Suo sen suo(11)

    

SUO SEN SUO(11)

 

Justus ajatteli tulkkia. Pitäisikö hänen ilmoittautua tai tarjoutua vapaaehtoiseksi tässä tilanteessa, toimimaan tulkkina tai oikeammin välittäjänä, sillä varsinaista tulkkia ei välttämättä tarvittu, jos molemmat osapuolet hallitsivat englannin? Mutta hän ei ehdottanut kuitenkaan mitään, vaan seurasi vahtikorpraalin perässä miehistösuojaan, messiin. Siellä heitä oli vastassa amerikankielinen, innostunut puheensorina. Justus oli vakuuttunut innostuksesta, sen aitoudesta, mutta sitä hän ei kyennyt arvioimaan missä määrin tunnelma, äänenpito vaimeni, kun ja koska hän oli läsnä ja mukana vai vaimeniko ollenkaan? Oliko hän omia, omaa väkeä?

Hänelle oli näemmä varattu paikka päällystön pöydässä. Hänet ohjattiin siihen istumaan parin kersantin, toinen näistä oli nainen, Elise, jonka Justus tunsi ja muisti nimeltä ja kahden muun alempiarvoisemman ryhmänjohtajan huomaan. Eli hänet oli huomioitu.

Justus kuuli sanojen kirjon viereisissä pöydissä ja lavitsoilla, jotka kiersivät miehistösuojaa, eri puolilta Amerikkaa tänne tulleiden sotilaiden, korpraalien, alikersanttien ja kersanttien murteita, slangia ja hän ymmärsi kuulemaansa osin ja osan, mutta ei kaikkea. Kaksi naiskorpraalia oli joukossa paikalla. Toisella oli jo ikää. Kaikilla tai melkein oli kaljatölkit käsissään.

Justus ei ollut koskaan ollut kielinero, kieli-ihmisiä. Mikä johtui osin varmaan siitä, että hänen kuulossaan oli vikaa ja joka haitta oli diagnosoitu aikoja sitten. Mutta hän oli ja eli ja pärjäsi tämän haitan kanssa ja oli pärjännyt vuosia. Hän otti kaikesta irti sen, mitä sai.

Voiko tehdä enempää?

Jossain välissä Justus oli saanut kuitenkin nyt sen verran selvää ja tajunnut kuulemastaan, että tunkeilijoiden joukossa oli kansainvälisten aktiivien lisäksi myös kotimaisia, paikallisia tekijöitä ja hän tunsi luonnollisesti huolta heistä.

Vielä enemmän ja aiheesta, kun miehistösuojaan alkoi kuulua välillä vaimeaa ammuntaa tai siltä kuulostavaa ääntä. Siihen ja sellaiseen Justus ei ollut sentään uskonut. Hän tarkasteli epäuskoisena ympärillään olevia sotilaita ja korpraaleja, jotka tekivät nyrkkitervehdyksiä ja -tuuletuksia, nostivat toisen käden ylös kannustukseksi, käsi nyrkissä, aina kun kuului aseiden rätinää.

- Are they shooting? Justus kysyi ääneen.

Kukaan pöydässä ei vastannut. Tai vastasivat, jos naureskelua voi pitää vastauksena. Myös Elise oli huvittunut. Heillä, sotilailla, varusmiehillä, päällystöllä, kaikilla heillä oli hauskaa. Ikään kuin he olisivat odottaneet tätä ja kuin se olisi ollut heille showta. Vihdoinkin tapahtui jotain tämän tylsän ja ikävystyttävän varalla- ja varuillaanolon sijasta. Tapahtui, vaikka he olivat ainakin vielä ja toistaiseksi sivussa, sivusta seuraajia ja kaivosyhtiön omat turvamiehet toimivat itse tässä tilanteessa ja taltuttivat ja tekivät omin voimin asiattomat tunkeilijat vaarattomiksi.

- Yes or no, are they shooting? Justus toisti.

- Yes, hänen vierustoverinsa myönsi. Hän joi olutta. Kuten sanottu suurin piirtein kaikilla oli oluttölkit. Olut oli heidän omaa tuontitavaraansa. Juomavesi samoin, korput tulivat sieltä ison veden takaa ja ylipäänsä kaikki tarvittava. Leiri oli ja pyrki olemaan omavarainen.

