Suo sen suo(8)

    

SUO SEN SUO(8)

 

Kun Sinikka palasi, he vetäytyivät teltan sisään. Maximilian huomasi, että jalka kesti astua, vaikka siihen sattui.

- Pääsetkö sä? Sinikka huolehti.

- Joo, jos en kaadu.

- Tuenko sua?

- Ei tarvitse.

Maximilian taittoi pilkkijakkaran kokoon ja nosti sen myös teltan sisään.

- Sä et jätä sitä ulos? Sinikka kysyi.

- En. Rotat ja myyrät voivat syödä kankaan.

Sinikka pudisti päätään.

- Puhun tosissani.

- Aha.

Teltassa oli samanlaista hämärää kuin ulkona. Maximilian asetti kipeän jalkansa koholleen repun päälle. Makuupussi oli auki. He lepäsivät siinä vieretysten kumpikin selällään omalla, ohuella retkipatjallaan. Niin lähellä toisiaan, että olisi voinut milloin vain koskea toista, halutessaan ja voisi vahingossa kääntyessään kahmaista toisesta kiinni.

- Nukutko sä? Maximilian kysyi.

- En, Sinikka vastasi. Ääni oli pieni, huvittunut naurahdus. Syystä.

- Kysyn typeriä.

- Ei haittaa. Tässä maailmassa. Täällä suolla.

Hetkeä myöhemmin Sinikka lisäsi: - Hiljaista.

Maximilian kuuli tai oli kuulevinaan silmäripsien räpsyvän, Sinikan tai ehkä omiensa.

- Keväällä ei ole, hän sanoi. - Silloin laulu raikaa.

- Uskon.

Maximilianin teki mieli kertoa ja tuoda julki omia tuntojaan. Oli outoa olla siellä, siinä sillä lailla teltassa, keskellä avaraa suota yhdessä hänen, Sinikan kanssa tai ylipäänsä naisen kanssa. Outo ei ollut aivan oikea sana eikä ilmaus, joka hänellä oli mielessään.

- Sä et ole naimisissa?

Se yllätti, kysymys. Maximilian ei ollut varsinaisesti odottanut sitä. Tosin sen tiesi tai aavisti, että ennen pitkää he puhuisivat keskenään. Pakosti. Tai eihän koskaan ole pakko puhua, mutta hämärä, pimeä ja kahdenkeskisyys auttaa siinä, edesauttaa ihmisiä puhumaan keskenään, tekee puhumisesta tarpeen ja tekee tunnustukset mahdollisiksi, likimain vaatii sitä.

- En ole naimisissa.

- Oletko koskaan ollut?

- En. En sitäkään. Olen säästynyt.

Se jatkui. Kysymykset. Sinikka keksi seuraavan, loogisen kysymyksen: - Onko koskaan ollut lähellä.

- En tiedä.

Maximiliania hymyilytti.

Hän ei miettinyt eikä kysynyt itseltään miksi Sinikka kysyi tällaisia? Hän laskeskeli jotenkin niin, että naiset kysyvät näitä asioita. Ne ovat naisten kiinnostuksenkohteita.

- Saanko kertoa jotain?

Sekin tuli. Niitä nyt vaan näemmä tulee.

Sinikka odotti hetken ennen kuin vastasi: - Mitä?

Sitten kuulet, Maximilian ajatteli. Hän ajatteli omaa untaan, painajaista, joka oli seurannut häntä läpi elämän, lapsuuden painajainen, joka oli ollut välillä poissa vuosikymmenet, mutta palannut vajaa kymmenen vuotta sitten ja toistunut sitten aika ajoin. Painajainen, joka oli unta, mutta oliko sittenkään. Tämä hänen nimikkopainajaisensa tuli nyt jostain syystä mieleen, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että halusi tai tulisi tai aikoi kertoa siitä, sen tälle vieraalle ihmiselle. Vieraitahan he olivat.

Hänellä, Maximilianilla ei ollut koskaan ollut mielessäkään, että kertoisi tästä ja nyt - se tuntui yhtäkkiä tärkeältä, sopivalta ja että niin piti ja kannatti tehdä.

- Tarkoitan, Sinikka jatkoi ja haki sanoja: - Totta kai, kerro vaan, jos siltä tuntuu. Ilman muuta.

