Suo sen suo(7)

    

SUO SEN SUO(7)

 

Maximilian oli penkonut esiin varusteistaan pilkkijakkaran ja istui sen päällä nojaten kantoon takanaan. Sinikka oli levittänyt solumuovialustan kannon viereen ja istui ja nojasi hänkin kantoa vasten. He seurasivat ja katsoivat suota tarpovaa ja ylittävää reppureissaajien karavaania, joka loittoni vähitellen, pieneni ja hävisi taivaalle syttyneeseen, hämärän tuloa edeltävään ruskan ilotulitukseen, loimuun, ruskeaa, punaista, vihreää ja sinistä.

Maximilian huomasi tummanpunaisia, tässä valaistuksessa melkein mustia karpaloita kädenojentaman päässä.

- Karpaloita, hän esitteli ja tarjosi Sinikalle.

- Mä en taida syödä nyt mitään, Sinikka vastasi.

- Juo vettä. Pitää juoda.

- Kyllä.

Puustoisemmilla suon laitamilla oli jo yö, vaikka suon aavalla viipyi vielä valon kajastus.

Maximilian odotti Sinikan sanovan jotain. Ensimmäisenä. Hän oletti heidän ajattelevan samoin, että oli tyhmää kenenkään lähteä yötä vasten tuntemattomaan suomaastoon ja yhtä tyhmää hakeutua sinne kaivosporukan lähettyville. Häiriköimään ja protestoimaan.

Oli Sinikka mitä mieltä hyvänsä, hän ei aloittanut siitä. Hän alkoi puhua tästä hetkestä ja tilanteesta: - Ensimmäinen yö suolla, minulle. Teltassa.

- Vai niin, Maximilian nyökkäsi. Hänellä näitä, eräretkiä, yöpymisiä teltassa ja myös suomaastossa, oli takana kymmenittäin. Vähemmän kuitenkin edessä kuin takana, elettynä ja koettuna.

- Ajattelen alustan märkyyttä, Sinikka jatkoi. - Onko mieltä etsiä kuivempaa paikkaa?

- Meidän? Mistä?

Ei, suolla ei ole mieltä etsiä kuivaa alustaa. Suolla voi vain pysähtyä sopivalle kohtaa. Suolla voi olla pakko jäädä niille sijoilleen, jossa on.

- Eli ei. Pystytänkö siis teltan?

Maximilian mietti ja Sinikka jatkoi: - Miten jalka?

- Se oli venähdys. Pelkäsin ensin, että luu murtui.

- Oletko varma? Ääni oli kova.

- Kyllä. Äänen perusteella, mutta se oli kosteassa turpeessa kovana säilynyt oksa, joka katkesi. Ääni temppuilee joskus.

- Miltä jalka tuntuu? Luuletko, että se pitää päällään?

- En tiedä. Aamu kertoo sen. Kokeilen sitten.

- Pitäisikö se lastoittaa?

- Ei mitään syytä.

Oikeammin Maximilian ajatteli, että millä sitä lastoittaa ja kuka olisi pätevä siihen hommaan, Sinikkako? Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

- Mietin vaan, Sinikka lisäsi epämääräisesti.

Maximilian oli kuin ei olisi kuullutkaan. Hän ajatteli keppiä, karahkaa, jonka oli menettänyt vähän aikaa sitten. Se oli painunut pohjattomaan suohon, hävinnyt sinne. Se oli mennyt ensimmäisenä, tunnustelija. Kun he lähtisivät tästä, täältä, palaamaan tulojälkiään, aamulla, huomenissa - sillä niin tässä varmaan kävisi - hän katkaisisi ensimmäisestä koivurykelmästä vankan kävelykepin tuekseen. Siihen asti hän joutuisi tukemaan Sinikkaan, mutta ei yhtään kauemmin kuin oli pakko.

Taas sitä sankariasennetta, hän hymähti. Me sankareiksi kasvatetut.

Yhä näkyi suon yli jonkun joukon viimeisen selkämys, pienenä ja sitten se oli hävinnyt. Sinikka nousi ja alkoi levitellä ja asetella telttaa ja virittää kehikkoa. Nomadit liikkeellä.

- Teltassa ei ole ainakaan niin paljon sääskiä.

- Olet oikeassa. No, kohta syyskylmät vievät ne, Maximilian lohdutti.

- Järjenkäyttöä. Puhuin nyt, tästä hetkestä.

- Aivan. Käsitin kyllä.