Pitää toimia, Justus ajatteli ja hätäili mielessään. Miten? Sitä hän ei tiennyt vielä. Hän pelkäsi pahoin, että kaikki he, jotka olivat tuolla ulkona hämärtyvän ruskan keskellä tai käytännössä pimeässä ja olivat tarponeet tänne ties kuinka kaukaa, olivat ilmiselvästi suuressa vaarassa.

Hänen pitää ja kuuluu toimia, tehdä jotain.

Vaikka Justuksen kuulo ei ollut terävintä luokkaa, hänen muussa huomiokyvyssään ei ollut vikaa. Siinä miehistösuojassa istuessaan ja kököttäessään hän huomioi olevansa silmälläpidettävä. Valvonnassa. Ryhmänjohtajat vahtivat häntä. Tai nämä vahtivat yhtä lailla myös omia alaisiaan. Mutta oliko hän jonkin asteinen vanki? Voiko niin ajatella? Kaikella muotoa. Hän oli niitä historiasta tuttuja vanhan ajan vankeja, joilla ei ollut tarpeen pitää mitään rautoja tai köysiä eikä pitää näitä vahdittuina aidatuilla alueilla, sillä nämä vangit tiesivät muutenkin omat rajansa, tiesivät olla ylittämättä niitä ja pysyivät aidattomissa karsinoissaan. Psyykkinen raja-aita toimii siinä missä sähköpaimenkin tai vaikka miinakenttä. Vapautensa menettänyt oppii ne reitit, joilla hänen on lupa kulkea ja joita hänen kuuluu noudattaa.

Mistä vihjeistä, viittauksista hän, Justus oli oppinut tämän näin nopeasti, näiden menneiden kolmen päivän aikana?

Opinkappaleeksi riittää esimerkiksi vartijoiden aseiden heilautukset, samoin ilmeet, se, puhutellaanko ja tervehditäänkö henkilöä vai ei? Jos moikataan, on oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Jos ei, jos edessä ovat vaikenevat, totiset kasvot, suu kiinni, viivana, silloin ymmärtää pyörtää ympäri, jos on oppinut läksynsä.

Justus teki kokeen. Hän nousi tuoliltaan ja heti yksi näistä tutuista sotilaista kysyi, mitä hän aikoi? Eikä se ollut edes kukaan varsinaisista ryhmyreistä.

- Hey, what you mean? Justus.

- I think, I must go.

- No. We must wait now, hänelle sanottiin, kaksi sotilasta sanoi sen yhtä aikaa ja kolmas nyökki näiden lisäksi.

- What we are waiting? Justus kysyi.

- No questions. Sit down. Don’t hurry.

Se tuli naurun säestyksellä. Justus laskeutui takaisin istuvilleen. Yksi sotilaista haki itselleen seuraavan kaljatölkin jääkaapista ja näytti sitä merkitsevästi Justukselle.

- Do you like too?

- Yes.

Joten he istuivat edelleen, joivat olutta ja ulkona oli vaihteeksi hiljaista. Justus totesi ukonilman menneen ohi. Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko kaikki hyvin ja kunnossa vai ei? Kenen kannalta kunnossa?

- Here you are safe, yksi sotilaista selitti hänelle. Oma-aloitteisesti.

- I? I see. I understand.

Justus ei ollut ajatellut missään välissä, että hänen turvallisuutensa olisi ollut uhattuna. Hän oli kuvitellut olevansa tietyssä mielessä vakuutettu, kuin diplomaatti. Mutta toisaalta kaikki diplomaatitkaan eivät ole nykyisin turvassa eivätkä nauti ehdotonta koskemattomuutta. Herrasmiessopimukset eivät päde enää.

- Fine. You are clever, joku virnisteli.

Koiranleuka, Justus ajatteli. Hän ei pitänyt itseään mitenkään erityisen viisaana eikä järkevänä, ei nyt eikä ollut ennenkään pitänyt, mutta tarvitsiko hänen sitä ollakaan? Viisas pitää suunsa kiinni ja avaa sen vain naukatakseen lisää kylmää olutta.

- Somebody take care you, sama kaveri jatkoi. - You see.

- Yes, Justus myönsi. - I think so.

- Just wait.

- Nice. Thank you.

- Be my guest.

Justus tunsi kännykän värisevän rintataskussaan. Se oli äänettömällä eikä hän ottanut sitä esiin. Ei nyt. Ei täällä.

Puoli tuntia kului tai ehkä tunti ja Justus ajatteli, että yhtä hyvin hän voisi olla nukkumassa. Jonkun ryhmänjohtajan hands free piippasi. Se oli Elisen kännykkä. Hän vastasi, puhui muutaman sanan, käänsi katseensa samalla Justukseen ja nyökkäsi.

- Let’s go. It’s late.

Justus oli lakannut ajattelemasta, että hänen pitäisi pyrkiä tai päästä ainakin puhuttelemaan ja haastattelemaan, näkemään nämä mielenosoittajat vai mitä nämä olivatkaan. Sillä hänen ei toisaalta tehnyt yhtään mieli. Hän vaistosi ja epäili, ettei se olisi välttämättä mitään hauskaa. Hän voisi joutua näkemään jotain sellaista, jota olisi mieluummin näkemättä. Eikä hän tuntenut juuri nyt uteliaisuutta edes siitä, olivatko nämä henkilöt kunnossa, hengissä vai ei? Hän ei ollut tehnyt tähän mennessä mitään heidän eteensä, ei edes protestoinut. Hän oli luopio.

Tilkankadulla

    

Kuu ja tähdet näkyivät tänään puoli kuudelta aamulla parvekkeeltamme. Kuvassa on syksyn lehtiä kirjastotiellä. Kävimme eilen Munkkivuoressa ja sieltä jatkoimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helena lainasi Anna Janssonin jännärin Vaitelias jumala ja minä Leena Krohnin fantasiakirjan Tainaron. Helena piirsi ja luonnosteli eilen luonnoslehtiöönsä. Minä kirjoitin aamupuolella - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kaksikymmentä sivua. Luimme iltapäivällä ääneen Donna Tarttin Tikliä, jossa Theo ja Boris ystävineen hankkivat Tikli -maalauksen takaisin rikollisjoukolta, mutta menettävät sen sitten kuitenkin ja joutuvat tulitaisteluun. Illemmalla Helena luki Anna Janssonin jännäriä Vaitelias jumala. Minä luin loppuun Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Toivanen käsittelee siinä myös Euroopan yhdentymistä. Rivien välistä olin käsittävinäni, että hän ei usko siihen vahvasti, ei usko eurooppalaisten olevan niin sivistyneitä, että he kykenisivät elämään toistensa kanssa järkevästi ja rauhanomaisesti. Näin kolmekymmentä vuotta sitten. Päivän päätteeksi herkuttelin vielä Leena Krohnin fantasialla, kirjeromaanilla tai -kokoelmalla Tainaron, jonka luin puoleen väliin.

Tilkankadulla

    

