Kaunis kesäpäivä

tiistai 23. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     














Illalla pakkanen ylsi kymmeneen asteeseen. Aamuviideltä talon mittarin lukema oli laskenut kuuteen pilkku viiteen. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät on runsaudensarvi. Siinä on vilisemällä henkilönimiä, jotka espanjalaisina pitkinä rimpsuina tuovat mieleen venäläiset romaanit pitkine nimineen. Kesyttömissä etsivissä on runsaasti myös espanjalaisen kielialueen runoilijoiden ja kirjailijoiden nimiä. Ja muiden kirjailijoiden nimiä tai kirjannimiä. Yksi äänen saanut henkilö, jolta kuviteellinen haastattelija on kysynyt mielipidettä ja muistumia runokaksikosta Belano ja Lima, mainitsee kirjoja nimeltä Kadonnutta aikaa etsimässä, Taikavuori, Kurjat ja Sota ja rauha. Suluissa henkilö nostaa ylimmäksi Taikavuoren. Hauskaa, koska luimme juuri Taikavuoren ja joka oli ja on hyvä. Sitä kelpaa lukea. Niin kuin kelpaa lukea myös Kesyttömiä etsiviä. Paljon on hyviä kirjoja. Toivottavasti ne eivät ole vähenemään päin, kun kirjallisuuden sarkoja viljelevät kentän vaikuttajat ryöstöviljelevät seurauksista piittaamatta herkkää kulttuurikudosta. Helena luki eilen illalla loppuun Kalle Päätalon Iijoki -sarjan toisen osan Tammettu virta. Hän on nopea lukija, ainakin kaksi kertaa niin nopea kuin minä.




maanantai 22. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Lumen valkoista on nimeksi nurmikolla ja rivitalojen katoilla ja vaaleaa kuuraa asvaltilla. Pakkanen kipakoutui aamua vasten seitsemään asteeseen. Eilen saimme havainto-opetusta vaihtuvista televisio-ohjelmista tai vaihtuvista ohjelmatiedoista: Aamuensimmäiseksi katsoin läppäriltä tulevan päivän ilmaiskanavien tarjontaa. Siellä oli elokuva, joka kiinnosti meitä molempia, kahteen kertaan ennen nähty. Tuntia myöhemmin Helena sanoi, että hän ei löydä sitä miltään kanavalta. Vai niin. Kävin samoilla sivuilla ja totesin, että samalla ohjelmapaikalla oli toisen niminen elokuva ja joka ei kiinnosta meitä. Toissapäivänä illalla Helena oli katsonut ennakkoon, mitä jalkapalloa näemme seuraavana päivänä: Bundesliigaa. Eilen se tieto oli poissa ja tilalla oli italialaista huippujalkapalloa. Se kävi mainiosti. Hyvä, että huomasimme. Pitääpä olla tarkkana. Näemme yhden ottelun, ei muuta. Kun ottelu päättyi, Helena tarkisti tuleeko vielä jotain: No niin, nyt näemme espanjalaista jalkapalloa. Kyllä, ottelu on tuore, suora lähetys. Katsoimme ensimmäisen puoliajan, jonka jälkeen menimme nukkumaan. Tuli mieleen, että arpooko siellä lähetyspäässä joku näitä näytettäviä ohjelmia vai kilpailevatko kanavat keskenään? Tai onko siinä tarkoitus pitää katsoja valppaana, mieluummin koko ajan töllön äärellä ja selaamassa kaukosäätimellä kanavalta toiselle?






sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Pakkasen puolella. Kuu näkyi ohikiitävien pilvenrepaleiden seassa. Eilen näimme televisiosta bundesliigaa, Berliinin paikalliskamppailun, mutta tänään meille ei näytetä ilmaislähetyksiä. Monikanavainen maailma on sokkeloinen. Tosin etsivä löytää sieltä aina jotain. Luin eilen melkein neljä tuntia ääneen Roberto Bolanon Kesyttömiä etsiviä, hekin etsivät, ovat viskerealistisia runoilijoita ja ties mitä muuta sen ohessa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja ensimmäisessä on kuvitteellisen nuoren runoilijan päiväkirjaa vuoden 1975 marras- ja joulukuussa ja joka päättyi uuden vuoden vastaanottajaisiin, räiskeeseen, pakomatkaan ja ammuntaan tai paukutteluun. Luin kirjan kesällä, ehkä olen maininnut sen aiemmissa postauksissa, mutta näin runsasväkisessä ja monipolvisen laajassa ja sekavassa kirjassa on vain eduksi, että siinä on tuttuja aineksia mukana.








lauantai 20. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(24)

     >>>jatkuu>>>   














Entä haemmeko kaupasta juotavaa?” 

