Kaunis kesäpäivä

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Pieni kyy oli kuollut tielle ja sammakko rusentunut. Luin Claude Simonin kirjan Vinden, kolmaskymmenenskuudes kirja tänä vuonna ja toissapäivänä Juha Mannerkorven Päivänsinet, kolmaskymmenesseitsemäs. Olen pitänyt ja luullut Juha Mannerkorven olevan pelkkä runoilija. Puhdas runoilija. Hataraa, ohutta kulttuuritietoutta. Runoilija, kääntäjä, kuunnelman- ja näytelmäntekijä, proosaa, yhtenä Päivänsinet. Se on köynnöskasvi, jonka kukat kestävät yhden päivän. Juha Mannerkorpi pitää päiväkirjaa päivänsinistä. Hän on vaikeasti sairas ja viettää päivänsä sisällä. Hän on kieltäytynyt lääkärin suosittelemasta leikkauksesta ja tekee kuolemaa. Luin tekstiä kuolemankirjana. Claude Simonilta olen lukenut aiemmin romaanit Ruoho, Flanderin tie, Georgica ja Loistohotelli. Ruoho on suurin suosikkini. Olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Vinden on samaa Simonin koukertelevaa tyyliä, jossa juoni hämärtyy ja on hämärä, huomio kaikessa muussa tärkeämmässä. Pidin.















torstai 24. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  







Kahtena sunnuntaina olen ostanut hesarin. Odotin, että niissä olisi ollut enemmän jalkapallon em-kisoista vai pitääkö sanoa vielä enemmän. Tuoreemmassa numerossa oli mielikuvitusta hersyttävä juttu avaruusfyysikko Minna Palmrothista, suomalaisesta huippuasiantuntijasta, joka ilmoitti, että hän ei halua mennä avaruuteen. Siellä menee terveys. Palmroth keskittyy avaruusromujen turvalliseen hävittämiseen, siihen tutkimukseen ja hän ennakoi, että piakkoin on tulossa raju avaruusmyrsky, jollaisia on rekisteröity vuosisadan ja sadanviidenkymmenen vuoden välein. On aika. Minna Palmrothin opiskelijakaverit ja tiedeyhteisö kummastelivat hänen suuntautumistaan tällaiseen marginaaliseen alueeseen ja väittivät myös, että tietokoneiden kapasiteetti ei riitä kattavaan kartoitukseen ja mallintamiseen. Palmroth vastasi tekevänsä mallia tulevaisuuden tietokoneelle. Omassa elämässäni olen törmännyt kahdesti saman tyyppiseen asennoitumiseen. Yhdeksänkymmentäluvulla olin töissä tekemisissä tietokoneen kanssa. Se oli 286 ja silloin oli jo olemassa 386 ja uutena 486. Luin Pentiumista ja mainitsin firman tietokoneammattilaiselle, että se on tulossa seuraavaksi. Kaveri tuhahti ja vastasi, että sitä ei tapahdu pitkään aikaan. Samoihin aikoihin sukulaismies kysyi Helenalta ja minulta milloin hankimme puhelimen? Helena vastasi, että sen jälkeen, kun radiopuhelimet muuttuvat arkipäiväksi. Vastaus oli tietenkin, että sitä aikaa saatte odottaa. Odotimmekohan vuoden? Vielä ylimäärinen kevennys: Tuona samana yhdeksänkymmentälukuna asioimme Alkossa ja kun menimme kassalle, minulle välähti, että voin maksaa luottokortilla. Se sai myyjän katsomaan monttu auki, eihän sellainen ole mahdollista ja kun pääsimme ulos jalkakäytävälle – no ei siitä enempää.




keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(37)

 >>>jatkuu>>>  













Maailma tuli valmiiksi. 

