Päiväkirja

19.4.2020

Lisäsin neljännen näytetekstin tarinasta Tipit.

Kahtena peräkkäisenä päivänä tuuli on käynyt pohjoisen puolelta. Se ajaa aaltoja rantaan. Vesi näyttää olevan korkeammalla päivä päivältä. Naurulokit kiertelivät rantaviivalla. Keräävätkö ne korsia pesiinsä? Västäräkkejä näkyi eilen ja tänään. Aiemmin tulleet peipot lirkuttavat rantaruovikossa.

20.4.2020

Kaksi tiikerintaljaa -fiktiossa luulin kauhoneeni tämän altaan päästä päähän. Viisikymmentä metriä. Kun läväytin kämmenen päädyn kaakeliseinään, ääni sanoi vieressäni, että matka on tuhat metriä. Jatka uintia.

Minua uhattiin – en tiedä millä.

”Vau. Jatka. Lisää.”

Olen ottanut tyylin lukea päivittäin aikaansaamani tekstin kritiikin hampaisiin. Eilen pääsin kuvittelemissani viimeisissä vedoissa sivulle satakahdeksan ja ensimmäisen kerran sain myönteisen palautteen. Tähän asti se on ollut sitä, että saa nähdä mihin teksti kääntyy?

21.4.2020

Kun teksti, jota olen kirjoittamassa, siirtyy sivulle 112, se soittaa hälytyskelloja päässäni. En huomaa tätä aina.

Olen lukenut tänä vuonna viisitoista kirjaa: Numero 15 on Norman Mailerin kirja Adolfin linna. Se kertoo fiktiivisesti tästä henkilöstä lapsuudessaan ja nuorukaisena, mutta enemmän Adolfin vanhemmista, hänen veli- ja siskopuolistaan ja veljistään ja sisaristaan, elävistä ja kuolleista. Itsestään selvää, että kaikki ovat kuolleita niillä riveillä. Kirjassa kerrotaan myös Adolfin isoisästä, siellä on monia vaikuttavia henkilöitä ja henkilöhahmoja ja kertojana toimii vanha kehno. Oletan, että Mailer on tarttunut sellaiseen aiheeseen, jota muut eivät ole halunneet käsitellä. Auringonpaiste houkuttaa enemmän kuin varjonpaikka.

Kävimme rannalla. Kaulushaikara tuuttaili meille. Kaislikon laidassa keinuivat aalloilla valkoposkihanhet.