Tarkoitatko viinaa tai olutta? Mulla ei riitä ikä.” 

Aika veikeää, joo. En muistanut sitä. Sä voit odottaa mua kaupan ulkopuolella. Tuonko mä sulle jotain?” 

Mitä sä aiot ostaa itse?” 

Ison pullon katkeroa. Otanko sulle samanlaisen ja Tepolle kirkasta. Se voisi tehdä hyvää Tepolle.” 

Nyökkään. Myönnän. 

En nyt tarkoita enkä suosittele, että sun pitäisi juoda jotain”, Marina jatkaa. ”Voimme ottaa paukut, mutta se on siinä. Sunhan täytyy ajaa taas aamulla.”

Täytyy -sana ottaa korvaan.

Niin”, sanon.

Löydämme viinanmyyntipisteen ja Marina kiertää siellä ja palaa kassajonon kautta. Odotan Tepon soittoa. Lääkäri otti Marina Guzevan puhelinnumeron, mutta oletan, että Teppo soittaa minulle ensimmäisenä, kun hän selviää ja pääsee irtautumaan lääkärin vastaanotolta ja saa reseptin ja mahdolliset hoito-ohjeet.

Marina tulee muovikassin kanssa.

Viemme nämä ensin hyttiin. Sopiiko?”

Sopii.”

Kävelemme rinnakkain. Kun olemme päässeet kauemmas viinamyymälästä, ehdotan, että voin kantaa kassin.

Kiitos, gentlemanni”, Marina vastaa. Hän ojentaa kassin ja hymyilee. ”Musta tuntuu, että meidän on viisainta ottaa paukut lääkkeeksi. Aloittaa siitä.”

Voi olla”, myönnän.

Sen sijaan, että menisimme etsimään seuraavaksi mieleistä ravintolaa, Marina korkkaa vodkapullon ja kaataa siitä kahteen lasiin, lasit puolilleen ja etsii minibaarijääkaapista hiilihappopitoista lantrinkia.

Sopiiko näin”, hän sanoo ja kaataa lasit täyteen.

Terveydeksi”, Marina sanoo, nostaa lasia ja kilautamme niitä vastakkain. Hän juo kerralla puolet lasista. ”Pöpöt pois.”

Seisomme molemmat, vähän hölmösti niin kuin olisimme jollain kekkereillä. Vain me kaksi kahdestaan. Marina katsoo minua sen näköisenä, että oletan hänen kysyvän kohta jotain, mutta hän ei tee sitä kuitenkaan, ei sano, mitä ajattelee, vaan laskee lasin kädestään pienelle pöytätasolle laivan keskikäytävälle antavan ikkunan eteen, kääntyy selin minuun ja alkaa tutkia tai järjestellä kasseissa olevia tavaroitaan ja vaatteitaan. Istun alas sängylle. Äsken seistessä näin sisäikkunasta laivan kauppakeskusmaiselle kävelykannelle, ihmisiä kuljeksimassa siellä, mutta nyt kykenen silmäilemään vain kannen toisella puolella olevien vastaavien hyttien ikkunoita ja kannen yläpuolisia rakenteita tai toisena vaihtoehtona tätä ahdasta hyttiä ja väistämättä Marinaa, hänen selkäänsä ja takamustaan. Hän on ottanut pois laukusta jonkin puseron ja nostaa sen minieteisen henkariin. Hytin suljetun oven takaa käytävältä kuuluu ääniä. Ne vaimenevat, kuuluvat taas ja menevät ohi.

Monta henkaria saan käyttää?” Marina kysyy. ”Monta mun pitää jättää teille kahdelle? En aio purkaa laukkuja tämän enempää, mutta otan esiin valmiiksi huomista varten, mitä laitan päälle.”

Koska Marina puhuu normaalisti ja hidastelematta, englanniksi, en ole varma ymmärränkö läheskään kaiken hänen sanomansa? Tulee mieleen sellainen epäilys, että hän toivoo minun siirtyvän hetkeksi käytävälle ja kysyn sitä?

