>>>jatkuu>>>
Maailma tuli valmiiksi.
Tällaisia ajattelen ja olen samalla epävarma ja epätietoinen: Kun kaikki ympärillä näyttää normaalilta ja näyttää jatkuvan entisellään, entistä rataansa, alan epäillä, että olen itse täysin väärässä ja käsitän kaiken näkemäni vikaan. Ehkä mitään asteroidia ei olekaan uhkaamassa maan olemassaoloa? Voiko olla mahdollista, että näen unta, painajaista? Uneen liittyvät silloin myös tiedotusvälineet, mutta toisaalta unet ovat kaikkivoimaisia. Unissa mikään ei ole mahdotonta. Unissa ei ole mitään järkeä.
Mietin riittääkö minulle ja täytynkö kolmioleivästä? Siinä tapauksessa voisin nauttia jotain tällaista kevyttä esimerkiksi Sturessa? Esimerkiksi, jos pääsen vielä tänään sinne sisälle? Mietin ja tunnustelen oloani. Seison pizzerian vieressä. Tuoksut viekoittelevat nenää. Kuluu muutama tarkoitukseton minuutti ja viimein avaan pizzapaikan oven ja työnnyn sisälle lämpöön ja tuoksuun. Kävelen tiskille. Riisun luurit päästä ja laitan ne reppuun. Nähdään myöhemmin.
Livelähetys kaksi: Kun olin syönyt ja tuumin lähdenkö menemään vai ei aivan vielä ja otin luurit repusta, panin ne päähän, korvilleni ja käänsin mikrofonin ottavasti, Kake ilmestyi ovesta. Yllätys.
”Hei”, hän sanoo. ”Sinä täällä?”
”Syömässä”, vastaan. Nostan luurin toista sakaraa sen verran sivuun, että kuulen yksikorvaisesti ympäristöäni. ”Niin kuin näkyy.”
Vasta sen sanottuani muistin, että minun piti olla vihainen Kakelle. Olin illalla suuttunut hänen kommentistaan. Olin poistanut hänet elämästäni, listoiltani, mutta nyt kun näin miehen, ilahduin. Outo juttu. Onko? On.
”Kiva nähdä sua”, Kake sanoo.
”Samoin.”
Luikuri, moitin mielessäni itseäni.
”Näin sut ikkunasta”, Kake sanoo.
”Aha.”
Kake jatkaa: ”Pitäisikö mun syödä jotain?”
”Suosittelen”, suosittelen.
”Mitä sä otit?”
”Pepperonin.”
”Oli hyvä, oletan?”
”Oli.”
”Jäätkö mun seuraksi siksi aikaa?”
Mietin hetken: ”Sopii.”
”Äänitätkö sä?” Kake kysyy.
”Kyllä.”
Kake katselee minua, kasvojani, luureja, mikrofonia. En tiedä mitä hän katsoo?
”Hyvä”, hän sanoo.
Jään istumaan ja odottamaan. Kun en puhu ja kun pizzeriassa ei ole ääntä, äänitys pysyy pelkkänä oletusarvona. En tiedä mikä hienous tässä laitteessa on, mutta kun se alkaa äänittää, se joutuu tasoittamaan aluksi äänensäätöä ja -voimakkuutta, mutta se korjaa niitä myös jälkikäteen. Se tuo mieleen saman ongelman, joka vaivaa välillä iPhonessa tai ainakin minun vanhassa kännykässäni: Känny jää ikään kuin miettimään. Kirjoitan viestiä, painan näppäimiä, siis näytöllä, mutta ruutuun ei ilmesty esille mitään, mutta kun jään odottamaan hetkeksi, kohta tapahtuu, teksti tulvii näkyviin nopeammin kuin kirjoittaisin sitä, mutta silti järjestyksessä kirjain kerrallaan. Jos olen näppäillyt oikein, teksti toistuu oikein. Oletan, että äänen tasapainottamisessa on kyse samansukuisesta asiasta?
Kake on tehnyt tilauksensa ja palaa istumaan minua vastapäätä.
”Saanko mäkin sanoa siihen jotain?” hän kysyy.
”Ole hyvä. Se meni jo tallennukseen.”
”Menikö?”
Kake tarkastelee jälleen minua, kasvojani. Tekee mieli kysyä mitä katsot? Onko kasvoissa jotain vikaa? Tämä on stilisointia, jälkikäteistä ja samoin on paljon muutakin tästä olevaisesta. Esimerkiksi kaikki heitot tyyliin: Kake sanoi. En puhu näitä mikille, en analysoi Kaken ilmeitä ääneen juuri sinä hetkenä, kun hän istuu siinä edessäni kädenojentaman päässä, vaan myöhemmin. Kuulija, lukija huomaa, että stilisointi on tarpeen. Autenttisuus on tavoite, mutta sitä ei saavuta täydellisenä.
”Sä suutuit mulle”, Kake sanoo. ”Pyydän anteeksi.”
”Saat.”
”Mä en ollut eilen iltayöstä terävimmilläni.”
”Etkö?”
”En.”
Kake katsoo ulos ikkunasta kadulle ja takaisin minuun: ”Mitä muuta? Menikö se mikrofonin kautta?”
”Meni. Mitäpä tässä.”
”Maailmanlopun meininki.”
Kake hymyilee hieman. Hän ei ole leveästi hymyilevä tapaus. Hän ei hohottele ääneen. Hän ei kerro vitsejä. Aika totinen tyyppi.
”Mä menen yöksi töihin”, Kake sanoo.
Nyökkään.
”Teen aamun perään. Olen pystyssä yhdelle duunikaverille aamuvuoron ja sovimme, että mä teen sen huomenna. Sovimme siitä monta päivää sitten. Ennen tätä kohellusta. Millä nimellä sä kutsut tätä tilannetta ja todellisuutta? Miltä kohellus kuulostaa?”
”Sopii hyvin.”
”Oma parhaasi? Kerro mikä on sun paras versio tästä oudosta ajasta?”
”Maailmanloppu. Tylsä, eikö?”
”En tiedä”, Kake väistää.
Huomautan siitä: ”Älä väistele. Sun ei tarvitse esittää mitään mulle.”
”En mä esitä. Tarkoitan, että huomenna mä olen vielä aamupäivällä duunissa ja silloin voin lähettää sen sun viestisi avaruuteen. Vai oletko sä luopunut siitä suunnitelmasta?”
”En. Nyt jo? Niinkö?”
”Niin.”
”Aamuun mennessä?”
”Niin.”
”Sano aika, kellonaika?”
Kake miettii hetken: ”Sopiiko yhdeksältä?”
”Yhdeksältä?”
Kake katsoo odottavana. Ymmärrän, että puhumme kello yhdeksästä aamulla.
”Sopii”, sanon.
”Mulla on huomisaamun jälkeen kaksi vapaapäivää.”
”Sillä lailla.”
”Lasken, että en mene huomisen jälkeen enää töihin.”
”Näillä näkymillä et mene?”
”En. Ei mene moni muukaan välttämättä.”
”Ei.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti