Kaunis kesäpäivä

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Olen ottanut kännykällä valokuvia viime aikoina joka päivä ja kaikista kohteista, jotka ovat kaivanneet sitä. Olen päässyt kokonaan eroon takaraivossa piileksineestä nuukailijasta, joka kontrolloi kuvien ottoa siihen aikaan, kun kamerassa valotettiin filmiä ruutu kerrallaan ja joka laskija oli pitänyt pintansa myös digiaikana. Haimme vesiohenteista lakkaa rautakaupasta, sellainen ylellisyys on Taavetissa, saimme sävytettyä lakan petsin ruskeaksi ja Helena lakkasi parvekkeella yli satavuotiaan keittiönpöytämme, jossa on kätevä säilytyslaatikko pöydän alla pitkällä sivulla. Kirjastosta tuli viesti noudettavasta varauksesta ja teimme iltapäiväkävelylenkin joutomaan kautta mennen tullen. Kirja oli Anna-Liisa Haavikon Kaari. Helena luki sitä myöhään yöhön ja taitaa lukea sen tänään loppuun. Kuulen häneltä pääosan ja tärkeimmän. Näimme Kaari Utrion Helsingin kirjamessuilla kaksi vuotta sitten. Niillä kekkereillä näkee julkimoita vai pitääkö sanoa näki? Aurinko paistaa. Kello tulee kuusi ja lähdemme pian polkemaan pyörillä rannalle aamu-uinnille. Matkalla kohtaamme koirien ulkoiluttajia, töihinmenijöitä ja huoltomiehiä aamuaskareissaan. Google tiedotti, että tänään alkaa em-jalkapallo.










 

torstai 10. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 



 




Eilen illalla tuoksui kesältä, kun istuimme illalla, jalkapallon erätauolla parvekkeella. Reittisuihkukoneiden pakokaasuvanat ilmestyivät taivaanrantaan. Emme tiedä, mistä ne lentävät ja minne, mutta kuvittelemme, että vaikkapa Helsingistä Tokioon. Sain eilen luettua loppuun Ernest Hemingwayn kirjan Farväl till vapnen. Helena oli nähnyt netissä jonkun mollaavan sitä kirjaa, Jäähyväiset aseille, mutta minä pidin siitä. Keskustelut, replikointi on siinä kovin erillään, omanaan ja kuvaus ja kerronta vuorollaan, mutta lopputulos on, että nautin lukemastani. Olen lukenut nyt neljä ruotsinkielistä kirjaa peräkkäin, Conradin Mörkrets hjärta, Donnerin Gabriels dag, Sartren Äcklet ja neljäntenä Hemingwayn Farväl till vapnen. Valikoin seuraavaksi lukukirjaksi Claude Simonin romaanin Vinden. Nämä teokset ovat kaikki omasta kirjahyllystämme. Vinden on pientä pränttiä, mutta eiköhän se mene näin valoisaan kesäaikaan. Enkeleitä -näytelmäluonnos tuli siihen kuntoon, että lähetin sen arvioitavaksi Helenan sähköpostiin. Olen työskennellyt tämän uuden version parissa yli kuukauden. Sivuja siinä on vain kuusikymmentäyksi eli ehkä se on pienoisnäytelmä, mutta Helena hyväksyi sen. Uusin versio ei ollut edellistä huonompi ja oikeastaan se taisi olla parempi.










keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(33)

 >>>jatkuu>>>  









En ollut käynyt siellä, sillä suunnalla, en tietoisesti enkä vahingossa, mutta nyt olin ja asuin käytännössä kivenheiton päässä alueelta. Jonain päivänä toteaisin, että olen kävellyt ajatuksissani entisen siirtolapuutarhan kohdalle, sen pyhälle maalle keskellä suurkaupunkia.

Älysin, että ehkä niin ei tapahdu sittenkään? Kohtalo ehti ensin. Se puuttui kaikkivoimaisena peliin. Ehkä me tavalliset ihmiset ja suuret grynderit olemme tällä hetkellä ja kertaa samalla viivalla tai veneessä, miten kukin haluaa ilmaista asian. Viimeisellä tuomiolla Rangers ei säästele ketään.

