Larry näkee naapurin olevan kuokkimassa ojalla. Hän tarkistaa, että kanahäkin verkko tulee kiinni ja lähtee oikaisemaan pöllyävän maan poikki lähemmäs. Sadetta ei ollut tullut kuukauteen ja kaikki vähäinen kasvillisuus on kuivunut karstaksi. Vain tien toisella puolella kuin vartiosotilaina seisovat kaktukset voivat hyvin. Linnut majailevat kaktusten varjossa, nokkivat niitä piikkien välistä ja saavat sillä keinoin juodakseen vähän vettä ja ravinnoksi kaktuksen mehevää sisusta.
Kuokka on kapea lapionterä, jonka Larry on takonut naapurilleen ja jonka tämä on varttanut pitkän seipään päähän. Larry ei ole varma, mitä mies on tekemässä, mutta kun hän tulee ojalle, Kentucky-Joe on täyttämässä maata tukemaan kourun laitoja sivusta. Joe tiputtelee pieniä kiviä mennessään ja kääntää maata ojan sivuilta.
”Töissä jo”, Larry sanoo tervehdykseksi ja Joe nyökkää: ”Valikoipa niitä leveämpiä lautoja katteeksi.”
Larry katsoo suomalaista ja hänestä lautatapuliin, joka on muita matalampi: ”Niinko noita?”
”Niitä.”
”Tarviiko ne olla täyskanttisia?”
”Ei, mutta toiselta puolelta saisivat olla ehjät.”
Larry hakee malliksi kaksi lautaa. Joe kelpuuttaa ne. Hän laskee laudan kourun päälle, asettaa toisen jalan tälle astimelle, ottaa naulapussista vasempaan käteen kaksi kaksi ja puoli -tuumaista piikkiä, vasaran oikeaan käteen ja kumartuu ahtaaseen ojaväliin, tunnustelee vähän aikaa ja lyö ensimmäisen naulanpiikin paikalleen, peruuttaa toinen jalka penkalla ja lyö toisen naulan toiselle puolelle kourun päällyslautaa. Larry huomaa, että naulankannat jäävät näkyvästi irti laudasta.
”Selvä”, Larry sanoo. ”Sain kiinni. Samaan malliin koko ojan pituus?”
”Kyllä.”
Kattaminen sujuu nopeasti. Taas Larry ajattelee, että he saavat tänään tehtyä ojan valmiiksi. Hän on nostanut juuri kolme pitkää lautaa olkapäälleen, kun Kentucky-Joe tuupertuu ojaan. Larry laskee lautanipun takaisin pois olaltaan, asettaa toisen pään tapulin varaan ja toisen pään maahan ja lähtee auttamaan suomalaista ja katsomaan, mikä tätä vaivaa. Hän olettaa, että mies on pyörtynyt taas tai sitten maa on pettänyt tämän alta tai jotain. Vaikka maankamara on pääosin kovaa kuin kivi, siinä on kuitenkin murmelien vuosisataisia kaivantoja ja onkaloita ja toisin paikoin kivirykelmät muodostavat itsessään, tukeutuessaan toisiaan vasten, maanalaisia vajoamia, petollista kaikki. Melkein voisi uskoa ja luulla, että maa hengitti.
Kun Larry on kahden askeleen päässä Joesta, kalkkarokäärme luikertaa vauhdilla ja tuskin koskettaen maata pois marunapuskien alle. Larry tuntee hiuksien pörhistyvän päässään. Hän ei pidä käärmeistä, ei ole pitänyt koskaan. Hän ampuu jokaisen, jonka näkee ja saa jyvälle.
Tällä kertaa hänellä ei ole asetta mukana ja hän on muutenkin huolissaan enemmän Joesta. Pistikö käärme miestä?
Joe kääntyy istumaan kaivannon reunalle, jalat ojassa ja pitelee tuskaisen oloisena toista kättä.
”Pistikö se?” Larry kysyy.
”Luuhun”, Kentucky-Joe ähkii. ”Se oli kalliokyy.”
”Ei ollut, vaan kalkkarokäärme.”
”Kalliokyy”, Joe väittää silti. Uppiniskaisena.
Larry huitaisee kättään. Se ei ole olennaista. Myrkkykäärme joka tapauksessa.
”Näytä”, Larry pyytää ja ojentaa käden. Toisella kädellä hän vetää vaivihkaa puukon tupesta.