Kuvassa lukukirjat on aseteltu isoäidinneliöpeitolle. Kuu näkyy nyt aamulla parvekkeellemme. Helena luki eilen loppuun Sosuke Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja ja minulla on lukematta kaksi historiikkia, radiolähetyksen kirjausta, Erkki Toivasen kirjasta Iltakävelyllä. - Pidät tästä varmaan -fiktiota on yhdeksäntoista sivua. Luin sen eilen alusta alkaen ja loppupuolella tein korjauksia ja jatkoin sivun verran eteenpäin. Tarina ei ole vielä päättymässä. Helena on piirtänyt ja luonnostellut luonnosvihkoonsa. Hän saa uusia ideoita kaiken aikaa. Sama juttu minulla, mutta ideat eivät ainakaan omalla kohdallani välttämättä kehity sen kummallisemmiksi tai käy niin, että niiden toteuttaminen viivästyy ja ne jotenkin haalistuvat ja kipinä sammuu. Niistä tulee vieraita. Veimme eilen kassillisen lastenkirjoja Pikku Huopalahden asukastalon eli Tapanilan aseman kirjankierrätyslaatikkoon. Laatikon kannella odotti päivän Hesari, joten otin sen reppuuni. Aiheet ovat samoja kuin ennen - ovatko ne annettuja? - Trump ja Yhdysvaltojen vaalien jälkeinen arki ja Suomen askeleet Natossa. Löytyi sieltä viisastakin kirjoitusta, varoituksen tai maltin sana, sillä Suomella on naapurinsa ja naapurien kanssa olisi hyvä olla väleissä. Huvittavasti ääneenlukukirjassamme, Donna Tarttin Tiklissä seikkailevat ukrainalaiset ja osin myös venäläiset vankilatyypit, slaavit. Kirjailija tyypittelee nämä slaavilaiset henkilöt yksinkertaisimmalla perinnesabluunalla, joka on tuttu kaikista amerikkalaiselokuvista ja sarjoista. Yksi malli, joka riittää ja joka on helppo omaksua: Riskejä, väkivaltaisia, impulsiivisia ja huolettomia veijareita.

Tilkankadulla

    

Palasimme juuri aamulenkiltä. Täysikuu matalalla länsitaivaalla. Toissapäivänä luin viimeiset kaksi novellia tai esseenovellia Leena Krohnin kirjasta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Viimeisenä kirjassa oli Cerro el Plomon inkaprinssille -novelli, viisisataa vuotta sitten kylmään ja nälkään kuolleesta kymmenvuotiaasta pojasta, jonka muumio löytyi luolasta Andien huipulta. Me söimme sinä päivänä perunoita, smetanaista rouskukastiketta ja puolukkaa ja ajattelin, että peruna tuli Eurooppaan ja edelleen Suomeen Andien antina. Eilen kävelimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helena oli varannut Sosuke Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja, jonka hän on lukenut ennen. Minä otin lukuun Erkki Toivasen kirjan Iltakävelyllä, jossa on kirjaksi koottuna Toivasen pitkältä ajalta kertyneitä radio-ohjelmia eri puolilta Eurooppaa. Helena on piirrellyt eilen ja toissapäivänä, tehnyt luonnoksia ja kutonut villasukkia. Minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -fiktiota, jota on kertynyt kahdeksantoista sivua. Luimme ääneen Donna Tarttin Tikliä. Päähenkilö Theo menee naimisiin. Tosin hän saa nähdä vahingossa, että hänen tuleva vaimonsa pettää häntä. Edelleen emme kumpikaan muista mitä kirjassa tapahtuu jatkossa ja miten se päättyy.

Suo sen suo(10)

    

SUO SEN SUO(10)

 

Justus lähti katsomaan vielä kerran karhuja. Jäähyväisiksi. Tukikohdan sotilaat olivat vieneet muutama päivä takaperin auton alle jääneen poron haaskan läheisen suolammen rantaan ja karhut kävivät siellä hämärän aikaan. Vahtisotilailla oli pimeänäkökiikarit, joilla pystyi seuraamaan eläimien liikkeitä mihin aikaan hyvänsä.

Justus oli viettänyt kolme päivää vieraana ja komennuksella Alexilla. Alex oli varsinaisesti kaivosyhtiö, sen niminen yhtiö ja joka piti leiriä amerikkalaissotilaiden tukikohdan yhteydessä. Yhteistoimintaa ja yhteistyötä. Justus oli tekemässä haastattelua, reportaasia tästä yhteenliittymästä ja tänne kaukaiselle suolle syntyneestä tai tulevasta kaivoskylästä. Hänellä oli jo materiaali valmiina, teksti kirjoitettuna, haastattelut ja kuvia riittämiin ja huomenna hän pääsisi huoltohelikopterin kyydissä lähimmälle lentoasemalle ja palaisi takaisin arkiseen ympäristöönsä.

Loma ohi, jos tämä oli sellainen.

Tuttu sotilas oli vahtipaikalla. Hän oli korpraalin arvoinen. Melkein kaikki tukikohdan miehistössä olivat arvossaan korotettuja ammattisotilaita, iskuryhmä, joka oli tullut perustamaan leiriä tänne pohjolan perukoille.