Muinoin jokin iso taivaankappale törmäsi maahan ja teki tuhojaan, ainakin tiedemiehet väittävät niin ja silloin kokivat perikadon kaikki muinaiset, nykyisiä eläimiä isommat otukset, hirmuliskot sun muut. Isot kuolivat ensimmäisinä. He olivat tosi paikan tullen heikoimpia ja haavoittuvimpia. Sen sijaan elämä, sen jatkumo ja kipinä säilyi ja sinnitteli pienimpien parissa.

Älysin tämän siinä kuunnellessani, kun Kake selitti Suomen jalkapallomaajoukkueen ja ylipäänsä suomalaisen jalkapallon kehitystä, mutta en lausunut ääneen ajatuksiani. En keskeyttänyt tarinaniskijää. En puhunut epäolennaisuuksia.

Kannattaa joskus käydä”, Kake nyökki pohjustukseksi.

Kannattaa”, olin olevinani samaa mieltä, vaikka ihmettelin hiljaa mielessäni milloin sellainen aika koittaisi ja eikö kaikki tällainen vastaisten pyrintöjen suunnitteleminen ollut turhaa ja tarpeetonta? Mutta en harkinnut, että puhuisin julki mitään näistä mieleennousemista.

Kake innostui entisestään. Huomasin, että hän oli päässyt viimein omaan aiheeseensa ja alaansa. Hän oli kotonaan. Hän ehdotti, että kävelisimme ja tekisimme lenkin sitä kautta, Areenan ohi, kun lähtisimme kotimatkalle kapakasta. Hän ehdotti tätä sopivasti valomerkin aikaan. Ja valomerkki tuli kuin tilattuna. Se oli melkein kuin laskettu ja yhteensovitettu juttu. Valomerkki tuli, leimahti, valot pois hetkeksi ja minkä jälkeen ne syttyivät uudelleen. Sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä.

Minulle valomerkki symboloi odotettavissa olevaa Rangersin tuhotörmäystä. Olinko ainoa kapakassa, joka ajatteli sitä rinnastusta? Sen välikohtauksen jälkeen mikään ei olisi taatusti ennallaan maailmassa.

Sturen valomerkin jälkeen, kun valot paloivat jälleen, kaikki tuntui olevan ensin ennallaan, mutta samassa huomasin kuitenkin, että puheesorina, joka oli vallinnut vilkkaana vain hetkeä ennen, oli vaihtunut väsyneeseen vaiteliaisuuteen ja yksittäisiin kommentteihin.

Paitsi Kaken kohdalla. Hän puhui yhä laantumatta: ”Kysyit mikä oli toiveammattini ja mä sanoin, että pizzanpaistaja.”

Niin”, vastasin, hymyilin. Hymyilin hänen innolleen. Niin. Sille myös. Huomasin, että siinä on varsin käyttökelpoinen ja monipuolinen sana. Sitä käyttävät tuhlaillen kaikki, jotka puhuvat kännykkään. Niin, toistuu toistumistaan.

Niin. Niin kysyin”, toistin ja myhäilin.

Kake katsoi minua, epäröi hetken, mutta jatkoi tarinaansa. Hänen järjestyksessä toinen toiveammattinsa oli ammattijalkapalloilija.

Tarkoitan oikeaa jalkapalloa, en amerikkalaista jalkapalloa.”

Ymmärrän”, kiilasin väliin. Nostin lasin huulilleni ja siemaisin viimeistä edellisen huikan.

Kaadanko sun lasiin lisää?” Kake tarjosi. Hänen tuoppinsa oli puolillaan.

Ei tarvitse”, kiitin huomaavaisuudesta. ”Tämä riittää. Mä olen lähdössä.”

Me olemme lähdössä”, Kake hymyili takaisin.

En vastannut.

Jalkapalloilija. Mitä vielä? Kake ymmärsi kuitenkin, että hänen lahjansa eivät riittäisi siihen. Hän taputti mahaansa. Hymähdin.

Liikaa löysää”, Kake sanoi. Ei masentuneena, ei millään erityisellä painotuksella, vain toteamuksena.

Niin”, kommentoin taas ja minulta pääsi naurahdus, kun tajusin käyttämäni sanan.

Etkö usko?” Kake kysyi.

Uskon”, vastasin. ”Mä naurahdin ihan muuta.”

Kerro? Mille nauroit?”

En sanonut mitään, mutta Kake oli sitkeä: ”Odotan. Yhä. Mä olen kiinnostunut tietämään, mikä huvittaa sua? Miten sun huumori toimii?”

Heikosti”, vakuutin. ”Nauroin omia sanojani. Sanon: Niin. Toistan sitä. Tarkoituksetonta.”

Ei suinkaan”, Kake väitti.

Lähdimme yhtä matkaa kapakasta. Samalla ovenavauksella oli myös muita liikkeellä, virtausta oheisena, kulkijoita, joille pidimme kohteliaasti ovea auki, mutta he häipyivät kaikki käsittämättömästi jonnekin ja jäimme siihen risteykseen kahden. Kake ja mä.

Missä sä asut?” Kake kysyi.

Kerroin. En ollut varma olinko kenties puhunut siitä aiemmin, mutta sanoin nyt uudelleen osoitteeni ja lisäsin täsmennykseksi, että se on Itä-Pasilaa. En ajatellut, että Kake oli aikeissa saattaa minut kotiin, mutta jokin vaisto sisälläni väitti kyllä niin. Tai tiesi. Parempi tieto. Syvempää tietoa, joka ei tarvitse mitään perusteluja eikä puolestapuhujia tuekseen. Tietyt asiat vain tapahtuvat ja tietyt seikat ovat olemassa.

Tiedän”, Kake sanoi ja hetken aikaa olin, että mihin hän vastasi tällä kertaa? Käsitin sitten, että hän tiesi Itä-Pasilan. Hän tunsi tämän alueen.

Haluatko nähdä Kumpula-Areenan nyt? Vallilan kallioilta?” Kake kysyi ja ehdotti seuraavaksi. Hän ei ollut unohtanut suunnitelmaansa. Hän oli juonut useamman tuopillisen, mutta ei ollut räkä poskella. Vanha kaljaveikko. Myös nuori henkilö voi olla tässä kategoriassa vanha.

En halunnut, en ollut kiinnostunut, mutta jokin pidätti minua sanomasta sitä.

Vaikka sä et ole fani, huomaan, että et ole, voimme kävellä silti sitä kautta. Ei paha. Voimme tehdä sellaisen mutkan näin kauniina yönä. Sopiiko?”

Sopii”, joku vastasi. Joku näytti minulta. Oli miten hyvänsä, en halunnut illan päättyvän vielä. Olin nauttinut illasta tähän mennessä, tästä yllätysjuhlasta ja toivoin, että tämä juhlahumu jatkuisi loputtomiin. En ollut edes väsynyt. Minua ei nukuttanut ja olin valmis valvomaan vaadittaessa aamuun asti.

En ajatellut, että menisimme viimeisenä rastina meille tai teille, ei mitään sellaista, että riisuutuisimme ja hyppäisimme sänkyyn ja alkaisimme käpälöidä toisiamme. Se ei ollut minun suunnitelmissani, mutta jokin varovaisuuden ja arastelun jäänne sisälläni varoitti minua, että tällainen mahdollisuus oli olemassa. Tämä jokin yleinen, sisäsyntyinen varoittaja tai oraakkeli varoitti minua lähtemästä tämän vieraan miehen matkaan. Kake oli tuttu näöltä muutaman vuoden takaa ja tuttu äänenä, mutta muuten olimme tunteneet toisemme vasta muutaman tunnin ajan eli hän oli minulle käytännössä täysin vieras henkilö.

Toisessa tilanteessa olisin varmaan kuunnellut varoituksen sanoja, mutta näin maailmanlopun aattona sellainen tuntui turhalta häveliäisyydeltä ja nipottamiselta. Eli lähdimme valumaan katua alaspäin, ylitimme sen ja Kake tarttui käteeni ja minä annoin sen tapahtua. 

>>>jatkuu>>>

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  






Sain Enkeleitä -näytelmäluonnoksen raakaversion valmiiksi ja luin sen eilen. Luin pelkät repliikit ja siihen kului aikaa reilu tunti. Koko käsikirjoituksen sivumäärä oli siinä vaiheessa 52 sivua. Viiden roolihenkilön äänistä yksi kaipasi minulta erityishuomiota ja kävin tekstin läpi niin, että poimin sieltä vain tämän henkilön repliikit ja muuttelin ja täydensin niitä. Tekstiin kertyi runomuotoa lisää ja kun olin päässyt käsikirjoituksen loppuun, sivumäärä oli paisunut 58:aan sivuun. Illalla saunassa en pyrkinyt ajattelemaan Enkeleitä, niin kuin en pyri ajattelemaan saunassa mitään tekstejäni, mutta silti ne kuplivat mielen pintaan. Niin eilenkin. Oivalsin kaksi kohtausta, joihin molempiin on lisättävä tekstiä, olennaista, täydentävää tekstiä tai niin koen sen. Eilen ukkoset kiersivät Taavetin ohi. Nyt aamulla pohjoisen taivas on jälleen pilvessä, mutta ennuste ei lupaa sadetta. Lämpötila on kaksitoista ja puoli astetta ja itätuulta kaksi metriä. Tuulitiedot ovat Lappeenrannan lentoasemalta eli verraten kaukaa. Ei varsinaista täsmätietoa.







