Tiikerintalja(23)

    >>>jatkuu>>>    

Viimeisen tukin jälkeen he istuvat kaikki kolme rinnatusten samalla pöllillä. Illan viileys tuntuu ja hikinen iho alkaa karehtia. 

”Tulee kylmä yö”, puujalka toteaa. 

”Niinkö yötä kohti lähdette paluutaipaleelle?” Joe kysyy. Hän ei tiedä pitäisikö ja kuuluisiko pyytää näitä jäämään ja olemaan yötä hänen mökissään? Hän ei ole selvillä rahtarien käytännöistä tällaisissa tilanteissa.

”Olemme yötä Butlerin mökillä”, nainen vastaa.

Joe ei ole kuullut ennen sitä nimeä.

”Mikä se sellainen paikka on?” hän kysyy.

Puujalkamies naurahtaa: ”Tällaisten reissareiden hotelli.”

Nainen kertoo tarkemmin, että taipaleitten varsilla on riittämiin hylättyjä asumuksia ja että kiertelevät kulkijat yöpyvät usein niissä. Joskus niissä on tilaa, joskus taas ei, mutta silloin voi pystyttää leirin pihamaalle ja jos käy hyvä onni, löytyy vettä matkalaisten ja heidän elikoidensa tarpeiksi.

”Se ei ole millään tavalla järjestettyä?” Kentucky-Joe kysyy. ”Näiden mökkien huolto tai vastaava?”

”Ei”, mies vastaa vuorostaan. ”Siellä on voimassa perinteen laki. Se joka käyttää esimerkiksi polttopuita, hakkaa ja pienii niitä valmiiksi seuraavan kulkijan varalle. Jotkut noudattavat tätä käskyä paremmin ja jotkut huonommin.”

”Niin kuin aina”, nainen lisää ja liittää perään vielä arvoituksellisen lausunnon: ”Näissä hommissa saa nähdä ja kokea kaikenlaista. Kaikki siitä ei ole tarpeellista eikä toivottavaa.”

”Niin varmaan”, Joe uskoo.

Seuraavaksi hän aikoo ehdottaa, että voisi keittää heille lähtijäisiksi toiset kahvit, mutta se jää, sillä rahtarit alkavat liikehtiä sen oloisina, että he tekevät tässä saman tien lähtöä.

”Käyttäisin vielä herran huussia, jos sopii?” nainen kysyy ja Joe lupaa tietenkin.

”Teidän täytyy täyttää vesileilit”, hän neuvoo saman tien.

”Niin me vähän toivoimme”, nainen vastaa. Hän hymyilee. Se on lännen naisen nopea hymy. Monissa mukana olleen ja monenlaista kokeneen naisihmisen hymy, joka ei ole leveä eikä pitkä ja jonka tunnistaa hymyksi melkein pelkästään silmistä, katseesta, jonka ihminen heittää kuulijaansa.

Joe ja puujalka jäävät istumaan, kun nainen lähtee kohti ulkohuussia.

”Kovaa työtä”, Joe toteaa.

Mies ei vastaa.

”Kaikkea pitää tehdä”, Joe yrittää jatkaa juttua, viritellä sitä. Hän ei ole erityinen puhemies eikä ole ollut koskaan. Tällainen turhan puhuminen ei onnistu nytkään.

Mies havahtuu kuitenkin ja alkaa urkkia hänen vastaisia suunnitelmiaan: ”Jos ajattelit perustaa sahan niin kuin tähän, pitäisi olla muuleja pyörittämässä sirkkeliä. Tai valjastaisi tuulen.”

”Tarkoitat tuulimyllyä?” Joe kysyy.

”Sitä paljon.”

Joe nyökyttelee. Hänen iso suunnitelmansa on rakentaa kolme uudisrakennusta sopivasti tienlaitaan kenen hyvänsä ostettavaksi tai vaikka tulevan baseball-areenan henkilökuntaa varten, mutta se tuntuu parhaillaan melko utuiselta ja mahdottomalta ajatukselta. Riittääkö siihen pelkästään, että saa näille taloille ja tonteille vesiliittymän? Vesi on ajanut ja narrannut hänet tähän eikä hän tiedä enää, olisiko sopivaa pysähtyä tuumimaan asiaa vielä vai mitä tekisi? Jos hän aikoo toteuttaa hankkeensa, siitä pitäisi suoriutua tämän kesäkauden mittaan ja se pitäisi runnoa valmiiksi lähes yksinomaan omin voimin.

