Hengenlähtö(2)

  

>>>jatkuu>>>

Valo välähti pimeydessä. Se alkoi vilkkua ja siirtyä puitten välissä, puulta puulle, puunrunkojen rytmillisesti katkomana ja lähestyi nopeasti viistoon kohti. Juna, tajusin. Myöhästyin siitä. Käännyin sivuttain, jotta en sokaistuisi veturin valonheittimen raa'assa loisteessa. Sen jälkeen seurasin, kun juna rymisi ohi. Huomasin, että se oli tavarajuna, koska se oli pimeänä. Vaunut, joita veturi kiskoi perässään olivat kaikki pimeitä. Puujuna ja -kuorma. Pitkä juna, jolta kesti kauan ohittaa minut, ohittaa tämä radankohta, mutta ajastaan ja viimein viimeinen vaunu oli mennyt ohi ja perävalot heiluivat ja erottuivat vielä hetken aikaa pimeydessä ennen kuin katosivat yöhön. 

En ollut laskenut enkä ajatellut mitään tavarajunien varaan. Tietenkin, tavarajunia kulki kaiken aikaa, mutta en ollut ajatellut niitä. Tavarajunilla ei ollut esillä olevia eikä helposti löydettäviä julkisia aikatauluja niin kuin henkilöjunilla.

Puujuna ajaisi seuraavaksi sivuun väistöraiteelle tai tekisi sen viimeistään aseman ratapihalla ja jolloin henkilöjuna pääsisi lähtemään aikataulun mukaan vapautuneelle radalle.

Otin kuulokkeet pois korvilta. Annoin niiden riippua kaulalla ja kuuntelin yötä. Sydän hakkasi. Jos ei ottanut sitä huomioon, oli hiljaista.

Tekisikö sydämeni lopun minusta ennen? ajattelin. Ajatus ei ollut aivan kohdallaan eikä täydellinen, mutta en keksinyt mikä siinä oli vialla? Tekisikö sydämeni lopun minusta ennen kuin menisin radan alle?

Junan alle, korjasin sen mielessäni.

Etäinen autonääni tavoitti korvani. Rekka meni valtatiellä.

Uusi viesti kilahti kännykkään. Taustavalo loisti niin kirkkaana, että tunsin sen melkein lämmittävän kasvojani: ”Tule tai me haemme.”

En tule, vastasin mielessäni. En halua. En kaipaa seuraa.

Käänsin kännykän poispäin itsestäni ja valaisin sillä eteeni. Sitten taustavalo hiipui, sammui ja olin taas keskellä pimeää. Pysähdyin. Sydän löi ja väpätti.

Otin kaksi tai kolme askelta tien yli. Kankein, jäykin jaloin. Tuli mieleen, että tällä lailla hirtettävät varmaan laahustivat kohden odottavaa, rasvattua köyttään. Hiekka ja sora rahisi jalkojen alla. Sitten ääni muuttui, joten olin kai siirtynyt tieltä metsään, kanervikkoon. Liikuin näkemättä eteeni mäntyjen välissä. Alla oli hiekkaperäinen maa, neulasmatto, karike. Hivuttauduin eteenpäin pelkästään jalkatuntumalla, mutta hivuttauduin kaikesta huolimatta. Nummi oli suhteellisen tasaista, mutta siinä oli kuitenkin siellä täällä kuoppia, satunnaisia oksia, risuja ja kiviä ja kantoja, joihin saattoi kompastua ja kaatua.

Silmät alkoivat tottua hämärään. Näin pian, ajattelin. Jo on.

Taivas erottui vaaleampana sitä tummempien puitten latvojen yllä. Olin radan vieressä. Seisoin siinä. Sitten luisuin jonkinmoisen pudotuksen hiekassa radan viereiseen kuivaan ojaan ja aloin nousta sieltä karkeaa sepelimurskaa ylös ratapenkereelle. Näin ratakiskot ja kannatinpylväät. Kiskot kiilsivät. Oletin, että ne imivät itseensä valon kajoa jostain avaruudesta. Kompuroin ja horjahdin, kun jalka osui kiskoon. Astuin sen yli keskelle rataa pölkkyjen väliin.