maanantai 7. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  






Onnittelut Suomen jääkiekkomaajoukkueelle hienosta turnauksesta ja upeista hopeamitaleista. Hengessä mukana. Toisen lajin urheilija, Ernest Hemingway tapasi uida työpäivän kirjoitusrupeaman päätteeksi uima-altaassa muistaakseni kilometrin. Hemingway kirjoitti repliikit seisaallaan, käsin kirjoituspulpetin ääressä. Tai sitten hän kirjoitti käsin kuvaukset ja koneella repliikit. On niistä kirjoitettu, kun muistaisi vaan. Kun uin kesäaamuna Sorosenselän ruskeassa, suoperäisessä vedessä eikä aurinko ole noussut vielä näkyviin rannan mäkirinteen puitten takaa, ajatuksissani on Ernest Hemingway. Hän loi tunnelmatuokioita, tunnelmia. Kun vietän kesäisiä, vapaita ja kiireettömiä päiviä, tunnen kuin siirtyisin elämään Ernestin proosaan. Selittämätöntä ja käsittämätöntä ja arvokasta lukijoille. Tätä on hyvä kirjallisuus parhaimmillaan. Se tavoittaa ja luo yhteisyyttä, suo ikimuistoisia elämyksiä. Tänään aamulla järvi kukki männyn siitepölyä.








sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  







Taavetin lukio on sijoittunut ykköseksi pienten lukioiden joukossa. Hieno saavutus. Sydänkesän helteiset päivät ovat lämmittäneet järviveden uimakelpoiseksi. Eilen aamulla, kun poljimme rantaan, näimme kaarteessa keskellä tietä jäniksen pojan. Myöhemmin, kun olin lopettelemassa uimista ja nousin ylös laiturille, yksinäinen joutsen lensi siitä yli. Joutsen kaarsi vastarannalle lokki- tai tiiraparin pesäkiven lähettyville ja emolintu alkoi pitää ääntä ja tehdä syöksyjä joutsenen päätä kohti. Kännykällä siitä ei saanut kunnon kuvaa. Kävelimme rannalta pyöriä taluttaen Niemeläntien osuuden. Leinikkejä kukassa ojien pientareilla ja koiranputkien valkoisia harsoja. Linnut liversivät. Kylällä sireenit kukkivat ja pihlajat. Pihlajan makeaan tuoksuun on sekoittunut ja sitä väkevöittänyt viime päivinä kaukaa kantautuva lannan lemu. Illalla istuimme ennen puoltayötä tovin parvekkeella. Taivas rusotti laskeneen auringon säteissä. Taivaanrantaa myötäilevien suihkukoneiden pakokaasuvanat alkoivat piirtää viirujaan lännestä itään. Tänään rannalla oli tuttu uimari lähdössä pois, kun ehdimme sinne. Vedessä oli lämpimämpiä ja viileämpiä rantuja, jotka vuorottelivat. Pilvien lomasta paistoi aurinko matalalta. Tikka lensi edellä, kun palasimme mäkeä ylös ja kuutostien laidalla kukkui käki.










lauantai 5. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(32)

 >>>jatkuu>>> 









Hei, kamoon, ajattelin. Hauska kysymys. Se kirvoitti taas tuoreet ja ajankohtaiset asiat ja murheet mieleen. Miten niin olen opiskelemassa jatkossa? Missä olomuodossa se tapahtuu? Jos minua ei enää ole eikä koko maapalloa, missä meikäläinen harjoittaa opintojaan? Tietenkin ymmärsin, että puhuimme vain teoreettisesti tai lähinnä siinä mielessä ja tapauksessa, että Rangers -asteroidi osoittautuisi harhaksi ja lumeeksi ja mitään kammottavaa ei tapahtuisikaan.