Ei”, Marina vastaa. ”Ei tarvitse. Tarkoitatko siksi aikaa, kun vaihdan vaatetta? En ole vaihtamassa tässä vaiheessa mitään. Myöhemmin, mutta kiitos huomaavaisuudesta.”

Marina nostaa kassistaan rintsikat ja joitain muita vaatteita, pikkarit oletan ja sukat ja löytää niille tilaa hattuhyllyltä. Hänen katseensa pyyhkäisee minua, kun hän kulkee ohi meikäläisen vierestä. En tiedä vastasiko hän äskeiseen kysymykseeni, mutta en kysy uudestaan ja siemailen juomaani.

Häiritseekö sua, kun katson sua? ajattelen. Se on mielessä kysymyksenä. Toisaalta mihin tässä panisi silmänsä?

Tuleeko susta koulutettu rekkakuski?” Marina kysyy. ”Olet varta vasten opiskelemassa alalle?”

Kyllä. Kuski ja mekaanikko.”

Toiveammatti? Olet odottanut penskasta asti, että kasvaisit siihen ikään, että voit ajaa kortin ja pääset auton rattiin?”

Niin.”

Marina avaa vessan oven ja vie sinne meikki- tai toilettipussin. Hän palaa, mutta ei istu sängyn laidalle, vaan seisoo keskellä hyttiä, sivuttain minuun, katsoo alas kävelykannelle ja ottaa lasin käteen.

Kauankohan Tepolla menee?”

Ei tiedä.”

Oletteko te veljeksiä tai serkkuja, jotain sukua kumminkin?”

Serkkuja.”

Join”, Marina sanoo, katsoo minuun, lasia kädessäni ja juon sen tyhjäksi.

Menemmekö vai odotammeko Teppoa täällä hytissä?” kysyn.

Marinan mielestä voimme lähteä. Voimme ainakin katsoa ruokapaikan valmiiksi.

Känny hälyttää. Se on Teppo.

No?” kysyn.

Missä olette? Mä menen apteekkiin.”

Tulemme sinne.”


Teppo saa reseptinä antibioottikuurin ja jotain vatsaa rauhoittavaa. Hän on apteekissa sisällä, kun pääsemme paikalle ja jäämme odottamaan Marinan kanssa käytävän puolelle. Teppo ottaa ja nielee vesipisteellä ensimmäisen pillerin. Hän katsoo kelloa: ”Seuraava aamulla.”

Me olemme menossa syömään”, Marina sanoo. ”Jaksatko sä tulla mukaan?”

Teppo on virkistynyt silminnähden. Lepo on tehnyt hänelle hyvää. Tai tietoisuus siitä, että tauti on hoidossa.

Jaksan”, hän sanoo.

Mikä oli diagnoosi?” kysyn.

Akuutti tulehdus. Jotain siihen tyyliin. Vatsavaivoja. Kaikki taudit ja vaivat yhtä aikaa. Alkoholia ei saa nauttia kuurin aikana tai antibiootin teho menee. Sitä tavallista.”

Jaksat lähteä syömään?” Marina kysyy uudestaan.

Kyllä. Ei tee mieli mennä heti hyttiin nukkumaan. Mukava olla vaihteeksi vähän väljemmin.”

Mahdolliset ruokapaikat on kartoitettu äkkiä. Puolityhjä sali, salonki, jossa pääsemme valitsemaan pöydän ikkunaseinältä ja joista ikkunoista näkyy pelkkää mustaa. Mustaa merta, jota ei näe.

Tilaan wienerleikkeen ranskalaisilla. Juomaksi maitoa. Marina ottaa jonkin salaatin ja keskioluen. Teppo valitsee pizzan ja vettä ruokajuomaksi.

Terveydeksi”, Teppo sanoo ja nostaa lasia.

Miten Liena?” kysyn. ”Käytkö katsomassa sitä missään välissä?”

En”, Marina vastaa. ”Ei se kaipaa mua, jos luulet.”

Ruoka tulee nopeasti ja syömme enimmäkseen hiljaa. Minun tekee mieli kysyä Tepolta, sanoiko lääkäri mitään siitä, onko tauti tarttuvaa lajia vai ei, mutta en kysy. Teppo kysyy sen sijaan minulta, olenko poikki pitkän ajomatkan jälkeen? Tuntuuko missään?

Tuntuu”, vastaan. ”En kiellä.”

Jaksat jatkaa huomenna?”

Jaksan.”

Sinäkö ajaisit? hymähdän mielessäni.

