. Sitä on viisi sivua. Helena on tehnyt luonnoksia ja läppärin piirrosohjelmalla lisää kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Donna Tarttin Tikliä olemme lukeneet ääneen noin puolet. Helena luki Sipilän jännärin Kahdesti tapettu ja minä jatkoin William Gaddisin esikoisromaania Recognitions. Menossa sivu 642. Katsoimme eilen iltamyöhällä televisiosta elokuvan Kolmas mies. Sodanjälkeisen ajan Eurooppaa. Raunioita, mustan pörssin kauppaa ja sotilasvalvontaa.






















sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Suo sen suo(7)

    










SUO SEN SUO(7)

 

Maximilian oli penkonut esiin varusteistaan pilkkijakkaran ja istui sen päällä nojaten kantoon takanaan. Sinikka oli levittänyt solumuovialustan kannon viereen ja istui ja nojasi hänkin kantoa vasten. He seurasivat ja katsoivat suota tarpovaa ja ylittävää reppureissaajien karavaania, joka loittoni vähitellen, pieneni ja hävisi taivaalle syttyneeseen, hämärän tuloa edeltävään ruskan ilotulitukseen, loimuun, ruskeaa, punaista, vihreää ja sinistä.

Maximilian huomasi tummanpunaisia, tässä valaistuksessa melkein mustia karpaloita kädenojentaman päässä.

- Karpaloita, hän esitteli ja tarjosi Sinikalle.

- Mä en taida syödä nyt mitään, Sinikka vastasi.

- Juo vettä. Pitää juoda.

- Kyllä.

Puustoisemmilla suon laitamilla oli jo yö, vaikka suon aavalla viipyi vielä valon kajastus.

Maximilian odotti Sinikan sanovan jotain. Ensimmäisenä. Hän oletti heidän ajattelevan samoin, että oli tyhmää kenenkään lähteä yötä vasten tuntemattomaan suomaastoon ja yhtä tyhmää hakeutua sinne kaivosporukan lähettyville. Häiriköimään ja protestoimaan.

Oli Sinikka mitä mieltä hyvänsä, hän ei aloittanut siitä. Hän alkoi puhua tästä hetkestä ja tilanteesta: - Ensimmäinen yö suolla, minulle. Teltassa.

- Vai niin, Maximilian nyökkäsi. Hänellä näitä, eräretkiä, yöpymisiä teltassa ja myös suomaastossa, oli takana kymmenittäin. Vähemmän kuitenkin edessä kuin takana, elettynä ja koettuna.

- Ajattelen alustan märkyyttä, Sinikka jatkoi. - Onko mieltä etsiä kuivempaa paikkaa?

- Meidän? Mistä?

Ei, suolla ei ole mieltä etsiä kuivaa alustaa. Suolla voi vain pysähtyä sopivalle kohtaa. Suolla voi olla pakko jäädä niille sijoilleen, jossa on.

- Eli ei. Pystytänkö siis teltan?

Maximilian mietti ja Sinikka jatkoi: - Miten jalka?

- Se oli venähdys. Pelkäsin ensin, että luu murtui.

- Oletko varma? Ääni oli kova.

- Kyllä. Äänen perusteella, mutta se oli kosteassa turpeessa kovana säilynyt oksa, joka katkesi. Ääni temppuilee joskus.

- Miltä jalka tuntuu? Luuletko, että se pitää päällään?

- En tiedä. Aamu kertoo sen. Kokeilen sitten.

- Pitäisikö se lastoittaa?

- Ei mitään syytä.

Oikeammin Maximilian ajatteli, että millä sitä lastoittaa ja kuka olisi pätevä siihen hommaan, Sinikkako? Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

- Mietin vaan, Sinikka lisäsi epämääräisesti.

Maximilian oli kuin ei olisi kuullutkaan. Hän ajatteli keppiä, karahkaa, jonka oli menettänyt vähän aikaa sitten. Se oli painunut pohjattomaan suohon, hävinnyt sinne. Se oli mennyt ensimmäisenä, tunnustelija. Kun he lähtisivät tästä, täältä, palaamaan tulojälkiään, aamulla, huomenissa - sillä niin tässä varmaan kävisi - hän katkaisisi ensimmäisestä koivurykelmästä vankan kävelykepin tuekseen. Siihen asti hän joutuisi tukemaan Sinikkaan, mutta ei yhtään kauemmin kuin oli pakko.

Taas sitä sankariasennetta, hän hymähti. Me sankareiksi kasvatetut.

Yhä näkyi suon yli jonkun joukon viimeisen selkämys, pienenä ja sitten se oli hävinnyt. Sinikka nousi ja alkoi levitellä ja asetella telttaa ja virittää kehikkoa. Nomadit liikkeellä.

- Teltassa ei ole ainakaan niin paljon sääskiä.

- Olet oikeassa. No, kohta syyskylmät vievät ne, Maximilian lohdutti.

- Järjenkäyttöä. Puhuin nyt, tästä hetkestä.

- Aivan. Käsitin kyllä.

Sinikka arveli, että Maximilianin olisi parempi olla pitkänään ja pitää jalkaa koholla, vaikka oman reppunsa päällä.

- Kaikkea kokeillaan, Maximilian myönteli. - Kaikki temput tehdään.

