>>>jatkuu>>>
Hei, kamoon, ajattelin. Hauska kysymys. Se kirvoitti taas tuoreet ja ajankohtaiset asiat ja murheet mieleen. Miten niin olen opiskelemassa jatkossa? Missä olomuodossa se tapahtuu? Jos minua ei enää ole eikä koko maapalloa, missä meikäläinen harjoittaa opintojaan? Tietenkin ymmärsin, että puhuimme vain teoreettisesti tai lähinnä siinä mielessä ja tapauksessa, että Rangers -asteroidi osoittautuisi harhaksi ja lumeeksi ja mitään kammottavaa ei tapahtuisikaan.
Tai voihan olla mahdollista, että Kake halusi puhua vain mistä hyvänsä vähämerkityksisestä aiheesta, jotta ei tarvitsisi ajatella tuhoisaa tulevaisuutta. Jotta ei tarvitsisi kohdata totuutta.
Näin tässä hiljattain jotain kolmekymmentä vuotta vanhan filmin tai vanhemman. Se perustui tositapahtumiin, Titanic -aluksen uppoamiseen viime vuosisadan alkupuolella. Filmissä orkesteri jatkoi soittamista laivan upotessa. Jos tämä tapahtui myös todellisuudessa eli jos se oli totta, ymmärtäisin sen tarkoittavan, että soittajat kääriytyivät tai käpertyivät soittonsa suojiin. Kuoleman kielissä ja hetkellä kukaan heistä ei halunnut päästää kuolemaa mieleensä. Silloin sitä ei ole, kun sitä ei huomioi. Silloin se poistuu.
Titanic tänään on Rangers, joka tulee kuin maailmanlopun myrsky.
Oletan, että porukka Nasassa ja Venäjän avaruushallinto vai mikään onkaan ja Kiinan, Intian ja kaikkien muiden avaruuden tutkimuksessa mukana olevien tahojen älypäät eivät ottaneet vajaan vuoden takaisista tapahtumista ja niistä tekemissään laskelmissa huomioon, että Rangers voi palata näin äkkiä. Se teki tiukemman kurvin kuin avaruus antoi myöten. Se teki piruetin, vaikka olematon ilmakehä ei mahdollista sellaista. Se on siis ylimaallinen.
Jos nimittäin Rangers olisi otettu vakavasti, sen ohilennon jälkeen olisi alettu varustaa heti lähtövalmiiksi tulevaa, edessä olevaa seurantalentoa, -rakettia, -kantoalusta asiaankuuluvine tarkkoine kameroineen ja lähettimineen ja joka olisi laukaistu avaruuteen oitis seuraavassa sopivassa ikkunassa. Vai odottaako sellainen raketti parhaillaan jossain päin Amerikan preerialla tai Venäjän arolla? Ehkä asia on vireillä? Ehkä olen kärsimätön ja joka tapauksessa olen asiaan perehtymätön maallikko ja joka ei tiedä kuinka usein sopivat lähetysikkunat osuvat kohdalle eli mikä on mahdollista ja mikä ei?
Kyseenalaistan itseni. Kyseenalaistan hallinnon, tietoihmisten yhteisön, avaruudelliset osaajat, mutta kyseenalaistan yhtä lailla omat tietoni ja käsitykseni ja ymmärrykseni.
Kake ei yrittänyt mitään. Tuon sen julki tässä. Tuon julki myös, että olen yhä noviisi sukupuoliasioissa. En ole tietoisesti vältellyt tilanteita ja mahdollisuuksia, mutta kohdalleni ei ole osunut suurta rakkautta eikä edes pientä hullaantumista, joka olisi johtanut varsinaiseen seksiaktiin. Olen iskemätön. En tiedottanut asiaa Kakelle. Jossain välissä kävi mielessä, että tällä nuorella miehellä oli taka-ajatuksena päästä tyrkkäämään heppinsä ahteriini. Niin ei käynyt. Ilahduinko? Vai petyinkö?
Luin vasta sanelemani, tuoreimman osion eli noin viisi viimeksi tulostunutta tekstisivua. Mitä tuleva lukijani tai tulevat lukijani tuumaavat ja ymmärtävät tästä? Miltä tämä näyttää käännettynä heidän kielelleen? Mitä on universaali kieli, joka ei ole kieli maallisessa mielessä?
Kohteliaana kavaljeerina Kake kysyi siis, kun istuimme vielä Sturessa, minun jatko-opiskelusuunnitelmiani ja minä vastasin: ”Mieli tekisi jatkaa yliopistoon lukemaan filosofiaa.”
Kake nyökkäili mietteliäänä. Näen muistissani hänen kasvonsa ja olemuksensa.