Justus ei kuitenkaan muistanut henkilön nimeä.

- Helou, hän tervehti.

- Helou. What’s today? Happy?

- Jee, always.

Justus kysyi mitä näkyy?

- Nothing important.

- No bear?

- No. Take a look.

- Thank you.

Kiikari oli valmiina telineessään, vakiona ja Justus sääti jalustan sopivalle korkeudelle ja teki tarkennuksen omille silmilleen. Hän käänsi kiikarin näkökenttää, kuljetti sitä sivuttain. Lampi erottui metrien korkuisena usvapallona, kun vesi höyrysi viileässä iltayössä. Haaska, se mitä siitä oli jäljellä, erottui sivussa vähäisenä myttynä. Jos ei olisi tiennyt, mikä siellä on, ei olisi pitänyt näkemäänsä minään. Muutama korppi oli haaskan lähistöllä. Justus käänsi kiikaria puolelta toiselle.

- Nothing, hän sanoi.

- What I said.

Justus oli nähnyt ja seurannut tämän kolmen päivän oleskelunsa aikana päiväsaikaan myös kotkia ja haukkoja. Hän oli huomioinut ja kiikaroinut muuttolintujen auroja, jotka ylittivät suon suurta tasannetta. Hän oli kiikaroinut suota. Häntä oli säälittänyt ajatus tulevaisuudesta, että tämä kaivosyhtiö tuhoaisi tämän luonnonkauniin alueen. Hän oli kuvannut yhtiön lukitussa varikkoaitauksessa olevia likaisia tai ei varsinaisesti likaisia, vaan öljyisiä ja siksi tänne luontoon sopimattomia ja vääriä koneita ja lukittuja metallikontteja, joissa oli sisällä mitä lie, monet erilaiset varoituskyltit ympärillä. Säteilyvaara yhtenä. Ei hyvä. Hän oli tuntenut ahdistusta ja sääliä suota ja luontoa kohtaan, koska milloin vain sen viattomuus, ihanuus ja hauraus rikottaisiin. Ensimmäinen pirstova kaivinkoneen kouhaisu suon pintaan. Kestäisikö hän katsoa sitä? Onneksi hän ei olisi täällä enää näkemässä tapahtuvaa. Ei tähän tietoon. Onneksi se menee talven yli.

Hän ajatteli näin, mutta oliko se mitään varmaa? Varmaa ei ole olemassakaan.

Sitä paitsi tänne oli jo tultu ja tultu jäämään. Luonnontila oli hävitetty, pilattu. Tänne oli kuljetettu kuutioittain soraa ja sepeliä, tehty tie suon laidasta ja kuljetettu parakkeja ja huoltorakennuksia ja -rakennelmia. Tämä oli pieni amerikkalainen kaupunki. Täällä kuuli englantia. Täällä haisi burgereilta. Täällä sai heikäläisten olutta. Täällä oli iltapalana teen kanssa kanelisokerikorppuja.

Tästä kaikesta hänen oli tarkoitus kirjoittaa. Positiivisesti. Mutta miten kirjoittaa ja ujuttaa mukaan myös tämän leirin negatiivinen ja ikävä puoli? Onnistuisiko se? Miten se onnistuisi?

Hän oli lähettänyt tänään aiemmin, ennen tänne iltavartioon tuloaan, sähköpostina, alustavan materiaalin omalle esimiehelleen, Jatalle, heidän reportaasiosastolleen ja nyt hän odotti minä hetkenä hyvänsä kännykän piippaavan viestin tulleen. Mitä siinä viestissä olisi? Vihreää valoa, toivottavasti.

Tosin aiemmin, iltapäivän päätteeksi linkkiyhteydet olivat olleet täällä vähän aikaa poikki, mutta se oli kuulemma ollut paikallinen huoltotoimi, tapahtunut tässä päässä yhteyksiä. Tai ehkä se oli turvallisuuspäivitys?

