Kaunis kesäpäivä

perjantai 18. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    











Kuvassa lukukirjat on aseteltu isoäidinneliöpeitolle. Kuu näkyy nyt aamulla parvekkeellemme. Helena luki eilen loppuun Sosuke Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja ja minulla on lukematta kaksi historiikkia, radiolähetyksen kirjausta, Erkki Toivasen kirjasta Iltakävelyllä. - Pidät tästä varmaan -fiktiota on yhdeksäntoista sivua. Luin sen eilen alusta alkaen ja loppupuolella tein korjauksia ja jatkoin sivun verran eteenpäin. Tarina ei ole vielä päättymässä. Helena on piirtänyt ja luonnostellut luonnosvihkoonsa. Hän saa uusia ideoita kaiken aikaa. Sama juttu minulla, mutta ideat eivät ainakaan omalla kohdallani välttämättä kehity sen kummallisemmiksi tai käy niin, että niiden toteuttaminen viivästyy ja ne jotenkin haalistuvat ja kipinä sammuu. Niistä tulee vieraita. Veimme eilen kassillisen lastenkirjoja Pikku Huopalahden asukastalon eli Tapanilan aseman kirjankierrätyslaatikkoon. Laatikon kannella odotti päivän Hesari, joten otin sen reppuuni. Aiheet ovat samoja kuin ennen - ovatko ne annettuja? - Trump ja Yhdysvaltojen vaalien jälkeinen arki ja Suomen askeleet Natossa. Löytyi sieltä viisastakin kirjoitusta, varoituksen tai maltin sana, sillä Suomella on naapurinsa ja naapurien kanssa olisi hyvä olla väleissä. Huvittavasti ääneenlukukirjassamme, Donna Tarttin Tiklissä seikkailevat ukrainalaiset ja osin myös venäläiset vankilatyypit, slaavit. Kirjailija tyypittelee nämä slaavilaiset henkilöt yksinkertaisimmalla perinnesabluunalla, joka on tuttu kaikista amerikkalaiselokuvista ja sarjoista. Yksi malli, joka riittää ja joka on helppo omaksua: Riskejä, väkivaltaisia, impulsiivisia ja huolettomia veijareita.























torstai 17. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    











Palasimme juuri aamulenkiltä. Täysikuu matalalla länsitaivaalla. Toissapäivänä luin viimeiset kaksi novellia tai esseenovellia Leena Krohnin kirjasta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Viimeisenä kirjassa oli Cerro el Plomon inkaprinssille -novelli, viisisataa vuotta sitten kylmään ja nälkään kuolleesta kymmenvuotiaasta pojasta, jonka muumio löytyi luolasta Andien huipulta. Me söimme sinä päivänä perunoita, smetanaista rouskukastiketta ja puolukkaa ja ajattelin, että peruna tuli Eurooppaan ja edelleen Suomeen Andien antina. Eilen kävelimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helena oli varannut Sosuke Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja, jonka hän on lukenut ennen. Minä otin lukuun Erkki Toivasen kirjan Iltakävelyllä, jossa on kirjaksi koottuna Toivasen pitkältä ajalta kertyneitä radio-ohjelmia eri puolilta Eurooppaa. Helena on piirrellyt eilen ja toissapäivänä, tehnyt luonnoksia ja kutonut villasukkia. Minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -fiktiota, jota on kertynyt kahdeksantoista sivua. Luimme ääneen Donna Tarttin Tikliä. Päähenkilö Theo menee naimisiin. Tosin hän saa nähdä vahingossa, että hänen tuleva vaimonsa pettää häntä. Edelleen emme kumpikaan muista mitä kirjassa tapahtuu jatkossa ja miten se päättyy.
























keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Suo sen suo(10)

    













SUO SEN SUO(10)

 

Justus lähti katsomaan vielä kerran karhuja. Jäähyväisiksi. Tukikohdan sotilaat olivat vieneet muutama päivä takaperin auton alle jääneen poron haaskan läheisen suolammen rantaan ja karhut kävivät siellä hämärän aikaan. Vahtisotilailla oli pimeänäkökiikarit, joilla pystyi seuraamaan eläimien liikkeitä mihin aikaan hyvänsä.