Olin tarpeeksi fiksu tai hyvin kasvatettu, jotta ymmärsin kysyä vuorostani Kaken tulevaisuudensuunnitelmia?
Hän hymyili: ”Sanonko suoraan?”
”Sano.”
”Halusin päästä pizzeriaan pizzanpaistajaksi, sellaiseen pleksin takana olevaan näytekeittiöön, jossa kokki taputtelee asiakkaiden nähden taikinaa ja heittelee sitä lopulta ilmaan.”
En ollut valmistautunut kuulemaan sellaista. Paljon mahdollista, että katsoin häntä suu auki. Kake ei loukkaantunut. Hän nauroi: ”Et usko vai?”
”Uskon, uskon.”
Kysyin oliko paikallisradio toisella sijalla? Se ei ollut millään sijalla. Hän meni, pääsi sinne tutun kauppaa: ”Veli tunsi yhden naisihmisen, joka tunsi jonkun paikallisradiossa ja tiesi, että siellä on paikka vapaana. Se kuului niihin auenneisiin työpaikkoihin, joita ei ilmoiteta yleisesti.”
”Aivan”, vastasin. ”Sä menit sinne. Oletko viihtynyt?”
”Kyllä.”
”Et kaipaa enää pizzanpaistajaksi?”
”En. Ehkä minusta ei edes olisi siihen? En ole välttämättä tarpeeksi näppärä.”
Jossain välissä puhe kääntyi Kumpula-Areenaan. Puhe, puheet seilaavat niin kuin ne seilaavat. Puheet ovat täynnä yllätyksiä ja yllätyskäänteitä. Kake kysyi olenko käynyt siellä?
”En.”
En sanonut, että olen vastustanut sitä rakennushanketta henkeen ja vereen. Olen kirjoittanut nimeni kaikkiin eteeni työnnettyihin adresseihin, jotka vaativat sijoittajia irrottamaan näppinsä Kumpulan siirtolapuutarhasta. Kansalaisaktiivisuutta, jolla ei ollut mitään tehoa.
”Hieno paikka”, Kake sanoi.
”Niin”, vastasin laimeasti.
Kake tarkasteli kasvojani: ”Ei kiinnosta? Jalkapallo ei tunnu omalta jutulta? Niinkö? Oletko sä enemmän jääkiekon kannattajia?”
”En kumpaakaan.”
Tiesinkö, että iso raha havitteli aikoinaan Töölönlahden rantaa, Musiikkitalon ja Oodin paikkaa, Helsingin ja Suomen paraatipaikkaa? En tiennyt. En ollut kuullut mitään sellaista.
”Tiedätkö mikä sen esti?”
”En.”
”Suomen surkea jalkapallomaajoukkue. Tai heidän surkea esiintymisensä ja sijoitus maailmanrankingissa. Jos Suomi olisi ollut vaikka kaksi vuosikymmentä sitten top kymmenessä, Helsinkiin olisi saatu jalkapallostadion Töölönlahden eteläpäähän. Uskotko? Se oli se tila. Sen jälkeen, kun alueelle alkoi nousta toimistoja ja muita rakennuksia ja kun maajoukkue petrasi esityksiään, iso raha käänsi katseensa Kumpulaan. Lähin, riittävän iso alue isolle stadionille.”
”Oliko pakko panna sileäksi niin hieno alue?” parkaisin. En saanut pidettyä sitä sisälläni. En kestänyt, kun Kake vain jatkoi ja jatkoi aiheesta.
Kake vaikeni. Hän tarkasteli taas kasvojani. Näin naamasta, että mies valikoi sanojaan: ”Kieltämättä uhrauksia on tehtävä.”
”Uhrauksia?” puuskahdin. Vedin henkeä. Vedin henkeä ja laskin samalla. En halunnut jatkaa aiheesta. En pitänyt tästä tilanteesta, että Kake sai yllytettyä minut hermostumaan.
”Oliko sulla tai sun perheellä mökki siellä? Siirtolapuutarhassa?”
”Ei.”
Se olisi vielä puuttunut, ajattelin puolituohduksissani. Varmaan niiden viimeisten sissien mielessä, jotka pitivät siellä lopun aikoina sinnikkäästi omaa palstaansa, liikkui epätoivoisia mietteitä, kun raskaat maansiirtokoneet ajoivat viereisen mökin kohdalle ja rysäyttivät katon sisään. Heille sen oli täytynyt merkitä pientä, varhaista maailmanloppua. Suursijoittajat ottivat vallan, tulivat, ostivat koko alueen ja panivat puskutraktorit työntämään pikkumökit ja niiden muutaman omenapuun ja marjapensaan puutarhat nurin ja kaivoivat syvän onkalon perustuksia ja parkkitiloja varten ja uljas rakentaminen alkoi.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti