Menin tietokoneelle ja hain viiden vuorokauden sääennusteen. Paska. Siellä oli mahdollisesti toteutuva, vajaan vuorokauden mittainen poutaisempi jakso noin kahden vuorokauden päässä tästä hetkestä, mutta sitä seuraisi suurella todennäköisyydellä välittömästi uusi, syvä matala. Se tarkoitti, että emme tule näkemään ikkunoistamme, parvekkeelta, kadulta omin silmin maailmanloppua. Maailmanlopun suora lähetys oli peruttu.
Nauroin ääneen.
Kuulin sen myöhemmin, ääneni, nauruni, kun kelasin päivän puheitani. Jo nauraessani, sillä sekunnilla, sain uuden oivalluksen: Minun ei tarvinnut jättää luureja ja mikrofonia odottamaan kämpille, Siskoveikko -tädin ihanaan asuntoon, vaan voin ottaa ja pitää ne mukana ja äänittää liveä. Minun pitää tehdä niin, suorastaan. Tämä ennakoiva selitysosa on asiaan liittyvää ja asiaankuuluvaa stilisointia. Kertaan kuulijoille, että vaikka tämä äänite ja sitä seuraava tekstitallenne on kronologinen, kronologia on näennäistä. Kun otan tämän nauhoittimen mukaan ja pidän sen päällä ja auki ja kommentoin asioita ja kun en sanaile mitään, ympäristön äänet menevät niin sanotusti nauhalle, nämä muut äänet kuin puhe, mutta ne eivät päädy sellaisenaan tallenteen tekstiosaan. Joudun siis stilisoimaan ja kertomaan havaintojani tai ajatuksiani ja sijoittamaan ne juonellisesti oikeisiin kohtiin.
Havainnollistan: Voin kertoa täydennyksenä esimerkiksi, että parhaillaan sataa rankasti. Vettä tulee oikein kunnolla. Rännit pitävät ääntä. Puhun tämän myöhemmin, jälkikäteen – puheena päälle, eteen ja taakse, miten hyvänsä - ja nämä puheenlisät tulostuvat tietenkin myös tekstinä ja sijoitan, siirrän tekstin täältä takaperoiselta puolelta siihen oikeaan hetkeen, kun kuljin tietyn sadevesirännin ohi ja josta vesi tuli ryöpyten jalkakäytävän asvaltille.
Livelähetys: Suljen telkun ja tietokoneen. Naps. Siirryn keittiöön ja aukaisen jääkaapin oven. Niaaks. Merkkaan paperille ylös mitä pitää ostaa. Jugurtti on yksi. Maitoa. Jokin valmiseines siltä varalta, että illalla tulee uudestaan nälkä. Tai ylipäänsä varalle. Kuka tietää, vaikka en nukkuisi ensi yönä tai en saisi unta? Oikeastaan on ihme, että nukuin hyvin viime yönä ja sitä edellisenä. Eilen illalla myöhään olin ottanut muutaman tuopillisen olutta, joten se selitti osan ja osin. Eilisen osalta. Toissapäivänä taas, illalla ennen kuin menin pehkuihin, maailmanloppu ja sen uhka oli vielä kovin etäinen asia, peräti vajaan viikon päässä tulevaisuudessa.
Kirjoittelen muistiin kaikkea tarvittavaa. Teen tavallaan loppuelämäni tarvikelistaa. Varmistan, että asunnon avain tulee mukaan ja rahalompsa. Takavuosina en käyttänyt ollenkaan käteistä valuuttaa. Olin oppinut siihen samoin kuin koko ikäpolveni. Meidät oli opetettu, koulutettu ja totutettu siihen käytäntöön, että kaikki rahaliikenne, maksaminen, hoitui kännykällä. Kätevää. Pidin sitä hyvänä ja toimivana ratkaisuna, mutta ikävä kyllä rikolliset ja terroristit löysivät tietoturva-aukot ja mikä ei tapahtunut vain kerran, vaan rikolliset olivat jatkuvasti edellä pankkeja ja viranomaistahoja ja pari vuotta sitten alan kehityksessä tapahtui askel taaksepäin. Kalliit rahapainot pääsivät loukuttamaan uudestaan käteistä, sekä seteleitä että kolikoita.
Oliko siinä jo olemassa pelätty käänne tulevaan? Takapakki. Tarkoitan, että jos kehityksessä joudutaan palaamaan edelliseen, vanhentuneeseen, käytöstä kertaalleen poistettuun innovaatioon, joka on pelkkää historiaa, sellainen tapauskulku on äärimmäisen huolestuttava. Se on signaali siitä, että asiat eivät toimi eivätkä ole hallinnassa.
Sama asia tapahtui myös sähköisessä äänestämisessä, siinä uudistuksessa. Ison kampanjan avulla melkein kaikki maailman valtiot siirtyivät sähköiseen äänestystapahtumaan, mutta kriminaalit, nörtit ja alan harrastajat sabotoivat tapahtumia mielin määrin. Väittävät, että Suomessa Aku Ankka tuli valituksi Helsingin kaupunginjohtajaksi, mutta siinä vaiheessa viranomaiset ja tuomarit puuttuivat asiaan ja maailma otti askeleen taaksepäin. Tai harppauksen.