Tällaisia ajattelen ja olen samalla epävarma ja epätietoinen: Kun kaikki ympärillä näyttää normaalilta ja näyttää jatkuvan entisellään, entistä rataansa, alan epäillä, että olen itse täysin väärässä ja käsitän kaiken näkemäni vikaan. Ehkä mitään asteroidia ei olekaan uhkaamassa maan olemassaoloa? Voiko olla mahdollista, että näen unta, painajaista? Uneen liittyvät silloin myös tiedotusvälineet, mutta toisaalta unet ovat kaikkivoimaisia. Unissa mikään ei ole mahdotonta. Unissa ei ole mitään järkeä.

Mietin riittääkö minulle ja täytynkö kolmioleivästä? Siinä tapauksessa voisin nauttia jotain tällaista kevyttä esimerkiksi Sturessa? Esimerkiksi, jos pääsen vielä tänään sinne sisälle? Mietin ja tunnustelen oloani. Seison pizzerian vieressä. Tuoksut viekoittelevat nenää. Kuluu muutama tarkoitukseton minuutti ja viimein avaan pizzapaikan oven ja työnnyn sisälle lämpöön ja tuoksuun. Kävelen tiskille. Riisun luurit päästä ja laitan ne reppuun. Nähdään myöhemmin.


Livelähetys kaksi: Kun olin syönyt ja tuumin lähdenkö menemään vai ei aivan vielä ja otin luurit repusta, panin ne päähän, korvilleni ja käänsin mikrofonin ottavasti, Kake ilmestyi ovesta. Yllätys.

Hei”, hän sanoo. ”Sinä täällä?”

Syömässä”, vastaan. Nostan luurin toista sakaraa sen verran sivuun, että kuulen yksikorvaisesti ympäristöäni. ”Niin kuin näkyy.”

Vasta sen sanottuani muistin, että minun piti olla vihainen Kakelle. Olin illalla suuttunut hänen kommentistaan. Olin poistanut hänet elämästäni, listoiltani, mutta nyt kun näin miehen, ilahduin. Outo juttu. Onko? On.

Kiva nähdä sua”, Kake sanoo.

Samoin.”

Luikuri, moitin mielessäni itseäni.

Näin sut ikkunasta”, Kake sanoo.

Aha.”

Kake jatkaa: ”Pitäisikö mun syödä jotain?”

Suosittelen”, suosittelen.

Mitä sä otit?”

Pepperonin.”

Oli hyvä, oletan?”

Oli.”

Jäätkö mun seuraksi siksi aikaa?”

Mietin hetken: ”Sopii.”

Äänitätkö sä?” Kake kysyy.

Kyllä.”

Kake katselee minua, kasvojani, luureja, mikrofonia. En tiedä mitä hän katsoo?

Hyvä”, hän sanoo.

Jään istumaan ja odottamaan. Kun en puhu ja kun pizzeriassa ei ole ääntä, äänitys pysyy pelkkänä oletusarvona. En tiedä mikä hienous tässä laitteessa on, mutta kun se alkaa äänittää, se joutuu tasoittamaan aluksi äänensäätöä ja -voimakkuutta, mutta se korjaa niitä myös jälkikäteen. Se tuo mieleen saman ongelman, joka vaivaa välillä iPhonessa tai ainakin minun vanhassa kännykässäni: Känny jää ikään kuin miettimään. Kirjoitan viestiä, painan näppäimiä, siis näytöllä, mutta ruutuun ei ilmesty esille mitään, mutta kun jään odottamaan hetkeksi, kohta tapahtuu, teksti tulvii näkyviin nopeammin kuin kirjoittaisin sitä, mutta silti järjestyksessä kirjain kerrallaan. Jos olen näppäillyt oikein, teksti toistuu oikein. Oletan, että äänen tasapainottamisessa on kyse samansukuisesta asiasta?

Kake on tehnyt tilauksensa ja palaa istumaan minua vastapäätä.

Saanko mäkin sanoa siihen jotain?” hän kysyy.

Ole hyvä. Se meni jo tallennukseen.”

Menikö?”

Kake tarkastelee jälleen minua, kasvojani. Tekee mieli kysyä mitä katsot? Onko kasvoissa jotain vikaa? Tämä on stilisointia, jälkikäteistä ja samoin on paljon muutakin tästä olevaisesta. Esimerkiksi kaikki heitot tyyliin: Kake sanoi. En puhu näitä mikille, en analysoi Kaken ilmeitä ääneen juuri sinä hetkenä, kun hän istuu siinä edessäni kädenojentaman päässä, vaan myöhemmin. Kuulija, lukija huomaa, että stilisointi on tarpeen. Autenttisuus on tavoite, mutta sitä ei saavuta täydellisenä.

Sä suutuit mulle”, Kake sanoo. ”Pyydän anteeksi.”

Saat.”

Mä en ollut eilen iltayöstä terävimmilläni.”

Etkö?”

En.”

Kake katsoo ulos ikkunasta kadulle ja takaisin minuun: ”Mitä muuta? Menikö se mikrofonin kautta?”

Meni. Mitäpä tässä.”

Maailmanlopun meininki.”

Kake hymyilee hieman. Hän ei ole leveästi hymyilevä tapaus. Hän ei hohottele ääneen. Hän ei kerro vitsejä. Aika totinen tyyppi.

Mä menen yöksi töihin”, Kake sanoo.

Nyökkään.

Teen aamun perään. Olen pystyssä yhdelle duunikaverille aamuvuoron ja sovimme, että mä teen sen huomenna. Sovimme siitä monta päivää sitten. Ennen tätä kohellusta. Millä nimellä sä kutsut tätä tilannetta ja todellisuutta? Miltä kohellus kuulostaa?”

Sopii hyvin.”

Oma parhaasi? Kerro mikä on sun paras versio tästä oudosta ajasta?”

Maailmanloppu. Tylsä, eikö?”

En tiedä”, Kake väistää.

Huomautan siitä: ”Älä väistele. Sun ei tarvitse esittää mitään mulle.”

En mä esitä. Tarkoitan, että huomenna mä olen vielä aamupäivällä duunissa ja silloin voin lähettää sen sun viestisi avaruuteen. Vai oletko sä luopunut siitä suunnitelmasta?”

En. Nyt jo? Niinkö?”

Niin.”

Aamuun mennessä?”

Niin.”

Sano aika, kellonaika?”

Kake miettii hetken: ”Sopiiko yhdeksältä?”

Yhdeksältä?”

Kake katsoo odottavana. Ymmärrän, että puhumme kello yhdeksästä aamulla.

Sopii”, sanon.

Mulla on huomisaamun jälkeen kaksi vapaapäivää.”

Sillä lailla.”

Lasken, että en mene huomisen jälkeen enää töihin.”

Näillä näkymillä et mene?”

En. Ei mene moni muukaan välttämättä.”

Ei.”

>>>jatkuu>>>




tiistai 22. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Onnittelut Suomen miesten jalkapallojoukkueen menestyksestä ensimmäisissä suurissa arvokisoissa. Sijoitus alkulohkon kolmanneksi kolmella pisteellä on hieno saavutus. Haaleat jatkohaaveet elävät vielä, sillä kolmen lohkon viimeiset pelit ovat vielä käymättä, mutta niissä on nälkäisiä joukkueita, jotka taitavat mennä Suomen ohi. Livetulokset -sivuilla näkyy, että Tshekki, Englanti, Ruotsi ja Ranska ovat varmistaneet paikkansa jatko-otteluissa ennen lohkojen viimeisiä pelejä. Kroatia ja Espanja ovat sijoituksissa vielä Suomen perässä, mutta ohitusvilkut valmiina päällä. Eilisessä pelissä olisi odottanut, että vaihtoja olisi käytetty aikaisemmin, koska olosuhteet olivat niin koettelevat. Silti, hieno ensiesiintyminen kaikkineen koko joukkueelta.









