Kun kuu kääntää kasvot(48)

 >>>jatkuu>>> 

Kun olen ollut sattumoisin jonkun toisen marsnautin boksissa ja tällä on ollut näyttö toiminnassa, siinä on ollut esillä poikkeuksetta joko näytönsäästäjäoletukseksi annettu yhdeksän kameran ruudukko tai sitten jonkun kameran kuva koko näytöllä ja jota kamerakuvaa olemme sitten katselleet ja seurustelleet samalla tai toimittaneet asioitamme. Meillä on keskinäistä välttämätöntä yhteydenpitoa ja tiedottamista ja yhteisiä työprojekteja. Varsinainen iso auditorio puuttuu Mars 2028 -avaruusaluksesta, -asemalta, mutta puute on korvattu muulla tavoin toimivalla, kattavalla yhteydenpidolla. Yksi suosittu muoto on keskustella tietokoneiden välityksellä. Se on käytännössä samanlaista kuin viimeiset yli kymmenen vuotta käytössä ja mahdollisia olleet live-puhelinyhteydet. 

>Matkavuorokausi 78> 

Jatkan vielä tänään ja ehkä myös huomenna. Maa -planeetalta ei kuulu mitään uutta eikä erikoista, mutta sieltä tulee edelleen viestejä. En ole henkilökohtaisesti hoitamassa viestiyhteyksiä enkä ole kiinnostunut niistä suuremmin. Ilmaus on tietenkin väärä. Tarkoitan, että en ole seuraamassa uteliaana ja sensaationnälkäisenä miten maailmanlopuntilanne kehittyy maassa? En ole edes järkyttynyt. Ihmettelen hieman sitä.

Monet syyt vaikuttivat osaltaan, että kiinnostuin niin syvästi Jenni Susa Aiton radioviestistä. Yksi syy palautuu maahan, tarkemmin Suomeen ja vielä tarkemmin Helsinkiin. Menen näitä tarkennuksia läpi otos kerrallaan. En ole maininnut tätä ennen tässä radioviestin liitteessä, että olen syntyperäinen helsinkiläinen, syntynyt ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Itä-Pasilassa, Vallilan kupeessa, näköyhteyden päässä sekä Mäkelänkadusta, Mäkelänrinteen uimahallista että Kumpulan siirtolapuutarhasta. Yllätyin, kun kuulin, että siirtolapuutarhan tilalla on nyt jättihalli ja harjoitushalleja. Tai en yllättynyt, sillä tarkemmin muistellen siitä oli puhetta ja kiistaa niihin samoihin aikoihin, kun kirjoitin ylioppilaaksi ja siirryin sitten Amerikan mantereelle.

Kun luin ensin Siskoveikko Suomen päiväkirjaosuuden, tajusin, että me olimme naapureita. Paljon mahdollista, että olemme asuneet jopa samassa kerrostalossa tai ainakin lähinaapurissa. On yhtä mahdollista, että olen nähnyt kahdeksan vuotta sitten edesmenneen Siskoveikon liikkumassa lähistöllä. En kuitenkaan tiedä henkilön ulkonäköä. Ihmiset liikkuvat ympäristössään omien aikataulujensa mukaan ja kun nämä aikataulut ovat muodostuneet, niistä tulee helposti pysyviä käytäntöjä, joten siltä puolelta tarkasteltuna ei herätä ihmetystä, että jopa suurkaupungeissa näkee usein samoja naamoja samoihin aikoihin.

Olennaista tässä on, että kaikki tiedot katujen ja kaupunginosien osalta ja jotka on kirjattu ylös Siskoveikko Suomen päiväkirjaan, ovat yhtä lailla myös minun nuoruudenmaisemaani ja -muistojani. Herkistyin sille lukiessani tätä hänen päiväkirjaosuuttaan.

Jenni Susa Aito on puolestaan nuorempaa ikäluokkaa. Hän kertoo ja kuvailee tietenkin myös tuttuja Helsingin ja Vallilan kulmia, mutta lisänä tulevat nämä lannistavat tiedot muuttuneista alueista. Mietin lukiessani miksi kannan huolta tai tunnen niin ikävänä ja raskaana sen, että esimerkiksi Kumpulan siirtolapuutarha on menetetty ja minun lapsuudenmaisemani on hävitetty? Minähän olen ollut ja viettänyt pitkän osan tähänastisesta, lyhyestä elämästäni Amerikan Yhdysvalloissa ja käynyt Suomessa vain lomilla eikä aina edes silloin. Mitä minä välitän ja piittaan Suomen nykyisyydestä ja asioista?

Vielä vähemmän nyt, kun olen avaruuden kansalainen. Ymmärsin, että se taisi olla juuri se seikka, joka veti eniten haikeaksi, samoin tietoisuus siitä, että en näkisi näitä tuttuja maisemia enää koskaan. Tähän asti olin laskenut ja kuvitellut, että se mikä voi tapahtua, korkeintaan ja pahimmillaan, on oma kuolemani, mutta tätä toisin päin tapahtuvaa tuhoa en ole kyennyt ottamaan huomioon. On asioita, joita ihmisen on vaikea kuvitella tai hahmottaa.

Roy keskeytti videopalaverin merkeissä: Hän tiedotti, että Maa -planeetalta on tullut viimeksi viesti ja yhteydenotto neljäkymmentäviisi minuuttia sitten. Maahan on lähetetty radioviesti, jossa kysytään tilannearviota. Teoreettinen ja todellinen arvio siihen kuinka pitkä aika kuluu viestin siirtoon maapallolle, siihen vastaamiseen ja paluuviestiin Mars 2028 -avaruusalukselle on pitkällisen keskiarvon mukaan korkeintaan kolmekymmentäviisi minuuttia. Aika on ylittynyt tähän mennessä kymmenellä minuutilla. Carolyn seuraa tilannetta kaiken aikaa.

Sen jälkeen Roy poisti videoneuvotteluyhteyden ja otin tarkkailuun ensin yhden kameran ja sitten toisen. Tarkastelin sitä avaruudenosaa, joka on takanamme ja jäämässä joka hetki kauemmaksi. Kamerakuvassa ei erottunut mitään leimahdusta tai valonvälähdystä. Tähtiä mustassa taustassa. Sen näköinen näkymä, että tuli heti mieleen, että emme taatusti löydä koskaan takaisin omalle planeetallemme. Vaikka se olisi olemassa ja säilyisi - pidän auki vaihtoehtoa, että tietokone on saanut päähänsä sepittää vaikka lennokkaan dekkarin tai selitys on jokin muu - meidän on mahdotonta löytää Maa -planeettaa omin avuin avaruuden keskeltä. Signaali, joka on tullut ja seurannut meitä maapallolta, on ainoa yhdyssiteemme sinne.

Tämä ei ole täysi totuus. Tämä on ajatus ja epäilys, joka täytti mieleni, kun katsoin kameran näyttöä.

Tiedän, että aurinko on toinen, käytännössä jatkuvasti valmiina oleva kohde, jonka avulla avaruudenkulkija voi paikallistaa sijaintinsa, mutta silti Mars 2028 -avaruusasema on määrittänyt sijaintinsa tähän asti Maan kautta ja siellä olevan lennonjohdon kanssa yhteistyössä.

Otin parempaan tarkasteluun toisen kameran. Sama tulos. Ajatukseni oli, että vaikka törmäys ei erottuisi tältä etäisyydeltä tai jäisi jonkin välissä olevan, ison massan taakse peittoon, törmäyksen valonväläys voi erottua jossain sivulla olevissa massahitusissa tai avaruuden kulkijoissa.

Ei mitään.

Otin oman tekstini esiin. Se on tämä liiteosio.

Kerron yleisesti elämästämme Mars 2028 -avaruusaluksella ja -asemalla. Aluksen pyörimisliikkeen ja osapaineistuksen ansiosta liikkuminen tapahtuu samoin kuin maan päällä, sillä erotuksella, että painovoima on pienempi. Ei kannata juosta eikä pomppia, jotta ei kalauta päätään kattoon. Katto ei ole korkealla, sattuneesta syystä. Meillä ei ole sentään avaruuspukuja päällä. Hapensaanti on turvattu kierrätyksellä ja energiaomavaraisuus toimii aurinkopaneelien avulla.