Justus mietti näitä, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut päästää niitä vaivaamaan enää tänään eikä enempää mieltään. Niinpä hän oli katsonut mietteissään jo jonkin aikaa kiikarissa erottuvaa liikettä, koivujen välissä, olemassaolevaa liikettä silmiensä edessä, näkökentässään, ennen kuin tajusi sen. Mitä? Karhuja? hän ajatteli ja oletti ensimmäiseksi, mutta tajusi saman tien, että tämä on jotain muuta. Ei karhuja, ei todellakaan. Näitä hahmoja on liikaa. Ne ovat tulossa kohti. Justus nipisti huulensa yhteen, mutta ehkä hän oli sanonut jotain tai henkäissyt varomattomasti, sillä vahtikorpraali laski kätensä hänen olalleen.

- Justus?

- Yes.

- What’s there? You saw something.

Justus astui sivuun pois tieltä ja kiikarin luota: - I don’t know.

Hän ei tiennyt, mitä muuta olisi voinut tehdä?

Paljain silmin ei erottanut näitä liikkuvia hahmoja öisessä vaivaiskoivutiheikössä. Ei kuulunut ääniäkään. Hän kääntyi tarkastelemaan tukikohtaa takanaan. Valot olivat syttyneet parakkeihin. Sotilashenkilöt olivat kertoneet hänelle auliisti, että tarkoitus oli ollut pystyttää parakit kahteen kerrokseen, mutta maasto, pehmeät suo-olosuhteet eivät olleet antaneet siihen mahdollisuutta. Justus oli ihmetellyt mielessään millaisilla soilla heikäläiset olivat aiemmin operoineet ja järkeillyt, että ehkä nämä amerikkalaiset sotilaat olivat aiemmin hankkineet tai vallanneet jo valmiiksi rakennettuja ja perustettuja tukikohtia. Ehkä tämä operaatio oli heiltä ensimmäinen puhtaassa luonnontilassa tapahtuva. Hän oli miettinyt tietenkin minkälaiset ja kuinka hyvät valmiudet näillä henkilöillä, sotilailla ja heidän päällystöllään, on ylipäätään olla ja toimia täällä? Ja viimeisenä, tärkeimpänä hän oli miettinyt sitäkin, kuinka viisasta ja harkittua meikäläisten, valtiovallan, virkavallan on ollut pyytää näitä joukkoja tänne? Ja tuliko siinä Alex kaupanpäällisenä? Hän tunsi sisimmässään, että Alex taisi olla tässä yhteydessä se tärkein tekijä ja asia.

Tästä, näistä mietteistä ei voinut edes vihjata reportaasissa.

Työssään reportaasintekijänä Justus oli oppinut ja tottunut siihen, että se mikä näkyi ulospäin tai oli päällimmäisenä, oli usein pelkkä peite tai verho ja joka kätki taakseen varsinaisen sisällön.

Minun ei pitänyt enää ajatella eikä jatkaa tätä ajatuskulkua, Justus muistutti itseään. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla moralisti eikä moralisoida eikä tuoda julki omia mielipiteitään, arvioitaan eikä käsityksiään, vaan tyytyä välittämään faktaa niin puhtaana kuin sen vain voi tehdä. Sillä teksti, esitys, kuvamateriaali, sivun asettelu, mikään näistä ei saanut olla kuivaa, vaan vetävää, kiinnostavaa ja lukemaan innostavaa, mutta todesta on silti pidettävä kiinni. Siitä ei lipsuta. On puhuttava totta, mutta kiinnostavasti. Pölyt pois, mutta ilman valheita.

Justus kuuli takaansa vahtikorpraalin puhuvan hands freen kautta suoraan komentopaikalle. Suora lähetys. Liveä. Justus ei kuunnellut sanoja. Hän ajatteli: Voi teitä. Miksi tulitte? Miksi ette pysyneet poissa?

Olivatko nämä nyt niitä maahan hiljattain saapuneita ympäristöaktiiveja, jotka olivat amerikkalaisten sotilaiden ja Alexin kaivoslaisten tiedossa ja joista he olivat varoittaneet meikäläisiä maahantulo- ja tulliviranomaisia. He opettavat meitä. Hieman noloa.