Kentucky-Joe ei ole laskenut eikä pitänyt sirkkeliä muuna kuin yhtenä kulueränä muiden ohessa, mutta onhan niitä sahamiehiä, jotka ovat aloittaneet urakoinnin juuri tällä tavoin, ostaneet sirkkelin, valjastaneet pari riuskaa muulia pyörittämään sitä väkipyörien ja rensselien kanssa ja tehneet ensin talon itselleen ja sen jälkeen väkeä on alkanut liikkua ja käydä kysymässä saisiko sahattua puutavaraa myös heille? Sellaista liikeyritystä Joe ei ole kuvitellut missään vaiheessa. Hänellä on toisenlainen tuuma mielessä. Kenttäsahan muun muassa hän on suunnitellut myyvänsä pois heti käytön jälkeen, kun sillä ei ole enää käyttöä.

”Jos joki olisi lähempänä, se helpottaisi.”

Joe havahtuu miehen puheeseen.

”Niin”, hän vastaa.

Hän ajattelee, että kaikki olisi mahdollista, jos hän itse olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi ja riuskemmassa kunnossa. Silloin hän voisi ostaa maaparoneilta koko läänin joen rantaan asti ja kiikuttaa sirkkelilaitoksen sinne. Mutta siinäkin hankkeessa olisi taatusti omat riskinsä: ”Mikä sitä jokea ohjailee.”

Mies katsoo häntä sivusta: ”En tiedä.”

”Joen uoma voi siirtyä”, Joe tuumii ääneen.

”Niinkö, tännekö suuntaan?”

Se ei ole tullut Joen mieleen, mutta hän viivähtää hetken punniten mielessään sitä mahdollisuutta ja hylkää sen.

Hän poimii kuivan oksanpätkän käteensä ja alkaa piirtää sillä maankamaraan. Tai yrittää raapia kovaan, kuivuneeseen tantereeseen edes pienen jäljen ja kääntää muutaman kivenmurikan syrjälleen.

Hän huomaa miehen tarkkailevan häntä yhä. Tämä katsoo mietteliäänä, kääntää sen jälkeen katseen arolle tai preerialle niin kuin monet sitä kutsuvat. Kaukainen suden, kojootin ulvonta kantautuu autiudesta. Joelle eläimellä on nämä molemmat nimet, mutta yleensä kuulee ihmisten puhuvan ja mainitsevan vain kojootin.

”Seuralaistako haluat?” mies kysyy.

Kentucky-Joe yllättyy ja vilkaisee miestä. Kauppasiko tämä naistaan hänelle, työkaveriaan? Samassa Joe käsittää miehen puhutelleen valittavaa eläintä tuolla jossain näkömatkan päässä, mutta piilossa silti.

Nainen painaa huussinoven perässään kiinni ja alkaa astella heitä kohti. Onko tämä aviopari vai mikä on näiden kahden ihmisen suhde? Tietenkään se ei kuulunut hänelle, Joe tiesi sen hyvin, mutta minkä voi, että kaikkea outoa ja turhanaikaista tulee mieleen.

”Aivan”, puujalkamies toteaa ja nousee seisomaan. Viallisen jalan takia se on horjuvaa kompuroimista. ”Lykkyä vaan tykö.”

”Kiitos”, Joe vastaa. Hän kohottautuu myös jaloilleen ja tajuaa, että sivullisen silmin he kaksi miestä saattoivat näyttää molemmat perin raihnaisilta ja huonokuntoisilta.

Älä valita, hän läksyttää itseään.

”Hyvää matkaa teille.”

Mies vastaa jotain, mutta hän on kääntänyt jo selkänsä päin Joeta eikä tämä kuule selvästi sanoja.

Nainen taluttaa tullessaan toista valjakkoa. 