Justus oli viettänyt kolme päivää vieraana ja komennuksella Alexilla. Alex oli varsinaisesti kaivosyhtiö, sen niminen yhtiö ja joka piti leiriä amerikkalaissotilaiden tukikohdan yhteydessä. Yhteistoimintaa ja yhteistyötä. Justus oli tekemässä haastattelua, reportaasia tästä yhteenliittymästä ja tänne kaukaiselle suolle syntyneestä tai tulevasta kaivoskylästä. Hänellä oli jo materiaali valmiina, teksti kirjoitettuna, haastattelut ja kuvia riittämiin ja huomenna hän pääsisi huoltohelikopterin kyydissä lähimmälle lentoasemalle ja palaisi takaisin arkiseen ympäristöönsä.

Loma ohi, jos tämä oli sellainen.

Tuttu sotilas oli vahtipaikalla. Hän oli korpraalin arvoinen. Melkein kaikki tukikohdan miehistössä olivat arvossaan korotettuja ammattisotilaita, iskuryhmä, joka oli tullut perustamaan leiriä tänne pohjolan perukoille.

Justus ei kuitenkaan muistanut henkilön nimeä.

- Helou, hän tervehti.

- Helou. What’s today? Happy?

- Jee, always.

Justus kysyi mitä näkyy?

- Nothing important.

- No bear?

- No. Take a look.

- Thank you.

Kiikari oli valmiina telineessään, vakiona ja Justus sääti jalustan sopivalle korkeudelle ja teki tarkennuksen omille silmilleen. Hän käänsi kiikarin näkökenttää, kuljetti sitä sivuttain. Lampi erottui metrien korkuisena usvapallona, kun vesi höyrysi viileässä iltayössä. Haaska, se mitä siitä oli jäljellä, erottui sivussa vähäisenä myttynä. Jos ei olisi tiennyt, mikä siellä on, ei olisi pitänyt näkemäänsä minään. Muutama korppi oli haaskan lähistöllä. Justus käänsi kiikaria puolelta toiselle.

- Nothing, hän sanoi.

- What I said.

Justus oli nähnyt ja seurannut tämän kolmen päivän oleskelunsa aikana päiväsaikaan myös kotkia ja haukkoja. Hän oli huomioinut ja kiikaroinut muuttolintujen auroja, jotka ylittivät suon suurta tasannetta. Hän oli kiikaroinut suota. Häntä oli säälittänyt ajatus tulevaisuudesta, että tämä kaivosyhtiö tuhoaisi tämän luonnonkauniin alueen. Hän oli kuvannut yhtiön lukitussa varikkoaitauksessa olevia likaisia tai ei varsinaisesti likaisia, vaan öljyisiä ja siksi tänne luontoon sopimattomia ja vääriä koneita ja lukittuja metallikontteja, joissa oli sisällä mitä lie, monet erilaiset varoituskyltit ympärillä. Säteilyvaara yhtenä. Ei hyvä. Hän oli tuntenut ahdistusta ja sääliä suota ja luontoa kohtaan, koska milloin vain sen viattomuus, ihanuus ja hauraus rikottaisiin. Ensimmäinen pirstova kaivinkoneen kouhaisu suon pintaan. Kestäisikö hän katsoa sitä? Onneksi hän ei olisi täällä enää näkemässä tapahtuvaa. Ei tähän tietoon. Onneksi se menee talven yli.

Hän ajatteli näin, mutta oliko se mitään varmaa? Varmaa ei ole olemassakaan.

Sitä paitsi tänne oli jo tultu ja tultu jäämään. Luonnontila oli hävitetty, pilattu. Tänne oli kuljetettu kuutioittain soraa ja sepeliä, tehty tie suon laidasta ja kuljetettu parakkeja ja huoltorakennuksia ja -rakennelmia. Tämä oli pieni amerikkalainen kaupunki. Täällä kuuli englantia. Täällä haisi burgereilta. Täällä sai heikäläisten olutta. Täällä oli iltapalana teen kanssa kanelisokerikorppuja.

Tästä kaikesta hänen oli tarkoitus kirjoittaa. Positiivisesti. Mutta miten kirjoittaa ja ujuttaa mukaan myös tämän leirin negatiivinen ja ikävä puoli? Onnistuisiko se? Miten se onnistuisi?