 

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 



 



Kesäpäivän seisaus helteessä. Eilen illalla luimme auringon laskettua parvekkeella omia kirjojamme, Helena Karin Slaughterin Vaikenevaa vaimoa – olen lukenut yhden Slaughterin ja se oli liian jännittävä minulle – ja minä luin loppuun tänä vuonna ilmestyneen uutuuskirjan Suurteoksia. Esseevalikoima, -antologia, jonka ovat toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Kolmaskymmenesviides kirja, jonka olen lukenut tänä vuonna. Mielenkiintoisia, henkilökohtaisella otteella kirjoitettuja tekstejä kirjasta tai kirjoista, jotka ovat olleet lukijalleen erityisen merkityksellisiä. Ehkä eniten pidin Riikka Pelon kirjoituksesta Virginia Woolfin Majakasta ja Koko Hubaran Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä.









sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Hellettä täällä ja hellettä myös Euroopan pelikentillä. Jalkapallokulttuurissa nautin katsoa brassifutista ja afrikkalaisia joukkueita ja pelaajia, kun pallo liikkuu ja peli kulkee. En nauti siitä kyttäämisestä ja paikallaan seisomisesta, mitä nykyään on alettu harjoittaa. Ennen kuljetettiin enemmän, nyt suojataan ja odotetaan, että vastapuoli tulee kintuille. Tanssivasta, liikehtivästä jalkapallosta on tullut nykivää, iloisesta pelaamisesta ryppyotsaista, laskelmoivaa tuloksentekoa. Kun luovuudesta katoaa ilo, jää puurtaminen ja raataminen. Jalkapallo-orjat tekevät tietenkin sitä, mitä heitä käsketään tekemään ja mistä heille maksetaan. Sopimus velvoittaa.










 

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(36)

>>>jatkuu>>>  












Menin tietokoneelle ja hain viiden vuorokauden sääennusteen. Paska. Siellä oli mahdollisesti toteutuva, vajaan vuorokauden mittainen poutaisempi jakso noin kahden vuorokauden päässä tästä hetkestä, mutta sitä seuraisi suurella todennäköisyydellä välittömästi uusi, syvä matala. Se tarkoitti, että emme tule näkemään ikkunoistamme, parvekkeelta, kadulta omin silmin maailmanloppua. Maailmanlopun suora lähetys oli peruttu.

Nauroin ääneen.

Kuulin sen myöhemmin, ääneni, nauruni, kun kelasin päivän puheitani. Jo nauraessani, sillä sekunnilla, sain uuden oivalluksen: Minun ei tarvinnut jättää luureja ja mikrofonia odottamaan kämpille, Siskoveikko -tädin ihanaan asuntoon, vaan voin ottaa ja pitää ne mukana ja äänittää liveä. Minun pitää tehdä niin, suorastaan. Tämä ennakoiva selitysosa on asiaan liittyvää ja asiaankuuluvaa stilisointia. Kertaan kuulijoille, että vaikka tämä äänite ja sitä seuraava tekstitallenne on kronologinen, kronologia on näennäistä. Kun otan tämän nauhoittimen mukaan ja pidän sen päällä ja auki ja kommentoin asioita ja kun en sanaile mitään, ympäristön äänet menevät niin sanotusti nauhalle, nämä muut äänet kuin puhe, mutta ne eivät päädy sellaisenaan tallenteen tekstiosaan. Joudun siis stilisoimaan ja kertomaan havaintojani tai ajatuksiani ja sijoittamaan ne juonellisesti oikeisiin kohtiin.

Havainnollistan: Voin kertoa täydennyksenä esimerkiksi, että parhaillaan sataa rankasti. Vettä tulee oikein kunnolla. Rännit pitävät ääntä. Puhun tämän myöhemmin, jälkikäteen – puheena päälle, eteen ja taakse, miten hyvänsä - ja nämä puheenlisät tulostuvat tietenkin myös tekstinä ja sijoitan, siirrän tekstin täältä takaperoiselta puolelta siihen oikeaan hetkeen, kun kuljin tietyn sadevesirännin ohi ja josta vesi tuli ryöpyten jalkakäytävän asvaltille.


Livelähetys: Suljen telkun ja tietokoneen. Naps. Siirryn keittiöön ja aukaisen jääkaapin oven. Niaaks. Merkkaan paperille ylös mitä pitää ostaa. Jugurtti on yksi. Maitoa. Jokin valmiseines siltä varalta, että illalla tulee uudestaan nälkä. Tai ylipäänsä varalle. Kuka tietää, vaikka en nukkuisi ensi yönä tai en saisi unta? Oikeastaan on ihme, että nukuin hyvin viime yönä ja sitä edellisenä. Eilen illalla myöhään olin ottanut muutaman tuopillisen olutta, joten se selitti osan ja osin. Eilisen osalta. Toissapäivänä taas, illalla ennen kuin menin pehkuihin, maailmanloppu ja sen uhka oli vielä kovin etäinen asia, peräti vajaan viikon päässä tulevaisuudessa.

Kirjoittelen muistiin kaikkea tarvittavaa. Teen tavallaan loppuelämäni tarvikelistaa. Varmistan, että asunnon avain tulee mukaan ja rahalompsa. Takavuosina en käyttänyt ollenkaan käteistä valuuttaa. Olin oppinut siihen samoin kuin koko ikäpolveni. Meidät oli opetettu, koulutettu ja totutettu siihen käytäntöön, että kaikki rahaliikenne, maksaminen, hoitui kännykällä. Kätevää. Pidin sitä hyvänä ja toimivana ratkaisuna, mutta ikävä kyllä rikolliset ja terroristit löysivät tietoturva-aukot ja mikä ei tapahtunut vain kerran, vaan rikolliset olivat jatkuvasti edellä pankkeja ja viranomaistahoja ja pari vuotta sitten alan kehityksessä tapahtui askel taaksepäin. Kalliit rahapainot pääsivät loukuttamaan uudestaan käteistä, sekä seteleitä että kolikoita.

Oliko siinä jo olemassa pelätty käänne tulevaan? Takapakki. Tarkoitan, että jos kehityksessä joudutaan palaamaan edelliseen, vanhentuneeseen, käytöstä kertaalleen poistettuun innovaatioon, joka on pelkkää historiaa, sellainen tapauskulku on äärimmäisen huolestuttava. Se on signaali siitä, että asiat eivät toimi eivätkä ole hallinnassa.

Sama asia tapahtui myös sähköisessä äänestämisessä, siinä uudistuksessa. Ison kampanjan avulla melkein kaikki maailman valtiot siirtyivät sähköiseen äänestystapahtumaan, mutta kriminaalit, nörtit ja alan harrastajat sabotoivat tapahtumia mielin määrin. Väittävät, että Suomessa Aku Ankka tuli valituksi Helsingin kaupunginjohtajaksi, mutta siinä vaiheessa viranomaiset ja tuomarit puuttuivat asiaan ja maailma otti askeleen taaksepäin. Tai harppauksen.

En väitä, että Suomi on ja olisi yhtä kuin maailma, mutta tiedotusvälineiden mukaan ja sikäli kuin niiden sanomaan voi uskoa, Suomi oli niitä edelläkävijämaita, joka piti voimassa ja pyrki viimeiseen asti, viimeiseen katastrofaaliseen epäonnistumiseen saakka pitäytymään sähköisessä äänestyskäytännössä ja siirtämään kaiken mahdollisen viranomaisasioinnin verkkoon. Mikä ei onnistunut. Mikään ei onnistunut.

Minulla on siis rahalompsa mukana taskussa, kun lähden ulos.

Huomautan hienokseltaan huvittuneena, että kun vertaan itseäni tätiini, Siskoveikko Suomeen, minä edustan suhteellisen epänaisellista linjaa päinvastoin kuin Siskoveikko. En meikkaa eikä minulla ole käsilaukkua. Minulla on taskut. Pidän enemmän miesten tyylistä. Ostan vaatteeni mieluummin miesten mallistosta, koska silloin esimerkiksi takeissa ja puseroissa on enemmän hyödyllisiä taskuja kuin naisille tarkoitetuissa malleissa. Olen huomannut tämän. Olen odottanut muutosta asioissa ja tyylissä, mutta sitä ei ole näkynyt eikä tapahtunut.