Tai voihan olla mahdollista, että Kake halusi puhua vain mistä hyvänsä vähämerkityksisestä aiheesta, jotta ei tarvitsisi ajatella tuhoisaa tulevaisuutta. Jotta ei tarvitsisi kohdata totuutta.

Näin tässä hiljattain jotain kolmekymmentä vuotta vanhan filmin tai vanhemman. Se perustui tositapahtumiin, Titanic -aluksen uppoamiseen viime vuosisadan alkupuolella. Filmissä orkesteri jatkoi soittamista laivan upotessa. Jos tämä tapahtui myös todellisuudessa eli jos se oli totta, ymmärtäisin sen tarkoittavan, että soittajat kääriytyivät tai käpertyivät soittonsa suojiin. Kuoleman kielissä ja hetkellä kukaan heistä ei halunnut päästää kuolemaa mieleensä. Silloin sitä ei ole, kun sitä ei huomioi. Silloin se poistuu.

Titanic tänään on Rangers, joka tulee kuin maailmanlopun myrsky.

Oletan, että porukka Nasassa ja Venäjän avaruushallinto vai mikään onkaan ja Kiinan, Intian ja kaikkien muiden avaruuden tutkimuksessa mukana olevien tahojen älypäät eivät ottaneet vajaan vuoden takaisista tapahtumista ja niistä tekemissään laskelmissa huomioon, että Rangers voi palata näin äkkiä. Se teki tiukemman kurvin kuin avaruus antoi myöten. Se teki piruetin, vaikka olematon ilmakehä ei mahdollista sellaista. Se on siis ylimaallinen.

Jos nimittäin Rangers olisi otettu vakavasti, sen ohilennon jälkeen olisi alettu varustaa heti lähtövalmiiksi tulevaa, edessä olevaa seurantalentoa, -rakettia, -kantoalusta asiaankuuluvine tarkkoine kameroineen ja lähettimineen ja joka olisi laukaistu avaruuteen oitis seuraavassa sopivassa ikkunassa. Vai odottaako sellainen raketti parhaillaan jossain päin Amerikan preerialla tai Venäjän arolla? Ehkä asia on vireillä? Ehkä olen kärsimätön ja joka tapauksessa olen asiaan perehtymätön maallikko ja joka ei tiedä kuinka usein sopivat lähetysikkunat osuvat kohdalle eli mikä on mahdollista ja mikä ei?

Kyseenalaistan itseni. Kyseenalaistan hallinnon, tietoihmisten yhteisön, avaruudelliset osaajat, mutta kyseenalaistan yhtä lailla omat tietoni ja käsitykseni ja ymmärrykseni.


Kake ei yrittänyt mitään. Tuon sen julki tässä. Tuon julki myös, että olen yhä noviisi sukupuoliasioissa. En ole tietoisesti vältellyt tilanteita ja mahdollisuuksia, mutta kohdalleni ei ole osunut suurta rakkautta eikä edes pientä hullaantumista, joka olisi johtanut varsinaiseen seksiaktiin. Olen iskemätön. En tiedottanut asiaa Kakelle. Jossain välissä kävi mielessä, että tällä nuorella miehellä oli taka-ajatuksena päästä tyrkkäämään heppinsä ahteriini. Niin ei käynyt. Ilahduinko? Vai petyinkö?

Luin vasta sanelemani, tuoreimman osion eli noin viisi viimeksi tulostunutta tekstisivua. Mitä tuleva lukijani tai tulevat lukijani tuumaavat ja ymmärtävät tästä? Miltä tämä näyttää käännettynä heidän kielelleen? Mitä on universaali kieli, joka ei ole kieli maallisessa mielessä?

Kohteliaana kavaljeerina Kake kysyi siis, kun istuimme vielä Sturessa, minun jatko-opiskelusuunnitelmiani ja minä vastasin: ”Mieli tekisi jatkaa yliopistoon lukemaan filosofiaa.”

Kake nyökkäili mietteliäänä. Näen muistissani hänen kasvonsa ja olemuksensa.

Olin tarpeeksi fiksu tai hyvin kasvatettu, jotta ymmärsin kysyä vuorostani Kaken tulevaisuudensuunnitelmia?

Hän hymyili: ”Sanonko suoraan?”

Sano.”

Halusin päästä pizzeriaan pizzanpaistajaksi, sellaiseen pleksin takana olevaan näytekeittiöön, jossa kokki taputtelee asiakkaiden nähden taikinaa ja heittelee sitä lopulta ilmaan.”

