Tipit(3)

Näyteteksti 3 - vuodelta 2020, lisätty 15.4.20 

>>>jatkuu>>> 

Kaksi: Sitä ei haistele edes koira mielikseen 

Hissi oli pieni. Se täyttyi heistä, lastenvaunuista, Isännästä ja Nukusta. Sen jälkeen oli vain pakkautunutta ilmaa, jota hissikori ajoi edellä ja veti perässä pimeässä kuilussa. Humina saattoi sitä.

Corgi-Lukukoira-Nuku päätteli, että Isäntä katsoi kasvojaan peilistä. Hississä oli sellainen. Jokaisen kerroksen kohdalla, sitä ohitettaessa, vanha hidas hissirahjus päästi rapsahduksen ja Nuku tunsi hissikorin heilahtavan sivuttain. Se ei viihtynyt hississä. Sillä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka he eivät kävisi koskaan Äidillä. Pasilassa, siinä kerrostalossa, jossa Koti oli, oli hissi, mutta heidän ei tarvinnut käyttää sitä, koska he asuivat ensimmäisessä kerroksessa. Se oli Koti. Samalla lailla Emäntä ja Tytöt olivat puhuneet toisinaan Kodista, mutta heidän asunnollaan oli myös muita nimiä. Corgi-Lukukoira-Nuku ymmärsi, että yksi näistä toisista nimityksistä liittyi talon postiosoitteeseen, mutta se oli niin pitkä äänteiden sarja, että se ei edes yrittänyt pysyä luvussa mukana.

Asunto oli yksi tällainen nimitys.

”Se hyvä puoli tässä asunnossa on, että täällä on lupa pitää lemmikkejä. Ei ole suoranaista kieltoa.”

Emäntä puhui niin jollekin. Se jäi mieleen, koska se oli samaa aikaa, kun Emäntä ja Tytöt käsittelivät sitä isoa asiaa, että heidän pitää laittaa Corgi pois. Se kuulosti pahalta ja pahaenteiseltä, mutta Corgi päätti silloin olla ajattelematta asiaa. Ehkä se oli ollut kuitenkin tarkempi ja kuunteli huolellisemmin, koska tällaisia lauseita jäi mieleen? Niihin liittyi erikoisia eleitä ja lisäyksiä. Lisämerkityksiä. Olkapäät kävivät korkealla ja tulivat alas. Emännän silmät kääntyivät melkein nurin päässä. Joskus Emäntä katsoi Corgia ja suu hymyili koiramaisesti: ”Tässä asunnossa olisi kyllä tilaa koiralle, mutta tytöt ovat niin allergisia, ettei siitä tule kertakaikkiaan mitään. Tässä on pakko tehdä jotain. Jokin ratkaisu pitää löytyä.”

Tytöt olivat mukana ideoimassa. Vaikka he olivat pentuja vielä, Emäntä kuunteli vakavana ja voivotteli.

Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi nyt, että ratkaisu oli pelkkä pala paperia. Emäntä vei sen kerran jollekin ilmoitustaululle kaupassa. Tai niitä papereita saattoi olla useita. Sen jälkeen kului muutama yö ja Isäntä tuli hakemaan sen pois. Samanlaisena vähäpuheisena, jollainen Isäntä tuntui olevan useimpien ihmisten seurassa. Isäntä piti siinä rajoja.

Nämä ajatukset tulivat mieleen hissin takia. Hissi yhdisti asioita. Hissillä piti mennä Emännän ja Tyttöjen asunnolle ja samoin Äidille. Mutta toinen hissi oli erilainen kuin toinen ja ne olivat eri kokoisia. Jos niissä oli samaa hajua, siitä ei saanut kunnon vainua. Tässä hississä, joka vei Äidille, oli vanhempaa aromia. Aika paljon. Rappukäytävässä myös ja siinä vaiheessa, kun hissi pysähtyi ja he astuivat pois ja ulos kerrokseen, hajut voimistuivat. Tämän hissin ovi oli tavallinen auki työnnettävä ovi, mutta kerran Emäntä ja Tytöt veivät Corgin räminähissiin, jossa oli nitisevä ja paukkuva, koko korin korkuinen veräjä ja ovi, joka kalahti rautaisesti, kun sitä paiskoi.

Corgi-Lukukoira-Nuku odotti lastenvaunujen vieressä, kun Isäntä rapisteli Äidin asunnon oven auki. Sisältä tulvi paha haju. Siellä oli ollut sellainen, vaikka lievempi, alusta lähtien. Corgi ei olisi halunnut mennä ollenkaan sisään.