Hän oli lähettänyt tänään aiemmin, ennen tänne iltavartioon tuloaan, sähköpostina, alustavan materiaalin omalle esimiehelleen, Jatalle, heidän reportaasiosastolleen ja nyt hän odotti minä hetkenä hyvänsä kännykän piippaavan viestin tulleen. Mitä siinä viestissä olisi? Vihreää valoa, toivottavasti.

Tosin aiemmin, iltapäivän päätteeksi linkkiyhteydet olivat olleet täällä vähän aikaa poikki, mutta se oli kuulemma ollut paikallinen huoltotoimi, tapahtunut tässä päässä yhteyksiä. Tai ehkä se oli turvallisuuspäivitys?

Justus mietti näitä, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut päästää niitä vaivaamaan enää tänään eikä enempää mieltään. Niinpä hän oli katsonut mietteissään jo jonkin aikaa kiikarissa erottuvaa liikettä, koivujen välissä, olemassaolevaa liikettä silmiensä edessä, näkökentässään, ennen kuin tajusi sen. Mitä? Karhuja? hän ajatteli ja oletti ensimmäiseksi, mutta tajusi saman tien, että tämä on jotain muuta. Ei karhuja, ei todellakaan. Näitä hahmoja on liikaa. Ne ovat tulossa kohti. Justus nipisti huulensa yhteen, mutta ehkä hän oli sanonut jotain tai henkäissyt varomattomasti, sillä vahtikorpraali laski kätensä hänen olalleen.

- Justus?

- Yes.

- What’s there? You saw something.

Justus astui sivuun pois tieltä ja kiikarin luota: - I don’t know.

Hän ei tiennyt, mitä muuta olisi voinut tehdä?

Paljain silmin ei erottanut näitä liikkuvia hahmoja öisessä vaivaiskoivutiheikössä. Ei kuulunut ääniäkään. Hän kääntyi tarkastelemaan tukikohtaa takanaan. Valot olivat syttyneet parakkeihin. Sotilashenkilöt olivat kertoneet hänelle auliisti, että tarkoitus oli ollut pystyttää parakit kahteen kerrokseen, mutta maasto, pehmeät suo-olosuhteet eivät olleet antaneet siihen mahdollisuutta. Justus oli ihmetellyt mielessään millaisilla soilla heikäläiset olivat aiemmin operoineet ja järkeillyt, että ehkä nämä amerikkalaiset sotilaat olivat aiemmin hankkineet tai vallanneet jo valmiiksi rakennettuja ja perustettuja tukikohtia. Ehkä tämä operaatio oli heiltä ensimmäinen puhtaassa luonnontilassa tapahtuva. Hän oli miettinyt tietenkin minkälaiset ja kuinka hyvät valmiudet näillä henkilöillä, sotilailla ja heidän päällystöllään, on ylipäätään olla ja toimia täällä? Ja viimeisenä, tärkeimpänä hän oli miettinyt sitäkin, kuinka viisasta ja harkittua meikäläisten, valtiovallan, virkavallan on ollut pyytää näitä joukkoja tänne? Ja tuliko siinä Alex kaupanpäällisenä? Hän tunsi sisimmässään, että Alex taisi olla tässä yhteydessä se tärkein tekijä ja asia.

Tästä, näistä mietteistä ei voinut edes vihjata reportaasissa.

Työssään reportaasintekijänä Justus oli oppinut ja tottunut siihen, että se mikä näkyi ulospäin tai oli päällimmäisenä, oli usein pelkkä peite tai verho ja joka kätki taakseen varsinaisen sisällön.

Minun ei pitänyt enää ajatella eikä jatkaa tätä ajatuskulkua, Justus muistutti itseään. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla moralisti eikä moralisoida eikä tuoda julki omia mielipiteitään, arvioitaan eikä käsityksiään, vaan tyytyä välittämään faktaa niin puhtaana kuin sen vain voi tehdä. Sillä teksti, esitys, kuvamateriaali, sivun asettelu, mikään näistä ei saanut olla kuivaa, vaan vetävää, kiinnostavaa ja lukemaan innostavaa, mutta todesta on silti pidettävä kiinni. Siitä ei lipsuta. On puhuttava totta, mutta kiinnostavasti. Pölyt pois, mutta ilman valheita.