>Itä>

Yritän nähdä porraskäytävän ikkunasta, onko laiva jo liikkeellä vai ei? Oletan, että on, mutta meren pimeydestä sitä ei erota. Teppo nojaa minuun. Hänellä on kuumetta. Minulla on oma reppu selässä ja Marina Guzeva kantaa omia laukkujaan ja Tepon reppua.

”Mennään hytin kautta”, Marina ehdottaa.

”Selvä.”

Löydämme hytin. Nuoria keskenkasvuisia juoksee riekkuen vastaan kapealla käytävällä. He ovat hullaantuneita mahdollisuudesta saada valvoa iltamyöhällä ja kaksin verroin, koska heillä on tilaisuus päästä varkain laivaravintolaan.

Puramme tavarat hytin alasängyille. Teppo istuu sängyn laidalle viereeni.

”Käy vessassa”, sanon hänelle. ”Etsimme sen jälkeen lääkärin.”

Teppo ei vastaa, mutta hän nousee ja ottaa askeleen vessan ovelle.

”Odota”, Marina hihkaisee. ”Mä käyn ensin.”

Kun Marina ja Teppo ovat hoitaneet molemmat vessakäyntinsä, lähdemme porukalla neuvontapisteeseen. Selitän tilanteen siellä ja Teppo sanoo myös muutaman sanan, jonka jälkeen asiakaspalvelija soittaa johonkin hätänumeroon ja me istuudumme käytävän penkille odottamaan. Virolainen mieslääkäri tulee paikalle. Hän kokeilee kämmenellä Tepon otsaa ja pyytää tätä avaamaan suun. Lääkärillä ei ole valkoista takkia, vaan varustamon yhteisen pukukoodin mukainen asu, mutta sieltä taskusta hän koppaa esiin taskulampun, valaisee sillä Tepon avoimeen suuhun ja nyökkää, nyökkää erikseen asiakaspalvelijan suuntaan, joka seuraa tilannetta oman tiskinsä takaa ja sen jälkeen lääkäri kääntyy minun ja Marina Guzevan puoleen: ”Minkälaista teillä oli?”

”Ei mitään”, Marina ehtii vastata ensimmäisenä. Hän kertoo, että olemme samaa seuruetta Tepon kanssa.

”Aivan”, lääkäri vastaa.

Hän pyytää Marinan kännynumeron, tallettaa sen omaan puhelimeensa, sanoo soittavansa, kun tutkimus on ohi ja antaa meille luvan mennä omaan hyttiimme tai liikkua laivassa niin kuin on tarpeen. Mies pitää puhuessaan kiinni Tepon käsivarresta kuin pelkäisi tämän karkaavan muuten.

He lähtevät. Minä katson Marinaa ja hän minua.

”No, hyttiin, syömään, kahville?” luettelen vaihtoehtoja. Huomaan, että englanti irtoaa hetki hetkeltä luontevammin. Ikään kuin sanavarasto olisi ollut mielen pimennossa kaiken aikaa ja nyt, kun on joutunut käyttämään kieltä enemmän, muistista paljastuu kokonainen sana-aarre.

”Niin kai”, Marina vastaa. ”Toivottavasti se ei ole mitään pahempaa?”

”Tuskin”, vastaan. Ajattelen kuitenkin, että tauti voi olla tarttuvaa ja mitä jos on, joudummeko saman tien karanteeniin? Pitäisikö meidän toimia fiksusti ja sulkeutua ennakkoon varmuuden vuoksi omaan hyttiimme? Voisimme hakea sinne jotain syötävää. Vai käyttäydymmekö niin kuin olettaisimme kaiken olevan kunnossa ja menemme muitten mukana iltalounastungokseen.

”Mä voisin syödä jotain”, Marina sanoo.

”Sama juttu.”

”A la Carte voi olla hiljaisempi ja rauhallisempi”, Marina ehdottaa. ”Miltä kuulostaa?”

Minulta vie hetken tajuta, mitä hän tarkoittaa.

”Selvä. Käy”, sanon.

”Ajattelit samaa?”

”Joo.”

>>>jatkuu>>>