Sydän kouristeli. Oli kuin se ei saisi tarpeeksi happea.

Tällä paikalla päättyy elämä. Ajattelin niin juhlallisesti. En voinut mennä enkä voinut kuvitella edes, että olisin mennyt hädissäni isän tai äidin puheille ja pyytänyt heidän apuaan. En tällaisesta syystä, itseaiheutetusta syystä. Se oli ollut selvää alusta asti. Lähdin mukaan peliin, jossa oli kovimmat mahdolliset panokset. Siinä ei tunnettu armoa. Hävisin.

Ajattelin, että jos ihmisen on kuoltava, niin miksi ei yhtä hyvin nyt? Laitoin luurit takaisin korville.

Muistin vanhan lehtijutun kuolonkolarista tässä lähistöllä. Maantiekolari. Ehkä se ei ollut edes mikään lehtijuttu, vaan pelkkä tarina. Joka tapauksessa tarinasta oli jäänyt mieleeni, että kun onnettomuuspaikka oli saatu raivattua kolarin jäljiltä ja avattua uudestaan liikenteelle, ohiajajat näkivät kauhukseen kolaripaikalla, vääntyneen suojakaiteen päähän takertuneet naisen nimettömät, pikkuhousut. Kaide oli lävistänyt ja seivästänyt naisen.

Juna tulee, oletko valmis?

Olen valmis, niin totta kuin ihminen on.

Käsitin, että tämä hetki sekoitti mieleni ja ajatukseni. Aloin puhua outoa kieltä, eri kieltä kuin ennen. Tai ajatella. Oliko tämä vainajien puhetta, erilaista kieltä ja siinä mielessä kummallista ja outoa? Mitä ja millä kielellä vainajat puhuvat keskenään?

Hyvä herra, mikä teidät toi tänne?

Huono onni. Kävi pahoin. Kehnosti. Elämäni oli vasta alussa, mutta se ei jatkunut sen kauemmas. Sillä oli laidat liian lähellä.

Vainaiden kuoro nyökkää hiljaa.

Tunsin väriseväni kylmästä. Se sai minut hymyilemään katkerana. Onneksi minun ei tarvitse kärsiä kauaa kylmyydestä. Juna on tulossa ja se niittaisi ja liiskaisi minut ja lopettaisi kaikki kivut. Toivottavasti niin. Toivottavasti kaikki käy nopeasti. Uskoin ja luotin siihen.

Jos siis uskon, että kuoleman jälkeen ei ole enää kipua. Jos luotan siihen. Se ei ole tietoa, vaan pelkkää luuloa ja toiveajattelua.

Näin aina vain paremmin. Silmät sopeutuivat. Tappisolut ottivat vallan sauvasoluilta. Tappisolut ovat valoherkkiä. Niille maailma on mustavalkoinen, pimeää ja valkeutta. Näin radan rinnakkaiset kiskot, puut, jotka muodostivat tummemmat reunat radan kahtapuolen ja astetta kirkkaamman taivaan yllä. Taivas ei ollut paljon vaaleampi muuta pimeää, mutta oli kuitenkin. Pimeää, kihisevää hämärää. Silmissä vilisti.

Seisoin selin, selkä päin lähestyvää junaa ja tajusin joistain merkeistä, että se oli tosiaan tulossa. Junan valot kirkastivat ja valaisivat laajalti männikköä, puita ja maanpiiriä. Valoilmiö, johon en ollut valmistautunut enkä varautunut. Olin tiennyt ja laskenut etukäteen, että en kuulisi mitään, että kuolisin tajuamatta asiaa, mutta en ymmärtänyt, että tulisin näkemään tällaisen valon kirkkauden. En päässyt näkemästä sitä. Vaikka puristin silmäluomeni yhteen, valo tanssi silti ja hohti silmäluomieni läpi. Räväytin silmät auki uudelleen, säikähdin ja hyppäsin sivuun pois radalta.