Laiva on ilmeisesti liikkeellä”, Teppo jatkaa juttua.

On”, Marina vastaa. ”Sen tuntee, vaikkei tietäisi muuten.”

Hän on syönyt salaattinsa ja kysyy Tepolta tai ehkä meiltä molemmilta, mikä sai meidät lähtemään tähän Korkeasaaren kuljetukseen? Mistä tiesimme hakea sellaista?

Luin netistä Korkeasaaren kotisivuilta, että he ovat hankkimassa tiikeriä”, Teppo selittää.

Kävit varta vasten sivuilla?” Marina kysyy.

En”, Teppo kieltää. ”Jokin muu syy sai käymään niillä sivuilla ja lopputulos on tässä. Tämä auto tai firma, toiminimi, joka on mulla, on isän osin sponsoroima.”

Jutustelemme. Tepolta ja minulta heltiää englanti hankalammin ja kankeammin kuin Marinalta, mutta Marina utelee niin kauan, että asiat selviävät ja samoin oikenevat väärinkäsitykset ja -ymmärrykset.

Entä sinä?” kysyn.

Minä?”

Marina katsoo minua silmät suurina, mutta hymy huulilla: ”Mitä minusta?”

Oletko sä eläintenhoitaja?” Teppo kysyy.

Kyllä. Olen koulutettu eläintenhoitaja. Muuten ei kai voisi ollakaan eivätkä eläintarhat olisi luottaneet muuten tätä kuljetusta tältä osin minun varaani.”

Ei ole tarkoitus väheksyä”, sanon. ”Jos osaan sanoa sen oikein?”

Marina on halunnut ja haaveillut valmistuvansa eläinlääkäriksi, mutta hänellä ei ole riittänyt lukupäätä siihen.

Sääli”, Teppo sanoo.

Marina jatkaa, että hän hakeutui jo kouluaikoina kesätöihin ja harjoittelemaan eläinten parissa ja pääsi virallisesti työharjoitteluun, kävi oheisena vaadittavat kurssit ja vakinaistettiin eläintenhoitajaksi. Parhaillaan hän on tosin sapattivapaalla, lasten ja perheen takia, mutta lähti tälle keikalle, kun häntä pyydettiin varta vasten.

Tiikeri on hyvissä käsissä?” kysyn tai sanon.

Toivon niin”, Marina vastaa. ”Otetaanko vielä jotain? Kahvia?”

Tilaamme kahvit ja laskun.

Olet käynyt Suomessa ennen?” Teppo kysyy vuorostaan.

Helsingissä. Vain Helsingissä ja tietysti Korkeasaaressa.”

Hän kehuu saarta hienoksi, mutta pahoittelee sitä, että tila on niin rajallinen. Korkeasaari ei kestä kovin suurta kävijämäärtä. Kävijämäärää ei voi lisätä. 


>>>jatkuu>>>

perjantai 19. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Viiden jälkeen aamulla puoli astetta pakkasta talon mittarissa. Pilvessä. Varttia vaille kuusi kävin parvekkeella katsomassa näkyykö kuuta? Ei näkynyt, mutta kaksi jänöpupua loikki nurmikolla. Luimme eilen loppuun Thomas Mannin Taikavuoren. Se oli tänä kalenterivuonna kuudeskymmeneskuudes lukemani kirja ja viidestoista ääneen. Liikuimme niissä maisemissa yli kaksi viikkoa. Varsin hieno kirja, yhtä aikaa vanhanaikainen ja samalla moderni. Oma aiempi lukukokemukseni siitä on 1970 -luvulta. Muistan, että pidin siitä silloin ja pidin nyt. Helena sanoi, että sitä kuunnellessa ei tullut kertaakaan sellainen olo, että riennä nyt vaihteeksi eteenpäin. Ei. Ei tullut minullekaan. Mietin kirjan loppupuolella, mitä kirjailija löytää vielä lisää tarinaan, mutta suotta tuumin, kyllä löysi. Aika on teoksen suuri teema. Voi kysyä, että mitä aika on ja miksi aika kuluu toisinaan nopeasti ja toisinaan verkkaan? Helena luki Päätalon Huonemiehen pojan ja aloitti Tammetun virran. Minä palasin Aronpuron runojen jälkeen Lawrence Durrellin Tuncin pariin på svenska.





