Tilkankadulla

    

Lämmintä ja tuulista tänä aamuna. Melkein koko maassa on lämpöasteita. Eilen aamupäivällä näytti näin syksyiseltä Helsingin Pikku Huopalahden rannassa. Tilkantorin laidalla rautasydän syleili hoikan koristeomenapuun runkoa. Eilen iltapäivällä kävi hyvä ystävä hakemassa kirjoja. Aamupuolella päivää kirjoitin kaksi sivua – Pidät tästä varmaan -tarinaa. Tallensin kuvia ja tiedostoja ulkoiselle kiintolevylle. Helena katsoi läppäriltä jotain sarjaa. Iltapäivän päätteeksi luimme ääneen loppuun Marko Tapion romaanin, Arktinen hysteria, ensimmäisen osan, Vuoden 1939 ensilumi. Talvisota alkaa pian. Kirjailija suo näkökulmahenkilönsä Harrin muistella kirjan loppupuolella myös jotain ryyppyjuhlaa viisikymmentäluvun Jyväskylässä. Siellä hän kokoaa tajunnantilan hämärässä kokoon osin hyvästeltäviksi myös Jannen ja Vikin. Voimme siirtyä tänään seuraavaan osaan. Luimme iltamyöhällä molemmat omia lukukirjojamme, Helena Kalle Päätalon Iijoki -sarjan avausosaa Huonemiehen poika ja minä David Foster Wallacen romaania Infinite Jest. Kuusikymmentäkolme sivua lukematta sitä.

Tilkankadulla

    

Rauhaisaa ensimmäistä adventtisunnuntaita ja joulukuun alkua. Kuvassa on perinteinen joulukuusi, joka koristaa kerrostalopihaamme. Eilen oli pilvistä ja muutama aste lämmintä täällä meren tuntumassa. Syksyä yhä. Helena katsoi eilen läppäriltä jonkin sarjan jaksoja, joita ei lupauksista huolimatta näytetty viikon alussa. Minä kirjoitin eilen aamupuolella seitsemän sivua eteenpäin – Pidät tästä varmaan -tarinaa. Sain siihen uusia ideoita toissayönä unessa, puolivalveilla, keskellä yötä, mutta aamulla en enää muistanut, minkälaisista juonista oli kysymys. Eilen päivällä luimme loppupuolta Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria, sen ensimmäistä osaa Vuoden 1939 ensilumi. Janne on kuollut. Vikki Björkharrysta on tullut pankinjohtaja. Kertoja on Harry. Pappi on kirjoittanut nimen yyllä. Illemmalla Helena luki Kalle Päätalon romaania Huonemiehen poika ja minä myötäelin Don Gatelyn tuskatiloja sairaalan teho-osastolla David Foster Wallacen romaanissa Infinite Jest.

Tilkankadulla

  

Hyvää lauantaita ja marraskuun viimeistä päivää. Kuu päättyy lämpöasteilla täällä etelärannikolla. Tauluvarastoa järjestäessämme Helena kuvasi monia unohduksissa olleita, hienoja töitä, kuten tämä kukka-aihe. Kun eilen aamupäivällä kävelimme kaupalle, näimme haikaran lentävän matalalla Pikku Huopalahden pohjukkaa kohti. Sorsapareja uiskenteli rannan tuntumassa. Heijastuksia tyynessä vedessä. Kirjoitin kaksi sivua – Pidät tästä varmaan -tarinaa. Helena oli eilen tietokoneella ja täytti ristikkolehteä. Luimme ääneen eteenpäin Marko Tapion romaania Arktinen hysteria. Ilta- ja unilukemiseksi Helena otti Kalle Päätalon Iijoki-sarjan avausosan Huonemiehen poika, uusi painos, joka löytyi aikoja sitten Munkkiniemen kirjaston kierrätyshyllystä. Minulla on reilu sata sivua lukematta David Foster Wallacen romaania Infinite Jest. Kirjailija koettelee lukijaa mahdottomilla ja epäuskottavilla jutuilla: Tenniskoulun yksi oppilas istuu pää kiinni pukuhuoneen ikkunassa, koska on nojannut lasia vasten ja pää jäätyi kiinni.

Tilkankadulla

    