Juna huusi. Se oli junan pilli. Tajusin sen ja kuulin kuulokkeiden ja musiikin läpi. Veturinkuljettaja soitti torvea. Pitkä, valittava, jatkuva ulina.

Ilmavirta heitti minut somerikkoon. Näin välähdykseltä rataa eteenpäin, siihen suuntaan, jonne juna kiisi. Siellä seisoi hirvi tai hirvenvasa tai valkohäntäpeura, joka jähmettyi valojen satimeen keskelle rataa. Juna jyrähti ohitseni, paiskasi minut nurin kuin keilan ja perään tömähti. Käsitin, että se oli hirvi. Juna törmäsi siihen.

En jäänyt odottamaan. Nousin seisomaan. Olin kadottanut hämäränäköni. Luulin ensin, että olin menettänyt kokonaan näköni, mutta tämä ei ollut sentään sitä, pahinta, vaan seuraus äkillisestä, kirkkaasta valon leimahduksesta, joka sokaisi ja sysäsi minut takaisin pimeään. Kiipesin hapuillen metsään. Konttasin. Polveen sattui. Juna meni. Se ei pysähtynyt. Väistin jäykkinä seisovia mäntyjä ja erotin auton vaaleamman läikän tiellä. Näin taas sen verran.

Auton avaimet olivat taskussani. Painoin avauspainiketta ja auto vastasi. Ovien lukitus laukesi. Vedin kuskin puolen oven levälleen ja sisävalo syttyi. Annoin oven olla tarkoituksella niin tutkiessani itseäni valon loisteessa. Housunpolvi oli repeytynyt. Toisesta kämmenestä valui verta. Käsi kirveli. Se ei näyttänyt pahalta, mutta se oli silti haava. Olin iskenyt käteni ratapenkereen teräviin kiviin, kun kaaduin. Asetuin istumaan auton penkille ja kurotin hansikaslokerosta paperinenäliinan. Painoin sen kämmentä vasten tyrehdyttääkseni vuodon. Seuraavaksi käänsin taustapeilin niin, että pääsin tarkastelemaan kasvojani. Vieras tuntematon tuijotti minuun. Hätkähdin. En tuntenut itseäni, en heti. Silmät olivat syvät, mustat kuilut, pyöreät porausaukot tyhjyyteen.

Ajattelin ja surin hirveä. Uskoin, että se olisi pelastunut, jos en olisi seissyt esteenä valon tiellä.

Terveisiä Taavetista

  

Käsikirjoitus P on sivulla sataneljä. Hatara juoni polveilee. En tiedä mitä kaikkea siinä tapahtuu jatkossa enkä tiedä onko tarina päättymässä vai vasta puolessa? Kuka muu sen tietäisi? Tuskin kukaan. Näin eilen illalla tervapääskyn lennossa ja tänään aamulla, kun poljin Taavetin Puukylään, kuusi törmä- tai räystäspääskyä lähti lentoon katuvalon kannatinvarrelta. Parhaat mustikanvarvut oli poimittu, mutta keräsin rääppeistä toista litraa. Aloin lukea Allen Ginsbergin runomaratonin rinnalla Ernest Hemingwayn Kirjavaa satamaa. Tunsin tarvitsevani sitä lajia ja laatua. Luin Kirjavan sataman viimeksi neljä vuotta sitten, elokuussa. Luen samoja kirjoja uudestaan. Tämä on nyt neljäs tai viides kerta, kun tartuin Kirjavaan satamaan. Muistan, että ensimmäisellä kerralla en pitänyt siitä. Minusta se oli Hemingwayn kehnoimpia tekeleitä, mutta toisella kertaa se tuntui paremmalta ja on asettunut sen jälkeen siihen tasoon. Olen lukenut siitä nyt kolmanneksen. Teksti ja tarina etenee hyvin. Minun makuuni siinä on edelleen liikaa vuoropuhelua, mutta hyvää luettavaa silti.

Terveisiä Taavetista

  

Eilen illalla auringon laskettua ja hämärän tihennyttyä rusakot tulivat esiin päiväpiiloistaan laiduntamaan pihanurmikolle. Kaksi pupua, pienempi ja isompi. Yritin seurata, mistä ne ilmestyvät, mutta ei sitä näe, yhtäkkiä vain on jokin otus tiellä, istuu asvaltilla ja kuuntelee ympäristön ääniä. Loikkii sen jälkeen rauhallisesti mieleiseen tien laitaan ja nyhtää ruohoa. Eilen sain luettua illalla parvekkeella loppuun Tasangon kaupungit, Cormac McCarthyn Rajatrilogian kolmannen osan. Neljäskymmeneskahdeksas tänä vuonna lukemani kirja, kun niputan ne kolme opusta yhteen. Tasangon kaupungit oli rakkausdraamaklisee, jossa amerikkalainen nuorukainen rakastuu meksikolaiseen prostituoituun ja aikoo viedä tämän vihille, mutta porttolanpitäjä ei hyväksy asiaa ja molemmat rakastavaiset menehtyvät. Rajatrilogian ensimmäinen osa Kaikki kauniit hevoset oli lupaava, erinomainen. Upea kirja. Siinä arvasi, että juonikudelmaan mahtuu kaikkea karua ja ikävää, mutta se vaikutti silti uudelta ja uusia uria aukovalta. Toinen osa Matka toiseen maailmaan alkaa susitarinalla. Sen arvaa myös, että tämä ei pääty hyvin, mutta se eteni silti toden rajoilla ja päättyi loogisesti. Samanlainen epäuskoinen uskottavuus henki siitä kuin Yann Martelin kirjasta Piin elämä, jossa nuorukainen pelastautuu haaksirikossa pelastusveneeseen yhdessä tiikerin kanssa. Loppuosa Matka toiseen maailmaan -kirjasta jäi susitarinan varjoon. Rajatrilogia kokonaisuudessaan teki minuun sellaisen vaikutelman, että alussa kirjailija lähti rohkeasti samoamaan tiettömään erämaahan ja tätä vaellusta riitti sarjan puoliväliin, jolloin vastaan tuli pururata ja kirjailija päättikin kiertää sitä, kiertää, vaikka maisema toistui samanlaisena sitä mukaa, kun lenkkejä ja kierroksia kertyi lisää. Lukiessani Tasangon kaupungit -kirjaa harkitsin jopa lopettaa luvun kesken, mutta jatkoin silti, koska tiesin, että McCarthylla on kykyä yllättää, mutta ehkä voimat ehtyivät tai into?

Terveisiä Taavetista

  

Perjantaina päivällä kävelimme Joukolantietä alas pellonlaitaan. Puimuri oli työssä ohrapellossa. Kaurat oli puitu jo. Ajoitus oli kohdallaan, sillä eilen alkoi sataa iltapäivällä ja illan ja yön yli on satanut ja nyt sunnuntaiaamuna ikkunoissa on vielä sadepisaroita ja maa on märkä ja maisema kauttaaltaan sumuisen harmaa. Eilen poimin aamulla jälleen kaksi litraa mustikoita suon laidasta. Toissapäivänä Tokiossa ratkesi naisten jalkapallon olympiakulta. Kanada voitti sen ja Ruotsi sai hopeaa. Pidin Kanadan puolta, koska heillä on nainen päävalmentajana. Eilen miehet ottelivat olympiakullasta. Brasilia voitti kullan ja Espanjan oli tyytyminen hopeaan. Olympialaiset päättyvät, mutta jalkapallo jatkuu ja elää. Kausi alkoi juuri. Monet stadionien katsomot olivat täynnä kannattajia niin kuin aina ennenkin.

