Tipit(2)

Näyteteksti 2 - vuodelta 2020, lisätty 11.4.20 

>>>jatkuu>>> 

Kulkue kulki. Isäntä poimi kaksi tyhjää tölkkiä jalavan juurelta. Hän pysähtyi, lastenvaunut tökkääntyivät, pysähtyivät ja Corgi jäi odottamaan paikoilleen. Isäntä otti toisen tölkin toiseen käteen ja toisen toiseen ja valutti niistä tippoja puun juurelle multaan, valutti ja ravisti niitä. Kiireettömän joutavia askarruksia.

”Olemme löytäneet tiemme alusta alkaen. Se oli ensin vain kapea polku, kiveämätön, paljaiden jalkapohjien, anturoiden muokkaama ja muovaama niin kuin talonpoika pellollaan muokkaa ja kyntää, kyntää ja muokkaa, kylvää ja korjaa. Talonpoika katsoo tuvanikkunasta ulos valkenevaa päivää ja näkee, katso koko taivaanranta punertaa. Ole meille hyvä, taivas. Anna sadetta ja aurinkoa niin kuin me sitä tarvitsemme.”

Isäntä laittoi tyhjät tölkit muovipussiin muitten sekaan, jäi katsomaan lehdettömän puun mustia oksia tai taivasta.

He menivät taas, samaa mäkeä alas, jota suojaliiviasuiset lapset olivat menneet. He seurasivat sitä hajujälkeä. Isäntä seurasi omia aivoituksiaan, Nuku tiesi ja ymmärsi ja hyväksyi, mutta se haistoi pienten leikkikoululaislasten erilaiset tuoksut ja vanhempaa nartun tuoksua.

Siinä oli taas sama kuoleman väärän, pilallisen lihan haju. Se tuli jostain niistä pienistä tenavista. Jälleen Nuku tunsi kuonossaan halun ulvoa tai uikahtaa, haukkua.

He ylittivät kadun jalankulkuvaloista. Kun he seisoivat ja odottivat vihreää ukkoa, Isäntä vaikeni kokonaan. Kun ei liikuttu tai luettu, ei saanut puhua, ei saanut hyräillä. Se oli sääntö. Isäntä ei aina edes vastannut, jos joku kysyi jotain, kun isäntä seisoi liikkumatta aloillaan.

Pihamaan poikki. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi, että sitä kutsuttiin pihamaaksi. Siinä oli ratisevaa soraa alla, kuoppia ja sateisilla säillä ruskeavetisiä lätäköitä. Siitä sai ajaa autolla, mutta enimmin siitä käveltiin. Joku työnsi pyörää, Isäntä taivaansinisiä lastenvaunuja. Corgi vilkaisi ja totesi, että talutushihnan vetokahva oli kiepautettu vaunujen tangon ympäri. Kahva keinui siinä, keinui ja keinui, kiertyi ympäri ja itsensä ympäri ja kiertyi takaisin auki. Se oli rauhaton ja liikkeessä.

He pysähtyivät vanhan tiiliseinän kupeeseen. Siinä oli hyvä paikka. Siihen asti Corgi ei ollut ajatellut mihin he olivat menossa tai Isäntä, mutta nyt se tajusi, että Isäntä aikoi käydä kirpputorilla.

”Paikka”, Isäntä sanoi. Hän näytti sormellaan Corgia kohti. Ele, jonka merkitystä Nuku ei ymmärtänyt täysin, mutta ei se ymmärtänyt muutenkaan kaikkea. Paljon jäi salaan.

”Palaan tuossa tuokiossa ja jos en palaa, jos enkelit vievät minut, taivas aukeaa ja katoan sinne sineen, joka on niin väritöntä sineä, että sinne voi hävitä meitä miljoonin, silloin olet vapaa menemään. Mene. Sanon, että mene, mutta älä mene ennen kuin silloin. Sinun kotisi kulkee mukanasi. Ole huoletta. Niin käy kaikille kulkijoille ajasta aikaan. Taivas on kattona, yhteinen katto, joka pitää helliä käsiä ristissä päällämme suojana. Aamen.”

Aamen, tuli aina toisinaan. Se oli sana, jonka jälkeen piti olla hetken hiljaa. Isäntä sulki suunsa, muikisteli. Hän kokeili, että hattu oli päässä, tutki taskuja. Avaimet helisivät. Isäntä kaivoi kolikkopussin esiin, aukaisi sen ja laski ilman ääntä.

”Paikka. Vahdi.”