Mars 2028 -avaruusalus, -asema liikkuu moniosaisen, avatun avaruuspurjeen työntövoiman avulla. Teoriassa niin on tapahtunut ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kokeilu käytännössä. Toistaiseksi arvio on positiivinen. Energiankulutus on ollut tähän mennessä pienempi kuin sisään talteen otettava energiamäärä. Akkukapasiteetti on tällä hetkellä täysi. Energian suhteen tilanne on hallinnassa.

Elämä ja olosuhteet Mars 2028 -avaruusasemalla ovat samantapaiset kuin sukellusveneessä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta sukellusveneessä olosta, mutta astronauttikouluttajat käyttivät tätä vertausta ja rinnastusta. Jos ihminen kärsii suljetun paikan kammosta, hänestä ei ole astronautiksi.

Mars 2028 -avaruusasemalla on peilejä. Peilit ovat pieniä, suurimmat on sijoitettu boksien alaslaskettavien kenttävuoteiden viereen niin, että havaitsija saa harhan isommasta tilasta ja siitä, että hän ei ole yksin. Kun peili on oikean kokoinen, siitä ei näe ilman muuta omia kasvojaan eli ei joudu olemaan koko ajan itsensä kanssa kasvotusten, mutta kun haluaa nähdä peilikuvansa, se onnistuu heti.

Käytävillä ei ole peilejä. Se on turvallisuus- ja orientoitumistekijä. Peilit erehdyttävät ja siksi niiden käyttö pitää olla laskettua ja järkeistettyä.

Valonlähteinä ovat lämpöä tuottamattomat, matalavirtaiset ledit. Yleisvalaistus ja kohdevalot. Tähän mennessä olen todennut, että boksin kohdevalo riittää hyvin lukemiseen. Paperisia kirjoja ei ole käytössä, mutta jokaisella marsnautilla on oma lukulaitteensa ja siellä yleislukuvalikko ja omat suosikit. Kännyköitä ei ole eikä käytetä. Kännykkäverkko ja -käytännöt rajoittuvat maan päälle. Jokaisen marsnautin käytössä on henkilökohtainen tietokone, joka on yhdistetty keskustietokoneeseen, mutta henkilökohtaisen tietokoneen nimiöosa on suojattu käyttäjän omalla salasanalla. Pieni pala yksityisyyttä avaruuden äärettömyydessä.

Roy keskeytti seuraavalla, ajankohtaisella tiedotuspalaverilla. Väliaikatietona Maan radiohiljaisuus on kestänyt puolitoista tuntia. Jossain välissä Roy kysyi minulta erikseen olinko hereillä? Se vaikutti minusta siltä, herättelyltä: ”Frans, are you there?”

Voi olla, että olen liian hiljainen amerikkalaisen ja amerikkalaisten mielestä?

Minulta vei hetken tajuta, että hän tarkoitti minua.

”Huhuu”, Roy ehti lisätä.

”I’m here. I’m fine”, vastasin.

”Have you some ideas?”

Hyvä kysymys, sillä minulla oli ajatus ja oma visioni. Kerroin sen. Ehkä asteroidi, joka lähestyi maata, työnsi edellään painovoimakenttää, joka käänsi ja vääristi maasta ulos avaruuteen lähtevät radiosignaalit ja oli kääntänyt niitä ennen varsinaista törmäystä. Kuinka iso tämä kenttä oli, oli oma lukunsa. Siksi emme tienneet onko törmäys tapahtunut vai ei?

”Yes”, Roy sanoi, astetta innostuneemmalla äänenpainolla ja heitti tämän tuoreen ajatuspallon eteenpäin Carolynille: ”Carolyn, what you think about that?”

Carolyn sanoi, että hänen kannattaa ilmeisesti jatkaa yhteyden hakua. Hän kehui minun ajatustani: ”You are clever, Frans. Thank you.”

Kiitos lämmitti mieltäni.

”Frans?” Roy kysyi seuraavaksi.

”What?” vastasin.

”Any other clever ideas?”