Hengenlähtö(1)

  

Osallistuin tällä Hengenlähtö -kirjoituksella kirjoituskilpailuun vuosi sitten. Jäin kalkkiviivoille. Vuosi sitten teksti tuntui hyvältä, vaan ei enää. Arvostelukyky kehittynyt tai jotain muuta. Laitan sen näytteeksi kahdessa osassa. 

Hengenlähtö

Soratien kivet rapisivat auton pohjapeltiin. En tiennyt kumpi siellä kolkutti, omatunto vai kohtalo? Molemmilla oli minulle asiaa. Olin pelannut, en ainoastaan kaikki rahani, vaan olin jatkanut velkarahalla ja hävinnyt. Sen piti olla mahdotonta. Idea oli pomminvarma: Mikään ei voi mennä pieleen, jos erottaa tietyn rahapotin ja alkaa pyörittää pelihommia niillä rahoilla, käyttäen vain niitä rahoja. Edeten hiljaa, varovasti, järkevästi ja järjestelmällisesti.

Mutta. Sorruin paikkaamaan pelivajeita sieltä, mistä ei pitänyt. Kassasta. Nyt olin kerännyt itselleni uppovelat ja matkalla tekemään selvää itsestäni. En keksinyt muuta ratkaisua.

Auton valot avasivat tietä yöhön ja puitten väliin seuraten loivaa kaarretta. Auto oli isäni. Lainassa. Kelpo isä. Kun tie oikeni, edessä näkyi rautatie ja sen alle painuva alikulku. Hidastin ja otin sivuun pois tältä yleiseltä tieltä vähäiselle ja mitättömälle metsäautotielle. Kapea tienura, joka jäi helposti huomaamatta vierailta ja paikkakuntaa tuntemattomilta. Tiesin, että sitä pitkin pääsi radan viertä jonnekin syvemmälle, asumattomalle nummelle.

Vain muutama vuosi sitten, nuorempana, keräsin näiltä main hakkuuaukealta korvasieniä. Maaperä on hiekkaharjua, joka on korvasienille suosiollista ja omiaan. Tuo aika tuntui minusta tällä hetkellä kovin kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Olisin palannut mielelläni silloisiin huolettomiin päiviin. Olihan minulla silloinkin murheita, muistelisin, mutta niitä ei voinut edes verrata tähän nykytilanteeseen.

Syksyilta oli muuttunut yön syväksi pimeydeksi. Auton valot paljastivat pimeän keskeltä puita ja osin viereistä rataa, junaradan sepelipenkereen, kiskot sen päällä ja ajolankoja kannattelevat rautaiset, karkeat pylväät. Ne olivat kuin joitain synkkiä vartijoita, jotka vahtivat yön rauhaa. Tai vartiotorneja, joista käsin näkymättömät tarkkailijat pitivät silmällä öistä maastoa. 

Ajoin noin viisikymmentä tai sata metriä metsäautotietä ennen kuin pysäytin. Näin edessä tuulilasin läpi ajovalojen rajaaman tien, sen laidat ja lähimmät puunrungot. Muu oli metsää, pelkkää mustaa metsää ja aavistus radasta tiestä vasempaan. Valo piirsi parhaillaan elämänpiirini ahtaat rajat, joita yö saartoi joka suunnalta.

Tiesin miltä ympäröivä maisema näytti. Olin nähnyt sen päiväsaikaan: Nummimaasto, jossa kasvoi lähes yksinomaan mäntyjä, paikoin harvemmassa ja paikoin tiheämmässä, mutta lopulta kaikki, mikä näkyi, oli yhtä ja samaa, läpitunkematonta metsää. Männyt olivat kitukasvuisia, hoikkia ja oksattomia riukuja, joiden latvuksien harvat, vihreät oksat olivat ainoa viite, joka paljasti, että ne sinnittelivät vielä elossa. Kituliaita mäntyjä, jotka olivat juurtuneet epäonnekseen tähän ravinteettomaan ja karuun hiekkakankaaseen.

Minulle paikka sopi mainiosti. Se oli täydellinen tällaiselle epäonnistuneelle raakille. Minun tarinani kuului päättyä tänne.

