>>>jatkuu>>>
Minä olen tottunut vuosien myötä ihmisten hätkähdykseen, kun he näkevät minut ruokakaupassa tai jonottamassa pankkiautomaatille. He näkevät ihmisen, jonka ei pitäisi olla siellä. Heidän mielestään. He reagoivat siihen vaistomaisesti, ajattelevat ja muistavat asioita ja katsovat sen jälkeen poispäin kuin syyllisyydestä kärsivä lapsi tai koira.
Vaikka mitään syytä käyttäytyä niin ei ole eikä ollut.
Olin paljon silloin muutaman vuoden ajan, mutta kun aika eteni, siitä kaikesta muovautui historian käyteainetta, pelkkä tapausmerkintä aikakirjoihin.
En tiedä mitä ihmiset ajattelevat nykyään minun elämästäni? Kuvittelevatko he, että keitän itse kahvin itselleni? Kokkaan itselleni? Uskovatko tavalliset kansanihmiset, jos sanon, että niin se menee?
Kun vien Aldouksen tuomat keltaiset ruusut keittiöön ja etsin vaasin niille, Aldous tulee perässä. Painan kahvinkeittimen päälle. Arkista ja proosallista. Mihin jätin runouteni?
Hei, runous on siinä vierelläni kaiken aikaa, oma Aldous Tsitsikseni.
Siinä suhteessa minulla on ollut onni, että minulla on ollut kolme hyvää ja tärkeää ihmistä elämässäni. Nykyisessä aikuisen elämässäni. Heppu, Prinssi ja Aldous. Kolme miestä.
En laita enkä aseta heitä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Se on mahdotonta, koska he ovat tärkeitä minulle jokainen.
Heppu oli uskomaton. Hän oli onnen täyteys. Nainen, minä, joka olin jo hyväksynyt sen, että rakkaus karttoi elämääni ja että se aika, jolloin rakkaus voisi tulla osaksi elämääni, oli livahtanut ohi. Huomaamatta. Kaikessa muussa. Olin hyväksynyt tämän osani ja tyytynyt siihen, elin sitä pystypäin, kaunis, mutta kylmä nainen, kun kohtasin hämmästyen pyörremyrskynä eteen osuneen elämäni miehen.
Heppu jätti minulle tilan. Uskon, että joku nuorempi mies ei olisi ollut siinä suhteessa yhtä antelias. Hepulla oli niin paljon elämää takana. Hänelle oli karttunut huimaavaa sydämen viisautta. Hän oli maailman sydämellisin ja lämminsydämisin ihminen. Hän peitti sen puolen itsestään leikkimieliseen esittämiseen, varsinkin julkisuudessa, mutta voi hyvät pojat, olisitte nähneet tämän sankarinne kotioloissa. Heppu istumassa karvalankamatolla lattialla nojatuolini, lukutuolini edessä ja nojaamassa jalkojani vasten. Sitä elämystä en vaihtaisi mihinkään.
”Sä olet kattanut valmiiksi”, Aldous Tsitsis toteaa.
”Kyllä.”
Hymy vastaukseksi. Aivot raksuttavat.
”Sä olet kaunis tänään.”
Koskaan ei tiedä etukäteen aivan varmasti mitä Aldous saattaa sanoa seuraavaksi. Arvaamaton, mutta hyvällä tavalla. En pelännyt Aldouksen seurassa. En ole pelännyt koskaan.
Harkitsen hetken ennen kuin sanon takaisin: ”Niinkö sinä sanot? Olen siis kaunis tänään, mutta en ollut eilen.”
”Olitpas. Olet aina kaunis. Maailman kaunein nainen.”
”Maailman kaunein nainen on tällainen homssuinen, vanha nainen harmaata tukassa.”
”Harmaa on tyylikästä.”
Miehet. Nämä kolme tärkeää henkilöä elämässäni ovat kaikki miehiä. Psykologin kynä tekisi tässä kohtaa pari pikaista pyörähdystä paperilla.