En väitä, että Suomi on ja olisi yhtä kuin maailma, mutta tiedotusvälineiden mukaan ja sikäli kuin niiden sanomaan voi uskoa, Suomi oli niitä edelläkävijämaita, joka piti voimassa ja pyrki viimeiseen asti, viimeiseen katastrofaaliseen epäonnistumiseen saakka pitäytymään sähköisessä äänestyskäytännössä ja siirtämään kaiken mahdollisen viranomaisasioinnin verkkoon. Mikä ei onnistunut. Mikään ei onnistunut.
Minulla on siis rahalompsa mukana taskussa, kun lähden ulos.
Huomautan hienokseltaan huvittuneena, että kun vertaan itseäni tätiini, Siskoveikko Suomeen, minä edustan suhteellisen epänaisellista linjaa päinvastoin kuin Siskoveikko. En meikkaa eikä minulla ole käsilaukkua. Minulla on taskut. Pidän enemmän miesten tyylistä. Ostan vaatteeni mieluummin miesten mallistosta, koska silloin esimerkiksi takeissa ja puseroissa on enemmän hyödyllisiä taskuja kuin naisille tarkoitetuissa malleissa. Olen huomannut tämän. Olen odottanut muutosta asioissa ja tyylissä, mutta sitä ei ole näkynyt eikä tapahtunut.
Pitäisikö matkia arvoisaa tätiä niin paljon, että lähtisin muuttamaan sukupuoltani ja siirtyisin penisostoksille? Tosin taidan olla myöhässä liikkeellä.
Painan oven lukkoon perässäni. Muistin saman tien, että roskis on täynnä. Kaivan avaimen esiin, menen takaisin sisälle ja haen pullistelevan roskapussin keittiön allaskaapista.
Olen rohkea ja ajan hissillä alas. Mietin nimittäin sitä, että kuinka kauan sähkö pelaa ja sähkökoneistot? Kuinka kauan kaikki pelaa? Ihmettelen myös, että esimerkiksi televisiossa kuuluttajat ja meteorologit ja kaikki suorissa lähetyksissä esiintyvät, käyttäytyvät niin kuin ennenkin ja niin kuin tässä hetkessä ei olisi mitään erikoista tai ylimääräistä latausta? Onko tämä käytös heillä geeneissä? Ovatko he paukuttaneet läksynsä päähän niin täysin, että he toimivat automaattiohjauksella? Vai pitävätkö he vain pokeria?
Uskaltauduin hissiin ja ajoin alas pohjakerrokseen. Ulos hissistä ja pihalle. Käännyn seinänviertä lukitun jätekatoksen eteen, avaan oven, vien jätökseni lähimpään puolityhjään jäteastiaan ja palaan pihalle.
Jos en selostaisi tätä, mikrofoni äänittäisi vain askeleeni, raps, raps ja raps, oven avautumisen ja jäteastian kannen vaimean kolauksen.
Minulla on sateensuoja mukana, mutta parhaillaan ilmassa on pelkkää tihkua. Pidän sadesäästä. Pidän syksystä. Olen niitä ihmisiä, jotka ilahtuvat, kun päivät lyhenevät ja pimeä valtaa maan yhä varhemmin ja varhemmin. Silloin on luvallista polttaa kynttilöitä.
Seuraava ajatus on minne ja mitä? Mitä haluan syödä? Burgerin tai pizzan, kestosuosikkeja. Kananuudeli? Jotain perinneruokaa, perunasoselaatikkoa tai makaronilaatikkoa? Spagetti a la Bolognese?
En osaa päättää. Tulen Mäkelänkadulle. Ohitan oman lähikauppani. Kävelen sen ohi ja mietin, että ostan sieltä palatessani tarvittavat ostokset. Huomaan, että kauppa on auki normaalisti. En tiedä mistä päättelen asian, sillä en astu sivuun enkä kokeile vetää ulko-oven hanikasta varmistaakseni, aukeaako ovi vai ei, vaan kävelen eteenpäin.
Aurinko, ajattelen. Sateesta pitävänä sadeihmisenä minun ei pitäisi toivoa auringonpaistetta, mutta yritän manata silti aurinkoa tulemaan esiin. Tänään tilanne on poikkeuksellinen. Manaan tuulta puhaltamaan taivaan harmaina kattavat pilvet pois. Haluaisin nähdä onko kaikki ennallaan maailmankaikkeudessa?
Kävelen kävelemistäni ja lopulta Sture Jazzin kilpi häämöttää kauempana edessäni risteyksen tuolla puolen. Pysähdyn. Jään katsomaan autoja. Olen huomioinut ne kaiken aikaa, ohitseni vyöryvän liikenteen ja siitä erityisesti kaikki bussit. Mutta nyt jään seisomaan aloilleni ja katson varta vasten kaikkia autoja ja ratikoita, jotka kulkevat. Olen joskus kysellyt itseltäni huvikseni mihin nämä kaikki ihmiset ovat menossa ja vieläpä tällaisella kiireellä? Sama kysymys on jäljellä. Mietin säilyykö liikenne yhtä kiihkeänä huomenna, ylihuomenna? Kuinka kauan? Missä vaiheessa väki luovuttaa ja toteaa, että ei ole tarkoitusta lähteä eikä säntäillä enää minnekään.
>>>jatkuu>>>