Lyhyet sanat olivat komentoja kohteelle. Sen Corgi-Lukukoira-Nuku oli oppinut. Koirakin oppii.

Kun Isäntä hävisi nurkan taa, Nuku nousi lyhyille töppöjaloilleen ja siirtyi lähemmäs vanhaa tiiliseinää. Siinä oli hyviä hajuja ja syviä hajuja. Siinä oli aikakausia päällekkäin. Jonkin tutun koiran haju kiinnitti Nukun huomion. Se jännittyi, veti vainua, pysyi liikkumatta, hengitti mahallaan ja ajatteli, että tämä koira on tuttu.

Sen ajatus palasi heidän rapun susikoiraan. Vaikka se ei pitänyt siitä, jollain tasolla se piti silti. Syy oli seksuaalisuus. Corgi-Lukukoira-Nuku oli kuullut siitä edellisessä paikassa, kun Emäntä valisti ja kertoi pienille tyttölapsilleen elämän viisauksia. Yksi oli, että kun koiralla on kiima ja kun se tulee kiimaan, sitä ei saa päästää uroskoirien lähettyville. Ne pitää pitää erillään.

Kiima on kai jotain nartuille ominaista, Corgi järkeili, vaikka voisi luulla, että myös uroskoirilla oli se? Ne erittivät hajuja. Ne hajut olivat röyhkeitä, mutta samalla mielenkiintoisia. Niitä ei saattanut olla huomaamatta ja huomioimatta. Niissä oli jokin sellainen tarttuva piirre.

Rapun susikoira oli uros ja se teki yrityksiä ja yritti astua Nukun ja se voi onnistua siinä, sillä Isäntä ei ollut joka hetki täysin tarkkana ja valppaana. Tai Nuku ei ollut siitä varma, Isännästä. Toisinaan Nuku oli epäilevä ja pelkäsi jopa oman koiratulevaisuutensa puolesta. Sellaisina hetkinä se toivoi, että Tytöt, pikkutytöt siinä edellisessä paikassa, eivät olisi olleet niin vaikeasti allergisia. Silloin Nuku olisi voinut jäädä sinne ja olla siellä yhä. Emäntä puhui siitä kaikkien kanssa, jotka vain kuuntelivat: ”Tytöt ovat niin vaikeasti allergisia, että on pakko laittaa Corgi pois. Ja niin kuin tytöt rakastavat ja hellivät sitä.”

Sitä ei olisi tarvinnut kertoa Corgi-Lukukoira-Nukulle. Vaikka ei sitä kukaan kertonut varsinaisesti. Koira kuuli ja ymmärsi. Corgi ainakin oli sellainen, joka ymmärsi puolesta sanasta. Toisinaan se ymmärsi jopa vähemmästä, koska sillä ei ollut ollenkaan mitään sanoja häiritsemässä. Ne mitä piti ymmärtää ja tulkita olivat ilmeitä, elejä, hajuja, äänenväriä ja sitä rytmiä, joka tulee samasta sanasta. Kun toistaa kerran toisensa jälkeen samaa sanaa, ihminen toistaa, sen oppii.

Parhaita haisteltavia ovat mureat tiiliseinät, siis kivimateriaalista.

Corgille tuli mieleen, että se ei pelännyt rehellisesti ja oikeasti, että heidän rapun susikoira pääsisi astumaan sen. Kuvitelma oli liian korkealentoinen, mutta astuja voi olla liikkeellä missä tahansa, milloin tahansa eikä Corgi, narttu, ollut aina välttämättä valmis kääntymään kuonotusten. Välillä tuntui päinvastoin kuin siinä olisi kaikki autuus, että pitäisi oikein antaa minkä hyvänsä hurtan haistella takapuoltaan. Se on sellainen kumma jomotus. Se ei satu, mutta tuntuu silti. Kouraisee syvältä sisikunnasta.

Melkein alkaa kadehtia niitä narttuja, joilla harjoitetaan pentutehtailua.

Corgi katkaisi kuitenkin sen ajatuksen. Se oli vakuuttunut siitä, että niin kauan, kun se liikkui Isännän kanssa ja oli tämän koira, sillä ei aleta teettää pentueita pentueiden perään. Sen halun teettää niitä ymmärtää, kun pentuja on aina useampia. Koirat ovat hyviä sikiämään.

