Päiväkirja

19.4.2020

Lisäsin neljännen näytetekstin tarinasta Tipit.

Kahtena peräkkäisenä päivänä tuuli on käynyt pohjoisen puolelta. Se ajaa aaltoja rantaan. Vesi näyttää olevan korkeammalla päivä päivältä. Naurulokit kiertelivät rantaviivalla. Keräävätkö ne korsia pesiinsä? Västäräkkejä näkyi eilen ja tänään. Aiemmin tulleet peipot lirkuttavat rantaruovikossa.

20.4.2020

Kaksi tiikerintaljaa -fiktiossa luulin kauhoneeni tämän altaan päästä päähän. Viisikymmentä metriä. Kun läväytin kämmenen päädyn kaakeliseinään, ääni sanoi vieressäni, että matka on tuhat metriä. Jatka uintia.

Minua uhattiin – en tiedä millä.

”Vau. Jatka. Lisää.”

Olen ottanut tyylin lukea päivittäin aikaansaamani tekstin kritiikin hampaisiin. Eilen pääsin kuvittelemissani viimeisissä vedoissa sivulle satakahdeksan ja ensimmäisen kerran sain myönteisen palautteen. Tähän asti se on ollut sitä, että saa nähdä mihin teksti kääntyy?

21.4.2020

Kun teksti, jota olen kirjoittamassa, siirtyy sivulle 112, se soittaa hälytyskelloja päässäni. En huomaa tätä aina.

Olen lukenut tänä vuonna viisitoista kirjaa: Numero 15 on Norman Mailerin kirja Adolfin linna. Se kertoo fiktiivisesti tästä henkilöstä lapsuudessaan ja nuorukaisena, mutta enemmän Adolfin vanhemmista, hänen veli- ja siskopuolistaan ja veljistään ja sisaristaan, elävistä ja kuolleista. Itsestään selvää, että kaikki ovat kuolleita niillä riveillä. Kirjassa kerrotaan myös Adolfin isoisästä, siellä on monia vaikuttavia henkilöitä ja henkilöhahmoja ja kertojana toimii vanha kehno. Oletan, että Mailer on tarttunut sellaiseen aiheeseen, jota muut eivät ole halunneet käsitellä. Auringonpaiste houkuttaa enemmän kuin varjonpaikka.

Kävimme rannalla. Kaulushaikara tuuttaili meille. Kaislikon laidassa keinuivat aalloilla valkoposkihanhet.

Tipit(4)

Näyteteksti 4 - vuodelta 2020, lisätty 19.4.20

>>>jatkuu>>>

Mies, suhjuisen sateen sävyiset, harmaansiniset, kulahtaneet, vielä jotenkuten palvelevat ja tehtävänsä täyttävät lastenvaunut ja hyväturkkinen corgi pembroke -rotua oleva, pääväriltään ruskea narttukoira, jolla oli nauhoja koristeina sidottuina pitkin poikin turkin selkämystää, ajoivat samalla hissillä, yhtenä porukkana alakerrokseen. Mies keinotteli vaunut pois hissikorista, koiran odottaessa pari askelta sivummalla, katse miehessä palvovana ja jumaloiden ja he selvittivät muutaman rappuaskelman pudotuksen alas ulko-ovelle ja jalkakäytävän muhkuraiselle asvaltille.

”Meidän suunnitelmamme ovat muuttuvaiset kuin elon vilja. Nyt, hyvä ystäväni Nuku, meidän on tehtävä päätös. Se on yhdenmukainen: Meidän on mentävä alas Hakaniemeen. Saman tien. Näin sanoo miehen järki, vaikka mies ei ole täysipäinen.”

Kulkue lähti, jalkaa toisen eteen, neljä jalkaa hilpaisten kaksi tai kolme askelmittaa aina siinä välissä, kun mies heitti buutsejaan eteen, eteen ja pyörät pyörivät, lasti nitkui, vesikanisteri loiskui, täyspussillinen tyhjiä töklkkejä rahisi ontosti toisiaan vasten.

”Jos kerron, osaatko pitää salaisuuden? Osaat varmaan. Olet niitä maan hiljaisia, mutta Äidin asiat ovat huonosti. Äiti menehtyy. Mikä on vika ja missä se piilee? Äiti on vanha. Äitivanha. Me emme mahda mitään vanhuudelle. Se tulee kuin pimeä yöllä eikä ole sitä näkijää, joka näkisi sen tulevan ja pitäisi varansa.”

He pysähtyivät kadun laitaan odottamaan, että pääsivät yli. Isäntä sulki siksi aikaa suunsa. On pois päältä ja Off välillä. Auto, autot, joita he olivat odottaneet, menivät. Ensin niistä näkyi keula maskeineen, sitten kylki, ikkunat kyljen yllä ja lopulta takavalot ja olematon puskuri.

”Nykyautoissa ei ole enää puskureita”, Isäntä puisteli päätään toisinaan. Ei nyt. Ei tällä kertaa.

He pääsivät kaistan yli välilevikkeelle, odottivat kaksi sekuntia, pääsivät yli ja alkoivat nousta Flemarin mäkeä.

”Me nousemme tästä vielä. Nuku, näet tässä käytännössä rasvan taian. Pyörät pyörivät. Oli aika, jolloin ne olivat juuttuneet tai juuttumassa, jumissa, mutta hän astui joukon eteen, hankki rasvan ja voiteli voideltavat.”

Isäntä puhui, kertasi asioita, puhui mielikuviaan, sanavarastoaan, tuhlaillen ja välittämättä, vaikka tuhlasi, tasaisella äänellä, josta Corgi-Lukukoira-Nuku oli alkanut pitää aina enemmän ja enemmän. Aluksi se oli ollut allapäin jouduttuaan lähtemään Emännän ja Tyttöjen luota ja päätynyt eriskummallisen Isännän matkaan, mutta siitä allapäisyydestä oli jäljellä enää vähäinen muisto. Isäntä oli monessa suhteessa parempi kuin Emäntä ja Tytöt ja kun Nuku oli tottunut Isännän seuraan ja seuraamaan Isännän aikeita ja tekemisiä, siitä tuntui, että he sopivat Isännän kanssa hyvin yhteen.

Nuku ei osannut arvata puoleen eikä toiseen minne he olivat menossa parhaillaan, mutta aikaa oli. Kauimmaisin rasti, jossa he olivat käyneet, oli päärautatieasema. He olivat jytyyttäneet vaunuineen tuolloin Kaisaniemen puiston läpi ja joka oli kokemuksena melkein parasta mitä Nuku tiesi. Se ei tiennyt mikä voittaisi sen? Tai se ei muistanut sitä siinä, kun piti loikkia ja pinkoa vimmatusti, että pysyi Isännän ja lastenvaunujen matkassa.

Kaisaniemessä he olivat lähestyneet hitaasti ja vääjäämättä pitkiä junia, junanvaunuja ja tulleet viimein laiturille.

”Olemme saapuneet Helsingin päärautatieasemalle”, Isäntä oli esitellyt. Corgi ei osannut pitää sitä minään muuna. Isäntä halusi Corgin näkevän paikan. Junat olivat isoja, vielä isompia kuin ratikat.

”Tämän pitemmälle suoraan etelään ei pääse. Tietenkin Hanko on etelämpänä, eteläisin piste Suomen maantiedossa, mutta kartan tällä kohtaa ja Helsingin kaupungin osalta ja ison junaverkoston kannalta, tämä on päätepiste. Viimeinen pysäkki ennen merta.”

Corgi-Lukukoira-Nuku oli juossut melkein koipensa poikki, kun piti pysähtyä. Joku kaikkientuttu tuli tielle, sulki tien ja Isäntä ja lastenvaunut pysähtyivät. Nuku otti ja kiritti vielä muutaman, puolittaisen laukka-askeleen, jotka se oli jäljessä, etukäpälät yhdessä ja takatassut vuorollaan yhdessä ja jäi tasaamaan henkeä.

Kaikkientuttu halusi kolikoita Isännältä tai tulta, jotain piti saada ja Corgi veti vainua, jossa oli väkevimpänä päällä Viina.

”Onko sulla kaksi ekeä?” Viina tivasi.

Koska he seisoivat, liike oli pysähdyksissä ja Isäntä piti suun kiinni. Corgista se oli luonnollista. Se oli tottunut siihen.

”Perkele”, Viina sanoi. ”Senkin hullu.”

Isäntä seisoi puhumattomana aloillaan, ei aivan huolettomana eikä välinpitämättömänä ja Corgi-Lukukoira-Nuku odotti mitä tapahtuisi. Viina heilautti kättään, pelkkä ilmaheilahdus, ohitti heidän kulkueensa ja antoi jalkojen viedä huterasti katua alaspäin. Isäntä seisoi sen jälkeen vielä aloillaan, katsoi jotain ajoradan keskellä tai toisella puolella katua, mutta Nuku ei tiennyt mitä siellä oli?

Olotilalla tai taudinkuvalla tai selityksellä saattoi olla myös toinen nimi, lamaannus.

Lastenvaunut keinahtivat, kitkahtivat, Isäntä lähti liikkeelle ja ääni aukesi: ”Meillä on vielä aikaa. Lähdemme siitä.”

Hakaniemessä he ajoivat taas seuraavassa, erilaisessa hississä ja tulivat kerroksissa valoisaan käytävään. Paikan nimi oli Toimisto. Siellä piti käydä aina joskus. Corgi muisti sen. Isäntä luovi ja parkkeerasi lastenvaunut ja Nukun juoma-altaan viereen ja joi siitä ensin. Vesisuihku nousi ylös. Se janotti Nukua, mutta Isäntä ei huomioinut sitä.

Isäntä ei sanonut mitään, ei komentanut, vaan käveli pois jonnekin. Tätä ei näkynyt enää ja Corgi-Lukukoira-Nuku asettui odottamaan. Sillä ei ollut muuta keinoa, joten se laski takamuksen alas, mutta ei sulkenut silmiään. Nainen kulki ohi iso kirja sylissä, katsoi koiraa ja Nuku katsoi takaisin. Nainen hymyili, katsoi ohittaessaan olkansa yli. Vasta silloin Nuku huomasi Isännän ja toisen naisen, joka oli vanttera ja jolla oli isot nisät imettämistä varten. He seisoivat kolmen tai neljän metrin päässä. Naisen kädet heiluivat ja viittilöivät: ”Kello neljätoista kolmekymmentä. Ei aikaisemmin. Ei todella.”

Nuku ei kuullut Isännän ääntä. Hän seisoi selin siihen, mutta selän asennosta Nuku arvasi, että Isäntä puhui jotain. Ehkä hän aloitti pitkän puheensa?

Nainen katsoi miestä edessään. Naisella oli silmälasit ja hän antoi katseen laskeutua Isännän etumustaa jalkoihin asti ja takaisin. Naisen suu oli tyytymätön: ”Ei.”

Nainen kallisti päätään. Hän katsoi Isäntää kummastuneena: ”Enkö minä sanonut tarpeeksi selvästi?”

”Mutta”, Nuku kuuli Isännän äänen, mutta nainen ei antanut puheenvuoroa: ”Se on jämpti neljätoista kolmekymmentä. Ei yhtään aiemmin. Hoitosuunnitelma tai ei.”

Isäntä puhui vielä, Nuku näki selän asennosta. Nainen ravisti päätään. Tukka heilui. Silmälasit pysyivät sentään paikoillaan: ”Ei, hyvä mies. Tulkaa takaisin neljätoista kolmekymmentä.”

Kirjankuljettajanainen tuli takaisin käytävää, ilman kirjaa ja katsoi koko ajan kävellessään Nukua.

”Sitä ollaan niin koreaa”, nainen hymyili.

Corgi katsoi rävähtämättä takaisin. Suu oli auki ja kieli tunnusteli ilmaa. Se veti kielen suuhunsa ja tunnusteli lisää makua. Nainen haisi siirappiselle. Se ei ollut siirappia, mutta sellainen tuli mieleen

Isäntä tarttui lastenvaunujen kädensijaan, aisaan, pyöritti talutushihnan vetokahvan irti aisasta ja pudisti päätään: ”Kaikkien maailman elävien kanssa joutuu tähräämään aikaansa. Niin paljon olen yrittänyt ja silti tyhjän sain.”

Isäntä näki tai oli näkevinään jotain kiinnostavaa kauempana käytävällä. Corgi päätteli, että se oli ajatus. Niitä aineellistui Isännälle. Se oli sellainen lahjakkuuden laji.

”Minulla on vähän vaihtoehtoja ja mitä vähemmän niitä on, sitä vähemmäksi ne käyvät.”

He astuivat kohdalle tulevaan seuraavaan hissiin, mies, lastenvaunut ja koira. Hissin ovi meni kiinni äänettömästi, piti sen äänen, että sen kuuli paremmin kuin tyhjän ja äänettömästi hissi laskeutui vauhdilla pudottaen alas, alas, jarrutti, hidasti, nitkutti hidastellen alas asti ja ovi aukesi.

Corgi-Lukukoira-Nuku näki kadulle, vastapäisen talon, ikkunoita vierekkäin ja päälletysten. Isäntä ohjasi heidän kulkunsa ulko-ovelle, ulos ja ritilän yli asvaltille. Corgi tajusi hajun vasta myöhemmin, mutta ei kääntynyt takaisin. Myöhäistä. Seuraavat liikennevalot ja Isäntä oli hiljaa, kunnes vihreä ukko päästi heidät liikkeelle.

”Me menemme kahville. Ei mahda mitään. Minä tunnen itseni niin voimattomaksi kaikkien viranhaltijoiden edessä. Voimattomaksi ja virattomaksi ja neuvottomaksi. Sanat häviävät. Puhun, mutta puhe on epäkelpoa. Viranhaltijat eivät hyväksy sitä. He osoittavat kädellään, että mene sinne, mene tänne, parasta, jos menet pois meidän tieltämme ja jos suinkin mahdollista, häviä iäksi silmistämme. Me emme itke, vaikka häviäisit kokonaan silmistämme.”

Kun Corgi luuli, että matka jatkui, puhe jatkui, elämä jatkui, kaikki rytmittyi entiselleen, Isäntä löysi ja keksi tärkeän rakennuksen kulman. Se ei ollut suojaisa kulmaus, Corgi huomasi heti, mutta oli myöhäistä tehdä sille asialle mitään, sillä Isäntä oli jo pystyttämässä leiriä. Corgi katsoi kummastuneena, mutta Isännällä oli muuta mielessä. Hän veti löysiä talutushihnasta, pyöräytti sen lastenvaunujen sankaan, kiskoi lisää löysiä, kyykistyi kuin taputtaakseen koiraa selkään, mutta käsi meni ohi ja pyöräytti kätevästi kahvan polkupyörätelineeseen kiinni. Teline oli toisesta päästään kiinnitetty rautakettingillä seinän rautalenkkiin. Polkupyöriä ei ollut tai oli, mutta ei telineessä.

”Paikka”, Isäntä sanoi. Hän helisytti lastenvaunuja niin kuin siellä olisi vauva, jonka oloa hän tarkisti ja kohensi, mutta se oli tietenkin juomakanisteri. Isäntä laski helähtävän koiran juomakipon asvaltille, lykkäsi buutsin kärjellä sen kiinni seinään asti ja kaataa pulputti siihen vettä.

”Riittääkö, riittää, kerro, kun riittää?”

Corgi kastoi mielellään kuonon veteen. Kun se nosti päänsä, Isäntää ei näkynyt. Corgi säikähti. Se haukahti, uikahti, mutta puri sen jälkeen hampaat yhteen. Se ei ollut sentään mikään pentu.

”Paikka”, Isäntä sanoi ennen kuin meni. Corgi kuuli ja muisti sen, mutta ei pystynyt tällä kertaa rauhoittumaan levollisena aloilleen. Se oli siinä liiaksi kaikkien tiellä, melkein kulkuväylällä, vaikka vaunut auttoivat vähän. Corgi ei tiennyt rakastiko se sinisiä lastenvaunuja jo enemmän kuin Isäntää vai yhtä paljon? Vaunut olivat sille tärkeät, mutta niin ne olivat myös Isännälle. He tarvitsivat molemmat vaunuja. Corgi ei käsittänyt miten he tulisivat toimeen ilman?

Vaisto sai Corgin katsomaan tarkemmin ympärilleen. Sen piti olla varautunut kaikkeen. Se katsoi jalkakäytävää molempiin suuntiin. Kulkukäytävä oli paljon leveämpi kuin kotikulmilla. Mahtipontinen, taisi olla oikea sana. Tässä vaiheessa Corgi katsoi rakennusta, seinää vieressä, haistoi sitä, lasia ja joka on koiran kannalta huono, mutta Corgin katse nousi ylös lasia pitkin ja se näki lasin takana Isännän, joka istui tuolille pöydän ääreen. Isäntä katsoi päin ja nosti sormen pystyyn. Heti Corgille tuli parempi olla. Isäntä heilutti sormea edestakaisin ja Corgi yritti tajuta viestin ja laski takapuolen jalkakäytävän asvaltille.

Isäntä näytti peukaloa ja laittoi sen jälkeen peukalon ja etusormen yhteen niin, että siitä tuli onkalo. Corgi henkäisi astetta rauhoittuneempana. Se ei halunnut enää haukkua. Se tiesi, ettei sellainen sovi eikä ole toivottavaa.

Isännällä oli edessä kahvikuppi ja sanomalehti. Niitä oli heillä kotona yllin kyllin, mutta Isäntä ei saanut niistä kyllikseen. Isäntä nautti kahvia ja luki lehteä. Hän ei katsonut enää Nukua, mutta Nuku seurasi häntä aikansa, seurasi, vaikka Isäntä ei huomannut, vaan keskittyi lehdenlukuun ja kahvinjuontiin.

Nuku painoi kuonon hetkeksi vesikippoon, litkaisi muutaman kulauksen vettä, nosti pään takaisin pystyyn ja katsoi jalkakäytävää pitkin, ohikulkevia ihmisiä, joita oli enemmän kuin kotikulmilla. Se keskittyi aluksi jokaiseen ohikulkijaan erikseen, kurkotti kuonoa lähemmäs ja veti takaisin, ei katsonut enää ikkunan takana kahvia juovaa ja lehteä lukevaa Isäntää, vaan seurasi koiramaisesti ohikulkevaa ihmisvirtaa, muutamaa koiraa siinä mukana, jotka koiranomistajat ohjasivat siitä ohi pätkän verran kauempaa, ettei koirien välille syntynyt mitään kontaktia.

Kun kaikki alkoi olla tutumpaa, tavallista, toistoa ja rutiinia, Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi, että ajoradan toisella puolella oli tori. Se oli tuttu paikka. Siellä oli myös raitiotiekiskoja ja -vaunuja, mutta tori veti Nukun huomion puoleensa. Emäntä ja Tytöt tykkäsivät ajaa ratikalla torille kesälämpimillä ja Nuku oli tietenkin mukana. Ratikka ei ollut hilpein mahdollinen kulkuväline, mutta hajuja siellä oli ronskilla kädellä. Corgi yritti saada aina paikan ovensuusta niin, että sai välillä hajuhelpotusta hetkittäin, kun ovet aukesivat pysäkeillä.

Torilla oli lisää samettisia hajuja. Osa oli vastustamattomia ja Corgi luuli, että kuola loppuisi suusta, kun se aisti niitä kuonon täydeltä. Lihaa, palvilihaa, rasvassa käristyviä isoja paistolettuja. Corgin oli pakko vetää kieli suuhunsa ja nielaista. Samassa mieleen tuli Korkeasaari ja lautta. Corgi paikallisti, että lauttaranta oli tässä lähellä. He kävivät siellä yhtenä lämpimänä päivänä koko viiden porukka. Siinä olivat Emäntä, Tytöt, Corgi ja viidentenä Sisko tuli käymään. Corgi ei ollut varma oliko se toisen naisen nimi vai oliko nimi pelkkä Sisko, mutta Emäntä puhui niin: ”Tytöt, Sisko tuli käymään. Tiedättekö mitä se meinaa?”

Corgi-Lukukoira-Nuku ei muistanut mitä Tytöt vastasivat? Se muisti ylipäätään vähemmän Tyttöjen puheita kuin Emännän. Ehkä se johtui siitä, että Emäntä oli tämän lauman hallitseva narttu?

Korkeasaaren lautalla haisi suolainen meri. He jakaantuivat kahteen porukkaan. Sisko tuli käymään meni Tyttöjen kanssa yläkannelle ja Emäntä ja Corgi jäivät ahteriin. Corgi löysi hyvän paikan kiinteän, vankan, paikalleen pultatun, ahterin laitaa myötäilevän ritiläpenkin alta. Alusta oli rautaa, poikkeuksellisen kylmä sellainen, mutta kuonon vieressä oli pyöreästä litistyneeksi painunut, sileäreunainen aukko, josta näki kuin tirkistysluukusta ulos merelle, pärskeitä ja siitä tuli hyvää ilmaa hengittää. Alus keinui ja heittelehti, mutta Corgi piti kuonon aivan lähellä aukkoa ja veti vainua. Meren haju voimistui lisää, aallot keinuttivat alusta rajummin ja sitten se ui vuorostaan tyvenempään ja Corgi kurotti kuononsa lähemmäs Emännän pohkeita ja haisteli niitä. Emäntä oli rasvannut sääret. Ensin Emäntä oli ajanut säärikarvat, pyyhkinyt hoitovoiteella ja levittänyt rasvaa. Corgin oli hillittävä itsensä. Sen teki mieli nuolaista kielellään Emännän pohkeita pitkin alhaalta ylös asti, mutta se tiesi, että Emäntä ei pitäisi siitä. Seuraisi hillitön huuto. Emäntä säikähtäisi.

Ehkä se oli tehnyt joskus kauan sitten jotain sellaista tai vastaavaa, koska se osasi kuvitella tällaisen reaktion?

Corgi-Lukukoira-Nuku havahtui virkuksi vanhoista muistoista, unelmista, kun pahempi, huono, ruven mustanpunainen hajuvana tukki melkein sen kirsun. Nainen, samaa ikää kuin Emäntä, meni ohi. Nainen kuljetti mukanaan pahan hajun laahusta. Se oli vähintään yhtä paha kuin Äidin kalmanhaju, mutta tämä ohikulkijanainen oli siinä iässä, että silloin ei kellistytä helpolla. Ei pitkäikäinen, Corgi ajatteli. Kauhistus. Melkein tuli oksennus. Corgi upotti kuonon äkkiä juomakippoon, mutta värähti vielä. Karvat nousivat pystyyn.

Hajuvana meni kauan siitä ohi. Kun Corgi luuli sen olevan ohi, tuli vielä läimäreinä pieniä tippoja ja piti pärskyttää, että sai ne pois ja ulos kuonosta.

Corgi vilkaisi ikkunaa, pöytää sen takana, Isännän jalkoja, jotka olivat koukussa pöydän alla. Pöydän päällä olivat Isännän kyynärpäät, lammaskarvavuorisen farkkutakin sisässä olevat kyynärpäät, hattu päässä ja katse luki lehteä.

Corgi käänsi pään toisaalle. Se muisti ajatelleensa Korkeasaarta, lauttaa, kesäpäivää, joka helli kaikkia. Korkeasaaressa oli voimakas eläimen ja eläinten haju. Siellä oli kyltti, joka käski pitämään koirat ja lemmikit hihnassa. Se oli selviö. Rannassa oli laituri ja ihmisiä, hiekkarannan kaistale ja sen reunassa vielä isompi kyltti, jossa luki isolla CABLE. Kyltti oli keltainen tai kirjaimet, Nuku ei muistanut enää. Se muisti Kiipeilykallion. Sellainen oli pienen, kallioisen saaren keskellä. Ison kallion lisänä oli Kiipeilykallio. Tytöt sanoivat niin, mutta Emäntä keksi sille paremman nimen: Tule jo.

Kun Pikkutyttö ei päässyt kiipeämään, tämä tuskaantui ja harmistui sen takia ja meni nyhräämään Emäntää hameesta, se oli kesähame ja Emäntä oli kuin ei olisi nähnyt edes Pikkutyttöä, vaan ainoastaan Isotytön ja huusi: ”Tule jo.”

Nuku muisti sen.

”Enkä”, Isotyttö vastasi ja Emäntä oli toista mieltä, painokkaasti: ”Tule jo.”

Sitten Pikkutyttö, joka roikkui Emännän hameen helmassa sanoi aika veikeästi: ”Iipeilikallio.”

Emäntä katsoi Pikkutyttöä ja tästä taas Kiipeilykalliota, ikään kuin, että mikä se on ja korotti ääntä: ”Tule jo!”

Apinalinnassa tai paviaanilinnassa oli betoniparveke, jolta näki apina-aitaukseen. Siinä oli sellaisia sangon mallisia jakkaroita nurin perin kauempana betonireunuksesta ja niillä voi istua halutessaan tai pitää jalkaa ja Sisko tuli käymään keksi nostaa Nukun sellaiselle. Muuten Nuku ei olisi nähnyt apinoita aitauksessa. Sangon päällys oli sen verran pieni, että Nuku ei pysynyt siinä ilman tukea, vain takajalat jakkaralla, joten Sisko otti ja piti sen etupäätä puolittain kainalossa.

”Mä haluan nähdä mitä se tuumaa babiaaneista”, Sisko tuli käymään selitti Emännälle.

Nuku ei tiennyt mitä Sisko tarkoitti, mutta se katsoi uteliaana outojen paviaanien laumaa paljaan kallion laidassa, jossa oli kuolleita, kuivuneita puunrunkoja, multaa kivienkoloissa ja haju tulvi vahvana niin kuin se velloi vahvana ja väkevänä koko saarella ja haisi pitkälle merelle asti.

Apinat haisivat omalleen eikä se tuntunut Nukusta pahalta eikä epämiellyttävältä. Naaraspaviaanit olivat syömässä. Niille olivat ruokkijat heittäneet varmaan jyviä kalliolle, sillä ne poimivat niitä sormillaan, pistivät suuhunsa ja käyskentelivät ja pysyivät yhdessä. Pieniä apinoita hyppi niiden ympärillä. Pennut olivat hörökorvaisia laiheliineja. Iso harmaa uros, laumanjohtaja istui toisaalla mietiskelemässä omissa oloissaan. Luuli melkein, että se katseli betoniparvekkeella olevia vieraita, mutta enemmän se vain oli.

Corgi-Lukukoira-Nuku näki kuinka yksi pikkuapina, jolla oli uroksen luukikkeli pystyssä, laiha tikku sekin, hypähti yhden lauman naaraan selkään, sujautti kikkelin mähnäreikään, keinautti sen näköisesti itseään edestakaisin, että oli nähnyt varmaan kuinka apina astuu, lopetti sen lyhyeen ja hypähti saman tien alas maahan. Se kävi äkkiä, hetkessä ja kun poikanen oli jälleen paneutunut syömäpuuhiin, se vilkaisi nopeasti harmaaselkäistä urosta, joka ei ollut huomannut mitään tai huomaavinaan ja naaras, joka oli poikasen emo tai joku tädeistä, katsoi kesken jyvien popsimisen myös.

Nuku tunsi kylkeään vasten, että Sisko tuli käymään pidätti henkeä tai naurahdusta, jotain, vilkaisi tätä ja huomasi, että Siskon silmät olivat isot ja merkitseväilmeiset. Sisko ei katsonut aitaukseen, vaan Emäntää.

”Kaikkea vielä”, Emäntä sanoi niin hiljaa, että Nuku kuuli sen vain juuri ja juuri.

Emäntä kohotti etusormen pystyyn suunsa eteen, aivan huulille.

”Eikö?” Sisko tuli käymään vastasi. Hän hymyili. Sitten hän naurahti hieman, mutta yskä yllätti ja hän yski, mutta se oli enemmän keinotekoista.