Taas, hän ajatteli ja harmistui omaa sanavalintaansa. Sinikka voi käsittää väärin, mutta enää ei auttaisi, vaikka hän alkaisi selittää sanomisiaan. Parempi vaieta. Parempi muistaa vastedes puhua yksinkertaisemmin. Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa. Koulussa - silloin tuhat vuotta sitten, kun hän oli vielä koululainen - eräs opettaja sanoi niin. Hänelle oli jäänyt mieleen, että se olisi ollut matematiikan opettaja, mutta se saattoi olla yhtä hyvin minkä hyvänsä aineen opettaja. Luokanvalvoja. Taikka liikunnanopettaja.

Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa?

Mikähän se oli sillä kertaa vaikeaa, jonka hän, Maximilian oli onnistunut näkemään kautta tekemään vaikeammaksi kuin asia olikaan. Opettaja oli sanonut, ettei pidä kuunnella eikä varsinkaan ottaa täydestä todesta niiden muiden, yleensä vanhempien koulukaverien sanomisia ja jotka rehvastelivat tarpeettomasti sillä miten vaikeita aineita heillä on ja jotka odottavat tulevaisuudessa heitä nuorempia, ovat heillä edessä. Sellainen luo vain ennakkoon turhia ja tarpeettomia paineita ja haittaa oppimista ja opiskelua.

Ymmärrettävää.

Maximilian ei muistanut sanatarkasti opettajan sanoja. Hän muisti vain asiasisällön, mutta sehän onkin parasta, sisältö.

Hän, he voisivat keskustella näistä asioista Sinikan kanssa. Tai ehkei juuri näistä. Jostain muusta.

Hän huomasi virkistyneensä, jalastaan huolimatta. Tämä nyt-hetki, nyt edessä oleva ja odottava kahdenkeskinen olo ja aika tämän häneen verrattuna nuoren naisen kanssa, se vaikutti kuin jokin ruiske ja meni muun edelle. Siinä jalka unohtui ja kipu.

Maximilian seurasi Sinikkaa, joka pingoitti teltan pystyyn ja kiristi kulmien narut.

- Pitääköhän tämä turve? Sinikka sanoi. Hän tuljutti kiinnitystappeja ja siirsi niitä parempaan kohtaan.

- Mitä? hän kysyi.

- Ei mitään, Maximilian vastasi.

Hän käänsi katseensa takaisin suolle. Ilma viileni nopeasti.

- Minä menen ainakin telttaan, Sinikka sanoi.

- Oikein. Sitä varten se on, Maximilian vastasi.

Hän ajatteli, että tästä pitäisi ottaa kuva.

- Ottaisin kuvan, kuvaisin tämän teltan ja kannon, jos mun jalkani ei olisi poissa pelistä.

- Niin, kännykkä toimii nyt, kiitos sivistyksen.

- Kiitos kaivostoiminnan, Maximilian lisäsi.

Cesiumin. Voi miksi sitä piti löytyä täältä? Miksi nämä kaikki ihmiset raahautuvat tänne sen perässä? Onnettoman perässä. Tuovat onnettomuuden tullessaan.

- Ei pitäisi toivoa sitä, Sinikka moitti.

Mitä moittien? Maximilian ajatteli. Hän ei tiennyt.

- Anteeksi, hän sanoi. - Ei pitäisi.

Sinikka epäröi yhä teltan pielessä. Hän kysyi mistä päin tuulee?

- Nyt? Mitä?

- Älä esitä, Sinikka hymähti. - Ilmavirtaus? Mistä suunnasta käy ilmavirtaus?

- En tiedä.

Maximilian käänteli kasvojaan. Hän työnsi etusormen suuhunsa, veti sen ulos ja kohotti päänsä yläpuolelle.

- No niin, Sinikka tuhahti. - Pisimmän mukaan. Hankalimman mukaan.

- En tiedä, Maximilian sanoi. - Koe ei onnistunut.

Hän lisäsi: - Mene jo. Pidä kiirettä ennen kuin ruikkaat housuihisi. Täällä on pyykinpesuolosuhteet aika heikot.

- Otan suunnan kannon tuolle puolen. Tiedoksi.

- Selvä. Älä mene kauas.

- En. Tai menen kyllä tarpeeksi kauas.




lauantai 5. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Kävimme eilen aamupäivällä Munkkivuoressa leipä- ja kauppaostoksilla. Nurmikoilla oli kuuraa. Menimme ja tulimme Toimelan puutarhapalstojen ohi ylös Niemenmäelle ja Tarvontien risteyksen kohdalta Huopalahdentielle, jota pitkin alikulun kautta ostoskeskukselle. Aiemmin olemme kulkeneet Niemenmäen idänpuolen notkelmaa. Helena teki eilen piirroksia luonnoslehtiöönsä ja läppärin piirrosohjelmalla kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Minä kirjoitin kolme sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Miten tavoittaa unen tunnelmaa? Miten tavoittaa tavoittamatonta? Luimme eilen ääneen yli kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helena luki Eppu Nuotion hyvän mielen dekkarin Elämänlanka. Minä jatkoin William Gaddisin romaania Recognitions, jossa riittää henkilöitä. Musiikissa on sekä klassista, että kevyttä, nyt viimeksi mainittiin Händel, Mozart ja Sibelius. Muita suomalaisia ei ole esiintynyt. Yksi porukasta on joku Anselm ja ajattelin Anselm Holloa. Hän syntyi huhtikuun kahdentenatoista 1934 Helsingissä eli periaatteessa hän voisi olla yksi hahmoista, mutta miten lienee.