Jouduin sanomaan, että ei ole nyt mielessä. En kertonut enkä paljastanut sitä visiota, että mitä jos maapallo on kaapattu? En ollut valmis esittämään vielä sellaista hypoteesia. Jos vieraan valtakunnan avaruusalus, -asema oli asettunut hallitusti Maa -planeetan viereen ja samalla sille näkymättömälle linjalle, joka kulki maasta Mars 2028 -avaruusasemalle, iso kohde saattoi estää ja vääristää lähetettävät radiosignaalit. Nämä tulokkaat olivat saattaneet myös napata kaikki maasta lähtevät radiosignaalit ja vaientaa ne.

En maininnut kuitenkaan näitä hypoteeseja. En liioin sitä mikä oli saanut minut ajattelemaan moista.

Jenni Susa Aito, sanoin mielessäni. Toivottavasti olet hengissä ja voit hyvin.

Roy päätti palaverin ja kehoitti erikseen minua laittamaan mietintämyssyni päähän.

”I’ll do it”, vastasin.

”Bye, bye”, Carolyn heitti väliin oman tervehdyksensä.

”Bye”, vastasin.

Terveisiä Taavetista

  

Illalla kaksi rusakkoa loikki Vallitiellä, saattoivat olla molemmat nuoria yksilöitä. Näitä luontoelämyksiä on, kun tarkkailee maisemaa ja taivasta. Muistelin, että en ollut nähnyt eilisen aikana pääskysiä. Joko ne lähtivät etelään? Luimme Helenan kanssa parvekkeella hämärän tuloon asti, Helena Rex Stoutin dekkaria ja minä Cormac McCarthyn Rajatrilogian kakkososaa Matka toiseen maailmaan. Susitarina. Tähän mennessä, sata ensimmäistä sivua, tiine naarassusi on mukana kertomuksessa ja kuusitoistavuotias nuorukainen, joka virittelee ansarautoja eläimelle ja onnistuu pyydystämään sen. Hän ei kuitenkaan tapa sitä, vaan lähtee kuljettamaan sitä pois maasta, Meksikon vuorille. Varhainen luonnonsuojelija tai mistä lie muusta syystä, vaikka ei ole selvinnyt, mitä vuotta kirjassa eletään. Toisaalta Amerikassa on tainnut olla myös vanhastaan luonnonystäviä ja luonnonmukaisen elämän kannattajia.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen olimme aamu-uinnilla Sorosenselän rannassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut kymmenen päivää ja vesi oli jäähtynyt hieman. Olemme käyneet tässä välillä mustikassa tai tehneet aamuisin vaihteeksi kävelylenkkejä. Emme ole nähneet tänä uimakautena kuikkia rannassa, vaikka luulin alkukesästä kauempana lentävää lintua kuikaksi. Menivätkö ne tänä vuonna pesimään muualle vai epäonnistuiko pesiminen? Eilen satoi vihdoin ja tänään aamu valkeni kosteana ja usvaisena. Luin eilen loppuun Cormac McCarthyn Rajatrilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset. Se sijoittuu viime vuosisadan puoliväliin Texasiin ja Meksikon rajantakaiseen, karuun alueeseen. Pidin kirjasta. Kävin lainaamassa valmiiksi seuraavat trilogian osat, joten lukuturvallisuus on taattu. Teksti minun makuuni.

Kun kuu kääntää kasvot(47)

 >>>jatkuu>>>  

Käytännössä kukaan Mars 2028 -avaruusaluksella ei ihmetellyt eikä ihmettelisi eikä varsinkaan kyseenalaistaisi työtoveriensa tekemisiä. Siinä mielessä kukaan ei olisi välttämättä ihmetellyt puuhailujani, mutta tunsin oloni silti paremmaksi, kun pysyin hiljaisessa, kirjallisessa taltioinnissa.

Tästä liitteestä näkyy muodostuvan osapäiväkirja. Olen mukana tekemässä kahta päiväkirjaa yhtä aikaa, työ- ja epävirallista omaa päiväkirjaa. Sisällöltään ne poikkeavat toisistaan. Jenni Susa Aiton radioviesti on päiväkirja, joka sisältää sitä edeltävän, vanhemman, toisen henkilön päiväkirjan ja kun nyt jatkan tätä radioviestiä omilla huomioillani, olen siinä koosteessa mukana kolmantena tekijänä ja tasona.

Ei haittaa.

Kun huomasin, että en onnistu tuomaan sanottavaani julki lyhyesti, päätin jaotella tekstin jollain tapaa ja sopivimmalta tuntui käyttää matkavuorokausien lukemaa.

Luin läpi tähän mennessä kirjoittamani. Siitä saa tai jotkut saavat kenties väärän kuvan koskien sitä hetkellistä keskustelua, jonka kävin toissapäivänä Carolynin kanssa. Muutamia ajatuksia kävi omassa mielessäni, mutta ravistelin ne pois. Mitään seksiin viittaavaa ei tapahtunut ja jos siinä oli olevinaan jotain, se oli pelkästään omaa kuvitelmaani.

En lähde kuitenkaan poistamaan kirjoittamiani rivejä, koska haluan dokumentoida mahdollisimman suoraan ja kritiikittömästi. En ole maininnut vielä, että astronautin koulutus sisälsi myös raportoinnin perusasiat ja käytännön harjoitteita. Painotus raportoinnissa on kattava eikä valikoiva. Valikoinnin vaarana on, että se johtaa sensuurin ja sen vahvistamana ennakoivaan itsesensuuriin.

Jos pyrin raportoimaan kunnolla ajatukseni ja huomioni tulevasta, mahdollisesta uudesta ihmispopulaatiosta, jonka alkuasetelmana on nykyinen Mars 2028 -avaruusalusmiehistö, raportti sisältää olennaisimpana sen, että populaatiossa on yksi kantaäiti, tavallaan pesän aito kuningatar. Hedelmöittäjäkandidaatteja on seitsemän, eri-ikäistä urosta. Laskennallisesti populaation ensimmäiseksi hedelmöittäjäksi on järkevintä valita ryhmän vanhin uros, tässä tapauksessa kapteenimme Roy. Hän on neljänkymmenenkahden. Lisäetuutena hänellä on näyttö hedelmällisyydestä. Lyhyessä, jo aikoja sitten päättyneessä avioliitossaan, hänellä on silloisen vaimonsa kanssa tytär, joka jäi avioerossa vaimolle ja joka tytär ei ole ollut sen jälkeen tekemisissä isänsä kanssa muuten kuin muutaman satunnaisen kerran. Psykologisesti arvioiden Roy ja hänen tyttärensä eivät ole kiinteässä ihmissuhteessa keskenään. Heillä ei ole henkistä eikä emotionaalista sidosta.

Raportti jatkuu niin, että on ilmiselvä etu, että Roy on saanut tyttöperillisen. Todennäköisyys sille, että Royn seuraavaksi raskaaksi tekemä nainen synnyttäisi myös aikanaan tyttövauvan on fifty fifty eli mahdollisuudet ovat yhtä suuret siihen, että seuraava perillinen on tyttö tai poika. Tilastollisesti on kuitenkin jokin todennäköisyyden taipuma siihen suuntaan, että perilliseksi tulee myös toisella kertaa tyttö. En ole itse varma tästä, mutta hyväksyn määritelmän.

Potentiaalisten seitsemän miessiittäjän tai riittää, jos mainitsen siittäjän - näiden seitsemän joukossa on myös toinen mies, joka on antanut todistettavan näytön kuntoisuudestaan tällä alalla. Varakapteenimme Dusan, joka on iältään kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän on ollut naimisissa ja on yhden nuorukaisen, pojan isä. Dusanin vaimo ja poika ovat molemmat kuolleet vuosia sitten liikenneonnettomuudessa.

Seitsemän hengen siittäjäpopulaation iät ovat tällä hetkellä vanhimmasta nuorimpaan lueteltuina: 42, 39, 36, 35, 31, 26 ja 24. Olen nuorin listassa. Jos laskee, että vanhin uroksista siittää lapsen populaation ainoan naaraan kanssa ja tekee oletuksen, että syntyvä lapsi on tyttö, kestää yli kymmenen vuotta ennen kuin tämä esikoistyttö tulee sukukypsäksi. Silloin geeniperimän pitämiseksi mahdollisimman runsaana on järkevintä, että joku toinen eli muu kuin kantaisä, hedelmöittää toisen polven naaraan. Käytännössä joku nuoremmista listassa mainituista uroksista, vaikka he ovat kukin vanhenneet osaltaan tällä välin.