Olin pysäyttänyt tien laitaan, mutta ajoväylä oli niin kapea, että auto tukki koko väylän. En uskonut, että siitä mahtuisi kulkemaan tarvittaessa toinen auto ohi. Tosin sellaisesta ei ollut juuri pelkoa. Tällä metsätiellä ja ylipäänsä näillä kulmakunnilla liikkui harvoin ketään. Liikenne ja läpikulkuliikenne oli vähäistä ja satunnaista eikä öisiä liikkujia ollut senkään vertaa. Joku kuherteleva pari saattoi tai olisi saattanut olla paikalla, mutta tänään ei tainnut olla sellainen ilta. Auton valoissa ei näkynyt muita ajoneuvoja eikä yksinäisiä kulkijoita. Olin yksin metsän keskellä. Yksin. Yksin. Minun ei tarvinnut ajaa kauemmas. Ei ollut mitään syytä.

Auton moottori kävi edelleen hiljaa. En ollut sammuttanut sitä. Epäröinkö kenties? Pelkäsinkö? Yritinkö pitkittää välttämätöntä, väistämätöntä, edessä olevaa? Yrittikö alitajuntani saada minut muuttamaan mieltä? Turhaa.

Vasemmalla pimeässä heikosti erottuva junarata oli kahden- tai kolmenkymmenen metrin päässä minusta ja autosta. Oikealla levittäytyi asumaton, ankea nummi. Siihen suuntaan sai kävellä ainakin kaksi kilometriä ennen kuin vastaan tulisi asutusta ja moottoriliikennetie. Arvelin, että kuulisin silti loitolta liikennöivien autojen kumun siinä vaiheessa, kun astuisin ulos auton suojasta. Ääni, joka olisi minulle viesti toisesta maailmasta. Poislähtevälle lähetetty viesti.

Käänsin virta-avaimesta. Moottori vaikeni. Hipaisin valaistuksen säätövipuja. Valot sammuivat, ensin varsinaiset ajovalot ja pian pimenivät myös huomiovalot. Musta yö lankesi yli täydellisenä. Valoton pimeys. Sysipimeä. Täällä metsän keskellä, metsätiellä ei ollut eikä tarvittu katuvaloja. Ajattelin, että ne eivät olleet luomassa turvallisuuden tunnetta, valheellista sellaista.

Illan ja iltayön valot ja valojuhlat olivat jääneet taakse minun osaltani. Se elämä oli lopullisesti takana. Oli kuin olisin pelkästään kuvitellut kaiken loiston ja kimalluksen. Olinko nähnyt harhoja? Olinko vain kuvitellut eläväni? Olin kuolemaantuomittu, joka hengitti vielä, mutta jolle kello kävi.

Vilkaisin kännykkää. Sen taustavalo välähti kirkkaana muuten mustassa yössä. Kukaan ei ollut tavoitellut minua eikä yrittänyt soittaa. Samassa kilahti vedonvälittäjän viesti. Pankkiirin viesti ja muistutus. Olin ylittänyt tilini: ”Ylitit juuri pelitilisi. Aikaa korjata asia ennen klo 24 tänään.”

Tiesin sen muutenkin. Varsinainen viesti. Vitsi. Suru-uutinen.

Odotin lisäviestejä.

”Vastaa”, tuli perään.

Naputin viestin, koska soitto ei ollut hyvä. Se ei ollut sallittua. Pidä puhe vähissä. Pidä matalaa profiilia. Ehdottomia, seurattavia ohjeita. Ne oli saneltu minulle, saneltu noudatettavaksi.

Kirjoitin: ”Ei ehdi ennen huomista.”

”Tule käymään.”

En edes kuvitellut tottelevani tätä kehotusta tai kutsua, miten vain. Nousin autosta. Auton sisävalo syttyi, kun avasin oven. Valokeila lankesi tielle. Näin soran, jolle laskin jalkani. Löin oven kiinni takanani ja valo sammui viiveen jälkeen. Painoin avaimenperästä lukituksen päälle. Merkkivalot välähtivät ja sammuivat. Pimeä palautui. Hapuilin avaimen perineen hupparini vetoketjulliseen taskuun. Siellä ne olivat turvassa tai löydettävissä.

