>>>jatkuu>>>
En ollut käynyt siellä, sillä suunnalla, en tietoisesti enkä vahingossa, mutta nyt olin ja asuin käytännössä kivenheiton päässä alueelta. Jonain päivänä toteaisin, että olen kävellyt ajatuksissani entisen siirtolapuutarhan kohdalle, sen pyhälle maalle keskellä suurkaupunkia.
Älysin, että ehkä niin ei tapahdu sittenkään? Kohtalo ehti ensin. Se puuttui kaikkivoimaisena peliin. Ehkä me tavalliset ihmiset ja suuret grynderit olemme tällä hetkellä ja kertaa samalla viivalla tai veneessä, miten kukin haluaa ilmaista asian. Viimeisellä tuomiolla Rangers ei säästele ketään.
Muinoin jokin iso taivaankappale törmäsi maahan ja teki tuhojaan, ainakin tiedemiehet väittävät niin ja silloin kokivat perikadon kaikki muinaiset, nykyisiä eläimiä isommat otukset, hirmuliskot sun muut. Isot kuolivat ensimmäisinä. He olivat tosi paikan tullen heikoimpia ja haavoittuvimpia. Sen sijaan elämä, sen jatkumo ja kipinä säilyi ja sinnitteli pienimpien parissa.
Älysin tämän siinä kuunnellessani, kun Kake selitti Suomen jalkapallomaajoukkueen ja ylipäänsä suomalaisen jalkapallon kehitystä, mutta en lausunut ääneen ajatuksiani. En keskeyttänyt tarinaniskijää. En puhunut epäolennaisuuksia.
”Kannattaa joskus käydä”, Kake nyökki pohjustukseksi.
”Kannattaa”, olin olevinani samaa mieltä, vaikka ihmettelin hiljaa mielessäni milloin sellainen aika koittaisi ja eikö kaikki tällainen vastaisten pyrintöjen suunnitteleminen ollut turhaa ja tarpeetonta? Mutta en harkinnut, että puhuisin julki mitään näistä mieleennousemista.
Kake innostui entisestään. Huomasin, että hän oli päässyt viimein omaan aiheeseensa ja alaansa. Hän oli kotonaan. Hän ehdotti, että kävelisimme ja tekisimme lenkin sitä kautta, Areenan ohi, kun lähtisimme kotimatkalle kapakasta. Hän ehdotti tätä sopivasti valomerkin aikaan. Ja valomerkki tuli kuin tilattuna. Se oli melkein kuin laskettu ja yhteensovitettu juttu. Valomerkki tuli, leimahti, valot pois hetkeksi ja minkä jälkeen ne syttyivät uudelleen. Sen jälkeen mikään ei ollut enää entisensä.
Minulle valomerkki symboloi odotettavissa olevaa Rangersin tuhotörmäystä. Olinko ainoa kapakassa, joka ajatteli sitä rinnastusta? Sen välikohtauksen jälkeen mikään ei olisi taatusti ennallaan maailmassa.
Sturen valomerkin jälkeen, kun valot paloivat jälleen, kaikki tuntui olevan ensin ennallaan, mutta samassa huomasin kuitenkin, että puheesorina, joka oli vallinnut vilkkaana vain hetkeä ennen, oli vaihtunut väsyneeseen vaiteliaisuuteen ja yksittäisiin kommentteihin.
Paitsi Kaken kohdalla. Hän puhui yhä laantumatta: ”Kysyit mikä oli toiveammattini ja mä sanoin, että pizzanpaistaja.”
”Niin”, vastasin, hymyilin. Hymyilin hänen innolleen. Niin. Sille myös. Huomasin, että siinä on varsin käyttökelpoinen ja monipuolinen sana. Sitä käyttävät tuhlaillen kaikki, jotka puhuvat kännykkään. Niin, toistuu toistumistaan.
”Niin. Niin kysyin”, toistin ja myhäilin.
Kake katsoi minua, epäröi hetken, mutta jatkoi tarinaansa. Hänen järjestyksessä toinen toiveammattinsa oli ammattijalkapalloilija.
”Tarkoitan oikeaa jalkapalloa, en amerikkalaista jalkapalloa.”
”Ymmärrän”, kiilasin väliin. Nostin lasin huulilleni ja siemaisin viimeistä edellisen huikan.
”Kaadanko sun lasiin lisää?” Kake tarjosi. Hänen tuoppinsa oli puolillaan.
”Ei tarvitse”, kiitin huomaavaisuudesta. ”Tämä riittää. Mä olen lähdössä.”