Pitäisikö matkia arvoisaa tätiä niin paljon, että lähtisin muuttamaan sukupuoltani ja siirtyisin penisostoksille? Tosin taidan olla myöhässä liikkeellä.

Painan oven lukkoon perässäni. Muistin saman tien, että roskis on täynnä. Kaivan avaimen esiin, menen takaisin sisälle ja haen pullistelevan roskapussin keittiön allaskaapista.

Olen rohkea ja ajan hissillä alas. Mietin nimittäin sitä, että kuinka kauan sähkö pelaa ja sähkökoneistot? Kuinka kauan kaikki pelaa? Ihmettelen myös, että esimerkiksi televisiossa kuuluttajat ja meteorologit ja kaikki suorissa lähetyksissä esiintyvät, käyttäytyvät niin kuin ennenkin ja niin kuin tässä hetkessä ei olisi mitään erikoista tai ylimääräistä latausta? Onko tämä käytös heillä geeneissä? Ovatko he paukuttaneet läksynsä päähän niin täysin, että he toimivat automaattiohjauksella? Vai pitävätkö he vain pokeria?

Uskaltauduin hissiin ja ajoin alas pohjakerrokseen. Ulos hissistä ja pihalle. Käännyn seinänviertä lukitun jätekatoksen eteen, avaan oven, vien jätökseni lähimpään puolityhjään jäteastiaan ja palaan pihalle.

Jos en selostaisi tätä, mikrofoni äänittäisi vain askeleeni, raps, raps ja raps, oven avautumisen ja jäteastian kannen vaimean kolauksen.

Minulla on sateensuoja mukana, mutta parhaillaan ilmassa on pelkkää tihkua. Pidän sadesäästä. Pidän syksystä. Olen niitä ihmisiä, jotka ilahtuvat, kun päivät lyhenevät ja pimeä valtaa maan yhä varhemmin ja varhemmin. Silloin on luvallista polttaa kynttilöitä.

Seuraava ajatus on minne ja mitä? Mitä haluan syödä? Burgerin tai pizzan, kestosuosikkeja. Kananuudeli? Jotain perinneruokaa, perunasoselaatikkoa tai makaronilaatikkoa? Spagetti a la Bolognese?

En osaa päättää. Tulen Mäkelänkadulle. Ohitan oman lähikauppani. Kävelen sen ohi ja mietin, että ostan sieltä palatessani tarvittavat ostokset. Huomaan, että kauppa on auki normaalisti. En tiedä mistä päättelen asian, sillä en astu sivuun enkä kokeile vetää ulko-oven hanikasta varmistaakseni, aukeaako ovi vai ei, vaan kävelen eteenpäin.

Aurinko, ajattelen. Sateesta pitävänä sadeihmisenä minun ei pitäisi toivoa auringonpaistetta, mutta yritän manata silti aurinkoa tulemaan esiin. Tänään tilanne on poikkeuksellinen. Manaan tuulta puhaltamaan taivaan harmaina kattavat pilvet pois. Haluaisin nähdä onko kaikki ennallaan maailmankaikkeudessa?

Kävelen kävelemistäni ja lopulta Sture Jazzin kilpi häämöttää kauempana edessäni risteyksen tuolla puolen. Pysähdyn. Jään katsomaan autoja. Olen huomioinut ne kaiken aikaa, ohitseni vyöryvän liikenteen ja siitä erityisesti kaikki bussit. Mutta nyt jään seisomaan aloilleni ja katson varta vasten kaikkia autoja ja ratikoita, jotka kulkevat. Olen joskus kysellyt itseltäni huvikseni mihin nämä kaikki ihmiset ovat menossa ja vieläpä tällaisella kiireellä? Sama kysymys on jäljellä. Mietin säilyykö liikenne yhtä kiihkeänä huomenna, ylihuomenna? Kuinka kauan? Missä vaiheessa väki luovuttaa ja toteaa, että ei ole tarkoitusta lähteä eikä säntäillä enää minnekään. 

>>>jatkuu>>>