Corgi-Lukukoira-Nuku ei muistanut omia pentuaikojaan. Se muisti niistä sen, että ne ajat oli paras unohtaa tykkänään. Corgi ei ollut varma edes, oliko sen ensimmäinen sijoituspaikka se naisten perhe, jossa oli Emäntä ja tämän tytöt, mutta ei miehiä? Corgin ajantaju ei antanut kunnon kuvaa siitä, kuinka kauan se oli ollut heidän tykönään? Se ajanjakso tuntui samalla pitkältä ja lyhyeltä. Ajanjakso ei ollut sama kuin tämä, jonka se oli ollut Isännän kanssa, mutta niissä aikamäärissä ei ollut kovin suurta eroa. Corgi muisti Emäntää ja Tyttöjä yhä ja elämäänsä siellä, muisti melkein päivittäin, mutta se oli oppinut tulemaan päivä päivältä paremmin toimeen nykyisissä oloissa ja hyväksyi sen tosiasian, että taisi jäädä loppuiäksi elämään Isännän kanssa. Tämä ei ollut paha mies, ei ollenkaan.

Liikenteen äänet kuuluivat taukoamatta. Niitä tuli eri suunnista, autoja ja ratikoita. Pulujen kujerrus kuului siinä ohessa ja Nuku huomasi seinustalla, ylempänä, jossa oli varsinaista kattoa alempana linnuille sopiva, kapea tasanne, pykälä viihtyä, useita harmaita ja öljynläikänvärikkäitä lintuja ja joista osa kuikki koiraa alapuolellaan. Lintuja oli enemmän kuin kolme. Kolmea pidemmälle Nuku ei välittänyt laskea. Yhden ymmärsi, kaksi, kolme, mutta sen yli oli yhtä kuin parvi tai lauma ja silloin oli tärkeintä etsiä joukosta se yksilö, yksi, joka on jäämässä joukosta ja toisaalta varottava sitä, joka on lauman johdossa. Johtaja on kilpailija ja voi olla vaarallinen.

Pulujen äänet ja niiden katsominen tuntui kuonossa. Jos Corgi-Lukukoira-Nuku olisi päästänyt irti mielihalunsa, se olisi haukkunut niitä, haukkunut kunnolla, raivoisasti, mutta se käänsi katseensa pois linnuista ja yritti sulkea korvansa niiden kotkotuksilta.

Isäntä tuli. Sillä oli pieni, puinen tulppaani kädessä. Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt mistä tuli se varmuus, että materiaali oli puuta? Ehkä ulkonäöstä. Esine oli kämmenen mittainen, varressa kaksi vihreää lehteä, jotka erottuivat vain väreinä ja punainen, umpinuppuinen tulppaanin varsinainen kukka. Corgi näki puukukan vain puolittain, koska se oli Isännän käden sisällä, mutta Isäntä toi sen haisteltavaksi ja puukukka haisi puuta enemmän kemialliselle lakalle ja maalille ja punainen ja vihreä siinä kiinnitti huomion.

”Hyväksyykö koiran kirsu ja koiran tarkka ja erehtymätön vaisto tämän vaatimattoman lahjan? Se ei ole meitä varten, ei sentään, ei niin hyvää eikä paljon, mutta Äiti voi pitää sitä kädessään, koskea sitä vanhoin, ryhmyisin sormin, mitä luulet?”

Corgi-Lukukoira-Nuku luuli, että Isäntä kysyi sitä siltä oikeasti. Se oli erehtynyt luulemaan niin usein ennenkin, varsinkin alkuaikoina, mutta päivien, viikkojen ja kuukausien kokemusten myötä se oli todennut, että kyseessä oli vain Isännän tapa puhua. Tällä kertaa äänen nuotti ja se, että Isäntä vaikeni pitkään, tavallista pitempään, kuin odottaen keskustelukumppaninsa sanovan jotain, vastaavan, sai Corgin tuntemaan aiempaa vahvemmin, että Isäntä odotti tosiaan kuulevansa sen mielipiteen.

Corgi uikahti hieman. Se ei ollut haukku eikä liioin haukotus, ei syvä huokaus niin kuin silloin, kun suru lankesi sisältäpäin.

”Me viemme sen Äidille”, Isäntä päätti.

Corgi tajusi, että Isäntä puhui sittenkin itselleen ja itsensä kanssa. Hän kysyi asioita itseltään ja vastasi niihin. Toisinaan Isäntä piti välin kysymysten ja vastausten välissä, mutta ei aina. Pitkin ajoin hän saattoi puhua yhtä pitkää lausetta, joka tuntui kuin se ei päättyisi koskaan eikä mihinkään. Sanat tulivat niin kuin tuuli, joka puhaltaa milloin lempeämmin milloin kovemmin, tuullen lakkaamatta.