Kiitin mielessäni isää auton lainasta. Tunsin silmieni kostuvan liikutuksesta. Räpyttelin ne kuiviksi. Niiskaisin.

Avaimet voivat murskautua törmäyksessä, mutta sille ei mahtanut mitään. Tai ehkä pehmeä lihani ja ruumismassani suojaisi avaimia? Mitä muuta? Tämä teko, johon olin ryhtynyt ja ryhtymässä, oli kelju ja ajattelematon. Myönnän. Se tulee tuottamaan syvää ja rajatonta murhetta molemmille vanhemmilleni, äidille ja isälle. Se oli tämän tulevan teon pahin seuraus. Pahaa oli myös kaikki oheinen, mitä esimerkiksi veturinkuljettaja joutuisi kokemaan, mitä ahdistusta ja ikäviä tuntoja ja traumoja hänelle koituisi tämän onnettomuuden takia. Hän ei mahtaisi asialle mitään. Ei sen enempää kuin minäkään. Tai minä voisin kyllä tai ehkä vaikuttaa asiaan, ainakin enemmän kuin junan kuljettaja. Hän oli sivullinen, ihminen, joka oli harmittavasti tällä kertaa väärässä paikassa väärään aikaan.

Sovitin luurit korville. Siirryin soittolistalle. Suunnitelma eteni. Vedin hupun pääni yli. Katosin. Olin ottanut askeleen peruuttamattomalla tiellä. Valmistauduin hengenlähtöön. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Valokuvan arvoinen: Eilen aamulla bussi seisoi pihalla. Tuttu näky takavuosina kapeilla hiekkateillä, bussit ja myymäläautot. Tänään aamuviideltä lämpötila oli seitsemän ja puoli astetta. Suojakäsineet tuntuivat hyviltä, kun pyöräilin Puukylään. Ilma lämpeni, kun nousi notkosta, varjosta rinnettä aurinkoa vasten. Kymmenkunta pääskystä istui ilmakaapelin päällä ja lehahtivat lentoon. Ovatko ne jälkijoukkoja? Keräsin kaksi litraa mustikoita. Nostelin karistajatuulten riepoittelemia oksia sivummalle mustikkamättäiden päältä. Jokin outo lintu huuteli, outo ääni. Kuutostien liikenteen äänet erottuivat.

Terveisiä Taavetista

  

Luin toisen osan Cormac McCarthyn Rajatrilogiasta. Kirjan nimi on Matka toiseen maailmaan. Se on ensimmäinen Cormac McCarthyltä suomennettu, yhdeksänkymmentäluvulla ja loput kaksi Rajatrilogian osaa ilmestyivät suomeksi kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä osasta Kaikki kauniit hevoset. Pidin myös Matka toiseen maailmaan kirjan alkukolmanneksesta, jossa nuorukainen vie ansaraudoilla pyytämänsä suden Meksikoon, mutta se osuus oli niin värikäs ja mieleenpainuva, että loput kirjasta jäi toiston ja kertauksen tasalle. Viralliset arvostelijat taitavat olla toista mieltä. Myönnän, että teksti säilyy hyvänä ja kuvaukset, mutta noin juonena yksi matka lainsuojattomana Meksikon erämaahan riittää eivätkä pitkät, kuullut elämäntarinat korjaa tilannetta. Pyöräilin Puukylään. Keräsin mustikoita suon laidasta. Arkea Taavetissa. Näin toisen poimijan, kun olin lähdössä pois ja sähköjohdoilla oli viidestäkymmenestä sataan räystäs- tai törmäpääskyä lämmittelemässä auringossa. Näillä hetkillä alkaa Mira Potkosen ottelu finaalipaikasta. Ottelun jälkeen: Pronssimitali on mahtava saavutus. Onnittelut.