Tällä laskennalla olisin mukana, jos käyttää sellaista ilmausta, vasta toisella kierroksella. Olisin siihen aikaan arviolta neljänkymmenen, jos olettaa, että olen vielä hengissä.

Tämä raportointi kävi melkein vaistomaisena pääpiirteittäin mielessä, kun aloimme koko miehistö porukalla keskustella ja kukin tietenkin itse yksinään tahollaan miettiä lisänä näitä outoja tulevaisuudennäkymiä. Tarkennan, että keskustelu, jota kävimme toistemme kanssa, koski vain maapallon uhkaavaa tilannetta. Emme menneet asioiden edelle. Se väistämätön jatkoajatus, että jos huonoin vaihtoehto kaikista toteutuu, olemme tietojemme mukaan viimeiset ihmiset maailmankaikkeudessa ja mitä toimia se edellyttää, nämä ajatusrakennelmat olivat kunkin meidän marsnauttimme oman pään sisäisiä.

Sitten tapahtuu, että Carolyn naurahtaa minulle ja sanoo, että hänellä on jotain spesiaalinäytettävää henkilökohtaisesti minulle ja ensimmäinen reaktioni on, että puhuit, hyvä Carolyn, väärälle miehelle. Sinun pitää valikoida seurasi vanhemmasta kaartista.

Olin huojentunut, kun Carolyn ojensi minulle Jenni Susa Aiton radioviestin tallenteen: ”This is to you. I noticed the Language. It’s your’s. Do what you like.”

Salainen kirjoitusprojekti jatkuu. Kävimme syömässä. Eli kävin syömässä ja siellä oli kaksi muuta marsnauttia, enemmän nuorisokerhoa. En osallistunut keskusteluun. Se koski asiallisesti matkan pituutta ja reittiä, navigointia. Toinen nuorista, suhteellisen nuorista, oli ohjausvastuussa ja selitti asioita yhtä paljon itselleen kuin muille. En kiinnostunut. Palasin perunavaraston kautta omaan boksiini.

Perunavarastossa on osassa tasainen, sopiva lämpötila ja kosteus perunan säilytykseen ja osassa vastaavasti on käynnissä idätys. Tarkistin lämpötila- ja kosteuslukemat, merkitsin ne ylös seurantataulukkoon ja totesin, että ei ole tarpeen tehdä muutoksia.

Mars 2028 -avaruusaluksessa, -asemalla on umpikuori. Ikkunat on jätetty pois turhina. Ikkunoina avaruuteen toimivat erikoisvahvisteiset kamerat ulospullistuvine suojakupuineen, jotka laitteet muistuttavat verraten paljon maan päällä julkisissa tiloissa niin ulko- kuin sisäkäytössä olevia, parin vuosikymmenen aikana tutuiksi tulleita, tummennetun suojakuoren sisällä olevia valvontakameroita. Omista monitoreistamme näemme ulos eri suuntiin. Kameranäkymässä on yleisnäkymänä kaikkien yhdeksän kameran näyttämä ja siitä voi valita vuorotellen yhden näkymän isompana. Kameranäkymä on meillä luonnollisesti näytönsäästäjänä, mutta jokainen marsnautti voi toki valita myös jonkin toisen näytönsäästäjän.

Yhdeksän kameran palapelistä on aina yhdestä kolmeen kameraa poissa päältä, koska kameran suuntaaminen suoraan kohti aurinkoa ei ole mielekästä.