”Me olemme lähdössä”, Kake hymyili takaisin.
En vastannut.
Jalkapalloilija. Mitä vielä? Kake ymmärsi kuitenkin, että hänen lahjansa eivät riittäisi siihen. Hän taputti mahaansa. Hymähdin.
”Liikaa löysää”, Kake sanoi. Ei masentuneena, ei millään erityisellä painotuksella, vain toteamuksena.
”Niin”, kommentoin taas ja minulta pääsi naurahdus, kun tajusin käyttämäni sanan.
”Etkö usko?” Kake kysyi.
”Uskon”, vastasin. ”Mä naurahdin ihan muuta.”
”Kerro? Mille nauroit?”
En sanonut mitään, mutta Kake oli sitkeä: ”Odotan. Yhä. Mä olen kiinnostunut tietämään, mikä huvittaa sua? Miten sun huumori toimii?”
”Heikosti”, vakuutin. ”Nauroin omia sanojani. Sanon: Niin. Toistan sitä. Tarkoituksetonta.”
”Ei suinkaan”, Kake väitti.
Lähdimme yhtä matkaa kapakasta. Samalla ovenavauksella oli myös muita liikkeellä, virtausta oheisena, kulkijoita, joille pidimme kohteliaasti ovea auki, mutta he häipyivät kaikki käsittämättömästi jonnekin ja jäimme siihen risteykseen kahden. Kake ja mä.
”Missä sä asut?” Kake kysyi.
Kerroin. En ollut varma olinko kenties puhunut siitä aiemmin, mutta sanoin nyt uudelleen osoitteeni ja lisäsin täsmennykseksi, että se on Itä-Pasilaa. En ajatellut, että Kake oli aikeissa saattaa minut kotiin, mutta jokin vaisto sisälläni väitti kyllä niin. Tai tiesi. Parempi tieto. Syvempää tietoa, joka ei tarvitse mitään perusteluja eikä puolestapuhujia tuekseen. Tietyt asiat vain tapahtuvat ja tietyt seikat ovat olemassa.
”Tiedän”, Kake sanoi ja hetken aikaa olin, että mihin hän vastasi tällä kertaa? Käsitin sitten, että hän tiesi Itä-Pasilan. Hän tunsi tämän alueen.
”Haluatko nähdä Kumpula-Areenan nyt? Vallilan kallioilta?” Kake kysyi ja ehdotti seuraavaksi. Hän ei ollut unohtanut suunnitelmaansa. Hän oli juonut useamman tuopillisen, mutta ei ollut räkä poskella. Vanha kaljaveikko. Myös nuori henkilö voi olla tässä kategoriassa vanha.
En halunnut, en ollut kiinnostunut, mutta jokin pidätti minua sanomasta sitä.
”Vaikka sä et ole fani, huomaan, että et ole, voimme kävellä silti sitä kautta. Ei paha. Voimme tehdä sellaisen mutkan näin kauniina yönä. Sopiiko?”
”Sopii”, joku vastasi. Joku näytti minulta. Oli miten hyvänsä, en halunnut illan päättyvän vielä. Olin nauttinut illasta tähän mennessä, tästä yllätysjuhlasta ja toivoin, että tämä juhlahumu jatkuisi loputtomiin. En ollut edes väsynyt. Minua ei nukuttanut ja olin valmis valvomaan vaadittaessa aamuun asti.
En ajatellut, että menisimme viimeisenä rastina meille tai teille, ei mitään sellaista, että riisuutuisimme ja hyppäisimme sänkyyn ja alkaisimme käpälöidä toisiamme. Se ei ollut minun suunnitelmissani, mutta jokin varovaisuuden ja arastelun jäänne sisälläni varoitti minua, että tällainen mahdollisuus oli olemassa. Tämä jokin yleinen, sisäsyntyinen varoittaja tai oraakkeli varoitti minua lähtemästä tämän vieraan miehen matkaan. Kake oli tuttu näöltä muutaman vuoden takaa ja tuttu äänenä, mutta muuten olimme tunteneet toisemme vasta muutaman tunnin ajan eli hän oli minulle käytännössä täysin vieras henkilö.
Toisessa tilanteessa olisin varmaan kuunnellut varoituksen sanoja, mutta näin maailmanlopun aattona sellainen tuntui turhalta häveliäisyydeltä ja nipottamiselta. Eli lähdimme valumaan katua alaspäin, ylitimme sen ja Kake tarttui käteeni ja minä annoin sen tapahtua.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti