Tiikerintalja(27)

     >>>jatkuu>>>   

He tulivat kaksin hevosen selässä pois kaupungista ja Kentucky-Joe ohjasti hevosensa suoraan Intiaanikaupunkiin. Hän ei tehnyt vielä sillä kertaa kauppoja tästä naisesta, vaan meni erikseen sitä varten. 

Kojootti haukahtaa muutaman kerran illanruskon värjäämän taivaan alla. Taivas kaareutuu rajattoman korkeana pihan, kivikon ja kaivon takana olevien madaltuneitten tukki- ja lautatapulien yllä. Kuunsirppi erottuu melkein värittömänä ylempänä, yhä päivänvaloa kajastavassa taivaansinessä.

Kojootin vaiettua Joe kuulee vain oman lusikkansa vaimean kalahtelun kattilan laitaa ja pohjaa vasten. 

>Itä>

Kiipeän yläpetille. Teppo on paneutunut valmiiksi pitkäkseen alapetille, valinnut sen. Hänen silmänsä ovat auki. Näen hänen kurkottavan ja sammuttavan punkan päädystä valot. Marina näkyy hytin toisella puolella hahmona, kyljelleen kääntyneenä, selin meihin peiton alla ja musta tukka tyynyllä. Kun valot sammuvat, on ensin lyhyt hämäränhetki, mutta melkein saman tien näen jälleen Marinan mustan tukan valkoista lakanaa vasten.

”Hyvää yötä”, hän sanoo.

Vastaamme Tepon kanssa melkein yhteen ääneen. Kuin kuoropojat.

”Hyvää yötä”, Teppo toistaa sen jälkeen yksin erikseen.

”Öitä”, sanon hänen jälkeensä ja lisään laittaneeni kännyn herättämään.

”Samoin”, Marina vastaa.

Laiva elää. Tukahtuneita ja vaimeita ääniä kuuluu ja kantautuu käytävältä. Olen raukea ja väsyksissä, mutta minua ei nukuta. Olo on epätodellinen ja epätavallinen. Haistan Marinan parfyymin. Ajattelen haistanko sen lopun ikääni ja tulenko yhdistämään jatkossa aina tämän tiikerinhakureissun ja Marinan tuoksun?

Seuraavaksi havahdun siihen, että känny soi. Luulen, että joku soittaa, mutta se on herätys. Olen nukahtanut saman tien. Nousen puolittain ja kolautan pään kattoon.

”Auh! Perhana.”

”Älä riehu”, Teppo sanoo alapetiltä.

Kaivan kännyn tyynyn alta ja saan sen vaiennettua. Olen tajuissani. Hytissä ei ole valoa, mutta näen, että Marinan sänky on tyhjä.

”Vessassa”, Teppo sanoo hiljaisella äänellä. Hän arvaa ajatukseni.

Sähköhammasharjan surina erottuu, kun jään kuulolle. Toki se voi olla jotain muutakin. Torkahadan uudelleen ja sen jälkeen vessan ovi avautuu, päästää valokiilan huonetilaan ja Marina tulee sieltä pyyhe ympärillään niin kuin olisi uimarannalla vaihtamassa märkää uimapukua pois. Erotan hänen rintaliiviensä mustat olkaimet hartioilla eli hän ei ole kuitenkaan alasti pyyhkeen alla.

”Vapaa”, hän ilmoittaa.

”Kiitos”, Teppo vastaa. ”Sopiiko, jos mä menen ensin?”

”Mene vain.”

Marina ottaa henkarissa olevan paitapuseron, väistyy oman petinsä viereen ja Teppo livahtaa vessaan.

”Huomenta”, Marina sanoo.

”Huomenta.”

”Nukuitko hyvin?”

”Kyllä. Kiitos kysymästä.”

”Saanko pyytää, mitä jos käännät hetkeksi kasvot seinään päin. Kiitos.”

Käännyn. Pidän kuitenkin silmät auki. Nukuttaa, mutta räpytän unen pois. Tiedän, ettei auta mitään, vaikka ottaisin vielä kymmenen minuutin torkut.

”Selvä tuli”, Marina sanoo. ”Sytytänkö valot?”

”Sytytä mun puolesta.”

Kierähdän selälleni.

”Piipahdan kannella”, Marina sanoo. Hän menee ulos hytistä ja sulkee oven.

En tiedä tekeekö hän näin minun takiani, mutta laskeudun varovasti hytin lattialle, tartun sukkiin, vedän ne jalkoihin ja puen t-paidan ja farkut. Vessa kohisee. Istun alasängyn laidalla, kun Teppo tulee hytin puolelle.

”Hän lähti?” Teppo kysyy.

”Käy kannella. Ehkä hän suo meille tilaisuuden pukea rauhassa. Mikä on vointi?”

”Kohtalainen. Otan seuraavan pillerin.”

Laiva on satamassa. Lastiruuman aukko on levällään ja siitä näkee kaistaleen tuttua Helsingin rantaa, mutta vielä ei pääse ulos. Ketjupuomi on pingotettuna esteeksi aukon ovipielten väliin. Se on lukittu molemmista päistään. Ylhäällä oviaukon päällä ja kulmissa palavat punaiset merkkivalot. Tulee mieleen formuloiden lähtövalot. Kamerat seuraavat meitä ja ylipäänsä autokannen tilannetta eri suunnilta. Mustien kamerakupujen läpi ei näe, liikkuvatko ja kääntyilevätkö sisällä olevat kamerat vai ei? Henkilökunta ei ole paikalla. Autokannella on kylmää ja ankeaa. Tuulee. Olemme jälleen kolmen kesken Scanian tavaratilan vieressä, sivuovi avoinna ja Marina häärii siellä sisällä haalareissaan. Kissapeto pitää ärinää. Välillä kuuluu, kun Marina ajaa häkin välikalterit kiinni tai auki. Ovesta leijuu aavistuksenomainen, lämpimämpi ilmaviri, mutta sitä enemmän huomio kiinnittyy eläimen ja lannan hajuun.