Corgi katsoi Siskon hengittäessä liikkuvaa etumustaa, rintamustaa. Avonainen kaula-aukko jätti nisien väliin sellaisen veikeän kolon, johon teki mieli painaa kuono ja vetää vainua. Sitä ei voinut tehdä kuitenkaan. Se oli kiellettyjen sarjaa. Sellainen tempaus olisi aiheuttanut jotain, kohtauksen vaikka.

Taas se ajatteli oliko tehnyt sen joskus kauan sitten, koska tiesi ja ennakoi tulevan reaktion? Oliko se paljon puhuttua oppimista?

Alkoi sataa. Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi sen ja katsoi ikkunaa ja Isäntää. Isäntä katsoi takaisin. Corgista näytti, että Isäntä nyökäytti hieman. Isännän suu oli kiinni. Hän ei puhunut, mutta Corgi ymmärsi, että ääni ei olisi kuulunut, koska lasi oli välissä.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

15.4.2020

Lisäsin blogiin kolmannen näytteen Tipit -fiktiosta.

Aamulla asvaltti kiilteli jäisenä, kun lähdimme kauppa-asioille. Eilen taivas antoi lunta, räntää ja vettä ja maankamara otti kaiken auliisti vastaan. Tänään lämpötila on kavunnut lämmön puolelle ja vähät ruohonkorsiin tarttuneet lumenrippeet ovat sulaneet, valuneet tai haihtuneet pois. Taivas on pilvessä.

Kaksi tiikerintaljaa -fiktio, jota työstän ensimmäistä kirjoituskertaa on muotoutumassa sivulla

yhdeksänkymmentäyksi. Se etenee nykäyksittäin tai polveillen. Ehkä se haluaa olla tasangon halki matava joki, joka tekee mutkia ja käänteitä toisen toisensa jälkeen. Käsikirjoitus virtaa viimein kuitenkin kirjoitetun fiktion mereen, jossa kirjaimet ovat se plankton, jota mahtavat valaat käyttävät ravinnokseen.

16.4.2020

Odotan uutta aikaa. On se hyvä tai paha odotuksen tunnelmat ovat lähellä. Kohta korvasienet nousevat maasta. Kohta vesi lämpenee sen ratkaisevan verran, että tekee mieli uida. Puhun itsestäni. Tunnen tuttuja, joille kylmän veden kirpaisu on parasta. Katson vierestä ja annan heidän pitää ilonsa.

Tänään kävelimme keskustaan. Se toinen käynti tälle viikolle. Aamulla oli niukasti pakkasta. Sumua ja usvaa oli paksuna kerroksena nyt hiljaisella lentokentällä. Helena otti kuvia, lenkkeilijöitä tuli vastaan ja pyrki ohi.

17.4.2020

Missä sitä on, kun lukee? Voi olla monessa eri paikassa, kun lukee, mutta missä on lukemassaan?

Nick Cave heitti aforismin muutaman vuoden takaisessa dokumentissaan 20 000 Days on Earth: ”Paikat valitsevat ihmisen.”

Kun luin pari vuotta sitten Vladimir Nabokovin kirjan Lolita – vinkki tuosta dokkarista – olin sen alkusivuilla Lappeenrannan Sammonlahden rannan pöheikössä, polulla lähellä hulevesialtaita. Kun jatkoin kirjaa, pysyttelin samalla lenkkipolulla, tulin sieltä Orkoniitynkadun ja Liesharjunkadun väliseen kulmaan, kävin, liihottelin Panssarikadun rinteessä ja istuin autossa kyydissä Skinnarilankadulla. Paikalliset tuntevat paikat.

Missä olit, kun luit?

18.4.2020

Olen lukenut puoliväliin Norman Mailerin kirjan Adolfin linna. Olen saanut siitä enemmän mehiläistietoutta kuin minulla on ollut koskaan tätä ennen. Olen päässyt kurkistamaan myös 1800 -luvun itävaltalaisten kansanihmisten kuvitteelliseen elämään. Aika kuvaaja ja kertoja tämä eepikko.

Tipit(3)

Näyteteksti 3 - vuodelta 2020, lisätty 15.4.20 

>>>jatkuu>>> 

Kaksi: Sitä ei haistele edes koira mielikseen 

Hissi oli pieni. Se täyttyi heistä, lastenvaunuista, Isännästä ja Nukusta. Sen jälkeen oli vain pakkautunutta ilmaa, jota hissikori ajoi edellä ja veti perässä pimeässä kuilussa. Humina saattoi sitä.

Corgi-Lukukoira-Nuku päätteli, että Isäntä katsoi kasvojaan peilistä. Hississä oli sellainen. Jokaisen kerroksen kohdalla, sitä ohitettaessa, vanha hidas hissirahjus päästi rapsahduksen ja Nuku tunsi hissikorin heilahtavan sivuttain. Se ei viihtynyt hississä. Sillä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka he eivät kävisi koskaan Äidillä. Pasilassa, siinä kerrostalossa, jossa Koti oli, oli hissi, mutta heidän ei tarvinnut käyttää sitä, koska he asuivat ensimmäisessä kerroksessa. Se oli Koti. Samalla lailla Emäntä ja Tytöt olivat puhuneet toisinaan Kodista, mutta heidän asunnollaan oli myös muita nimiä. Corgi-Lukukoira-Nuku ymmärsi, että yksi näistä toisista nimityksistä liittyi talon postiosoitteeseen, mutta se oli niin pitkä äänteiden sarja, että se ei edes yrittänyt pysyä luvussa mukana.

Asunto oli yksi tällainen nimitys.

”Se hyvä puoli tässä asunnossa on, että täällä on lupa pitää lemmikkejä. Ei ole suoranaista kieltoa.”

Emäntä puhui niin jollekin. Se jäi mieleen, koska se oli samaa aikaa, kun Emäntä ja Tytöt käsittelivät sitä isoa asiaa, että heidän pitää laittaa Corgi pois. Se kuulosti pahalta ja pahaenteiseltä, mutta Corgi päätti silloin olla ajattelematta asiaa. Ehkä se oli ollut kuitenkin tarkempi ja kuunteli huolellisemmin, koska tällaisia lauseita jäi mieleen? Niihin liittyi erikoisia eleitä ja lisäyksiä. Lisämerkityksiä. Olkapäät kävivät korkealla ja tulivat alas. Emännän silmät kääntyivät melkein nurin päässä. Joskus Emäntä katsoi Corgia ja suu hymyili koiramaisesti: ”Tässä asunnossa olisi kyllä tilaa koiralle, mutta tytöt ovat niin allergisia, ettei siitä tule kertakaikkiaan mitään. Tässä on pakko tehdä jotain. Jokin ratkaisu pitää löytyä.”

Tytöt olivat mukana ideoimassa. Vaikka he olivat pentuja vielä, Emäntä kuunteli vakavana ja voivotteli.

Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi nyt, että ratkaisu oli pelkkä pala paperia. Emäntä vei sen kerran jollekin ilmoitustaululle kaupassa. Tai niitä papereita saattoi olla useita. Sen jälkeen kului muutama yö ja Isäntä tuli hakemaan sen pois. Samanlaisena vähäpuheisena, jollainen Isäntä tuntui olevan useimpien ihmisten seurassa. Isäntä piti siinä rajoja.

Nämä ajatukset tulivat mieleen hissin takia. Hissi yhdisti asioita. Hissillä piti mennä Emännän ja Tyttöjen asunnolle ja samoin Äidille. Mutta toinen hissi oli erilainen kuin toinen ja ne olivat eri kokoisia. Jos niissä oli samaa hajua, siitä ei saanut kunnon vainua. Tässä hississä, joka vei Äidille, oli vanhempaa aromia. Aika paljon. Rappukäytävässä myös ja siinä vaiheessa, kun hissi pysähtyi ja he astuivat pois ja ulos kerrokseen, hajut voimistuivat. Tämän hissin ovi oli tavallinen auki työnnettävä ovi, mutta kerran Emäntä ja Tytöt veivät Corgin räminähissiin, jossa oli nitisevä ja paukkuva, koko korin korkuinen veräjä ja ovi, joka kalahti rautaisesti, kun sitä paiskoi.

Corgi-Lukukoira-Nuku odotti lastenvaunujen vieressä, kun Isäntä rapisteli Äidin asunnon oven auki. Sisältä tulvi paha haju. Siellä oli ollut sellainen, vaikka lievempi, alusta lähtien. Corgi ei olisi halunnut mennä ollenkaan sisään.

”Noh”, Isäntä sanoi.

Corgi olisi sanonut mielellään hyvälle Isännälle, että sillä on syynsä, ettei tullut mielellään sisälle Äidille eikä ollut siellä mielellään. Siellä haisi pahalle. Nyt haju oli aiempaa rankempi. Corgin teki mieli uikuttaa. Mielessä kuono uikutti, mutta se sai pidettyä äänen sisällään. Kysymys oli vain kuinka kauan? Corgi ihmetteli, että Isäntä oli tyynesti kuin mitään erikoista tai ihmeellistä tai kummallista ei olisi olemassa, vaikka kuoleman kalmanhaju tulvi kynnyksen yli porraskäytävään ja tuntui hissiin asti.

Corgi-Lukukoira-Nuku pani tassut tanaan liukkaalla lattialla. Isäntä vehtasi lastenvaunut kapeaan eteiseen ja mutisi samalla omiaan: ”Pitää tehdä maailman ahtaita eteisiä. Luulivat varmaan, että ihmiset eivät kasva enää, että niistä tulee määrämittaisia tai on jokin yläraja, jota pitemmäksi ei voi kasvaa.”

Isäntä vaikeni katsomaan Nukua: ”No. Tule.”

Se oli käsky, jota piti totella. Corgi piti silti tassut tanassa ja pidätti halua haukkua, mutta se tuli kuitenkin.

”Älä hauku”, Isäntä kielsi. ”Sisään niin kuin olisit jo.”

Corgi ei tiennyt menikö se kynnyksen yli omin jaloin vai tuuppasiko Isäntä tai nosti, mutta he olivat kaikki kolme yhdessä rysäyksessä eteisessä, ahtaasti, Isäntä, Corgi ja lastenvaunut ja Isäntä veti ulko-oven kiinni ja sytytti valon. Kellertävä kuuppa. Täällä oli sähköt.

Haju oli paha ja voimistui entisestään eikä Corgi-Lukukoira-Nuku pystynyt ajattelemaan enää sähköä. Pahan hajun lähde puhui jotain peremmältä huoneistosta. Äiti. He olivat Äidillä ja ainoa, mitä Corgi pystyi ajattelemaan kunnolla oli, että kunpa pääsisi äkkiä pois täältä. Se ei kokenut olevansa mikään ruumiskoira. Se ei ollut hyvä siinä. Sitä etoi. Tuntui, että mahalaukku kääntyy ympäri.

”Sinäkö siellä?” vanha, värisevä naisenääni kysyi kuoleman rajalta. Vanha ihminen ei pystynyt enää varmaan liikkumaan. Usein ennen Äiti oli ollut sängyssä, kun he kävivät ja pysyi siellä koko vierailun ajan. Tai latauksen ajan. Lataus tuli kännykälle. Sitä Isäntä ei saanut unohtaa. Hän oli puhunut siitä itse, itselleen ja Nukulle, enemmän kuin mistään muusta. Lataaminen meni muun ohi. Muu oli tärkeää tietenkin, mutta Lataaminen oli vielä tärkeämpää.

”Täällä, Äiti”, Isäntä vastasi. Hän kaivoi esiin koiran juomakupin, laittoi sen kopanpeiton päälle ja penkoi lisää, jotta sai laturin esiin hiirenhäntäjohtoineen ja meni niiden kanssa pois eteisestä. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi, että Isäntä haki vettä astiaan. Äidillä Isäntä ei aukaissut vesikanisteria, ei ottanut sitä edes pois vaunujen kopasta, vaan haki vettä keittiön hanasta.

Isäntä palasi kipon kanssa ja laski sen Nukun kuonon eteen.

”Täälläkö sä viihdyt?” Isäntä kysyi. ”Kaikkein paskaisimman maton päällä, kynnysmatolla.”

Mitä siitä? Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli. Tai niin lähinnä. Se ei osannut ajatella sanoina, ei ainakaan aina.

”Ole sitten”, Isäntä lisäsi.

Corgi oli tyytyväinen, ettei Isäntä patistanut sitä menemään tai tulemaan peremmälle. Tämä mikä oli, oli jo itsessään kidutusta ja jos siltä olisi vaadittu enemmän, se olisi varmaan kuollut pois.

”Sydän petti”, Emäntä oli puhunut jostain ihmisestä, josta Corgi ei ollut tiennyt mitään ennakkoon ja jota ei ollut nähnyt varmaan koskaan. Emäntä puhui väliin suoraan Corgille, kohdisti sanansa sille, mutta toisina kertoina Emäntä puhui omille Tytöilleen tai Naapureille. Naapurit oli laaja käsite ja Corgi luuli, että siihen kuuluivat melkein kaikki muut, läheisen lauman jäsenet, vaikka nämä eivät olleet aina varta vasten yhdessä keskenään.

Isäntä riisui lammaskarvavuoritakkinsa, ripusti henkariin, otti intiaanihattunsa päästä ja kurotti hattuhyllylle, muuttui hatuttomana oudon päättömän näköiseksi Corgin silmissä, samanlaiseksi kuin kotona. Isäntä seisoi eteisen peilin edessä, katsoi kuvaa, raotti suuta, puri hampaat yhteen ja tarkisti purennan. Käsi kävi samalla ja löysi Tuliaisen. Se oli se puujuttukukka.

Corgi-Lukukoira-Nuku pystyi huomioimaan näin paljon, vaikka sillä oli paha olo. Paha maku nousi röyhtäyksinä ja laskettuneina, käyneinä mahahapponesteinä suuhun ja poltti ja karvasteli kurkussa. Corgin silmät vuotivat. Se kärsi.

”Paikka”, Isäntä sanoi armottomana.

Sen jälkeen oli kuin valo olisi sammunut, koska Isäntä meni pois näkyvistä. Corgi tiesi hyvin, että se olisi voinut mennä ja hilpaista Isännän perässä ja rinnalla ja että se olisi saanut luvalla kierrellä asunnossa vapaasti, katsella paikkoja ja haistella nurkkia, mutta sillä ei ollut mitään halua tunkea peremmälle. Se ei ollut sankariainesta eikä aikonut olla.

”Miten Äiti voi?” Isäntä kuului kysyvän.

Vanha, raihnas ääni vastasi: ”Huonosti.”

Äänet kuuluivat hyvin Corgin korviin asti. Se seisoi pystyssä kaikilla neljällä tassullaan eikä edes uneksinut laskeutuvansa maahan. Sen puolesta maa olisi voinut olla monta kerrosta alempana niin kuin se olikin, vaikkei Corgi tiennyt eikä ymmärtänyt sitä. Isäntä oli puhunut siitä jossain vuodatuksessaan: ”Äidin pitäisi asua alakerrassa, alimmassa kerroksessa eikä missään tolkuttomissa korkeuksissa. Sen siitä näkee. Asiat vain hankaloituvat.”

Corgi-Lukukoira-Nuku päästi huokauksen. Se pääsi. Ääni ei kuulunut minnekään, se uskoi, mutta sydän tuntui pakahtuvan.

Ihmisellä on sydän. Emäntä puhui siitä kerran sille kahden kesken, kuin salaisuuden, katsoi puoleen ja puhui: ”Miksi ihmisellä pitää olla sydän? Sydän pakahtuu, kun katson sinua. Sinä olet niin kultainen ja silti ihmisen on pakko kovettaa sydämensä.”

Silloin ja sinä hetkenä Emäntä muistutti hetken aikaa nykyistä Isäntää. He olisivat voineet olla aviopari ja Isäntä olisi voinut astua Emännän ja astua vaikka uudelleen.

Kovettunut sydän? Corgi pelkäsi potevansa sitä vaivaa parhaillaan. Sydän kovettui lyönti lyönniltä. Se kammoi eniten sitä, että jos kuolisi tässä samaan aikaan, kun Äiti kuolee, heidät kuopattaisiin samaan hautaan.

Vaikka Corgi seisoi kaikilla neljällä tassullaan, seisoi koivet tukevasti harallaan, haluttomana laskemaan rintansa ja mahansa eteisen kynnysmatolle, se torkahteli silti ja oli kiitollinen siitä. Sitä auttoi ja helpotti, kun pääsi välillä pois tästä maailmasta ja todellisuudesta.

Silti se oli heti valmis, valmiina ja hereillä, kun Isäntä tuli eteiseen.

”Etkö tule katsomaan Äitiä?” Isäntä kysyi.

En varmana, Nuku olisi vastannut, jos olisi pystynyt.

Se pystyi kuitenkin kääntymään sivuttain niin, että näytti eleellä ja asennollaan olevansa valmis lähtemään. Sillä oli kiire päästä pois.

Isännällä oli paksu roskapussi mukana toisessa kädessä.

”Vien tämän ennen kuin se alkaa haista. Mene sinä sillä aikaa viihdyttämään Äitiä.”

Jos Corgi olisi osannut puhua tai jos se olisi osannut puhua ja huutaa, se olisi varmaan huutanut ja kuuluttanut isoon ääneen koko maailmalle, että se ei ikinä menisi siihen kuoleman kitaan. Oletko hullu?! Nuku olisi huutanut sekopäisenä, jos olisi kyennyt ja olisi alkanut kaivaa kiireesti lattiaa auki kynnysmaton alta päästäkseen pakoon oven alitse. Kuolema oli paha ja vältettävä asia. Sitä oli vältettävä viimeiseen asti ja sille sai antaa periksi vasta, kun oli täysin umpikujassa. Corgi-Lukukoira-Nuku ei ollut.

”Noh. Väistä”, Isäntä komensi. Corgi ymmärsi olevansa tiellä ja esteenä, mutta se ei saanut tassujaan liikkeelle. Ne olivat nauliutuneet siihen asentoon.

Isäntä puskeutui väkisin ohi, työnsi Nukun sivuun päättäväisesti ja lempeästi, mutta silti päättäväisenä. Koirankynnet pitivät ääntä lattiaa vasten, kynnysmatto kääntyi puoliksi kaksin kerroin, lastenvaunuista riippuva tölkkipussi kummitteli, kalisteli ja vaunut natisivat.

”Et kai sä ole lähdössä?” kuoleman merkitsemä ääni huhuili näkymättömistä ja Isäntä vastasi sille: ”En. Vien roskat. Nukun täytyy päästä puskaan.”

”Tule takaisin”, ääni vinkui.