”Noh”, Isäntä sanoi.

Corgi olisi sanonut mielellään hyvälle Isännälle, että sillä on syynsä, ettei tullut mielellään sisälle Äidille eikä ollut siellä mielellään. Siellä haisi pahalle. Nyt haju oli aiempaa rankempi. Corgin teki mieli uikuttaa. Mielessä kuono uikutti, mutta se sai pidettyä äänen sisällään. Kysymys oli vain kuinka kauan? Corgi ihmetteli, että Isäntä oli tyynesti kuin mitään erikoista tai ihmeellistä tai kummallista ei olisi olemassa, vaikka kuoleman kalmanhaju tulvi kynnyksen yli porraskäytävään ja tuntui hissiin asti.

Corgi-Lukukoira-Nuku pani tassut tanaan liukkaalla lattialla. Isäntä vehtasi lastenvaunut kapeaan eteiseen ja mutisi samalla omiaan: ”Pitää tehdä maailman ahtaita eteisiä. Luulivat varmaan, että ihmiset eivät kasva enää, että niistä tulee määrämittaisia tai on jokin yläraja, jota pitemmäksi ei voi kasvaa.”

Isäntä vaikeni katsomaan Nukua: ”No. Tule.”

Se oli käsky, jota piti totella. Corgi piti silti tassut tanassa ja pidätti halua haukkua, mutta se tuli kuitenkin.

”Älä hauku”, Isäntä kielsi. ”Sisään niin kuin olisit jo.”

Corgi ei tiennyt menikö se kynnyksen yli omin jaloin vai tuuppasiko Isäntä tai nosti, mutta he olivat kaikki kolme yhdessä rysäyksessä eteisessä, ahtaasti, Isäntä, Corgi ja lastenvaunut ja Isäntä veti ulko-oven kiinni ja sytytti valon. Kellertävä kuuppa. Täällä oli sähköt.

Haju oli paha ja voimistui entisestään eikä Corgi-Lukukoira-Nuku pystynyt ajattelemaan enää sähköä. Pahan hajun lähde puhui jotain peremmältä huoneistosta. Äiti. He olivat Äidillä ja ainoa, mitä Corgi pystyi ajattelemaan kunnolla oli, että kunpa pääsisi äkkiä pois täältä. Se ei kokenut olevansa mikään ruumiskoira. Se ei ollut hyvä siinä. Sitä etoi. Tuntui, että mahalaukku kääntyy ympäri.

”Sinäkö siellä?” vanha, värisevä naisenääni kysyi kuoleman rajalta. Vanha ihminen ei pystynyt enää varmaan liikkumaan. Usein ennen Äiti oli ollut sängyssä, kun he kävivät ja pysyi siellä koko vierailun ajan. Tai latauksen ajan. Lataus tuli kännykälle. Sitä Isäntä ei saanut unohtaa. Hän oli puhunut siitä itse, itselleen ja Nukulle, enemmän kuin mistään muusta. Lataaminen meni muun ohi. Muu oli tärkeää tietenkin, mutta Lataaminen oli vielä tärkeämpää.

”Täällä, Äiti”, Isäntä vastasi. Hän kaivoi esiin koiran juomakupin, laittoi sen kopanpeiton päälle ja penkoi lisää, jotta sai laturin esiin hiirenhäntäjohtoineen ja meni niiden kanssa pois eteisestä. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi, että Isäntä haki vettä astiaan. Äidillä Isäntä ei aukaissut vesikanisteria, ei ottanut sitä edes pois vaunujen kopasta, vaan haki vettä keittiön hanasta.

Isäntä palasi kipon kanssa ja laski sen Nukun kuonon eteen.

”Täälläkö sä viihdyt?” Isäntä kysyi. ”Kaikkein paskaisimman maton päällä, kynnysmatolla.”

Mitä siitä? Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli. Tai niin lähinnä. Se ei osannut ajatella sanoina, ei ainakaan aina.

”Ole sitten”, Isäntä lisäsi.

Corgi oli tyytyväinen, ettei Isäntä patistanut sitä menemään tai tulemaan peremmälle. Tämä mikä oli, oli jo itsessään kidutusta ja jos siltä olisi vaadittu enemmän, se olisi varmaan kuollut pois.

”Sydän petti”, Emäntä oli puhunut jostain ihmisestä, josta Corgi ei ollut tiennyt mitään ennakkoon ja jota ei ollut nähnyt varmaan koskaan. Emäntä puhui väliin suoraan Corgille, kohdisti sanansa sille, mutta toisina kertoina Emäntä puhui omille Tytöilleen tai Naapureille. Naapurit oli laaja käsite ja Corgi luuli, että siihen kuuluivat melkein kaikki muut, läheisen lauman jäsenet, vaikka nämä eivät olleet aina varta vasten yhdessä keskenään.

Isäntä riisui lammaskarvavuoritakkinsa, ripusti henkariin, otti intiaanihattunsa päästä ja kurotti hattuhyllylle, muuttui hatuttomana oudon päättömän näköiseksi Corgin silmissä, samanlaiseksi kuin kotona. Isäntä seisoi eteisen peilin edessä, katsoi kuvaa, raotti suuta, puri hampaat yhteen ja tarkisti purennan. Käsi kävi samalla ja löysi Tuliaisen. Se oli se puujuttukukka.

Corgi-Lukukoira-Nuku pystyi huomioimaan näin paljon, vaikka sillä oli paha olo. Paha maku nousi röyhtäyksinä ja laskettuneina, käyneinä mahahapponesteinä suuhun ja poltti ja karvasteli kurkussa. Corgin silmät vuotivat. Se kärsi.

”Paikka”, Isäntä sanoi armottomana.

Sen jälkeen oli kuin valo olisi sammunut, koska Isäntä meni pois näkyvistä. Corgi tiesi hyvin, että se olisi voinut mennä ja hilpaista Isännän perässä ja rinnalla ja että se olisi saanut luvalla kierrellä asunnossa vapaasti, katsella paikkoja ja haistella nurkkia, mutta sillä ei ollut mitään halua tunkea peremmälle. Se ei ollut sankariainesta eikä aikonut olla.

”Miten Äiti voi?” Isäntä kuului kysyvän.

Vanha, raihnas ääni vastasi: ”Huonosti.”

Äänet kuuluivat hyvin Corgin korviin asti. Se seisoi pystyssä kaikilla neljällä tassullaan eikä edes uneksinut laskeutuvansa maahan. Sen puolesta maa olisi voinut olla monta kerrosta alempana niin kuin se olikin, vaikkei Corgi tiennyt eikä ymmärtänyt sitä. Isäntä oli puhunut siitä jossain vuodatuksessaan: ”Äidin pitäisi asua alakerrassa, alimmassa kerroksessa eikä missään tolkuttomissa korkeuksissa. Sen siitä näkee. Asiat vain hankaloituvat.”

Corgi-Lukukoira-Nuku päästi huokauksen. Se pääsi. Ääni ei kuulunut minnekään, se uskoi, mutta sydän tuntui pakahtuvan.

Ihmisellä on sydän. Emäntä puhui siitä kerran sille kahden kesken, kuin salaisuuden, katsoi puoleen ja puhui: ”Miksi ihmisellä pitää olla sydän? Sydän pakahtuu, kun katson sinua. Sinä olet niin kultainen ja silti ihmisen on pakko kovettaa sydämensä.”

Silloin ja sinä hetkenä Emäntä muistutti hetken aikaa nykyistä Isäntää. He olisivat voineet olla aviopari ja Isäntä olisi voinut astua Emännän ja astua vaikka uudelleen.

Kovettunut sydän? Corgi pelkäsi potevansa sitä vaivaa parhaillaan. Sydän kovettui lyönti lyönniltä. Se kammoi eniten sitä, että jos kuolisi tässä samaan aikaan, kun Äiti kuolee, heidät kuopattaisiin samaan hautaan.

Vaikka Corgi seisoi kaikilla neljällä tassullaan, seisoi koivet tukevasti harallaan, haluttomana laskemaan rintansa ja mahansa eteisen kynnysmatolle, se torkahteli silti ja oli kiitollinen siitä. Sitä auttoi ja helpotti, kun pääsi välillä pois tästä maailmasta ja todellisuudesta.

Silti se oli heti valmis, valmiina ja hereillä, kun Isäntä tuli eteiseen.

”Etkö tule katsomaan Äitiä?” Isäntä kysyi.

En varmana, Nuku olisi vastannut, jos olisi pystynyt.

Se pystyi kuitenkin kääntymään sivuttain niin, että näytti eleellä ja asennollaan olevansa valmis lähtemään. Sillä oli kiire päästä pois.

Isännällä oli paksu roskapussi mukana toisessa kädessä.

”Vien tämän ennen kuin se alkaa haista. Mene sinä sillä aikaa viihdyttämään Äitiä.”