”Kupliiko?” kysyn Tepolta.

”Ei. Mä en haista mitään.”

”Nenä tukossa?” arvaan, mutta Teppo ei vastaa. Marina on päässyt siihen vaiheeseen, että hän ojentaa saavin alas meille.

”Mihin tämä pitäisi tyhjentää?” Teppo kysyy minulta.

”Etkö muista?” kysyn. ”Olit iltayöstä paikalla.”

”Niin kai.”

”Yöllä henkilökunta hoiti sen pois.”

”Selvä.”

Marina kehottaa ottamaan roikan irti ja kerin sen kokoon. Nostan roikan vaunun sisään, mutta en näe tiikeriä. Se on siis peräpään puoleisessa häkinosassa.

Lienan häkki on puhdistettu vaihteeksi ja eläin on saanut uuden veden, joten siirrymme laivan sisätiloihin.

”Aika koleaa”, Marina hytisee, kun olemme porraskuilun suojissa. ”Viisainta, että käymme hytissä pesemässä kädet ja menemme vasta sitten kahville.”

Kello on kuusi. Olemme ensimmäiset aamiaiskattauksella. Väsyneen ja uneliaan näköistä henkilökuntaa liikehtii kaittiön ja tarjoilupuolen väliä.

”Huomenta”, hovi tai palvelusta vastaava tarjoilija toivottaa.

”Huomenta”, vastaamme. Marina kysyy jotain tiettyä munaa. En kuule niin tarkasti, että tietäisin mitä, mutta kun otamme kahvia, jugurttia, leipää ja leikkeitä sen kanssa, Marina pysähtyy odottamaan tarjoiluluukun luo ja hänelle työnnetään siitä keitetty muna.

Istumme pienen pöydän ääressä ja nautimme tarjoilusta.

”Minkälainen olo on tänään?” Marina kysyy Tepolta.

”Parempi kuin eilen.”

”Huomaan.”

”Se taisi mennä ohi jo.”

”Älä nyt sentään jätä kuuria kesken.”

”En. Tarkoitan vaan, että ehkä se olisi helpottanut muutenkin, vaikka en olisi käynyt lääkärissä.”

Marina jatkaa puhetta ja kysyy eikö Teppoa huojenna se, että hän tietää, mikä oli vialla tai tietää hänen tapauksessaan, että se ei ole mitään vakavaa, ei mitään sellaista, josta pitäisi huolehtia?

”Niin”, Teppo vastaa.

Haen toisen kupillisen kahvia. Otan kimpaleen suklaakakkua sen kanssa.

Marina ähkäisee nähdessään sen: ”Pitäisikö minunkin hakea pala? Järjestit mulle kiusauksen.”

”Anteeksi”, sanon. ”Olen pahoillani.”

”Syö vain. Mä katson muualle. Tai haen toisen kupillisen ja otan tyylikkäästi yhden keksin.”

Hän menee, tulee takaisin ja me katsomme, katsomme myös muuten ympärillemme tässä aamiasbuffetissa, jonne on ilmestynyt muutamia muita aamuun vironneita meidän lisäksemme ja tasainen taustahumina korvautuu vähitellen yksittäisillä ihmisäänillä.

Luovutamme paikkamme. Menemme hyttiin, pakkaamme ja otamme tavarat mukaan ja annamme neuvonnassa pois kulkulätkämme. Kun pääsemme autokannelle, asianmukaisiin turvahaalareihin pukeutuneet ja maskein ja raitisilmasuodattimin varustautuneet varustamolaiset ovat avaamassa ja irrottamassa ketjupuomia ja osa heistä seisoo yhtenä rykelmänä maskit yhä poissa tarinoimassa keskenään. Olemme ensimmäisiä ja saamme luvan lähteä. Hehkutan ja käynnistän moottorin. Istumme kolme rinnatusten Scanian ohjaamossa, Marina välissämme. Tunnen vahvasti ja hyvänä, että pahin on ohi. Tajuan, että tunsin niin oikeastaan jo eilen illalla, ensimmäisen kerran, kun ennätimme viime tingassa Tallinnan päähän ja pääsimme autolautalle, mutta nyt helpottaa vielä enemmän.

Henkilökunta tekee käsimerkkejä ja käännän auton niiden mukaan. Peruutushälytys piipittää. Moottori murisee kuin sekin olisi jokin tiikeri. Ääni kaikuu kovana sisällä laivan rautaluolassa, mutta se rauhoittuu, häviää ja hajoaa lähes kuulumattomaksi hyrinäksi, kun ylitämme lastaussillan kaijalle. Ajan hiljaa opasteiden mukaan, pysähdyn vaadittaessa ja näytän Korkeasaaren ja Zooparkin litteroitamme. Saamme luvan jatkaa. Tulemme kaupungin kadulle, auto keinahtaa ja arvaan heti, että Teppo sanoo siitä jotain.

”Aja hitaasti.”

”Selvä.”

Teppo ei sano kuitenkaan muuta. Vaihdan isommalle, auto nytkähtää hieman, kömmähdyksiä näemmä peräjälkeen ja napautan navigaattorin päälle, vaikka uskon löytäväni reitin muutenkin. Marinalla on kännykkä kädessä. Hän kirjoittaa viestiä, laskee kädet syliinsä ja hetken päästä känny kilahtaa.

”Tiedät varmaan, että ajamme Mustikkamaan kautta”, hän sanoo opasteeksi.

”Kyllä. Tiedossa on.” 

>>>jatkuu>>>