Tipit(4)

Näyteteksti 4 - vuodelta 2020, lisätty 19.4.20

>>>jatkuu>>>

Mies, suhjuisen sateen sävyiset, harmaansiniset, kulahtaneet, vielä jotenkuten palvelevat ja tehtävänsä täyttävät lastenvaunut ja hyväturkkinen corgi pembroke -rotua oleva, pääväriltään ruskea narttukoira, jolla oli nauhoja koristeina sidottuina pitkin poikin turkin selkämystää, ajoivat samalla hissillä, yhtenä porukkana alakerrokseen. Mies keinotteli vaunut pois hissikorista, koiran odottaessa pari askelta sivummalla, katse miehessä palvovana ja jumaloiden ja he selvittivät muutaman rappuaskelman pudotuksen alas ulko-ovelle ja jalkakäytävän muhkuraiselle asvaltille.

”Meidän suunnitelmamme ovat muuttuvaiset kuin elon vilja. Nyt, hyvä ystäväni Nuku, meidän on tehtävä päätös. Se on yhdenmukainen: Meidän on mentävä alas Hakaniemeen. Saman tien. Näin sanoo miehen järki, vaikka mies ei ole täysipäinen.”

Kulkue lähti, jalkaa toisen eteen, neljä jalkaa hilpaisten kaksi tai kolme askelmittaa aina siinä välissä, kun mies heitti buutsejaan eteen, eteen ja pyörät pyörivät, lasti nitkui, vesikanisteri loiskui, täyspussillinen tyhjiä töklkkejä rahisi ontosti toisiaan vasten.

”Jos kerron, osaatko pitää salaisuuden? Osaat varmaan. Olet niitä maan hiljaisia, mutta Äidin asiat ovat huonosti. Äiti menehtyy. Mikä on vika ja missä se piilee? Äiti on vanha. Äitivanha. Me emme mahda mitään vanhuudelle. Se tulee kuin pimeä yöllä eikä ole sitä näkijää, joka näkisi sen tulevan ja pitäisi varansa.”

He pysähtyivät kadun laitaan odottamaan, että pääsivät yli. Isäntä sulki siksi aikaa suunsa. On pois päältä ja Off välillä. Auto, autot, joita he olivat odottaneet, menivät. Ensin niistä näkyi keula maskeineen, sitten kylki, ikkunat kyljen yllä ja lopulta takavalot ja olematon puskuri.

”Nykyautoissa ei ole enää puskureita”, Isäntä puisteli päätään toisinaan. Ei nyt. Ei tällä kertaa.

He pääsivät kaistan yli välilevikkeelle, odottivat kaksi sekuntia, pääsivät yli ja alkoivat nousta Flemarin mäkeä.

”Me nousemme tästä vielä. Nuku, näet tässä käytännössä rasvan taian. Pyörät pyörivät. Oli aika, jolloin ne olivat juuttuneet tai juuttumassa, jumissa, mutta hän astui joukon eteen, hankki rasvan ja voiteli voideltavat.”

Isäntä puhui, kertasi asioita, puhui mielikuviaan, sanavarastoaan, tuhlaillen ja välittämättä, vaikka tuhlasi, tasaisella äänellä, josta Corgi-Lukukoira-Nuku oli alkanut pitää aina enemmän ja enemmän. Aluksi se oli ollut allapäin jouduttuaan lähtemään Emännän ja Tyttöjen luota ja päätynyt eriskummallisen Isännän matkaan, mutta siitä allapäisyydestä oli jäljellä enää vähäinen muisto. Isäntä oli monessa suhteessa parempi kuin Emäntä ja Tytöt ja kun Nuku oli tottunut Isännän seuraan ja seuraamaan Isännän aikeita ja tekemisiä, siitä tuntui, että he sopivat Isännän kanssa hyvin yhteen.

Nuku ei osannut arvata puoleen eikä toiseen minne he olivat menossa parhaillaan, mutta aikaa oli. Kauimmaisin rasti, jossa he olivat käyneet, oli päärautatieasema. He olivat jytyyttäneet vaunuineen tuolloin Kaisaniemen puiston läpi ja joka oli kokemuksena melkein parasta mitä Nuku tiesi. Se ei tiennyt mikä voittaisi sen? Tai se ei muistanut sitä siinä, kun piti loikkia ja pinkoa vimmatusti, että pysyi Isännän ja lastenvaunujen matkassa.

Kaisaniemessä he olivat lähestyneet hitaasti ja vääjäämättä pitkiä junia, junanvaunuja ja tulleet viimein laiturille.

”Olemme saapuneet Helsingin päärautatieasemalle”, Isäntä oli esitellyt. Corgi ei osannut pitää sitä minään muuna. Isäntä halusi Corgin näkevän paikan. Junat olivat isoja, vielä isompia kuin ratikat.

”Tämän pitemmälle suoraan etelään ei pääse. Tietenkin Hanko on etelämpänä, eteläisin piste Suomen maantiedossa, mutta kartan tällä kohtaa ja Helsingin kaupungin osalta ja ison junaverkoston kannalta, tämä on päätepiste. Viimeinen pysäkki ennen merta.”

Corgi-Lukukoira-Nuku oli juossut melkein koipensa poikki, kun piti pysähtyä. Joku kaikkientuttu tuli tielle, sulki tien ja Isäntä ja lastenvaunut pysähtyivät. Nuku otti ja kiritti vielä muutaman, puolittaisen laukka-askeleen, jotka se oli jäljessä, etukäpälät yhdessä ja takatassut vuorollaan yhdessä ja jäi tasaamaan henkeä.

Kaikkientuttu halusi kolikoita Isännältä tai tulta, jotain piti saada ja Corgi veti vainua, jossa oli väkevimpänä päällä Viina.

”Onko sulla kaksi ekeä?” Viina tivasi.

Koska he seisoivat, liike oli pysähdyksissä ja Isäntä piti suun kiinni. Corgista se oli luonnollista. Se oli tottunut siihen.

”Perkele”, Viina sanoi. ”Senkin hullu.”

Isäntä seisoi puhumattomana aloillaan, ei aivan huolettomana eikä välinpitämättömänä ja Corgi-Lukukoira-Nuku odotti mitä tapahtuisi. Viina heilautti kättään, pelkkä ilmaheilahdus, ohitti heidän kulkueensa ja antoi jalkojen viedä huterasti katua alaspäin. Isäntä seisoi sen jälkeen vielä aloillaan, katsoi jotain ajoradan keskellä tai toisella puolella katua, mutta Nuku ei tiennyt mitä siellä oli?

Olotilalla tai taudinkuvalla tai selityksellä saattoi olla myös toinen nimi, lamaannus.

Lastenvaunut keinahtivat, kitkahtivat, Isäntä lähti liikkeelle ja ääni aukesi: ”Meillä on vielä aikaa. Lähdemme siitä.”

Hakaniemessä he ajoivat taas seuraavassa, erilaisessa hississä ja tulivat kerroksissa valoisaan käytävään. Paikan nimi oli Toimisto. Siellä piti käydä aina joskus. Corgi muisti sen. Isäntä luovi ja parkkeerasi lastenvaunut ja Nukun juoma-altaan viereen ja joi siitä ensin. Vesisuihku nousi ylös. Se janotti Nukua, mutta Isäntä ei huomioinut sitä.

Isäntä ei sanonut mitään, ei komentanut, vaan käveli pois jonnekin. Tätä ei näkynyt enää ja Corgi-Lukukoira-Nuku asettui odottamaan. Sillä ei ollut muuta keinoa, joten se laski takamuksen alas, mutta ei sulkenut silmiään. Nainen kulki ohi iso kirja sylissä, katsoi koiraa ja Nuku katsoi takaisin. Nainen hymyili, katsoi ohittaessaan olkansa yli. Vasta silloin Nuku huomasi Isännän ja toisen naisen, joka oli vanttera ja jolla oli isot nisät imettämistä varten. He seisoivat kolmen tai neljän metrin päässä. Naisen kädet heiluivat ja viittilöivät: ”Kello neljätoista kolmekymmentä. Ei aikaisemmin. Ei todella.”

Nuku ei kuullut Isännän ääntä. Hän seisoi selin siihen, mutta selän asennosta Nuku arvasi, että Isäntä puhui jotain. Ehkä hän aloitti pitkän puheensa?

Nainen katsoi miestä edessään. Naisella oli silmälasit ja hän antoi katseen laskeutua Isännän etumustaa jalkoihin asti ja takaisin. Naisen suu oli tyytymätön: ”Ei.”

Nainen kallisti päätään. Hän katsoi Isäntää kummastuneena: ”Enkö minä sanonut tarpeeksi selvästi?”

”Mutta”, Nuku kuuli Isännän äänen, mutta nainen ei antanut puheenvuoroa: ”Se on jämpti neljätoista kolmekymmentä. Ei yhtään aiemmin. Hoitosuunnitelma tai ei.”

Isäntä puhui vielä, Nuku näki selän asennosta. Nainen ravisti päätään. Tukka heilui. Silmälasit pysyivät sentään paikoillaan: ”Ei, hyvä mies. Tulkaa takaisin neljätoista kolmekymmentä.”

Kirjankuljettajanainen tuli takaisin käytävää, ilman kirjaa ja katsoi koko ajan kävellessään Nukua.

”Sitä ollaan niin koreaa”, nainen hymyili.

Corgi katsoi rävähtämättä takaisin. Suu oli auki ja kieli tunnusteli ilmaa. Se veti kielen suuhunsa ja tunnusteli lisää makua. Nainen haisi siirappiselle. Se ei ollut siirappia, mutta sellainen tuli mieleen

Isäntä tarttui lastenvaunujen kädensijaan, aisaan, pyöritti talutushihnan vetokahvan irti aisasta ja pudisti päätään: ”Kaikkien maailman elävien kanssa joutuu tähräämään aikaansa. Niin paljon olen yrittänyt ja silti tyhjän sain.”

Isäntä näki tai oli näkevinään jotain kiinnostavaa kauempana käytävällä. Corgi päätteli, että se oli ajatus. Niitä aineellistui Isännälle. Se oli sellainen lahjakkuuden laji.

”Minulla on vähän vaihtoehtoja ja mitä vähemmän niitä on, sitä vähemmäksi ne käyvät.”

He astuivat kohdalle tulevaan seuraavaan hissiin, mies, lastenvaunut ja koira. Hissin ovi meni kiinni äänettömästi, piti sen äänen, että sen kuuli paremmin kuin tyhjän ja äänettömästi hissi laskeutui vauhdilla pudottaen alas, alas, jarrutti, hidasti, nitkutti hidastellen alas asti ja ovi aukesi.

Corgi-Lukukoira-Nuku näki kadulle, vastapäisen talon, ikkunoita vierekkäin ja päälletysten. Isäntä ohjasi heidän kulkunsa ulko-ovelle, ulos ja ritilän yli asvaltille. Corgi tajusi hajun vasta myöhemmin, mutta ei kääntynyt takaisin. Myöhäistä. Seuraavat liikennevalot ja Isäntä oli hiljaa, kunnes vihreä ukko päästi heidät liikkeelle.

”Me menemme kahville. Ei mahda mitään. Minä tunnen itseni niin voimattomaksi kaikkien viranhaltijoiden edessä. Voimattomaksi ja virattomaksi ja neuvottomaksi. Sanat häviävät. Puhun, mutta puhe on epäkelpoa. Viranhaltijat eivät hyväksy sitä. He osoittavat kädellään, että mene sinne, mene tänne, parasta, jos menet pois meidän tieltämme ja jos suinkin mahdollista, häviä iäksi silmistämme. Me emme itke, vaikka häviäisit kokonaan silmistämme.”

Kun Corgi luuli, että matka jatkui, puhe jatkui, elämä jatkui, kaikki rytmittyi entiselleen, Isäntä löysi ja keksi tärkeän rakennuksen kulman. Se ei ollut suojaisa kulmaus, Corgi huomasi heti, mutta oli myöhäistä tehdä sille asialle mitään, sillä Isäntä oli jo pystyttämässä leiriä. Corgi katsoi kummastuneena, mutta Isännällä oli muuta mielessä. Hän veti löysiä talutushihnasta, pyöräytti sen lastenvaunujen sankaan, kiskoi lisää löysiä, kyykistyi kuin taputtaakseen koiraa selkään, mutta käsi meni ohi ja pyöräytti kätevästi kahvan polkupyörätelineeseen kiinni. Teline oli toisesta päästään kiinnitetty rautakettingillä seinän rautalenkkiin. Polkupyöriä ei ollut tai oli, mutta ei telineessä.

”Paikka”, Isäntä sanoi. Hän helisytti lastenvaunuja niin kuin siellä olisi vauva, jonka oloa hän tarkisti ja kohensi, mutta se oli tietenkin juomakanisteri. Isäntä laski helähtävän koiran juomakipon asvaltille, lykkäsi buutsin kärjellä sen kiinni seinään asti ja kaataa pulputti siihen vettä.

”Riittääkö, riittää, kerro, kun riittää?”

Corgi kastoi mielellään kuonon veteen. Kun se nosti päänsä, Isäntää ei näkynyt. Corgi säikähti. Se haukahti, uikahti, mutta puri sen jälkeen hampaat yhteen. Se ei ollut sentään mikään pentu.

”Paikka”, Isäntä sanoi ennen kuin meni. Corgi kuuli ja muisti sen, mutta ei pystynyt tällä kertaa rauhoittumaan levollisena aloilleen. Se oli siinä liiaksi kaikkien tiellä, melkein kulkuväylällä, vaikka vaunut auttoivat vähän. Corgi ei tiennyt rakastiko se sinisiä lastenvaunuja jo enemmän kuin Isäntää vai yhtä paljon? Vaunut olivat sille tärkeät, mutta niin ne olivat myös Isännälle. He tarvitsivat molemmat vaunuja. Corgi ei käsittänyt miten he tulisivat toimeen ilman?

Vaisto sai Corgin katsomaan tarkemmin ympärilleen. Sen piti olla varautunut kaikkeen. Se katsoi jalkakäytävää molempiin suuntiin. Kulkukäytävä oli paljon leveämpi kuin kotikulmilla. Mahtipontinen, taisi olla oikea sana. Tässä vaiheessa Corgi katsoi rakennusta, seinää vieressä, haistoi sitä, lasia ja joka on koiran kannalta huono, mutta Corgin katse nousi ylös lasia pitkin ja se näki lasin takana Isännän, joka istui tuolille pöydän ääreen. Isäntä katsoi päin ja nosti sormen pystyyn. Heti Corgille tuli parempi olla. Isäntä heilutti sormea edestakaisin ja Corgi yritti tajuta viestin ja laski takapuolen jalkakäytävän asvaltille.

Isäntä näytti peukaloa ja laittoi sen jälkeen peukalon ja etusormen yhteen niin, että siitä tuli onkalo. Corgi henkäisi astetta rauhoittuneempana. Se ei halunnut enää haukkua. Se tiesi, ettei sellainen sovi eikä ole toivottavaa.

Isännällä oli edessä kahvikuppi ja sanomalehti. Niitä oli heillä kotona yllin kyllin, mutta Isäntä ei saanut niistä kyllikseen. Isäntä nautti kahvia ja luki lehteä. Hän ei katsonut enää Nukua, mutta Nuku seurasi häntä aikansa, seurasi, vaikka Isäntä ei huomannut, vaan keskittyi lehdenlukuun ja kahvinjuontiin.

Nuku painoi kuonon hetkeksi vesikippoon, litkaisi muutaman kulauksen vettä, nosti pään takaisin pystyyn ja katsoi jalkakäytävää pitkin, ohikulkevia ihmisiä, joita oli enemmän kuin kotikulmilla. Se keskittyi aluksi jokaiseen ohikulkijaan erikseen, kurkotti kuonoa lähemmäs ja veti takaisin, ei katsonut enää ikkunan takana kahvia juovaa ja lehteä lukevaa Isäntää, vaan seurasi koiramaisesti ohikulkevaa ihmisvirtaa, muutamaa koiraa siinä mukana, jotka koiranomistajat ohjasivat siitä ohi pätkän verran kauempaa, ettei koirien välille syntynyt mitään kontaktia.

Kun kaikki alkoi olla tutumpaa, tavallista, toistoa ja rutiinia, Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi, että ajoradan toisella puolella oli tori. Se oli tuttu paikka. Siellä oli myös raitiotiekiskoja ja -vaunuja, mutta tori veti Nukun huomion puoleensa. Emäntä ja Tytöt tykkäsivät ajaa ratikalla torille kesälämpimillä ja Nuku oli tietenkin mukana. Ratikka ei ollut hilpein mahdollinen kulkuväline, mutta hajuja siellä oli ronskilla kädellä. Corgi yritti saada aina paikan ovensuusta niin, että sai välillä hajuhelpotusta hetkittäin, kun ovet aukesivat pysäkeillä.

Torilla oli lisää samettisia hajuja. Osa oli vastustamattomia ja Corgi luuli, että kuola loppuisi suusta, kun se aisti niitä kuonon täydeltä. Lihaa, palvilihaa, rasvassa käristyviä isoja paistolettuja. Corgin oli pakko vetää kieli suuhunsa ja nielaista. Samassa mieleen tuli Korkeasaari ja lautta. Corgi paikallisti, että lauttaranta oli tässä lähellä. He kävivät siellä yhtenä lämpimänä päivänä koko viiden porukka. Siinä olivat Emäntä, Tytöt, Corgi ja viidentenä Sisko tuli käymään. Corgi ei ollut varma oliko se toisen naisen nimi vai oliko nimi pelkkä Sisko, mutta Emäntä puhui niin: ”Tytöt, Sisko tuli käymään. Tiedättekö mitä se meinaa?”

Corgi-Lukukoira-Nuku ei muistanut mitä Tytöt vastasivat? Se muisti ylipäätään vähemmän Tyttöjen puheita kuin Emännän. Ehkä se johtui siitä, että Emäntä oli tämän lauman hallitseva narttu?

Korkeasaaren lautalla haisi suolainen meri. He jakaantuivat kahteen porukkaan. Sisko tuli käymään meni Tyttöjen kanssa yläkannelle ja Emäntä ja Corgi jäivät ahteriin. Corgi löysi hyvän paikan kiinteän, vankan, paikalleen pultatun, ahterin laitaa myötäilevän ritiläpenkin alta. Alusta oli rautaa, poikkeuksellisen kylmä sellainen, mutta kuonon vieressä oli pyöreästä litistyneeksi painunut, sileäreunainen aukko, josta näki kuin tirkistysluukusta ulos merelle, pärskeitä ja siitä tuli hyvää ilmaa hengittää. Alus keinui ja heittelehti, mutta Corgi piti kuonon aivan lähellä aukkoa ja veti vainua. Meren haju voimistui lisää, aallot keinuttivat alusta rajummin ja sitten se ui vuorostaan tyvenempään ja Corgi kurotti kuononsa lähemmäs Emännän pohkeita ja haisteli niitä. Emäntä oli rasvannut sääret. Ensin Emäntä oli ajanut säärikarvat, pyyhkinyt hoitovoiteella ja levittänyt rasvaa. Corgin oli hillittävä itsensä. Sen teki mieli nuolaista kielellään Emännän pohkeita pitkin alhaalta ylös asti, mutta se tiesi, että Emäntä ei pitäisi siitä. Seuraisi hillitön huuto. Emäntä säikähtäisi.

Ehkä se oli tehnyt joskus kauan sitten jotain sellaista tai vastaavaa, koska se osasi kuvitella tällaisen reaktion?

Corgi-Lukukoira-Nuku havahtui virkuksi vanhoista muistoista, unelmista, kun pahempi, huono, ruven mustanpunainen hajuvana tukki melkein sen kirsun. Nainen, samaa ikää kuin Emäntä, meni ohi. Nainen kuljetti mukanaan pahan hajun laahusta. Se oli vähintään yhtä paha kuin Äidin kalmanhaju, mutta tämä ohikulkijanainen oli siinä iässä, että silloin ei kellistytä helpolla. Ei pitkäikäinen, Corgi ajatteli. Kauhistus. Melkein tuli oksennus. Corgi upotti kuonon äkkiä juomakippoon, mutta värähti vielä. Karvat nousivat pystyyn.

Hajuvana meni kauan siitä ohi. Kun Corgi luuli sen olevan ohi, tuli vielä läimäreinä pieniä tippoja ja piti pärskyttää, että sai ne pois ja ulos kuonosta.

Corgi vilkaisi ikkunaa, pöytää sen takana, Isännän jalkoja, jotka olivat koukussa pöydän alla. Pöydän päällä olivat Isännän kyynärpäät, lammaskarvavuorisen farkkutakin sisässä olevat kyynärpäät, hattu päässä ja katse luki lehteä.

Corgi käänsi pään toisaalle. Se muisti ajatelleensa Korkeasaarta, lauttaa, kesäpäivää, joka helli kaikkia. Korkeasaaressa oli voimakas eläimen ja eläinten haju. Siellä oli kyltti, joka käski pitämään koirat ja lemmikit hihnassa. Se oli selviö. Rannassa oli laituri ja ihmisiä, hiekkarannan kaistale ja sen reunassa vielä isompi kyltti, jossa luki isolla CABLE. Kyltti oli keltainen tai kirjaimet, Nuku ei muistanut enää. Se muisti Kiipeilykallion. Sellainen oli pienen, kallioisen saaren keskellä. Ison kallion lisänä oli Kiipeilykallio. Tytöt sanoivat niin, mutta Emäntä keksi sille paremman nimen: Tule jo.

Kun Pikkutyttö ei päässyt kiipeämään, tämä tuskaantui ja harmistui sen takia ja meni nyhräämään Emäntää hameesta, se oli kesähame ja Emäntä oli kuin ei olisi nähnyt edes Pikkutyttöä, vaan ainoastaan Isotytön ja huusi: ”Tule jo.”

Nuku muisti sen.

”Enkä”, Isotyttö vastasi ja Emäntä oli toista mieltä, painokkaasti: ”Tule jo.”

Sitten Pikkutyttö, joka roikkui Emännän hameen helmassa sanoi aika veikeästi: ”Iipeilikallio.”

Emäntä katsoi Pikkutyttöä ja tästä taas Kiipeilykalliota, ikään kuin, että mikä se on ja korotti ääntä: ”Tule jo!”

Apinalinnassa tai paviaanilinnassa oli betoniparveke, jolta näki apina-aitaukseen. Siinä oli sellaisia sangon mallisia jakkaroita nurin perin kauempana betonireunuksesta ja niillä voi istua halutessaan tai pitää jalkaa ja Sisko tuli käymään keksi nostaa Nukun sellaiselle. Muuten Nuku ei olisi nähnyt apinoita aitauksessa. Sangon päällys oli sen verran pieni, että Nuku ei pysynyt siinä ilman tukea, vain takajalat jakkaralla, joten Sisko otti ja piti sen etupäätä puolittain kainalossa.