Jos Corgi olisi osannut puhua tai jos se olisi osannut puhua ja huutaa, se olisi varmaan huutanut ja kuuluttanut isoon ääneen koko maailmalle, että se ei ikinä menisi siihen kuoleman kitaan. Oletko hullu?! Nuku olisi huutanut sekopäisenä, jos olisi kyennyt ja olisi alkanut kaivaa kiireesti lattiaa auki kynnysmaton alta päästäkseen pakoon oven alitse. Kuolema oli paha ja vältettävä asia. Sitä oli vältettävä viimeiseen asti ja sille sai antaa periksi vasta, kun oli täysin umpikujassa. Corgi-Lukukoira-Nuku ei ollut.

”Noh. Väistä”, Isäntä komensi. Corgi ymmärsi olevansa tiellä ja esteenä, mutta se ei saanut tassujaan liikkeelle. Ne olivat nauliutuneet siihen asentoon.

Isäntä puskeutui väkisin ohi, työnsi Nukun sivuun päättäväisesti ja lempeästi, mutta silti päättäväisenä. Koirankynnet pitivät ääntä lattiaa vasten, kynnysmatto kääntyi puoliksi kaksin kerroin, lastenvaunuista riippuva tölkkipussi kummitteli, kalisteli ja vaunut natisivat.

”Et kai sä ole lähdössä?” kuoleman merkitsemä ääni huhuili näkymättömistä ja Isäntä vastasi sille: ”En. Vien roskat. Nukun täytyy päästä puskaan.”

”Tule takaisin”, ääni vinkui.

”Tulen, tulen”, Isäntä vastasi. Hän katsoi puhuessaan sotkun aiheuttanutta Corgia, ei millään erityisellä ilmeellä, vain toteavasti ja Nuku muisti Äidin ulkonäköä. Se oli nähnyt tämän kaksi kertaa, viimeksi viime kerralla eikä tämä ollut silloin vielä kuolemassa, vaikka Nuku oli haistanut, että se hetki ei ollut kaukana. Nuku ajatteli, että voisi tai olisi voinut pitää Äidistä, mutta sen pohtiminen oli turhaa, kun asiat olivat edenneet näin pitkälle. Niille ei mahtanut enää kukaan mitään, eivät edes lääkärit.

”Lääkäri tietää”, Emäntä oli vakuuttanut juhlallisesti kaikille silloin, kun Tulokset selvisivät ja molemmilla Tytöillä oli vaikea allergia.

”Meidän täytyy luopua koirasta.”

Corgi-Lukukoira-Nuku muisti ajatelleensa ja ihmetelleensä silloin, miten koirasta luopuminen tapahtuu? Se oli Isännän väliin tulo. Tai se oli Luojan onni.

”Luojan onni, että se elämäntapaintiaani näki meidän ilmoituksen”, Emäntä oli huokaissut onnellisena Tytöille. ”Putosi iso taakka mielestä. Kauheaa, kun sitä ajattelee.”

Corgi muisti, että Emäntä näytti silloin siltä, että hän halusi jatkaa puhetta, sanoa vielä jotain ja Emäntä sanoi tosiaan jotain, mutta se jäi Corgille arvoitukseksi: ”Meidän ei tarvitse tehdä mitään ikäviä valmisteluja Corgin varalle. Se saa elää.”

”Saadaanko me nähdä Corgia?” Tytöt kysyivät kirkkailla äänillään, mutta siitä Emäntä ei ollut varma: ”En tiedä. Saa nyt nähdä.”

Nyt? Corgi-Lukukoira-Nuku muisti ajatelleensa myös sitä sanaa, mutta sen merkitys ei ollut selvinnyt.

Kun vaihtoehtoina oli ajaa kertaalleen edestakaisin hissillä tai olla ja odottaa, jäädä Äidille kuoleman ruumiin kanssa, odottaa sillä aikaa, kun Isäntä kävisi heittämässä roskiksen, valinta oli helppo. Corgi kesti näillä edellytyksillä mainiosti olon hississä alas, mennessä paremmin ja ylös takaisin tullessa huonommin. Se kyykkäsi näön vuoksi ulkona takapihalla ja Isäntä katsoi päältä. Isäntä rapisteli koirankakkapussia merkitsevästi, mutta Corgista ei tuntunut sillä hetkellä yhtään siltä. Se oli ulostanut aamulla pienen kikkareen ja suolissa kiersi, mutta silti ei tuntunut siltä.

Sitä mukaa, kun hissi kiipesi ylös kerroksia, haju vahvistui.

Eikö Isäntä haista sitä? Corgi-Lukukoira-Nuku ihmetteli. Taas olisi ollut sanoilla käyttöä.

>>>jatkuu>>>