 

torstai 18. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Eilen kävimme keskipäivällä kausi-influenssapiikillä. Kävelimme takaisin kotiin pellon kautta. Sänkipelto levittäytyi kumpuilevana keltaisen ja rusehtavan eri sävyissä. Marja-aronian hiilenmustat marjat kimmelsivät sateessa. Etelä-Saimaan Keskiviikko -liitteessä oli haastateltu Lappeenrannassa Sammonlahden kirjaston virkailijoita. He ovat huomanneet työssään, että käytännössä pankit ja kela ovat siirtäneet asiakkaansa kirjastojen henkilökunnan avustettavaksi. Toiset ovat mestareita teettämään omia töitään muilla. Mutta ne myönteiset asiat, suosikkikirjat: Cecilia Samartinin Kaunis sydän, Anna Janssonin dekkarit ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Toinen myönteinen huomautus: Kirjastovirkailijat tekevät tärkeää työtä. He ovat kulttuurin portinvartíjoita. Kuudeskymmenesviides tänä vuonna lukemani kirja on Kari Aronpuron runokokoelma Gathandu.




keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(23)

    >>>jatkuu>>>    












Viimeisen tukin jälkeen he istuvat kaikki kolme rinnatusten samalla pöllillä. Illan viileys tuntuu ja hikinen iho alkaa karehtia. 

Tulee kylmä yö”, puujalka toteaa. 

Niinkö yötä kohti lähdette paluutaipaleelle?” Joe kysyy. Hän ei tiedä pitäisikö ja kuuluisiko pyytää näitä jäämään ja olemaan yötä hänen mökissään? Hän ei ole selvillä rahtarien käytännöistä tällaisissa tilanteissa.

Olemme yötä Butlerin mökillä”, nainen vastaa.

Joe ei ole kuullut ennen sitä nimeä.

Mikä se sellainen paikka on?” hän kysyy.

Puujalkamies naurahtaa: ”Tällaisten reissareiden hotelli.”

Nainen kertoo tarkemmin, että taipaleitten varsilla on riittämiin hylättyjä asumuksia ja että kiertelevät kulkijat yöpyvät usein niissä. Joskus niissä on tilaa, joskus taas ei, mutta silloin voi pystyttää leirin pihamaalle ja jos käy hyvä onni, löytyy vettä matkalaisten ja heidän elikoidensa tarpeiksi.

Se ei ole millään tavalla järjestettyä?” Kentucky-Joe kysyy. ”Näiden mökkien huolto tai vastaava?”

Ei”, mies vastaa vuorostaan. ”Siellä on voimassa perinteen laki. Se joka käyttää esimerkiksi polttopuita, hakkaa ja pienii niitä valmiiksi seuraavan kulkijan varalle. Jotkut noudattavat tätä käskyä paremmin ja jotkut huonommin.”

Niin kuin aina”, nainen lisää ja liittää perään vielä arvoituksellisen lausunnon: ”Näissä hommissa saa nähdä ja kokea kaikenlaista. Kaikki siitä ei ole tarpeellista eikä toivottavaa.”

Niin varmaan”, Joe uskoo.

Seuraavaksi hän aikoo ehdottaa, että voisi keittää heille lähtijäisiksi toiset kahvit, mutta se jää, sillä rahtarit alkavat liikehtiä sen oloisina, että he tekevät tässä saman tien lähtöä.

Käyttäisin vielä herran huussia, jos sopii?” nainen kysyy ja Joe lupaa tietenkin.

Teidän täytyy täyttää vesileilit”, hän neuvoo saman tien.

Niin me vähän toivoimme”, nainen vastaa. Hän hymyilee. Se on lännen naisen nopea hymy. Monissa mukana olleen ja monenlaista kokeneen naisihmisen hymy, joka ei ole leveä eikä pitkä ja jonka tunnistaa hymyksi melkein pelkästään silmistä, katseesta, jonka ihminen heittää kuulijaansa.

Joe ja puujalka jäävät istumaan, kun nainen lähtee kohti ulkohuussia.

Kovaa työtä”, Joe toteaa.

Mies ei vastaa.

Kaikkea pitää tehdä”, Joe yrittää jatkaa juttua, viritellä sitä. Hän ei ole erityinen puhemies eikä ole ollut koskaan. Tällainen turhan puhuminen ei onnistu nytkään.

Mies havahtuu kuitenkin ja alkaa urkkia hänen vastaisia suunnitelmiaan: ”Jos ajattelit perustaa sahan niin kuin tähän, pitäisi olla muuleja pyörittämässä sirkkeliä. Tai valjastaisi tuulen.”