Kulku vei miestä ja koiraa. He palasivat aiempia jälkiään, soraa taas ensin, ei vielä lätäköitä, koska ei satanut, mutta se, mikä oli ollut aurinkoa tai hetkittäin pilvien ja korkeiden, varjostavien kerrostalojen ohi ja yli ja päitse kurkottuvia auringonpaisteen kaistaleita, oli muuttunut tasaisemmin valkoisenharmaaksi yhtenäiseksi pilvikatteeksi. Se oli kuin sumua taivaalla tai savua, joka nousi jostain, katoilta tai harvoista, näkyvillä olevista piipuista ja jäi kiertelemään raskaampien ilmamassojen alle, ilmaksi muun ilman kanssa kerroksittain.

Mies työnsi lastenvaunuja, jotka kallistelivat kulkiessaan ja koira seurasi kipittäen lyhyillä jaloillaan vaunujen sangassa kiinni, suu auki, kieli lerppuen pitkänään ja näytti hymyilevän kaiken aikaa, olevan ratkeamassa nauramaan ääneen. Paitsi kun jokin selvä hajumerkki osui koiran nenään ja jolloin se pysähtyi, kääntyi ja tapahtui, että lastenvaunujen sangassa kiinni oleva hihna nykäisi koiraa kaulasta, mutta se antoi vauhdin vetää sitä neljä jalkaa ojossa tanassa pitkin asvalttia ja yleensä vauhti hidastui ja pysähtyi.

Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi ja oli oppinut, että Isäntä antoi sen haistella hajuja mielensä kyllyydestä. Isäntä ei hoputtanut niin kuin Emäntä oli tehnyt ja Tytöt.

”Ääh, siellä on koirankakkaa”, isompi tytöistä, Isotyttö oli sanonut tympääntyneenä aika monta kertaa, kun he olivat olleet lenkillä, usein koko perhe, koko perhe silloin, kun Tytöt olivat mukana ja jolloin Tytöt tappelivat siitä kumman vuoro oli kulloinkin taluttaa Nukua. Tai se oli ollut silloin vielä Corgi. Ensin sen nimenä oli Corgi. Sitä se ei muistanut milloin ja kuka keksi ristiä sen Lukukoiraksi, mutta se saattoi olla Tytöt tai Emäntä.

”Corgin pitäisi olla Lukukoira”, Emäntä oli sanonut joskus. Ehkä nimi jäi siitä?

Nuku taas oli Isännän antama lisänimi. Sen Corgi sai heti alussa, kun se oli muuttanut Isännän luo.

”Nuku”, Isäntä sanoi ja kehotti, kun koira ei tahtonut asettua millään aloilleen. ”Nuku”, Isäntä oli toistanut, kun koira vain katsoi päin ja odotti milloin he lähtisivät täältä. Täällä oli sama paikka kuin myöhempi Koti. Myöhemmin siitä tuli Koti, mutta ensi alkuun Corgin oli mahdoton uskoa sitä.

”Nuku”, Isäntä sanoi ja katsoi silmiin. ”Nuku.” He katsoivat toisiaan ja Isäntä oli itsepäinen. ”Nuku”, hän sanoi, kyykistyi Corgin eteen ja painoi koiran alas lattialle. ”Paikka.”

Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että yhtä hyvin sen nimi voisi olla Paikka, mutta se taisi olla Nuku.

Emäntä ja Tytöt kuljettivat taluttaessa ja kävelyllä oltaessa mukana koirankakkapussia, joka oli kiinnitetty talutushihnaan. Se oli ja kulki Corgin korvanjuuressa ja vaikka se ei haitannut muuten, Corgi ei pitänyt sen äänestä. Kahiseva muovipussi oli sama asia kuin tuulipuvuissa vastaan ja ohi kahahtelevat lenkkeilijät, joiden tuottama ääni oli erikoisen rasittava. Se tuntui kurkussa ja ikenissä, limakalvoilla ja sai kirsun kutiamaan. Haukku oli aina lähellä, kun tuulipukulaiset tulivat lähelle. Pahinta oli, kun sellainen ilmestyi yllättäen nurkan takaa piilosta tai ylipäänsä yllättäen jostain.

Corgi-Lukukoira-Nuku muisti, että se oli haukkunut useamman kerran ulkoilevia, tuulipukuisia hahmoja ja saanut siitä moitteita sekä Emännältä että Tytöiltä.

”Hiljaa!” isompi ja tomerampi tytöistä, Isotyttö oli älähtänyt, kun koira oli räkyttänyt jonkun tuulipukulaisen perään.

