Suo sen suo(9)

 

SUO SEN SUO(9)

 

He makasivat yhä samassa asennossa, pitkänään rinnatusten yössä, teltassa ja Maximilian tunsi olevansa ja olleensa typerä. Se mitä hän oli kertonut, tuntui typerältä, nyt jälkikäteen. Kun sen kertoi ääneen, siitä katosi kaikki muu kuin suuri typeryys. Typeryys jäi jäljelle ja typerys, joka kertoi sellaista.

Hänellä oli oikein nimikin tälle unelleen: Kusiuni. Mikäpä muukaan.

Maximilian ei tiennyt oliko nukahtanut hetkeksi tai oliko juuri vaipumassa uneen, kun Sinikka sanoi jotain.

- Mitä? hän havahtui. - Sanoitko jotain?

- Anteeksi, herätin sut.

- Et.

- Taisin herättää.

- Et tai sama se. Sä kysyit jotain?

Sinikka odotti hetken: - Kyllä. Siitä sun unesta.

- Niin?

- Onko... se, miten sen sanoisi, ollut joskus lähellä?

- On. Täpärällä on ollut.

- Kokeile joskus jatkaa kylmästi unia. Niin, en kysynyt, nousetko sä sellaisen unen jälkeen sängystä ja käyt vessassa?

- Nykyään kyllä.

- Opit sen lapsuudestasi?

- Unohdin sen lapsuudessani enkä muistanut enkä muistellut asiaa, mutta nyt, vanhemmiten se on tullut jälleen ajankohtaiseksi.

Sinikka ei sanonut mitään.

Maximilian selitti: - Kohta mun on aika alkaa pitää yövaippoja. Ikäjuttu.

- Miten virtsaneritys toimii? Sun?

- Mulla? Niin, kun nyt puhumme asiasta, niin olen ollut ikäni sellainen, että minun on vaikea saada virtsa tulemaan, jos en ole rauhassa yksin. Jos seison rännillä ja siihen tulee joku vierelle, ei puhettakaan, että saisin tirautettua.

- Miehisiä hankaluuksia. Onneksi naisilla on koppirauha.

- Onneksi.

Kuunnellessaan itseään, omia tunnustuksiaan ja paljastuksiaan, Maximilian katui ja harmitteli yhä enemmän. Mitä hän oli luullut ja kuvitellut kertomisen, puhumisen auttavan ja helpottavan? Elämässä ei tunneta helpotusta.

Oliko hän kertonut sen kaiken vain saadakseen mahdollisesti kuulla, oliko muilla vastaavia kokemuksia ja haittoja ja hankaluuksia? Jakaa tätä tietoutta? Etsiä kohtalotovereita? Vai halusiko hän varoittaa, ennakoida telttakaverilleen, että mikä yö vain voi olla se, jolloin varovaisuus pettää?

- Oletko sä homo?

- Homo! Maximilian naurahti: - Osasit yllättää. Kyllä yllätit. En ole homo. En ole koskaan homoillut. En ole löytänyt sitä piirrettä itsestäni.

- Et sanonut vikaa?

- En. Varon sanojani... Joskus. Yleensä en pidä varaani, mutta homojutuissa kyllä.

He nukkuivat. Myöhemmin Maximilian heräsi. Jalka oli puutunut. Hän kääntyi, ryömi ulos teltasta ja kävi muutaman metrin päässä kannon takana kastelemassa korsia. Taivas oli pyörryttävästi tähdessä. Tutut tähtikuviot vilkuttivat ja täplittivät avaruuden mustaa samettia. Maximilian huomasi Sinikan nousseen myös.

- Säikäytinkö? nainen kysyi.

- Et.

- Täällähän näkee hyvin.

- Kyllä. Valosaaste ei ole pilannut hämäränäköä.

- Nähtävästi.

- Riittääkö, jos käännän selän?

- Riittää. Kiitos.

Papatit alkoivat paukkua niin kuin joka uutena vuotena. Se oli kaukainen ääni, suon takainen, mutta kantoi hyvin suon äärettömyydessä ja äänettömyydessä.

He katsoivat äänen suuntaan, mutta mitään ei näkynyt. Ei valon leimahduksia. Papatusta kesti vain hetken, jonka jälkeen oli hiljaista ja kun he luulivat äänien vaienneen kokonaan, tuli uusi kuuro. Sen jälkeen oli jälleen hiljaista ja tällä kertaa rauha säilyi.

He kuulostelivat ainakin minuutin, mutta mitään ei enää kuulunut.

- Äänet vaimenivat, Sinikka totesi. Hän seisoi Maximilianin takana.

- Siltä tuntuu.

Taistelukosketus, Maximilian ajatteli. Minkälainen taistelu? Mitä siellä tapahtui?

Sinikka siirtyi seisomaan siihen viereen.

- Mitenhän niiden käy siellä?

- Kävi, Maximilian oikaisi.

En tiedä, hän ajatteli.

Hän huomasi Sinikan värisevän kylmästä.

- Sun pitää mennä telttaan sisään. Paleletko sä?

- Vähän.

Lämmitänkö mä sua? Otanko sykkyyn?

Maximilian ei kysynyt sitä ääneen. He ryömivät sisään teltan matalasta oviaukosta. Maximilian antoi Sinikan mennä edellään. Sisäpuolella oli ehkä viisi tai jopa kymmenen astetta lämpimämpää kuin ulkona.

- Lämmin pesä, Sinikka huokaisi.

- Karhun pesä.

- Hui. Älä muistuta mua karhuista.

- Korkeasaaren vai Ähtärin?

- Karhuista ylipäätään.

- Onko sulla niistä kokemusta?

- Ei.

Sinikka käpertyi sisälle makuupussiinsa: - Hyvää yötä.

- Öitä, Maximilian vastasi.

Hän makasi aloillaan kuunnellen hengitystä vierellään ja ajatteli, ettei saisi unta.

Sitten samassa oli aamu, valkeus ja sarastus tulvi telttaan. Maximilian luuli ensin herätessään, että valo tuli valonheittäjästä ja että heidät oli yllätetty. Piiritetty. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi kuullut jonkun huutavan megafoniin, mutta siellä ei ollut ketään, teltan ulkopuolella. Aurinko oli nousemassa suon takaa, päivä valkenemassa.

- Mitä kello on? Sinikka kysyi.

- On aamu.

- Näen. Nukuitko hyvin?

- Kyllä. Entä sinä?