”Tulen, tulen”, Isäntä vastasi. Hän katsoi puhuessaan sotkun aiheuttanutta Corgia, ei millään erityisellä ilmeellä, vain toteavasti ja Nuku muisti Äidin ulkonäköä. Se oli nähnyt tämän kaksi kertaa, viimeksi viime kerralla eikä tämä ollut silloin vielä kuolemassa, vaikka Nuku oli haistanut, että se hetki ei ollut kaukana. Nuku ajatteli, että voisi tai olisi voinut pitää Äidistä, mutta sen pohtiminen oli turhaa, kun asiat olivat edenneet näin pitkälle. Niille ei mahtanut enää kukaan mitään, eivät edes lääkärit.

”Lääkäri tietää”, Emäntä oli vakuuttanut juhlallisesti kaikille silloin, kun Tulokset selvisivät ja molemmilla Tytöillä oli vaikea allergia.

”Meidän täytyy luopua koirasta.”

Corgi-Lukukoira-Nuku muisti ajatelleensa ja ihmetelleensä silloin, miten koirasta luopuminen tapahtuu? Se oli Isännän väliin tulo. Tai se oli Luojan onni.

”Luojan onni, että se elämäntapaintiaani näki meidän ilmoituksen”, Emäntä oli huokaissut onnellisena Tytöille. ”Putosi iso taakka mielestä. Kauheaa, kun sitä ajattelee.”

Corgi muisti, että Emäntä näytti silloin siltä, että hän halusi jatkaa puhetta, sanoa vielä jotain ja Emäntä sanoi tosiaan jotain, mutta se jäi Corgille arvoitukseksi: ”Meidän ei tarvitse tehdä mitään ikäviä valmisteluja Corgin varalle. Se saa elää.”

”Saadaanko me nähdä Corgia?” Tytöt kysyivät kirkkailla äänillään, mutta siitä Emäntä ei ollut varma: ”En tiedä. Saa nyt nähdä.”

Nyt? Corgi-Lukukoira-Nuku muisti ajatelleensa myös sitä sanaa, mutta sen merkitys ei ollut selvinnyt.

Kun vaihtoehtoina oli ajaa kertaalleen edestakaisin hissillä tai olla ja odottaa, jäädä Äidille kuoleman ruumiin kanssa, odottaa sillä aikaa, kun Isäntä kävisi heittämässä roskiksen, valinta oli helppo. Corgi kesti näillä edellytyksillä mainiosti olon hississä alas, mennessä paremmin ja ylös takaisin tullessa huonommin. Se kyykkäsi näön vuoksi ulkona takapihalla ja Isäntä katsoi päältä. Isäntä rapisteli koirankakkapussia merkitsevästi, mutta Corgista ei tuntunut sillä hetkellä yhtään siltä. Se oli ulostanut aamulla pienen kikkareen ja suolissa kiersi, mutta silti ei tuntunut siltä.

Sitä mukaa, kun hissi kiipesi ylös kerroksia, haju vahvistui.

Eikö Isäntä haista sitä? Corgi-Lukukoira-Nuku ihmetteli. Taas olisi ollut sanoilla käyttöä.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

11.4.2020

Tipit -fiktio jatkuu. Lisäsin Kaunis kesäpäivä -blogiin seuraavan tekstinäytteen, jatkon alkuun.

Tunnen olevani Charles Dickensin hengenheimolainen sikäli, että tuohon menneeseen aikaan, vajaa kaksisataa vuotta sitten, romaanit ja eepokset tulivat julki ensin lehdissä jatkokertomuksina ja vasta, kun sarja oli päättynyt - lehdet luettu ikkunasta kajastavassa valossa tai öljylampun äärellä - siitä kasattiin kirja. Näin olen käsittänyt. Onko nykyajan vastine tälle lähinnä tv-sarjat ja kaudet?

Annan tekstille mahdollisuuden ohittaen esteen. Viesti on lohi virran alajuoksulla, keräämässä voimia suvantopoukamassa ja yrittämässä sen jälkeen hypätä ja ponnistella ylös seuraavan koskikinkaman. Paha onni voi kasata tielle ylittämättömän korkuisen, betonisen hirvityksen, tylyn voimalaitospadon. Kutemisen tuskassa lohi kiertää kuitenkin ympäri, hakee ja hakee reittiä ja löytää sen toivon mukaan - opastetut kalaportaat. Ainoa enää käykö askeleet, onko porrasnousu mitoitettu oikein, jotta se soveltuu lohen ruotoon? Ainoa enää ovat nuo kaikki edessä häämöttävät uudet ja laskemattomat kohtalon esteet, jotka vaanivat iloista vaeltajaa.

12.4.2020

Olen lukenut kolmetoista kirjaa tänä vuonna tähän mennessä. Listaan ne: 1. Allen Ginsberg: Luurankohuutoja, 2. Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys, 3. Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta, 4. Günter Grass: Katz und Maus, 5. Ana Menendez: Rakas Che, 6. Norman Mailer: Porton haamu, 7. Julian Barnes: Flaubertin papukaija, 8. Houni, Romantschuk: Ei, rouva presidentti. 9. Jarl Hellemann: Kustantajan näkökulma, 10. Jyrki Koulumies: Moskova, Mullova ja minä, 11. Patti Smith: Omistautuminen, 12. Cervantes: Don Quijote, 13. Doris Dörrie: Mitäs nyt tehdään?

13.4.2020

Miten se menikään: ”Annan tekstille mahdollisuuden...” Samalla aiheelle. Nämä mystiset aiheet, jotka lähestyvät kirjoittajankynääni, ovat puhdistetut faktasta ja elämäkerrallisesta aineksesta tai lähestyvät fiktiota alitajunnan suunnasta. Päästän aiheen mieleeni, mieli, unihetket, joutilaisuus tarttuvat siihen, kieputtavat sitä ja säkistä tulee varistaen sanahelinää, tekstiä.

14.4.2020

Luetut kirjat tänä vuonna numero 14. Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet. Se on samalla kolmas kirja kuluvaa vuotta, jonka olen lukenut ääneen. Otin kolme päivää sitten uuden lukukirjan, jota luen itsekseni: Norman Mailer: Adolfin linna. Alastomat ja kuolleet tuli julki 1984, Adolfin linna 2007, samana vuonna, jolloin kirjailija kuoli. Näillä teoksilla on väliä pyöreästi kuusikymmentä vuotta. Pitkä kirjailijaelämänkaari.

Tipit(2)

Näyteteksti 2 - vuodelta 2020, lisätty 11.4.20 

>>>jatkuu>>> 

Kulkue kulki. Isäntä poimi kaksi tyhjää tölkkiä jalavan juurelta. Hän pysähtyi, lastenvaunut tökkääntyivät, pysähtyivät ja Corgi jäi odottamaan paikoilleen. Isäntä otti toisen tölkin toiseen käteen ja toisen toiseen ja valutti niistä tippoja puun juurelle multaan, valutti ja ravisti niitä. Kiireettömän joutavia askarruksia.

”Olemme löytäneet tiemme alusta alkaen. Se oli ensin vain kapea polku, kiveämätön, paljaiden jalkapohjien, anturoiden muokkaama ja muovaama niin kuin talonpoika pellollaan muokkaa ja kyntää, kyntää ja muokkaa, kylvää ja korjaa. Talonpoika katsoo tuvanikkunasta ulos valkenevaa päivää ja näkee, katso koko taivaanranta punertaa. Ole meille hyvä, taivas. Anna sadetta ja aurinkoa niin kuin me sitä tarvitsemme.”

Isäntä laittoi tyhjät tölkit muovipussiin muitten sekaan, jäi katsomaan lehdettömän puun mustia oksia tai taivasta.

He menivät taas, samaa mäkeä alas, jota suojaliiviasuiset lapset olivat menneet. He seurasivat sitä hajujälkeä. Isäntä seurasi omia aivoituksiaan, Nuku tiesi ja ymmärsi ja hyväksyi, mutta se haistoi pienten leikkikoululaislasten erilaiset tuoksut ja vanhempaa nartun tuoksua.

Siinä oli taas sama kuoleman väärän, pilallisen lihan haju. Se tuli jostain niistä pienistä tenavista. Jälleen Nuku tunsi kuonossaan halun ulvoa tai uikahtaa, haukkua.

He ylittivät kadun jalankulkuvaloista. Kun he seisoivat ja odottivat vihreää ukkoa, Isäntä vaikeni kokonaan. Kun ei liikuttu tai luettu, ei saanut puhua, ei saanut hyräillä. Se oli sääntö. Isäntä ei aina edes vastannut, jos joku kysyi jotain, kun isäntä seisoi liikkumatta aloillaan.

Pihamaan poikki. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi, että sitä kutsuttiin pihamaaksi. Siinä oli ratisevaa soraa alla, kuoppia ja sateisilla säillä ruskeavetisiä lätäköitä. Siitä sai ajaa autolla, mutta enimmin siitä käveltiin. Joku työnsi pyörää, Isäntä taivaansinisiä lastenvaunuja. Corgi vilkaisi ja totesi, että talutushihnan vetokahva oli kiepautettu vaunujen tangon ympäri. Kahva keinui siinä, keinui ja keinui, kiertyi ympäri ja itsensä ympäri ja kiertyi takaisin auki. Se oli rauhaton ja liikkeessä.

He pysähtyivät vanhan tiiliseinän kupeeseen. Siinä oli hyvä paikka. Siihen asti Corgi ei ollut ajatellut mihin he olivat menossa tai Isäntä, mutta nyt se tajusi, että Isäntä aikoi käydä kirpputorilla.