Selvät myrkkyhampaiden pistojäljet erottuvat verta tihkuvina Kentucky-Joen kämmenselässä. Käsi turpoaa jo. Larry karaisee luontonsa ja viiltää nopealla vedolla Joen kämmenselän nahan auki. Viilto vaurioittaa varmasti joitain isompia suonia, mutta Larry ymmärtää, että nyt ei voi kantaa huolta siitä. Jos myrkkyä pääsee enemmän suomalaisen vereen, tämä on kuoleman oma joka tapauksessa.
Kentucky-Joe parahtaa kivusta. Larry näkee viillon avaaman nahan ja lihan sen pohjalla ja luun alimpana vaaleana, mutta samassa veri ryöpsähtää kädestä punaisena ja kaiken peittävänä ja hukuttaa haavan tummaan vereen.
”Sattuu, sattuu!” Joe voihkii ja rukoilee.
Larry repäisee toisen paidanhihansa irti. Se ratkeaa vasta toisella yrittämällä ja sen jälkeen hän sitoo Joen käden.
”Nouse ylös”, Larry komentaa jo ennen kuin side on valmis. Kentucky-Joe tottelee. Hän horjahtaa, astuu tasapainoa tapaillen toisen jalan takaisin ojamonttuun ja kaatuu hervottomasti naamalleen penkkaan.
”Ai, ai!” mies voihkii, kiirii maassa, mutta Larry taltuttaa tämän ja auttaa takaisin jaloilleen. Vaikka Joe ei ole iso mies, Larry ei usko, että jaksaisi kantaa tämän pihan poikki ja sisälle mökkiin asti. Joe nojaa Larryä vasten, siirtelee jalkojaan ja niin he kulkevat kuin paritanssissa, hidastetussa sellaisessa, ensin kaivon kohdalle, siitä ohi mökin eteen, kaksi puista askelmaa ovelle ja sisälle hämärään ja suojaan päivän poltteelta.
Kentucky-Joe lakkaa valittamasta melkein heti. Larry huomaa ja tuntee kuinka veri vuotaa valtoimenaan paksun, puuvillakankaisen paidanhihan läpi tai pääsee valumaan sen takia, koska sidos ei ole tarpeeksi tiivis eikä tiukka. Veri kastelee molempien miesten reidet. Se tipahtelee helmeilevinä pisaroina maan pölyyn ja jotka verihelmet imeytyvät hetkessä näkymättömiin. Maa janoaa tällä kertaa verta.
Larry kannattelee loukkaantunutta ja vie tämän suoraan makuusuojaan, siirtää sängyn päälipeittona olevan tiikerintaljan sivuun ja Joe istuu alas petille väsyneenä ja voimattomana. Mies valuu Larryn käsien läpi, yläruumis vaipuu pitkäkseen ja Larry nostaa jalat myös ylös sängylle. Hän siirtää toistamiseen taljaa sivummalle, jotta se ei vereentyisi pilalle.
”Mä haen apua”, Larry sanoo. Hän kuulee oman äänensä värisevän peitellystä järkytyksestä ja hermostuksesta. Hän on hengästynyt ponnistuksesta.
”Ei auta”, suomalainen vaikertaa takaisin.
”Haen”, Larry vastaa päättäväisesti.
Seuraavassa hetkessä hän on uudelleen pihamaalla ja menee vajaan tai oikeammin katokseen, sillä suomalainen pitää vajan koko seinän mittaisen veräjän auki päivisin kuumilla säillä ja sulkee sen vain yöksi. Nyt veräjä on levällään ja Kentucky-Joen ratsu on siellä katoksessa, nostaa pään nähdessään Larryn ja seuraa miehen tuloa. Eläin vaikuttaa varautuneelta ja aralta. Ehkä se on jopa vihamielinen, mutta ainakin tottumaton muihin ihmisiin kuin isäntäänsä. Larry tietää itsestään, ettei ole kummoinen hevosmies eikä hän haluaisi valjastaa Joen kimoa, mutta hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Jos Joe ei saa pikaisesti lääkäriapua, hän menehtyy. Se on varmaa.
Joten Larry oikoo alushuovan hevosen selkään, tarttuu kaksin käsin pilttuun orrella odottavaan satulaan ja lähestyy sitä kantaen eläintä, joka tunkee kylkensä tiukasti seinälaudoitusta vasten. Satula tulee kuitenkin paikalleen ja Larry kurottaa eläimen mahan ali kiinni satulavyön toiseen päähän, pujottaa vyön soljen lenkin läpi ja kiristää sen. Hevonen pullistaa mahaa ja satula jää löysälle. Larry huomaa matalan lypsyjakkaran nurkassa, asettaa sen pilttuuseen hevosen viereen, nousee jakkaralle, nojaa selkänsä pilttuun seinustan lautoihin, tarttuu uudestaan satulavyöhön, painaa saappaankoron hevosen kylkeä vasten ja kiskoo vyön tiukalle. Hevonen siirtelee takajalkojaan.
