SUO SEN SUO(10)
Justus lähti katsomaan vielä kerran karhuja. Jäähyväisiksi. Tukikohdan sotilaat olivat vieneet muutama päivä takaperin auton alle jääneen poron haaskan läheisen suolammen rantaan ja karhut kävivät siellä hämärän aikaan. Vahtisotilailla oli pimeänäkökiikarit, joilla pystyi seuraamaan eläimien liikkeitä mihin aikaan hyvänsä.
Justus oli viettänyt kolme päivää vieraana ja komennuksella Alexilla. Alex oli varsinaisesti kaivosyhtiö, sen niminen yhtiö ja joka piti leiriä amerikkalaissotilaiden tukikohdan yhteydessä. Yhteistoimintaa ja yhteistyötä. Justus oli tekemässä haastattelua, reportaasia tästä yhteenliittymästä ja tänne kaukaiselle suolle syntyneestä tai tulevasta kaivoskylästä. Hänellä oli jo materiaali valmiina, teksti kirjoitettuna, haastattelut ja kuvia riittämiin ja huomenna hän pääsisi huoltohelikopterin kyydissä lähimmälle lentoasemalle ja palaisi takaisin arkiseen ympäristöönsä.
Loma ohi, jos tämä oli sellainen.
Tuttu sotilas oli vahtipaikalla. Hän oli korpraalin arvoinen. Melkein kaikki tukikohdan miehistössä olivat arvossaan korotettuja ammattisotilaita, iskuryhmä, joka oli tullut perustamaan leiriä tänne pohjolan perukoille.
Justus ei kuitenkaan muistanut henkilön nimeä.
- Helou, hän tervehti.
- Helou. What’s today? Happy?
- Jee, always.
Justus kysyi mitä näkyy?
- Nothing important.
- No bear?
- No. Take a look.
- Thank you.
Kiikari oli valmiina telineessään, vakiona ja Justus sääti jalustan sopivalle korkeudelle ja teki tarkennuksen omille silmilleen. Hän käänsi kiikarin näkökenttää, kuljetti sitä sivuttain. Lampi erottui metrien korkuisena usvapallona, kun vesi höyrysi viileässä iltayössä. Haaska, se mitä siitä oli jäljellä, erottui sivussa vähäisenä myttynä. Jos ei olisi tiennyt, mikä siellä on, ei olisi pitänyt näkemäänsä minään. Muutama korppi oli haaskan lähistöllä. Justus käänsi kiikaria puolelta toiselle.
- Nothing, hän sanoi.
- What I said.
Justus oli nähnyt ja seurannut tämän kolmen päivän oleskelunsa aikana päiväsaikaan myös kotkia ja haukkoja. Hän oli huomioinut ja kiikaroinut muuttolintujen auroja, jotka ylittivät suon suurta tasannetta. Hän oli kiikaroinut suota. Häntä oli säälittänyt ajatus tulevaisuudesta, että tämä kaivosyhtiö tuhoaisi tämän luonnonkauniin alueen. Hän oli kuvannut yhtiön lukitussa varikkoaitauksessa olevia likaisia tai ei varsinaisesti likaisia, vaan öljyisiä ja siksi tänne luontoon sopimattomia ja vääriä koneita ja lukittuja metallikontteja, joissa oli sisällä mitä lie, monet erilaiset varoituskyltit ympärillä. Säteilyvaara yhtenä. Ei hyvä. Hän oli tuntenut ahdistusta ja sääliä suota ja luontoa kohtaan, koska milloin vain sen viattomuus, ihanuus ja hauraus rikottaisiin. Ensimmäinen pirstova kaivinkoneen kouhaisu suon pintaan. Kestäisikö hän katsoa sitä? Onneksi hän ei olisi täällä enää näkemässä tapahtuvaa. Ei tähän tietoon. Onneksi se menee talven yli.
Hän ajatteli näin, mutta oliko se mitään varmaa? Varmaa ei ole olemassakaan.
Sitä paitsi tänne oli jo tultu ja tultu jäämään. Luonnontila oli hävitetty, pilattu. Tänne oli kuljetettu kuutioittain soraa ja sepeliä, tehty tie suon laidasta ja kuljetettu parakkeja ja huoltorakennuksia ja -rakennelmia. Tämä oli pieni amerikkalainen kaupunki. Täällä kuuli englantia. Täällä haisi burgereilta. Täällä sai heikäläisten olutta. Täällä oli iltapalana teen kanssa kanelisokerikorppuja.
Tästä kaikesta hänen oli tarkoitus kirjoittaa. Positiivisesti. Mutta miten kirjoittaa ja ujuttaa mukaan myös tämän leirin negatiivinen ja ikävä puoli? Onnistuisiko se? Miten se onnistuisi?
Hän oli lähettänyt tänään aiemmin, ennen tänne iltavartioon tuloaan, sähköpostina, alustavan materiaalin omalle esimiehelleen, Jatalle, heidän reportaasiosastolleen ja nyt hän odotti minä hetkenä hyvänsä kännykän piippaavan viestin tulleen. Mitä siinä viestissä olisi? Vihreää valoa, toivottavasti.
Tosin aiemmin, iltapäivän päätteeksi linkkiyhteydet olivat olleet täällä vähän aikaa poikki, mutta se oli kuulemma ollut paikallinen huoltotoimi, tapahtunut tässä päässä yhteyksiä. Tai ehkä se oli turvallisuuspäivitys?
Justus mietti näitä, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut päästää niitä vaivaamaan enää tänään eikä enempää mieltään. Niinpä hän oli katsonut mietteissään jo jonkin aikaa kiikarissa erottuvaa liikettä, koivujen välissä, olemassaolevaa liikettä silmiensä edessä, näkökentässään, ennen kuin tajusi sen. Mitä? Karhuja? hän ajatteli ja oletti ensimmäiseksi, mutta tajusi saman tien, että tämä on jotain muuta. Ei karhuja, ei todellakaan. Näitä hahmoja on liikaa. Ne ovat tulossa kohti. Justus nipisti huulensa yhteen, mutta ehkä hän oli sanonut jotain tai henkäissyt varomattomasti, sillä vahtikorpraali laski kätensä hänen olalleen.
- Justus?
- Yes.
- What’s there? You saw something.
Justus astui sivuun pois tieltä ja kiikarin luota: - I don’t know.
Hän ei tiennyt, mitä muuta olisi voinut tehdä?
Paljain silmin ei erottanut näitä liikkuvia hahmoja öisessä vaivaiskoivutiheikössä. Ei kuulunut ääniäkään. Hän kääntyi tarkastelemaan tukikohtaa takanaan. Valot olivat syttyneet parakkeihin. Sotilashenkilöt olivat kertoneet hänelle auliisti, että tarkoitus oli ollut pystyttää parakit kahteen kerrokseen, mutta maasto, pehmeät suo-olosuhteet eivät olleet antaneet siihen mahdollisuutta. Justus oli ihmetellyt mielessään millaisilla soilla heikäläiset olivat aiemmin operoineet ja järkeillyt, että ehkä nämä amerikkalaiset sotilaat olivat aiemmin hankkineet tai vallanneet jo valmiiksi rakennettuja ja perustettuja tukikohtia. Ehkä tämä operaatio oli heiltä ensimmäinen puhtaassa luonnontilassa tapahtuva. Hän oli miettinyt tietenkin minkälaiset ja kuinka hyvät valmiudet näillä henkilöillä, sotilailla ja heidän päällystöllään, on ylipäätään olla ja toimia täällä? Ja viimeisenä, tärkeimpänä hän oli miettinyt sitäkin, kuinka viisasta ja harkittua meikäläisten, valtiovallan, virkavallan on ollut pyytää näitä joukkoja tänne? Ja tuliko siinä Alex kaupanpäällisenä? Hän tunsi sisimmässään, että Alex taisi olla tässä yhteydessä se tärkein tekijä ja asia.
Tästä, näistä mietteistä ei voinut edes vihjata reportaasissa.
Työssään reportaasintekijänä Justus oli oppinut ja tottunut siihen, että se mikä näkyi ulospäin tai oli päällimmäisenä, oli usein pelkkä peite tai verho ja joka kätki taakseen varsinaisen sisällön.
Minun ei pitänyt enää ajatella eikä jatkaa tätä ajatuskulkua, Justus muistutti itseään. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla moralisti eikä moralisoida eikä tuoda julki omia mielipiteitään, arvioitaan eikä käsityksiään, vaan tyytyä välittämään faktaa niin puhtaana kuin sen vain voi tehdä. Sillä teksti, esitys, kuvamateriaali, sivun asettelu, mikään näistä ei saanut olla kuivaa, vaan vetävää, kiinnostavaa ja lukemaan innostavaa, mutta todesta on silti pidettävä kiinni. Siitä ei lipsuta. On puhuttava totta, mutta kiinnostavasti. Pölyt pois, mutta ilman valheita.
Justus kuuli takaansa vahtikorpraalin puhuvan hands freen kautta suoraan komentopaikalle. Suora lähetys. Liveä. Justus ei kuunnellut sanoja. Hän ajatteli: Voi teitä. Miksi tulitte? Miksi ette pysyneet poissa?
Olivatko nämä nyt niitä maahan hiljattain saapuneita ympäristöaktiiveja, jotka olivat amerikkalaisten sotilaiden ja Alexin kaivoslaisten tiedossa ja joista he olivat varoittaneet meikäläisiä maahantulo- ja tulliviranomaisia. He opettavat meitä. Hieman noloa.
Justus oli saanut Jatalta toissapäivänä ajantasaisen tiedon mahdollisista tänne suolle pyrkivistä, kansainvälisen statuksen omaavista ympäristöaktiiveista ja tai mielenosoittajista, mutta hän ei ollut uskonut siihen tai että se, mitä odotettiin, tapahtuisi aivan vielä. Hän oli olettanut ehtivänsä pois alta, olevansa jo toisaalla, kun tai jos täällä tapahtuisi jotain. Mutta jos hän oli ollut tietoinen tästä odotettavissa olevasta häiriöyrityksestä, häiriköistä, niin kaivoslaiset ja sotilaat, ammattisotilaat tiesivät saman hekin ja todennäköisesti enemmänkin. Todennäköisesti he olivat odottaneet näitä tunkeilijoita.
- Thanks, Justus.
Vahtikorpraali tarttui hänen käteensä, katsoi silmiin ja puristi kättä. Justus ymmärsi auttaneensa tietämättään ja tahtomattaan ja sitä tarkoittamatta miestä, sotilasta tämän tehtävässä.
Vahtikorpraalin radiopuhelin räsähti taas. Heidät komennettiin pois. Molemmat.
- Let’s go, vahti sanoi.
- Now?
- Yes. Let’s go.
Justus ymmärsi, että hänen tai heidän, sotilaiden - kuuluiko hän myös sotilaisiin? - heidän kuului siirtyä tässä tilanteessa sivuun ja jättää mielenosoittajien käsittely kaivosyhtiön väen tehtäväksi.
- Is it right? Justus kysyi.
- What?
Justus odotti hetken. Hän pudisti päätään: - Nothing.