- Kyse on painajaisesta, unesta.

- Niinkö? Sopii mainiosti. Jänniä nuotiotarinoita.

- Siitä tuli mieleen, että meidän pitäisi varmaan syödä jotain?

- Auts, Sinikka sanoi.

- Sinunkin, Maximilian vastasi.

- Okei. Niin kai. Patukka?

- Proteiinipatukka ja vettä.

He kohottautuivat istuvilleen, kumarassa, päät teltan katossa kiinni ja söivät kumpikin patukan ja joivat vettä.

- Taidan käydä saman tien heitolla, Maximilian päätti.

Sinikka nauroi: - Ole hyvä. Tarviitko saattajaa?

- Kokeilen raahautua itse.

- Älä astu, tiedät mihin. Pidä silmät auki.

- On eläimellistä menoa.

Maximilian teki kusiretkensä. Hän pyyhki palattuaan kätensä antiseptisellä kosteuspyyhkeellä, seisten teltan vieressä. Ensimmäiset tähdet korkealla, vaalealla taivaalla. Capella ja Arcturus. Kesäkolmion tähdet erottuivat nekin suurempina ja valoisampina. Otava.

Hän ryömi sisään telttaan, sulki vetoketjun huolellisesti ja viritti taas repun jalkansa alle.

- Mitähän niille kuuluu? Sinikka kysyi.

- Marssivat kohteeseen.

Maximilian katsoi teltan läpikuultavaa kattoa. Se oli nyt tumma.

- Unohditko, että sun piti kertoa painajaisunesta? Sinikka muistutti.

Ei pitänyt, vaan ehdotin sitä.

- Heitä arvaus, mikä se voisi olla? Millainen? Mitä tyyppiä?

Sinikka mietti hetken: - Takaa-ajouni. Tai putoaminen. Nehän ovat yleisimpiä. Painajaisia.

- Ei kumpaakaan.

- Eikö? Kuoleman uni?

- Ei sitäkään.

Maximilian kertoi, että voi sanoa melkein joka yö nykyisin hän havahtuu kesken yön hereille unesta, jossa hän etsii vessaa tai yleensä sopivaa paikkaa voidakseen kusta.

Sinikka katsoi häntä sivusta tai niin Maximilianista tuntui.

- Siinäkö kaikki?

- Niin. Siinä on minulle riittämiin.

- En ymmärrä. Tarina jäi ikään kuin vajaaksi.

- Et ymmärrä? Maximilian kysyi.

- En. Mitä kauheaa, kauhua siinä on? Tai pelottavaa? Ei aukene mulle.

- Näin saman unen ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä. Muistan sen yhä. Unessa tulin alas vinttikamarin rappusia, dips dips, menin tuvan läpi pikkukeittiöön, jossa oli potta, posliininen potta tiskipöydän alla, oveen kiinnitetyllä tasolla, jossa kuuluisi olla roskakori. Helpotus, kun annoin tulla ja kauhistus, sillä kusin juuri sänkyyni. Yritin selittää minkälaisen huijauksen kohteeksi olin joutunut ja loukkaannuin, kun ja koska minun selitykselleni vain naurettiin.

Sinikka mietti kuulemaansa: - Mä kelaan: Siis sä heräät joka yö kesken kaiken ja olet juuri unessa etsinyt tai etsimässä lähintä vessaa?

- Täsmälleen.

- Ja kauhu ja pelko on siinä, että et herää ennen kuin lasket kusen tulemaan?

Maximilian ei vastannut. Kysymys ei ollut enää kysymys. Kysymys oli itsestäänselvyydestä.

Taas kului hetki ennen kuin Sinikka teki sen järkikysymyksen, jonka jokainen muukin tekisi eli oliko Maximilian käynyt lääkärissä? Tai psykiatrilla?

- Kumman juttusille pitäisi mennä?

- En tiedä. Ehkä molempien.

- Aivan.

Hetkeä myöhemmin: - Miten sä hoitelet asian?

- Nykyisin? Psyykkaan itseäni heräämään ajoissa.

Sinikka hörähti. Tai niin Maximilian kuuli.

- Ja auttaako se?

- On se toistaiseksi auttanut. Toiminut.