”Paikka”, Isäntä sanoi. Hän näytti sormellaan Corgia kohti. Ele, jonka merkitystä Nuku ei ymmärtänyt täysin, mutta ei se ymmärtänyt muutenkaan kaikkea. Paljon jäi salaan.

”Palaan tuossa tuokiossa ja jos en palaa, jos enkelit vievät minut, taivas aukeaa ja katoan sinne sineen, joka on niin väritöntä sineä, että sinne voi hävitä meitä miljoonin, silloin olet vapaa menemään. Mene. Sanon, että mene, mutta älä mene ennen kuin silloin. Sinun kotisi kulkee mukanasi. Ole huoletta. Niin käy kaikille kulkijoille ajasta aikaan. Taivas on kattona, yhteinen katto, joka pitää helliä käsiä ristissä päällämme suojana. Aamen.”

Aamen, tuli aina toisinaan. Se oli sana, jonka jälkeen piti olla hetken hiljaa. Isäntä sulki suunsa, muikisteli. Hän kokeili, että hattu oli päässä, tutki taskuja. Avaimet helisivät. Isäntä kaivoi kolikkopussin esiin, aukaisi sen ja laski ilman ääntä.

”Paikka. Vahdi.”

Lyhyet sanat olivat komentoja kohteelle. Sen Corgi-Lukukoira-Nuku oli oppinut. Koirakin oppii.

Kun Isäntä hävisi nurkan taa, Nuku nousi lyhyille töppöjaloilleen ja siirtyi lähemmäs vanhaa tiiliseinää. Siinä oli hyviä hajuja ja syviä hajuja. Siinä oli aikakausia päällekkäin. Jonkin tutun koiran haju kiinnitti Nukun huomion. Se jännittyi, veti vainua, pysyi liikkumatta, hengitti mahallaan ja ajatteli, että tämä koira on tuttu.

Sen ajatus palasi heidän rapun susikoiraan. Vaikka se ei pitänyt siitä, jollain tasolla se piti silti. Syy oli seksuaalisuus. Corgi-Lukukoira-Nuku oli kuullut siitä edellisessä paikassa, kun Emäntä valisti ja kertoi pienille tyttölapsilleen elämän viisauksia. Yksi oli, että kun koiralla on kiima ja kun se tulee kiimaan, sitä ei saa päästää uroskoirien lähettyville. Ne pitää pitää erillään.

Kiima on kai jotain nartuille ominaista, Corgi järkeili, vaikka voisi luulla, että myös uroskoirilla oli se? Ne erittivät hajuja. Ne hajut olivat röyhkeitä, mutta samalla mielenkiintoisia. Niitä ei saattanut olla huomaamatta ja huomioimatta. Niissä oli jokin sellainen tarttuva piirre.

Rapun susikoira oli uros ja se teki yrityksiä ja yritti astua Nukun ja se voi onnistua siinä, sillä Isäntä ei ollut joka hetki täysin tarkkana ja valppaana. Tai Nuku ei ollut siitä varma, Isännästä. Toisinaan Nuku oli epäilevä ja pelkäsi jopa oman koiratulevaisuutensa puolesta. Sellaisina hetkinä se toivoi, että Tytöt, pikkutytöt siinä edellisessä paikassa, eivät olisi olleet niin vaikeasti allergisia. Silloin Nuku olisi voinut jäädä sinne ja olla siellä yhä. Emäntä puhui siitä kaikkien kanssa, jotka vain kuuntelivat: ”Tytöt ovat niin vaikeasti allergisia, että on pakko laittaa Corgi pois. Ja niin kuin tytöt rakastavat ja hellivät sitä.”

Sitä ei olisi tarvinnut kertoa Corgi-Lukukoira-Nukulle. Vaikka ei sitä kukaan kertonut varsinaisesti. Koira kuuli ja ymmärsi. Corgi ainakin oli sellainen, joka ymmärsi puolesta sanasta. Toisinaan se ymmärsi jopa vähemmästä, koska sillä ei ollut ollenkaan mitään sanoja häiritsemässä. Ne mitä piti ymmärtää ja tulkita olivat ilmeitä, elejä, hajuja, äänenväriä ja sitä rytmiä, joka tulee samasta sanasta. Kun toistaa kerran toisensa jälkeen samaa sanaa, ihminen toistaa, sen oppii.

Parhaita haisteltavia ovat mureat tiiliseinät, siis kivimateriaalista.

Corgille tuli mieleen, että se ei pelännyt rehellisesti ja oikeasti, että heidän rapun susikoira pääsisi astumaan sen. Kuvitelma oli liian korkealentoinen, mutta astuja voi olla liikkeellä missä tahansa, milloin tahansa eikä Corgi, narttu, ollut aina välttämättä valmis kääntymään kuonotusten. Välillä tuntui päinvastoin kuin siinä olisi kaikki autuus, että pitäisi oikein antaa minkä hyvänsä hurtan haistella takapuoltaan. Se on sellainen kumma jomotus. Se ei satu, mutta tuntuu silti. Kouraisee syvältä sisikunnasta.

Melkein alkaa kadehtia niitä narttuja, joilla harjoitetaan pentutehtailua.

Corgi katkaisi kuitenkin sen ajatuksen. Se oli vakuuttunut siitä, että niin kauan, kun se liikkui Isännän kanssa ja oli tämän koira, sillä ei aleta teettää pentueita pentueiden perään. Sen halun teettää niitä ymmärtää, kun pentuja on aina useampia. Koirat ovat hyviä sikiämään.

Corgi-Lukukoira-Nuku ei muistanut omia pentuaikojaan. Se muisti niistä sen, että ne ajat oli paras unohtaa tykkänään. Corgi ei ollut varma edes, oliko sen ensimmäinen sijoituspaikka se naisten perhe, jossa oli Emäntä ja tämän tytöt, mutta ei miehiä? Corgin ajantaju ei antanut kunnon kuvaa siitä, kuinka kauan se oli ollut heidän tykönään? Se ajanjakso tuntui samalla pitkältä ja lyhyeltä. Ajanjakso ei ollut sama kuin tämä, jonka se oli ollut Isännän kanssa, mutta niissä aikamäärissä ei ollut kovin suurta eroa. Corgi muisti Emäntää ja Tyttöjä yhä ja elämäänsä siellä, muisti melkein päivittäin, mutta se oli oppinut tulemaan päivä päivältä paremmin toimeen nykyisissä oloissa ja hyväksyi sen tosiasian, että taisi jäädä loppuiäksi elämään Isännän kanssa. Tämä ei ollut paha mies, ei ollenkaan.

Liikenteen äänet kuuluivat taukoamatta. Niitä tuli eri suunnista, autoja ja ratikoita. Pulujen kujerrus kuului siinä ohessa ja Nuku huomasi seinustalla, ylempänä, jossa oli varsinaista kattoa alempana linnuille sopiva, kapea tasanne, pykälä viihtyä, useita harmaita ja öljynläikänvärikkäitä lintuja ja joista osa kuikki koiraa alapuolellaan. Lintuja oli enemmän kuin kolme. Kolmea pidemmälle Nuku ei välittänyt laskea. Yhden ymmärsi, kaksi, kolme, mutta sen yli oli yhtä kuin parvi tai lauma ja silloin oli tärkeintä etsiä joukosta se yksilö, yksi, joka on jäämässä joukosta ja toisaalta varottava sitä, joka on lauman johdossa. Johtaja on kilpailija ja voi olla vaarallinen.

Pulujen äänet ja niiden katsominen tuntui kuonossa. Jos Corgi-Lukukoira-Nuku olisi päästänyt irti mielihalunsa, se olisi haukkunut niitä, haukkunut kunnolla, raivoisasti, mutta se käänsi katseensa pois linnuista ja yritti sulkea korvansa niiden kotkotuksilta.

Isäntä tuli. Sillä oli pieni, puinen tulppaani kädessä. Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt mistä tuli se varmuus, että materiaali oli puuta? Ehkä ulkonäöstä. Esine oli kämmenen mittainen, varressa kaksi vihreää lehteä, jotka erottuivat vain väreinä ja punainen, umpinuppuinen tulppaanin varsinainen kukka. Corgi näki puukukan vain puolittain, koska se oli Isännän käden sisällä, mutta Isäntä toi sen haisteltavaksi ja puukukka haisi puuta enemmän kemialliselle lakalle ja maalille ja punainen ja vihreä siinä kiinnitti huomion.

”Hyväksyykö koiran kirsu ja koiran tarkka ja erehtymätön vaisto tämän vaatimattoman lahjan? Se ei ole meitä varten, ei sentään, ei niin hyvää eikä paljon, mutta Äiti voi pitää sitä kädessään, koskea sitä vanhoin, ryhmyisin sormin, mitä luulet?”

Corgi-Lukukoira-Nuku luuli, että Isäntä kysyi sitä siltä oikeasti. Se oli erehtynyt luulemaan niin usein ennenkin, varsinkin alkuaikoina, mutta päivien, viikkojen ja kuukausien kokemusten myötä se oli todennut, että kyseessä oli vain Isännän tapa puhua. Tällä kertaa äänen nuotti ja se, että Isäntä vaikeni pitkään, tavallista pitempään, kuin odottaen keskustelukumppaninsa sanovan jotain, vastaavan, sai Corgin tuntemaan aiempaa vahvemmin, että Isäntä odotti tosiaan kuulevansa sen mielipiteen.

Corgi uikahti hieman. Se ei ollut haukku eikä liioin haukotus, ei syvä huokaus niin kuin silloin, kun suru lankesi sisältäpäin.