Justus kuuli takaansa vahtikorpraalin puhuvan hands freen kautta suoraan komentopaikalle. Suora lähetys. Liveä. Justus ei kuunnellut sanoja. Hän ajatteli: Voi teitä. Miksi tulitte? Miksi ette pysyneet poissa?

Olivatko nämä nyt niitä maahan hiljattain saapuneita ympäristöaktiiveja, jotka olivat amerikkalaisten sotilaiden ja Alexin kaivoslaisten tiedossa ja joista he olivat varoittaneet meikäläisiä maahantulo- ja tulliviranomaisia. He opettavat meitä. Hieman noloa.

Justus oli saanut Jatalta toissapäivänä ajantasaisen tiedon mahdollisista tänne suolle pyrkivistä, kansainvälisen statuksen omaavista ympäristöaktiiveista ja tai mielenosoittajista, mutta hän ei ollut uskonut siihen tai että se, mitä odotettiin, tapahtuisi aivan vielä. Hän oli olettanut ehtivänsä pois alta, olevansa jo toisaalla, kun tai jos täällä tapahtuisi jotain. Mutta jos hän oli ollut tietoinen tästä odotettavissa olevasta häiriöyrityksestä, häiriköistä, niin kaivoslaiset ja sotilaat, ammattisotilaat tiesivät saman hekin ja todennäköisesti enemmänkin. Todennäköisesti he olivat odottaneet näitä tunkeilijoita.

- Thanks, Justus.

Vahtikorpraali tarttui hänen käteensä, katsoi silmiin ja puristi kättä. Justus ymmärsi auttaneensa tietämättään ja tahtomattaan ja sitä tarkoittamatta miestä, sotilasta tämän tehtävässä.

Vahtikorpraalin radiopuhelin räsähti taas. Heidät komennettiin pois. Molemmat.

- Let’s go, vahti sanoi.

- Now?

- Yes. Let’s go.

Justus ymmärsi, että hänen tai heidän, sotilaiden - kuuluiko hän myös sotilaisiin? - heidän kuului siirtyä tässä tilanteessa sivuun ja jättää mielenosoittajien käsittely kaivosyhtiön väen tehtäväksi.

- Is it right? Justus kysyi.

- What?

Justus odotti hetken. Hän pudisti päätään: - Nothing.



tiistai 15. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Helena teki eilen aamulla sauvakävelylenkin rantapuistossa. Hän lähetti kuvan minulle, jossa puistokäytävän valaisimesta lankeava hohde kimmeltää puitten lehdillä ja ruohikossa ja puitten välissä erottuu loitompana Paciuksenkadun valoja. Jäin kotiin läppärin ääreen ja jatkoin - Pidät tästä varmaan -fiktiota. Viisitoista sivua koossa. Eilen aamupäivällä kävimme kaupalla ja ihailimme ruskan värejä. Helena teki pitkin päivää luonnoksia ja piirroksia. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Aloin lukea Leena Krohnin palkittua teosta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Luen sen nyt toisen kerran. Punnittua, ajattelevaa tekstiä. Kirjasto on luokitellut kirjan Novelleihin. Helena luki loppuun Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Kaksi hänen tekemäänsä kirjavarausta on matkalla noutopaikkaan, joten meille tullee asiaa kävellä tällä viikollakin Munkkiniemeen. Nyt aamulla on vain kaksi astetta plussan puolella täällä etelärannikolla.















maanantai 14. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Tilkan sairaala nähtynä jälleen yhdestä kuvakulmasta. Lauantaina kävelimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helenalla oli noudettavana kirjavaraus, Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Menneen viikonlopun aikana Helena on tehnyt aamuisin luonnoksia, mutta muun ajan hän on enimmäkseen kutonut television ääressä. Minä olen kirjoittanut - Pidät tästä varmaan -tekstiä, jota on koossa kolmetoista sivua. Ääneenlukukirjassamme, Donna Tarttin Tiklissä, jännite on voimistunut: yllättäen löytynyt Boris kertoi pihistäneensä Theon piilotteleman Tikli -maalauksen. Helena luki eilen illalla Kawaguchin kirjaa Ennen kuin kahvi jäähtyy ja minä luin loppuun, alku- ja jälkilauseineen William Gaddisin kirjan The Recognitions. Väärentäminen, huijaaminen ja toisilta kopioiminen on siinä tärkeänä teemana, joten sopii, että harhauttaminen ja eksyttäminen ulottuu myös lukijaan asti. William H. Gass kiteyttää sen kirjan jälkisanoissa vuodelta 1993: “...what can be true in a world made of fakes, misappropriations, fraud, and flummery?” Eilen sunnuntaina Suomen miesten jalkapallomaajoukkue hävisi Kansojen liigassa Englannille 1 - 3.






