Tarkoitat tuulimyllyä?” Joe kysyy.

Sitä paljon.”

Joe nyökyttelee. Hänen iso suunnitelmansa on rakentaa kolme uudisrakennusta sopivasti tienlaitaan kenen hyvänsä ostettavaksi tai vaikka tulevan baseball-areenan henkilökuntaa varten, mutta se tuntuu parhaillaan melko utuiselta ja mahdottomalta ajatukselta. Riittääkö siihen pelkästään, että saa näille taloille ja tonteille vesiliittymän? Vesi on ajanut ja narrannut hänet tähän eikä hän tiedä enää, olisiko sopivaa pysähtyä tuumimaan asiaa vielä vai mitä tekisi? Jos hän aikoo toteuttaa hankkeensa, siitä pitäisi suoriutua tämän kesäkauden mittaan ja se pitäisi runnoa valmiiksi lähes yksinomaan omin voimin.

Kentucky-Joe ei ole laskenut eikä pitänyt sirkkeliä muuna kuin yhtenä kulueränä muiden ohessa, mutta onhan niitä sahamiehiä, jotka ovat aloittaneet urakoinnin juuri tällä tavoin, ostaneet sirkkelin, valjastaneet pari riuskaa muulia pyörittämään sitä väkipyörien ja rensselien kanssa ja tehneet ensin talon itselleen ja sen jälkeen väkeä on alkanut liikkua ja käydä kysymässä saisiko sahattua puutavaraa myös heille? Sellaista liikeyritystä Joe ei ole kuvitellut missään vaiheessa. Hänellä on toisenlainen tuuma mielessä. Kenttäsahan muun muassa hän on suunnitellut myyvänsä pois heti käytön jälkeen, kun sillä ei ole enää käyttöä.

Jos joki olisi lähempänä, se helpottaisi.”

Joe havahtuu miehen puheeseen.

Niin”, hän vastaa.

Hän ajattelee, että kaikki olisi mahdollista, jos hän itse olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi ja riuskemmassa kunnossa. Silloin hän voisi ostaa maaparoneilta koko läänin joen rantaan asti ja kiikuttaa sirkkelilaitoksen sinne. Mutta siinäkin hankkeessa olisi taatusti omat riskinsä: ”Mikä sitä jokea ohjailee.”

Mies katsoo häntä sivusta: ”En tiedä.”

Joen uoma voi siirtyä”, Joe tuumii ääneen.

Niinkö, tännekö suuntaan?”

Se ei ole tullut Joen mieleen, mutta hän viivähtää hetken punniten mielessään sitä mahdollisuutta ja hylkää sen.

Hän poimii kuivan oksanpätkän käteensä ja alkaa piirtää sillä maankamaraan. Tai yrittää raapia kovaan, kuivuneeseen tantereeseen edes pienen jäljen ja kääntää muutaman kivenmurikan syrjälleen.

Hän huomaa miehen tarkkailevan häntä yhä. Tämä katsoo mietteliäänä, kääntää sen jälkeen katseen arolle tai preerialle niin kuin monet sitä kutsuvat. Kaukainen suden, kojootin ulvonta kantautuu autiudesta. Joelle eläimellä on nämä molemmat nimet, mutta yleensä kuulee ihmisten puhuvan ja mainitsevan vain kojootin.

Seuralaistako haluat?” mies kysyy.

Kentucky-Joe yllättyy ja vilkaisee miestä. Kauppasiko tämä naistaan hänelle, työkaveriaan? Samassa Joe käsittää miehen puhutelleen valittavaa eläintä tuolla jossain näkömatkan päässä, mutta piilossa silti.

Nainen painaa huussinoven perässään kiinni ja alkaa astella heitä kohti. Onko tämä aviopari vai mikä on näiden kahden ihmisen suhde? Tietenkään se ei kuulunut hänelle, Joe tiesi sen hyvin, mutta minkä voi, että kaikkea outoa ja turhanaikaista tulee mieleen.

Aivan”, puujalkamies toteaa ja nousee seisomaan. Viallisen jalan takia se on horjuvaa kompuroimista. ”Lykkyä vaan tykö.”

Kiitos”, Joe vastaa. Hän kohottautuu myös jaloilleen ja tajuaa, että sivullisen silmin he kaksi miestä saattoivat näyttää molemmat perin raihnaisilta ja huonokuntoisilta.