”Me viemme sen Äidille”, Isäntä päätti.

Corgi tajusi, että Isäntä puhui sittenkin itselleen ja itsensä kanssa. Hän kysyi asioita itseltään ja vastasi niihin. Toisinaan Isäntä piti välin kysymysten ja vastausten välissä, mutta ei aina. Pitkin ajoin hän saattoi puhua yhtä pitkää lausetta, joka tuntui kuin se ei päättyisi koskaan eikä mihinkään. Sanat tulivat niin kuin tuuli, joka puhaltaa milloin lempeämmin milloin kovemmin, tuullen lakkaamatta.

Kulku vei miestä ja koiraa. He palasivat aiempia jälkiään, soraa taas ensin, ei vielä lätäköitä, koska ei satanut, mutta se, mikä oli ollut aurinkoa tai hetkittäin pilvien ja korkeiden, varjostavien kerrostalojen ohi ja yli ja päitse kurkottuvia auringonpaisteen kaistaleita, oli muuttunut tasaisemmin valkoisenharmaaksi yhtenäiseksi pilvikatteeksi. Se oli kuin sumua taivaalla tai savua, joka nousi jostain, katoilta tai harvoista, näkyvillä olevista piipuista ja jäi kiertelemään raskaampien ilmamassojen alle, ilmaksi muun ilman kanssa kerroksittain.

Mies työnsi lastenvaunuja, jotka kallistelivat kulkiessaan ja koira seurasi kipittäen lyhyillä jaloillaan vaunujen sangassa kiinni, suu auki, kieli lerppuen pitkänään ja näytti hymyilevän kaiken aikaa, olevan ratkeamassa nauramaan ääneen. Paitsi kun jokin selvä hajumerkki osui koiran nenään ja jolloin se pysähtyi, kääntyi ja tapahtui, että lastenvaunujen sangassa kiinni oleva hihna nykäisi koiraa kaulasta, mutta se antoi vauhdin vetää sitä neljä jalkaa ojossa tanassa pitkin asvalttia ja yleensä vauhti hidastui ja pysähtyi.

Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi ja oli oppinut, että Isäntä antoi sen haistella hajuja mielensä kyllyydestä. Isäntä ei hoputtanut niin kuin Emäntä oli tehnyt ja Tytöt.

”Ääh, siellä on koirankakkaa”, isompi tytöistä, Isotyttö oli sanonut tympääntyneenä aika monta kertaa, kun he olivat olleet lenkillä, usein koko perhe, koko perhe silloin, kun Tytöt olivat mukana ja jolloin Tytöt tappelivat siitä kumman vuoro oli kulloinkin taluttaa Nukua. Tai se oli ollut silloin vielä Corgi. Ensin sen nimenä oli Corgi. Sitä se ei muistanut milloin ja kuka keksi ristiä sen Lukukoiraksi, mutta se saattoi olla Tytöt tai Emäntä.

”Corgin pitäisi olla Lukukoira”, Emäntä oli sanonut joskus. Ehkä nimi jäi siitä?

Nuku taas oli Isännän antama lisänimi. Sen Corgi sai heti alussa, kun se oli muuttanut Isännän luo.

”Nuku”, Isäntä sanoi ja kehotti, kun koira ei tahtonut asettua millään aloilleen. ”Nuku”, Isäntä oli toistanut, kun koira vain katsoi päin ja odotti milloin he lähtisivät täältä. Täällä oli sama paikka kuin myöhempi Koti. Myöhemmin siitä tuli Koti, mutta ensi alkuun Corgin oli mahdoton uskoa sitä.

”Nuku”, Isäntä sanoi ja katsoi silmiin. ”Nuku.” He katsoivat toisiaan ja Isäntä oli itsepäinen. ”Nuku”, hän sanoi, kyykistyi Corgin eteen ja painoi koiran alas lattialle. ”Paikka.”

Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että yhtä hyvin sen nimi voisi olla Paikka, mutta se taisi olla Nuku.

Emäntä ja Tytöt kuljettivat taluttaessa ja kävelyllä oltaessa mukana koirankakkapussia, joka oli kiinnitetty talutushihnaan. Se oli ja kulki Corgin korvanjuuressa ja vaikka se ei haitannut muuten, Corgi ei pitänyt sen äänestä. Kahiseva muovipussi oli sama asia kuin tuulipuvuissa vastaan ja ohi kahahtelevat lenkkeilijät, joiden tuottama ääni oli erikoisen rasittava. Se tuntui kurkussa ja ikenissä, limakalvoilla ja sai kirsun kutiamaan. Haukku oli aina lähellä, kun tuulipukulaiset tulivat lähelle. Pahinta oli, kun sellainen ilmestyi yllättäen nurkan takaa piilosta tai ylipäänsä yllättäen jostain.

Corgi-Lukukoira-Nuku muisti, että se oli haukkunut useamman kerran ulkoilevia, tuulipukuisia hahmoja ja saanut siitä moitteita sekä Emännältä että Tytöiltä.

”Hiljaa!” isompi ja tomerampi tytöistä, Isotyttö oli älähtänyt, kun koira oli räkyttänyt jonkun tuulipukulaisen perään.

”Se on rasittava”, Isotyttö valitti.

Corgi oli samaa mieltä ja ihmetteli mielessään miksi Isotyttö oli komentanut siinä tapauksessa sitä olemaan hiljaa?

”Corgi, ei”, Emäntä tapasi komentaa. Se oli Emännän yleisin komento. Pikkutyttö matki isompiaan. ”Oriei”, hän sanoi pienellä äänellä. Hän ei puhunut vielä kunnolla. Corgi-Lukukoira-Nukusta tuntui kuin se olisi ollut jossain mielessä lähimpänä Pikkutyttöä, lähempänä kuin tämän isosiskoa ja tyttöjen äitiä. Kaikki nämä neljä, tuttua ihmistä olivat omanlaisiaan, mutta Emäntä ja Tytöt liittyivät silti yhteen. Corgi kuvitteli, että se johtui siitä, että Emäntä ja Tytöt asuivat yhdessä. He olivat samaa perhettä. Corgi kuvitteli, että siinä oli ihmisten vastine emolle ja pennuille.

Kulku kävi jalkakäytävää pitkin ja paksu, ruskea kahvintuoksu laskeutui alas maan tasalle asti. Se oli laahus, joka ei näkynyt.

Isäntä ei vetänyt eikä nykinyt hihnasta. Ei koskaan. Tai ei melkein koskaan. Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt olisiko Isäntä kiskaissut hihnasta, jos se olisi viivytellyt esimerkiksi, kun he ylittivät katua, siinä tilanteessa, mutta se ei tehnyt sitä temppua. Corgi kulki kunnolla.

”Kulkisit kunnolla”, Isotyttö oli sanonut silti aina välillä. Corgi ymmärsi, että se tarkoitti pysymistä vauhdissa ja se oli tehnyt siinä parhaansa. Toisinaan se juoksi itsensä puhki, väsyksiin ja lääpästyksiin.

Kahvi haisi. Se haisi yhä, kun Corgi sai läpi vainun vieraasta, mehukkaasta tuoksusta rakennuksen kivijalassa ja seinustalla pilkistävissä muutamissa, kuivissa korsissa. Ennen kuin se ehti päättää varsinaisesti mitään, sen jalat toimivat ja se pysähtyi. Hihna kiristyi kaulassa, kurkussa, mutta Nuku pinnisteli vastaan ja paine, kiskonta hellitti. Corgi, Nuku aisti, aisti uudestaan ja uudestaan. Se oli paras haju, mitä oli. Uroscorgi. Siitä oli vähän aikaa, kun uros oli laskenut merkkinsä kiveykselle. Se oli lähellä.

Corgi-Lukukoira-Nuku nosti katseensa Isäntään ja lastenvaunuihin. Molemmat olivat liikkumatta paikallaan. Jalkakäytävällä oli kävelijöitä molempiin suuntiin, joku meni potkulaudalla ohi ja toinen ajoi polkupyörää, mutta Isäntä seisoi arvokkaana paikallaan ja katsoi katua. Hän ei katsonut Corgiin. Hän ei hoputtanut eikä kiirehtinyt koskaan. Siinä suhteessa Isäntä oli hieno mies. Emäntä olisi kiskonut Corgin melkein nurin tässä vaiheessa ja Tytöt samoin, mutta Isäntä vain seisoi ja odotti, että koira sai suoritettua haistelun päätökseen.

Koska he seisoivat, kulkue oli aloillaan, Isäntä oli hiljaa. Mies syvissä mietteissä jalkakäytävän tukkeena vilkkaana arkipäivänä, koska miehen edessä olivat lastenvaunut ja joissa ei ollut taatusti lasta, vauvaa kyydissä ja lisänä oli matala corgi, joka haisteli vielä tummana erottuvaa kusijälkeä seinustalla ja mies ja koira olivat kiireettömässä, liikkumattomassa ja äänettömässä tilassa. Bussit, henkilöautot, jakelukuorma-autot, skootterit, kaikki moottoreilla käyvät kulkuneuvot jyrisivät ja jyräsivät ajokaistaa myöten ohi, pitivät ääntä ja levittivät saasteitaan. Uudet bussit, kuormurit, kaarat kaasuttivat edellisten perään ja tilalle ja kaikilla oli kiire samaan suuntaan.

Toinen suunta oli toiseen suuntaan. Sillä lailla keinotekoinen maailma pysyi tasapainossa.

>>>jatkuu>>>