Larry irrottaa riimun rautalenkistä ja taluttaa ja puoliksi työntää hevosen vierellään ja edellään ulos katoksesta. Eläin nostaa ja nykii päätä. Sen jalat värisevät rauhattomina. Kimo on selvästi yhden omistajan hevonen. Larry vetää hevosen pään alaspäin, kokoo suitsenpäät kouransa ympäri ja hapuilee kiinni satulannupista. He menevät sillä lailla kytköksissä neljä, viisi askelta pihaa pitkin, hevonen väistyen taaksepäin ja Larry matalampana sen vieressä kiirehtien eteenpäin, kunnes mies saa kurkotettua jalkaterän heiluvaan jalustimeen, ponkaisee toisella jalalla vauhtia ja vetää suitsien varassa kääntyen itsensä satulaan.
Tuntiessaan miehen painon selässä hevonen köyristää itsensä ja painaa pään jälleen melkein maahan asti. Se ei pidä tästä. Se menee vauhdikkain sivuaskelin, lyö takusensa kaivon kivireunukseen, pillastuu siitä lisää ja alkaa hyppiä ja Larry äyskii: ”Koni, iisisti. Älä vikuroi helvetin elukka.”
Larry saa ohjattua ja käännettyä ratsun hirsi- ja lautatapulien ohi ja välistä, vaikka eläin kavahtaa ja mulkoilee niitäkin. Meno tasaantuu, kun he tulevat tien laitaan ja tällöin hevonen astuu viimein melkein normaalisti, vaikka riiputtaa yhä päätä. Larry höllää ohjaksia. Hän päättää patistaa hevosen ravaamaan heti, kun he ovat selvinneet kunnialla tienuralle, mutta eläin ponkaisee sitä ennen arvaamatta takajalkojensa varaan. Ehkä se näkee jotain pelottavaa tai kuvittelee näkevänsä, Larry tajuaa ja hänelle välähtää samalla, kun luisuu vastustamattomasti alas satulasta. Hän ei saa kiinni satulannupista eikä satulankaaresta, vaan tarraa ja kiskoo hevosen selkäjouhista, jotka luistavat käden läpi. Suitset ovat viimeisenä tiukasti Larryn toisen kämmenen ympäri ja ennen kuin hänen jalkansa tavoittavat maahan, hevonen nykäisee toiseen suuntaan, hypähtää ja Larry tuntee rajun iskun kädessään ja tajuaa lentävänsä ilmassa.
Hän ei käsitä hetkeen missä on ja mitä on tapahtunut? Kaksi intiaania mustine hautausurakoitsijan hattuineen ja veistettyine kasvonilmeineen on kumartuneena hänen ylitseen. Intiaaneja, joita Larry ei tunne. Hän ei tunne näöltä eikä tunnista erikseen yhtään intiaania, koska ei ajattele eikä pidä näitä alkuasukkaita muuna kuin yhtenä osana luontoa, samanlaisena luontona kuin kaikki luonto on ylipäätään. Larry havahtuu ja tokeentuu lopullisesti. Hän vie käden korvalliselleen ja hieroo. Kämmen tahmaantuu osin hyytyneeseen vereen. Hän on lyönyt päänsä, hän käsittää. Hevonen on viskannut hänet selästään.
”Paha jälki”, toinen intiaani sanoo.
Larry nousee jalkeille. Äkkiliike saa valopallot tanssimaan ja heijaamaan hänen silmissään, mutta hän sulkee silmät, avaa ne uudelleen ja maailma palautuu entiselleen, siltä osin kuin se vielä on sitä.
”Missä se pirun hevonen on?” hän kysyy.
”Talliin meni”, sama intiaani vastaa.
”Kiitos”, Larry vastaa.
He seisovat kaikki kolme tiellä. Lähin lautatapuli on siinä vieressä. Larry katsoo intiaaneja, näkee hattunsa taaemman intiaanin kädessä ja tämä astuu lähemmäs ja ojentaa sen.
”Kiitos”, Larry kiittää uudestaan.
Hän painaa hatun päähän. Se ei satu, mutta hän ymmärtää perästäpäin harmistuen, että hattu tahriintuu väkisin vereen.
>>>jatkuu>>>