En ollut valmistautunut kuulemaan sellaista. Paljon mahdollista, että katsoin häntä suu auki. Kake ei loukkaantunut. Hän nauroi: ”Et usko vai?”

Uskon, uskon.”

Kysyin oliko paikallisradio toisella sijalla? Se ei ollut millään sijalla. Hän meni, pääsi sinne tutun kauppaa: ”Veli tunsi yhden naisihmisen, joka tunsi jonkun paikallisradiossa ja tiesi, että siellä on paikka vapaana. Se kuului niihin auenneisiin työpaikkoihin, joita ei ilmoiteta yleisesti.”

Aivan”, vastasin. ”Sä menit sinne. Oletko viihtynyt?”

Kyllä.”

Et kaipaa enää pizzanpaistajaksi?”

En. Ehkä minusta ei edes olisi siihen? En ole välttämättä tarpeeksi näppärä.”

Jossain välissä puhe kääntyi Kumpula-Areenaan. Puhe, puheet seilaavat niin kuin ne seilaavat. Puheet ovat täynnä yllätyksiä ja yllätyskäänteitä. Kake kysyi olenko käynyt siellä?

En.”

En sanonut, että olen vastustanut sitä rakennushanketta henkeen ja vereen. Olen kirjoittanut nimeni kaikkiin eteeni työnnettyihin adresseihin, jotka vaativat sijoittajia irrottamaan näppinsä Kumpulan siirtolapuutarhasta. Kansalaisaktiivisuutta, jolla ei ollut mitään tehoa.

Hieno paikka”, Kake sanoi.

Niin”, vastasin laimeasti.

Kake tarkasteli kasvojani: ”Ei kiinnosta? Jalkapallo ei tunnu omalta jutulta? Niinkö? Oletko sä enemmän jääkiekon kannattajia?”

En kumpaakaan.”

Tiesinkö, että iso raha havitteli aikoinaan Töölönlahden rantaa, Musiikkitalon ja Oodin paikkaa, Helsingin ja Suomen paraatipaikkaa? En tiennyt. En ollut kuullut mitään sellaista.

Tiedätkö mikä sen esti?”

En.”

Suomen surkea jalkapallomaajoukkue. Tai heidän surkea esiintymisensä ja sijoitus maailmanrankingissa. Jos Suomi olisi ollut vaikka kaksi vuosikymmentä sitten top kymmenessä, Helsinkiin olisi saatu jalkapallostadion Töölönlahden eteläpäähän. Uskotko? Se oli se tila. Sen jälkeen, kun alueelle alkoi nousta toimistoja ja muita rakennuksia ja kun maajoukkue petrasi esityksiään, iso raha käänsi katseensa Kumpulaan. Lähin, riittävän iso alue isolle stadionille.”

Oliko pakko panna sileäksi niin hieno alue?” parkaisin. En saanut pidettyä sitä sisälläni. En kestänyt, kun Kake vain jatkoi ja jatkoi aiheesta.

Kake vaikeni. Hän tarkasteli taas kasvojani. Näin naamasta, että mies valikoi sanojaan: ”Kieltämättä uhrauksia on tehtävä.”

Uhrauksia?” puuskahdin. Vedin henkeä. Vedin henkeä ja laskin samalla. En halunnut jatkaa aiheesta. En pitänyt tästä tilanteesta, että Kake sai yllytettyä minut hermostumaan.

Oliko sulla tai sun perheellä mökki siellä? Siirtolapuutarhassa?”

Ei.”

Se olisi vielä puuttunut, ajattelin puolituohduksissani. Varmaan niiden viimeisten sissien mielessä, jotka pitivät siellä lopun aikoina sinnikkäästi omaa palstaansa, liikkui epätoivoisia mietteitä, kun raskaat maansiirtokoneet ajoivat viereisen mökin kohdalle ja rysäyttivät katon sisään. Heille sen oli täytynyt merkitä pientä, varhaista maailmanloppua. Suursijoittajat ottivat vallan, tulivat, ostivat koko alueen ja panivat puskutraktorit työntämään pikkumökit ja niiden muutaman omenapuun ja marjapensaan puutarhat nurin ja kaivoivat syvän onkalon perustuksia ja parkkitiloja varten ja uljas rakentaminen alkoi. 

>>>jatkuu>>>