Justus oli saanut Jatalta toissapäivänä ajantasaisen tiedon mahdollisista tänne suolle pyrkivistä, kansainvälisen statuksen omaavista ympäristöaktiiveista ja tai mielenosoittajista, mutta hän ei ollut uskonut siihen tai että se, mitä odotettiin, tapahtuisi aivan vielä. Hän oli olettanut ehtivänsä pois alta, olevansa jo toisaalla, kun tai jos täällä tapahtuisi jotain. Mutta jos hän oli ollut tietoinen tästä odotettavissa olevasta häiriöyrityksestä, häiriköistä, niin kaivoslaiset ja sotilaat, ammattisotilaat tiesivät saman hekin ja todennäköisesti enemmänkin. Todennäköisesti he olivat odottaneet näitä tunkeilijoita.

- Thanks, Justus.

Vahtikorpraali tarttui hänen käteensä, katsoi silmiin ja puristi kättä. Justus ymmärsi auttaneensa tietämättään ja tahtomattaan ja sitä tarkoittamatta miestä, sotilasta tämän tehtävässä.

Vahtikorpraalin radiopuhelin räsähti taas. Heidät komennettiin pois. Molemmat.

- Let’s go, vahti sanoi.

- Now?

- Yes. Let’s go.

Justus ymmärsi, että hänen tai heidän, sotilaiden - kuuluiko hän myös sotilaisiin? - heidän kuului siirtyä tässä tilanteessa sivuun ja jättää mielenosoittajien käsittely kaivosyhtiön väen tehtäväksi.

- Is it right? Justus kysyi.

- What?

Justus odotti hetken. Hän pudisti päätään: - Nothing.

Tilkankadulla

    

Helena teki eilen aamulla sauvakävelylenkin rantapuistossa. Hän lähetti kuvan minulle, jossa puistokäytävän valaisimesta lankeava hohde kimmeltää puitten lehdillä ja ruohikossa ja puitten välissä erottuu loitompana Paciuksenkadun valoja. Jäin kotiin läppärin ääreen ja jatkoin - Pidät tästä varmaan -fiktiota. Viisitoista sivua koossa. Eilen aamupäivällä kävimme kaupalla ja ihailimme ruskan värejä. Helena teki pitkin päivää luonnoksia ja piirroksia. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Aloin lukea Leena Krohnin palkittua teosta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Luen sen nyt toisen kerran. Punnittua, ajattelevaa tekstiä. Kirjasto on luokitellut kirjan Novelleihin. Helena luki loppuun Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Kaksi hänen tekemäänsä kirjavarausta on matkalla noutopaikkaan, joten meille tullee asiaa kävellä tällä viikollakin Munkkiniemeen. Nyt aamulla on vain kaksi astetta plussan puolella täällä etelärannikolla.

Tilkankadulla

    

Tilkan sairaala nähtynä jälleen yhdestä kuvakulmasta. Lauantaina kävelimme Munkkiniemeen kirjastoon. Helenalla oli noudettavana kirjavaraus, Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Menneen viikonlopun aikana Helena on tehnyt aamuisin luonnoksia, mutta muun ajan hän on enimmäkseen kutonut television ääressä. Minä olen kirjoittanut - Pidät tästä varmaan -tekstiä, jota on koossa kolmetoista sivua. Ääneenlukukirjassamme, Donna Tarttin Tiklissä, jännite on voimistunut: yllättäen löytynyt Boris kertoi pihistäneensä Theon piilotteleman Tikli -maalauksen. Helena luki eilen illalla Kawaguchin kirjaa Ennen kuin kahvi jäähtyy ja minä luin loppuun, alku- ja jälkilauseineen William Gaddisin kirjan The Recognitions. Väärentäminen, huijaaminen ja toisilta kopioiminen on siinä tärkeänä teemana, joten sopii, että harhauttaminen ja eksyttäminen ulottuu myös lukijaan asti. William H. Gass kiteyttää sen kirjan jälkisanoissa vuodelta 1993: “...what can be true in a world made of fakes, misappropriations, fraud, and flummery?” Eilen sunnuntaina Suomen miesten jalkapallomaajoukkue hävisi Kansojen liigassa Englannille 1 - 3.