”Se on rasittava”, Isotyttö valitti.

Corgi oli samaa mieltä ja ihmetteli mielessään miksi Isotyttö oli komentanut siinä tapauksessa sitä olemaan hiljaa?

”Corgi, ei”, Emäntä tapasi komentaa. Se oli Emännän yleisin komento. Pikkutyttö matki isompiaan. ”Oriei”, hän sanoi pienellä äänellä. Hän ei puhunut vielä kunnolla. Corgi-Lukukoira-Nukusta tuntui kuin se olisi ollut jossain mielessä lähimpänä Pikkutyttöä, lähempänä kuin tämän isosiskoa ja tyttöjen äitiä. Kaikki nämä neljä, tuttua ihmistä olivat omanlaisiaan, mutta Emäntä ja Tytöt liittyivät silti yhteen. Corgi kuvitteli, että se johtui siitä, että Emäntä ja Tytöt asuivat yhdessä. He olivat samaa perhettä. Corgi kuvitteli, että siinä oli ihmisten vastine emolle ja pennuille.

Kulku kävi jalkakäytävää pitkin ja paksu, ruskea kahvintuoksu laskeutui alas maan tasalle asti. Se oli laahus, joka ei näkynyt.

Isäntä ei vetänyt eikä nykinyt hihnasta. Ei koskaan. Tai ei melkein koskaan. Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt olisiko Isäntä kiskaissut hihnasta, jos se olisi viivytellyt esimerkiksi, kun he ylittivät katua, siinä tilanteessa, mutta se ei tehnyt sitä temppua. Corgi kulki kunnolla.

”Kulkisit kunnolla”, Isotyttö oli sanonut silti aina välillä. Corgi ymmärsi, että se tarkoitti pysymistä vauhdissa ja se oli tehnyt siinä parhaansa. Toisinaan se juoksi itsensä puhki, väsyksiin ja lääpästyksiin.

Kahvi haisi. Se haisi yhä, kun Corgi sai läpi vainun vieraasta, mehukkaasta tuoksusta rakennuksen kivijalassa ja seinustalla pilkistävissä muutamissa, kuivissa korsissa. Ennen kuin se ehti päättää varsinaisesti mitään, sen jalat toimivat ja se pysähtyi. Hihna kiristyi kaulassa, kurkussa, mutta Nuku pinnisteli vastaan ja paine, kiskonta hellitti. Corgi, Nuku aisti, aisti uudestaan ja uudestaan. Se oli paras haju, mitä oli. Uroscorgi. Siitä oli vähän aikaa, kun uros oli laskenut merkkinsä kiveykselle. Se oli lähellä.

Corgi-Lukukoira-Nuku nosti katseensa Isäntään ja lastenvaunuihin. Molemmat olivat liikkumatta paikallaan. Jalkakäytävällä oli kävelijöitä molempiin suuntiin, joku meni potkulaudalla ohi ja toinen ajoi polkupyörää, mutta Isäntä seisoi arvokkaana paikallaan ja katsoi katua. Hän ei katsonut Corgiin. Hän ei hoputtanut eikä kiirehtinyt koskaan. Siinä suhteessa Isäntä oli hieno mies. Emäntä olisi kiskonut Corgin melkein nurin tässä vaiheessa ja Tytöt samoin, mutta Isäntä vain seisoi ja odotti, että koira sai suoritettua haistelun päätökseen.

Koska he seisoivat, kulkue oli aloillaan, Isäntä oli hiljaa. Mies syvissä mietteissä jalkakäytävän tukkeena vilkkaana arkipäivänä, koska miehen edessä olivat lastenvaunut ja joissa ei ollut taatusti lasta, vauvaa kyydissä ja lisänä oli matala corgi, joka haisteli vielä tummana erottuvaa kusijälkeä seinustalla ja mies ja koira olivat kiireettömässä, liikkumattomassa ja äänettömässä tilassa. Bussit, henkilöautot, jakelukuorma-autot, skootterit, kaikki moottoreilla käyvät kulkuneuvot jyrisivät ja jyräsivät ajokaistaa myöten ohi, pitivät ääntä ja levittivät saasteitaan. Uudet bussit, kuormurit, kaarat kaasuttivat edellisten perään ja tilalle ja kaikilla oli kiire samaan suuntaan.

Toinen suunta oli toiseen suuntaan. Sillä lailla keinotekoinen maailma pysyi tasapainossa.

>>>jatkuu>>>