Sinikka arveli, että Maximilianin olisi parempi olla pitkänään ja pitää jalkaa koholla, vaikka oman reppunsa päällä.

- Kaikkea kokeillaan, Maximilian myönteli. - Kaikki temput tehdään.

Taas, hän ajatteli ja harmistui omaa sanavalintaansa. Sinikka voi käsittää väärin, mutta enää ei auttaisi, vaikka hän alkaisi selittää sanomisiaan. Parempi vaieta. Parempi muistaa vastedes puhua yksinkertaisemmin. Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa. Koulussa - silloin tuhat vuotta sitten, kun hän oli vielä koululainen - eräs opettaja sanoi niin. Hänelle oli jäänyt mieleen, että se olisi ollut matematiikan opettaja, mutta se saattoi olla yhtä hyvin minkä hyvänsä aineen opettaja. Luokanvalvoja. Taikka liikunnanopettaja.

Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa?

Mikähän se oli sillä kertaa vaikeaa, jonka hän, Maximilian oli onnistunut näkemään kautta tekemään vaikeammaksi kuin asia olikaan. Opettaja oli sanonut, ettei pidä kuunnella eikä varsinkaan ottaa täydestä todesta niiden muiden, yleensä vanhempien koulukaverien sanomisia ja jotka rehvastelivat tarpeettomasti sillä miten vaikeita aineita heillä on ja jotka odottavat tulevaisuudessa heitä nuorempia, ovat heillä edessä. Sellainen luo vain ennakkoon turhia ja tarpeettomia paineita ja haittaa oppimista ja opiskelua.

Ymmärrettävää.

Maximilian ei muistanut sanatarkasti opettajan sanoja. Hän muisti vain asiasisällön, mutta sehän onkin parasta, sisältö.

Hän, he voisivat keskustella näistä asioista Sinikan kanssa. Tai ehkei juuri näistä. Jostain muusta.

Hän huomasi virkistyneensä, jalastaan huolimatta. Tämä nyt-hetki, nyt edessä oleva ja odottava kahdenkeskinen olo ja aika tämän häneen verrattuna nuoren naisen kanssa, se vaikutti kuin jokin ruiske ja meni muun edelle. Siinä jalka unohtui ja kipu.

Maximilian seurasi Sinikkaa, joka pingoitti teltan pystyyn ja kiristi kulmien narut.

- Pitääköhän tämä turve? Sinikka sanoi. Hän tuljutti kiinnitystappeja ja siirsi niitä parempaan kohtaan.

- Mitä? hän kysyi.

- Ei mitään, Maximilian vastasi.

Hän käänsi katseensa takaisin suolle. Ilma viileni nopeasti.

- Minä menen ainakin telttaan, Sinikka sanoi.

- Oikein. Sitä varten se on, Maximilian vastasi.

Hän ajatteli, että tästä pitäisi ottaa kuva.

- Ottaisin kuvan, kuvaisin tämän teltan ja kannon, jos mun jalkani ei olisi poissa pelistä.

- Niin, kännykkä toimii nyt, kiitos sivistyksen.

- Kiitos kaivostoiminnan, Maximilian lisäsi.

Cesiumin. Voi miksi sitä piti löytyä täältä? Miksi nämä kaikki ihmiset raahautuvat tänne sen perässä? Onnettoman perässä. Tuovat onnettomuuden tullessaan.

- Ei pitäisi toivoa sitä, Sinikka moitti.

Mitä moittien? Maximilian ajatteli. Hän ei tiennyt.

- Anteeksi, hän sanoi. - Ei pitäisi.

Sinikka epäröi yhä teltan pielessä. Hän kysyi mistä päin tuulee?

- Nyt? Mitä?

- Älä esitä, Sinikka hymähti. - Ilmavirtaus? Mistä suunnasta käy ilmavirtaus?

- En tiedä.

Maximilian käänteli kasvojaan. Hän työnsi etusormen suuhunsa, veti sen ulos ja kohotti päänsä yläpuolelle.

- No niin, Sinikka tuhahti. - Pisimmän mukaan. Hankalimman mukaan.

- En tiedä, Maximilian sanoi. - Koe ei onnistunut.

Hän lisäsi: - Mene jo. Pidä kiirettä ennen kuin ruikkaat housuihisi. Täällä on pyykinpesuolosuhteet aika heikot.

- Otan suunnan kannon tuolle puolen. Tiedoksi.

- Selvä. Älä mene kauas.

- En. Tai menen kyllä tarpeeksi kauas.