Älä valita, hän läksyttää itseään.

Hyvää matkaa teille.”

Mies vastaa jotain, mutta hän on kääntänyt jo selkänsä päin Joeta eikä tämä kuule selvästi sanoja.

Nainen taluttaa tullessaan toista valjakkoa. 


>Itä>


Yritän nähdä porraskäytävän ikkunasta, onko laiva jo liikkeellä vai ei? Oletan, että on, mutta meren pimeydestä sitä ei erota. Teppo nojaa minuun. Hänellä on kuumetta. Minulla on oma reppu selässä ja Marina Guzeva kantaa omia laukkujaan ja Tepon reppua.

Mennään hytin kautta”, Marina ehdottaa.

Selvä.”

Löydämme hytin. Nuoria keskenkasvuisia juoksee riekkuen vastaan kapealla käytävällä. He ovat hullaantuneita mahdollisuudesta saada valvoa iltamyöhällä ja kaksin verroin, koska heillä on tilaisuus päästä varkain laivaravintolaan.

Puramme tavarat hytin alasängyille. Teppo istuu sängyn laidalle viereeni.

Käy vessassa”, sanon hänelle. ”Etsimme sen jälkeen lääkärin.”

Teppo ei vastaa, mutta hän nousee ja ottaa askeleen vessan ovelle.

Odota”, Marina hihkaisee. ”Mä käyn ensin.”

Kun Marina ja Teppo ovat hoitaneet molemmat vessakäyntinsä, lähdemme porukalla neuvontapisteeseen. Selitän tilanteen siellä ja Teppo sanoo myös muutaman sanan, jonka jälkeen asiakaspalvelija soittaa johonkin hätänumeroon ja me istuudumme käytävän penkille odottamaan. Virolainen mieslääkäri tulee paikalle. Hän kokeilee kämmenellä Tepon otsaa ja pyytää tätä avaamaan suun. Lääkärillä ei ole valkoista takkia, vaan varustamon yhteisen pukukoodin mukainen asu, mutta sieltä taskusta hän koppaa esiin taskulampun, valaisee sillä Tepon avoimeen suuhun ja nyökkää, nyökkää erikseen asiakaspalvelijan suuntaan, joka seuraa tilannetta oman tiskinsä takaa ja sen jälkeen lääkäri kääntyy minun ja Marina Guzevan puoleen: ”Minkälaista teillä oli?”

Ei mitään”, Marina ehtii vastata ensimmäisenä. Hän kertoo, että olemme samaa seuruetta Tepon kanssa.

Aivan”, lääkäri vastaa.

Hän pyytää Marinan kännynumeron, tallettaa sen omaan puhelimeensa, sanoo soittavansa, kun tutkimus on ohi ja antaa meille luvan mennä omaan hyttiimme tai liikkua laivassa niin kuin on tarpeen. Mies pitää puhuessaan kiinni Tepon käsivarresta kuin pelkäisi tämän karkaavan muuten.

He lähtevät. Minä katson Marinaa ja hän minua.

No, hyttiin, syömään, kahville?” luettelen vaihtoehtoja. Huomaan, että englanti irtoaa hetki hetkeltä luontevammin. Ikään kuin sanavarasto olisi ollut mielen pimennossa kaiken aikaa ja nyt, kun on joutunut käyttämään kieltä enemmän, muistista paljastuu kokonainen sana-aarre.

Niin kai”, Marina vastaa. ”Toivottavasti se ei ole mitään pahempaa?”

Tuskin”, vastaan. Ajattelen kuitenkin, että tauti voi olla tarttuvaa ja mitä jos on, joudummeko saman tien karanteeniin? Pitäisikö meidän toimia fiksusti ja sulkeutua ennakkoon varmuuden vuoksi omaan hyttiimme? Voisimme hakea sinne jotain syötävää. Vai käyttäydymmekö niin kuin olettaisimme kaiken olevan kunnossa ja menemme muitten mukana iltalounastungokseen.

Mä voisin syödä jotain”, Marina sanoo.

Sama juttu.”

A la Carte voi olla hiljaisempi ja rauhallisempi”, Marina ehdottaa. ”Miltä kuulostaa?”

Minulta vie hetken tajuta, mitä hän tarkoittaa.

Selvä. Käy”, sanon.

Ajattelit samaa?”

Joo.”


>>>jatkuu>>>