Harmaahaikaraa emme olleet nähneet koko syksynä, mutta eilen iltapäivällä, kun kävelimme sateessa Pikku Huopalahden rannassa, haikara seisoi vastapäisen rannan ruovikossa. Helena kävi eilen läpi valmiita ja keskeneräisiä käsitöitään, joita on viisi banaanilaatikkoa ja muutama muovipussi. Minä kirjoitin aamulla neljä sivua – Pidät tästä varmaan tarinaa. Sitä on kertynyt sataviisikymmentä sivua. Päivemmällä otin irti nitojalla levyseinään kiinnittämämme valmiit, isot kangastyöt ja tein niistä rullan, jonka sidoin kiinni ja vein kellariin. Luimme ääneen yli kolmekymmentä sivua vuoden 1918 tapahtumia Marko Tapion romaanissa Arktinen hysteria. Ihminenkö viisas? Tästä kirjastako se tuli mieleen? Sama viisas ihminen, joka opiskelee ahkerasti ja pyrkii järjestämään elämänsä hyvin, sama henkilö voi olla toisena aikana ampumassa veljiään eli kaltaisiaan, omaa sukuaan ja sitä oman henkensä kaupalla. Erilaista viisautta. Vai kuuluisiko puhua terveydestä ja sen vastakohtana sairaudesta? Hyvä, kirjojen kai kuuluisikin herättää ajatuksia. Illalla ilmestyi pihaan joulukuusi valoineen. Rauhan symboli.

Tilkankadulla

    

Kuvassa näkyy luonnonvoimien jälkimaininkeja. Veden voimaa. Veteen ja sen välkkeeseen ei kyllästy. Eilen juhlivat Finlandia-palkitut. Paljon onnea. Helena kävi eilen pitkin päivää läpi vanhoja kansioitaan. Hän poisti vanhoja lehtileikkeitä. Minä kirjoitin aamusella viisi sivua – Pidät tästä varmaan -tarinaa. Päivällä pakkasin pahvilaatikoihin ja muovikasseihin vanhoja valokuva-albumeja, joita ei ole avattu vuosikymmeneen. Ne joutavat varastoon. Päiväunien jälkeen teimme kävelylenkin rannalle. Lätäköitä siellä täällä. Kotona luimme ääneen melkein kolmekymmentä sivua Marko Tapion romaania Arktinen hysteria, sen ensimmäistä osaa. Illalla rusakko ilmestyi kerrostalon sisäpihalle. Siellä on nurmikolla muun muassa kuusi multakehikkoa, joissa ei menneenä kesänä näkynyt kukaan kasvattavan mitään. Rusakolle sieltä kuitenkin löytyi jotain purtavaa. Luin illalla yli kymmenen sivua David Foster Wallacen romaania Infinite Jest. Helena luki Seppo Turusen tietokirjaa Valloittavat lajit. Unilukemisena hänellä on edelleen Kari Aronpuron runokokoelma Aperitiff – avoin kaupunki.

Tilkankadulla

    

Kun kääntyy Helsingin Ruskeasuolla Mannerheimintieltä Korppaanmäentielle, on asvaltissa maalattuna kolmenkymmenen kilometrin nopeusrajoitus. Se on tullut esiin, kun lumi ja jää ovat lähteneet lämpimien säiden myötä. Lunta on enää likaisina rippeinä katujen reunamilla. Otin kuvan eilen, kun kävin yksinäni kaupassa. Palasin rannan kautta. Isokoskeloita ui lahdella. Työkoneita oli kaikkialla Pikku Huopalahden ala-asteen ympärillä. Kirjoitin eilen kuusi sivua – Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on 141 sivua. Helena järjesteli omia piirroksiaan, luonnoksiaan ja muistiinpanojaan. Välillä hän pelasi pasianssia ja täytti sanaristikkoa. Kävimme päivällä kellarissa vielä vähän järjestelemässä. Luimme ääneen yhden luvun Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria. Unilukemisena Helenalla on Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki. Minä luin illalla David Foster Wallacen romaania Infinite Jest.

Tilkankadulla

    

Pilvistä, sataa ja tuulee nyt aamulla täällä etelärannikolla. Kollaasikuvassa on muutama Helenan ottama kuva hänen vuosien varrella kertyneistä ja varastoon jääneistä töistään. Eilen aamulla Helena piirsi ja oli lisäksi tietokoneella. Minä kirjoitin neljä sivua – Pidät tästä varmaan tarinaa. Kävimme kaupalla yhdeksän aikaan. Tilkankadun molemman puolen jalkakäytävät olivat liukkaat. Kaupan edustalla oli sivuun aurattu korkea lumikeko ja sen edessä ”luistinrata”. Kuvasin sulavia lumikasoja, joissa oli erilaisia muotoja. Kellari on käytännössä järjestetty, Helenan taulukokoelma käyty läpi. Toimme raskaan kantamuksen keskeneräistä materiaalia ylös asuntoon ja Helena kävi niitä läpi samalla, kun luin ääneen Marko Tapion Arktista hysteriaa, sen ensimmäistä osaa. Olemme siinä puolessa välissä. Lainaus sivulta 145: ”…Minä kahlaan täällä, tämän kirotun, typerän, maailman nousukasmaisimman kansan menneisyydessä…” Niinpä niin. Helena löysi itselleen unilukemiseksi Kari Aronpuron vanhan runokokoelman Aperitiff -avoin kaupunki. Minä luin iltasella muutaman sivun David Foster Wallacen romaania Infinite Jest ja varsinaisen tekstin lisäksi kaksi pitkää pienenpienellä painettua alaviitettä kirjan lopusta.