Olen nähnyt tähän mennessä vain yhden marsnautin käyttävän erilaista, omavalintaista näytönsäästäjää. Dusan, varakapteenimme on ottanut näytölleen vanhan Rolls Roycen kuvan. Oletan, että kouluttajapsykologimme eivät olisi huolissaan tästä valinnasta. Toisin olisi, jos näytönsäästäjänä toimisi vaikka vanhoja kuvia menehtyneistä vaimosta ja lapsesta. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Käsikirjoitukseni P. on sivulla seitsemänkymmentäneljä. Se on kulkenut arjessa ja pyhinä mukana kuukauden eli eteneminen on ollut verkkaista. Alkuidea ja sysäys alkaa ladella sanoja peräkkäin on jäänyt puoliksi matkan varrella tulleiden juonenkäänteiden ja lisäteemojen alle. Vastustin alussa houkutusta lähteä naputtamaan jotain tällaista uutta, antaa sen vallata mieleni, koska tiedossa oli, että kesällä tulee puuhattua myös muuta. Tärkeitä projekteja, uiminen, marjastaminen, jalkapalloa televisiosta, lomaviikko, jolloin suunnittelemme vuokraavamme auton viikoksi ja käymme tähän tietoon Helsingissä ja Kajaanissa. Lukukirjaksi valikoin uuden kirjailijatuttavuuden Cormac McCarthyn kirjan Kaikki kauniit hevoset. Cormac McCarthy on yksi monista kirjailijoista, jonka teoksia olen tutkaillut kirjastossa käydessäni ja otin vihdoin tämän Rajatrilogian ensimmäisen osan. Olen lukenut nyt kolmasosan siitä. Olen luetussa tekstissä ja tarinassa kiinni ja kirjailijan kieli elävöittää kuivaa preeriaa ja erämaata.

Terveisiä Taavetista

  

aamujuna Helsinkiin

Kirja, jota en lukenut. Olen katsonut kirjastossa aina silloin tällöin Pascal Mercierin kirjaa Yöjuna Lissaboniin. Kirjan nimi on hyvä, samoin kansi houkuttaa, tumma, sinivioletti holvikäytävä. Blogit.fi -sivuilla joku bloginpitäjä mainitsi kirjan. Olin kiireinen enkä jäänyt lukemaan postausta, mutta päätin, että minun täytyy lainata tämä kirja ja tutustua siihen. Luin sivulle 190. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun asti, mutta ahdistuin, kun ajattelin, että tekisin niin. En innostunut kirjan tyylistä, epäsuorasta kerronnasta, en päähenkilöstä, en nähnyt mitään romanttista tai seikkailullista lopettaa opetustyö kerrasta ja paeta suin päin muille maille. En pitänyt näistä niin helposti eteen tarjoutuvista sattumista, joita kirja sisältää peräjälkeen ja kaiken huippuna unettomuudesta kärsivä henkilö, joka näkee unia sitä mukaa kuin tarvitsee ja tarina vaatii. Luin tarkasti, tekstin kokonaisuudessaan, mutta aloin olla sekaisin myös henkilöistä. Eli oliko kirja liian vaativa minulle? No, lopetin. Luen muuta. En merkitse kirjaa luettujen joukkoon.

Terveisiä Taavetista

  

Don DeLillolta löytyi vielä yksi suomennettu teos, jota en ollut lukenut, Esittäjä. Se oli neljäskymmenesseitsemäs lukemani kirja tänä vuonna. Teksti on Lilloa, hänen kynästään, mutta en pitänyt tai välittänyt koko tarinasta. Ei tullut sellaista oloa, että tämä täytyy lukea joskus uudestaan. Don DeLillolla on kahdeksan kirjaa uran alusta, joita ei ole käännetty suomeksi. Ne eivät ole sen arvoisia. Eli päättelen, että kirjailijalla kesti vuosikymmenen ajan kehittyä merkittäväksi tekijäksi. Jos DeLillo ei olisi löytänyt uransa alussa kustantajaa, joka luotti nuorukaiseen ja totesi tämän potentiaalin, ei olisi syntynyt välttämättä uutta maailmanluokan kirjailijaa? Jos uusi kirjailija ei pääse mukaan kirjalliseen kenttään, siihen keskusteluun ja vuoropuheluun, jota yhteisö käy keskuudessaan eikä saa laadukkaita arvioita ja arvosteluja töistään, miten voisikaan kehittyä eteenpäin? Jos aloittelija ei saa eikä voi epäonnistua, niin kuka sitten? Katse kääntyy kustantajiin.