sunnuntai 13. lokakuuta 2024

Suo sen suo(9)

 








SUO SEN SUO(9)

 

He makasivat yhä samassa asennossa, pitkänään rinnatusten yössä, teltassa ja Maximilian tunsi olevansa ja olleensa typerä. Se mitä hän oli kertonut, tuntui typerältä, nyt jälkikäteen. Kun sen kertoi ääneen, siitä katosi kaikki muu kuin suuri typeryys. Typeryys jäi jäljelle ja typerys, joka kertoi sellaista.

Hänellä oli oikein nimikin tälle unelleen: Kusiuni. Mikäpä muukaan.

Maximilian ei tiennyt oliko nukahtanut hetkeksi tai oliko juuri vaipumassa uneen, kun Sinikka sanoi jotain.

- Mitä? hän havahtui. - Sanoitko jotain?

- Anteeksi, herätin sut.

- Et.

- Taisin herättää.

- Et tai sama se. Sä kysyit jotain?

Sinikka odotti hetken: - Kyllä. Siitä sun unesta.

- Niin?

- Onko... se, miten sen sanoisi, ollut joskus lähellä?

- On. Täpärällä on ollut.

- Kokeile joskus jatkaa kylmästi unia. Niin, en kysynyt, nousetko sä sellaisen unen jälkeen sängystä ja käyt vessassa?

- Nykyään kyllä.

- Opit sen lapsuudestasi?

- Unohdin sen lapsuudessani enkä muistanut enkä muistellut asiaa, mutta nyt, vanhemmiten se on tullut jälleen ajankohtaiseksi.

Sinikka ei sanonut mitään.

Maximilian selitti: - Kohta mun on aika alkaa pitää yövaippoja. Ikäjuttu.

- Miten virtsaneritys toimii? Sun?

- Mulla? Niin, kun nyt puhumme asiasta, niin olen ollut ikäni sellainen, että minun on vaikea saada virtsa tulemaan, jos en ole rauhassa yksin. Jos seison rännillä ja siihen tulee joku vierelle, ei puhettakaan, että saisin tirautettua.

- Miehisiä hankaluuksia. Onneksi naisilla on koppirauha.

- Onneksi.

Kuunnellessaan itseään, omia tunnustuksiaan ja paljastuksiaan, Maximilian katui ja harmitteli yhä enemmän. Mitä hän oli luullut ja kuvitellut kertomisen, puhumisen auttavan ja helpottavan? Elämässä ei tunneta helpotusta.

Oliko hän kertonut sen kaiken vain saadakseen mahdollisesti kuulla, oliko muilla vastaavia kokemuksia ja haittoja ja hankaluuksia? Jakaa tätä tietoutta? Etsiä kohtalotovereita? Vai halusiko hän varoittaa, ennakoida telttakaverilleen, että mikä yö vain voi olla se, jolloin varovaisuus pettää?

- Oletko sä homo?

- Homo! Maximilian naurahti: - Osasit yllättää. Kyllä yllätit. En ole homo. En ole koskaan homoillut. En ole löytänyt sitä piirrettä itsestäni.

- Et sanonut vikaa?

- En. Varon sanojani... Joskus. Yleensä en pidä varaani, mutta homojutuissa kyllä.

He nukkuivat. Myöhemmin Maximilian heräsi. Jalka oli puutunut. Hän kääntyi, ryömi ulos teltasta ja kävi muutaman metrin päässä kannon takana kastelemassa korsia. Taivas oli pyörryttävästi tähdessä. Tutut tähtikuviot vilkuttivat ja täplittivät avaruuden mustaa samettia. Maximilian huomasi Sinikan nousseen myös.

- Säikäytinkö? nainen kysyi.

- Et.

- Täällähän näkee hyvin.

- Kyllä. Valosaaste ei ole pilannut hämäränäköä.

- Nähtävästi.

- Riittääkö, jos käännän selän?

- Riittää. Kiitos.

Papatit alkoivat paukkua niin kuin joka uutena vuotena. Se oli kaukainen ääni, suon takainen, mutta kantoi hyvin suon äärettömyydessä ja äänettömyydessä.

He katsoivat äänen suuntaan, mutta mitään ei näkynyt. Ei valon leimahduksia. Papatusta kesti vain hetken, jonka jälkeen oli hiljaista ja kun he luulivat äänien vaienneen kokonaan, tuli uusi kuuro. Sen jälkeen oli jälleen hiljaista ja tällä kertaa rauha säilyi.

He kuulostelivat ainakin minuutin, mutta mitään ei enää kuulunut.

- Äänet vaimenivat, Sinikka totesi. Hän seisoi Maximilianin takana.

- Siltä tuntuu.

Taistelukosketus, Maximilian ajatteli. Minkälainen taistelu? Mitä siellä tapahtui?

Sinikka siirtyi seisomaan siihen viereen.

- Mitenhän niiden käy siellä?

- Kävi, Maximilian oikaisi.

En tiedä, hän ajatteli.

Hän huomasi Sinikan värisevän kylmästä.

- Sun pitää mennä telttaan sisään. Paleletko sä?

- Vähän.

Lämmitänkö mä sua? Otanko sykkyyn?

Maximilian ei kysynyt sitä ääneen. He ryömivät sisään teltan matalasta oviaukosta. Maximilian antoi Sinikan mennä edellään. Sisäpuolella oli ehkä viisi tai jopa kymmenen astetta lämpimämpää kuin ulkona.

- Lämmin pesä, Sinikka huokaisi.

- Karhun pesä.

- Hui. Älä muistuta mua karhuista.

- Korkeasaaren vai Ähtärin?

- Karhuista ylipäätään.

- Onko sulla niistä kokemusta?

- Ei.

Sinikka käpertyi sisälle makuupussiinsa: - Hyvää yötä.

- Öitä, Maximilian vastasi.

Hän makasi aloillaan kuunnellen hengitystä vierellään ja ajatteli, ettei saisi unta.

Sitten samassa oli aamu, valkeus ja sarastus tulvi telttaan. Maximilian luuli ensin herätessään, että valo tuli valonheittäjästä ja että heidät oli yllätetty. Piiritetty. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi kuullut jonkun huutavan megafoniin, mutta siellä ei ollut ketään, teltan ulkopuolella. Aurinko oli nousemassa suon takaa, päivä valkenemassa.

- Mitä kello on? Sinikka kysyi.

- On aamu.

- Näen. Nukuitko hyvin?

- Kyllä. Entä sinä?





lauantai 12. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Kävelimme eilen perjantaina Munkkivuoreen ja takaisin. Syksyn värejä. Kanervia, sorsia uimassa tulvivassa purossa ja varikset nokkimassa kuollutta kalaa. Helena kutoo, lankakeriä on pöytä täynnä. Minä kirjoitin sivun verran - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Toissapäivänä löysin siihen täydentävän juonikulun ja toissayönä heräsin ja hiippailin olohuoneeseen kirjoittamaan muutaman avainlauseen muistiin. Luimme eilen ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Kirjailija pääsi vasta alkuun, kun puolet kirjasta oli takana ja nyt, kun sitä on lukematta kolmannes, päästään asiaan, Tikliin. Helena otti unilukemisiksi omasta hyllystämme Kari Saviniemen runoteoksen Hevosen muisti. Minä jatkan Willian Gaddisin kirjaa The Recognitions, merellä, laivassa, kun joku putoaa kannelta ja sitten siirrytään espanjalaiseen luostariin raaputtamaan vanhasta maalauksesta pois huonoa osaa ja joka näyttää sivulliselta siltä kuin väärentäjä olisi työssään. Kahdeksankymmentä sivua lukematta tästä sekavasta tarinasta.