”Mä haluan nähdä mitä se tuumaa babiaaneista”, Sisko tuli käymään selitti Emännälle.

Nuku ei tiennyt mitä Sisko tarkoitti, mutta se katsoi uteliaana outojen paviaanien laumaa paljaan kallion laidassa, jossa oli kuolleita, kuivuneita puunrunkoja, multaa kivienkoloissa ja haju tulvi vahvana niin kuin se velloi vahvana ja väkevänä koko saarella ja haisi pitkälle merelle asti.

Apinat haisivat omalleen eikä se tuntunut Nukusta pahalta eikä epämiellyttävältä. Naaraspaviaanit olivat syömässä. Niille olivat ruokkijat heittäneet varmaan jyviä kalliolle, sillä ne poimivat niitä sormillaan, pistivät suuhunsa ja käyskentelivät ja pysyivät yhdessä. Pieniä apinoita hyppi niiden ympärillä. Pennut olivat hörökorvaisia laiheliineja. Iso harmaa uros, laumanjohtaja istui toisaalla mietiskelemässä omissa oloissaan. Luuli melkein, että se katseli betoniparvekkeella olevia vieraita, mutta enemmän se vain oli.

Corgi-Lukukoira-Nuku näki kuinka yksi pikkuapina, jolla oli uroksen luukikkeli pystyssä, laiha tikku sekin, hypähti yhden lauman naaraan selkään, sujautti kikkelin mähnäreikään, keinautti sen näköisesti itseään edestakaisin, että oli nähnyt varmaan kuinka apina astuu, lopetti sen lyhyeen ja hypähti saman tien alas maahan. Se kävi äkkiä, hetkessä ja kun poikanen oli jälleen paneutunut syömäpuuhiin, se vilkaisi nopeasti harmaaselkäistä urosta, joka ei ollut huomannut mitään tai huomaavinaan ja naaras, joka oli poikasen emo tai joku tädeistä, katsoi kesken jyvien popsimisen myös.

Nuku tunsi kylkeään vasten, että Sisko tuli käymään pidätti henkeä tai naurahdusta, jotain, vilkaisi tätä ja huomasi, että Siskon silmät olivat isot ja merkitseväilmeiset. Sisko ei katsonut aitaukseen, vaan Emäntää.

”Kaikkea vielä”, Emäntä sanoi niin hiljaa, että Nuku kuuli sen vain juuri ja juuri.

Emäntä kohotti etusormen pystyyn suunsa eteen, aivan huulille.

”Eikö?” Sisko tuli käymään vastasi. Hän hymyili. Sitten hän naurahti hieman, mutta yskä yllätti ja hän yski, mutta se oli enemmän keinotekoista.

Corgi katsoi Siskon hengittäessä liikkuvaa etumustaa, rintamustaa. Avonainen kaula-aukko jätti nisien väliin sellaisen veikeän kolon, johon teki mieli painaa kuono ja vetää vainua. Sitä ei voinut tehdä kuitenkaan. Se oli kiellettyjen sarjaa. Sellainen tempaus olisi aiheuttanut jotain, kohtauksen vaikka.

Taas se ajatteli oliko tehnyt sen joskus kauan sitten, koska tiesi ja ennakoi tulevan reaktion? Oliko se paljon puhuttua oppimista?

Alkoi sataa. Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi sen ja katsoi ikkunaa ja Isäntää. Isäntä katsoi takaisin. Corgista näytti, että Isäntä nyökäytti hieman. Isännän suu oli kiinni. Hän ei puhunut, mutta Corgi ymmärsi, että ääni ei olisi kuulunut, koska lasi oli välissä.

>>>jatkuu>>>