Ehkä tekisin viisaimmin, jos pitäisin suuni kiinni? Tai veisin kynät helkkariin tästä talosta. Talosta, vaikka tämä ei ole talo siinä mielessä kuin minä ymmärrän sen, mutta en vain osaa sanoa huoneisto. Se vika on ollut minussa ikiajan. En ole mennyt siltä osin pilalle vasta ja vain näiden työelämäkuvioiden takia ja aikana.
Jos ihminen tekee päivätyönsä kiinteistöfirmassa, markkinoi ja välittää työkseen huoneistoja ja neliöitä ja työtiloja, varastoja, siinä seassa alkaa väkisinkin karttaa esimerkiksi sanaa huoneisto. Talo on talo, se on selvä, mutta mikä on huoneisto? Se on uudissana suomen kielessä, mutta se ei ole kovin suomalainen juttu. Koti. Talo. Huoneisto. Mikä näistä kolmesta ei kuulu joukkoon?
Nainen näiden kolmen miehen seurassa, lähellä, kenties keskellä ja keskipisteenä on kylmä, omasta mielestään.
Kuvat, joita minusta on julkisuudessa, mairittelevat ja antavat väärän signaalin. Kuvat eivät saa esiin kylmyyttä minussa. Minussa on sitä. Oikeasti kätken herkän sisimpäni kylmän ja kovan ulkokuoren alle. Ristiriitainen nainen, koska oletus on, että nainen on aina pohjimmiltaan pehmeä ja hellä.
Vien vaasin ruokapöydälle.
Ajattelen kenelle nämä ovat tai kummalle tai keille? En sano mitään ääneen, mutta Aldous Tsitsis lukee ajatukseni. Tiedän sen ja sen takia minun on niin helppo olla hänen kanssaan. Ihminen, joka tuntee minut perin pohjin. Häneltä minun ei tarvitse salata eikä piilotella mitään. Paitsi joskus. Esimerkiksi tänään.
Asettelen kukkia ja odotan mitä Aldous sanoo. En odota turhaan.
”Ne ovat sinulle”, sanoo ajatustenlukija. Oma ajatustenlukijani, omatuntoni, oma linnunpoikani.
Ajattelin silloin alkuaikoina, kun analysoin Aldousta ja itseäni siinä sivussa ja vähän ennakoiden meitä kahta, ajattelin ja ihmettelin miten sylki ja kuola ei valunut holtittomasti Aldouksen suusta? Olisi luullut. Oletan, että jos istuisin itse suu hervottomana auki tuolissani ja tuijottaisin kaukaisuuksiin, jossain välissä suuhun kertyvä sylki valuisi alahuulen yli. Siksi minä nieleskelen. Jotta saisin syljen pois suusta.
Mutta Aldouksella ei ole tätä ongelmaa tai hän ei tiedosta sitä. Hän voi istua suu hervottomasti ja rumasti apposen auki ja sylki kai kuivuu ennen kuin sitä kertyy niin paljon, että se menisi huulen yli leualle.
Inhosin häntä aluksi, mutta kielsin itseäni tuntemasta niin. Mietin ja analysoin asiaa ja ajattelin, kuten jo mainitsin, että jos olisin sokea enkä näkisi Aldous Tsitsisin olemusta, mitä pitäisin hänestä silloin? Pitäisin. Se oli vastaus. Ja kun sanoin itselleni pitäväni Aldouksesta, aloin pitää oikeasti. Totuin asioihin ja kun olin tottunut, mitään kestämättömän rumaa ja vastenmielistä ei ollut enää olemassa.
”Mitä pidät?” Aldous kysyy.
”Nätit. Kiitos.”
Mitä tein seuraavaksi?
Aldous on minua lyhyempi. Hän on minun poikani. Hän on perinyt sen kiintymykseni, jonka olisin suonut pojalleni. Aldous korvaa myös Hepun, miehenä. Näiden kahden korvaustoiminnon lisäksi Aldous on oma, ainutlaatuinen itsensä.
Hän on minua pienempi. Hän on jäänyt sellaiseksi. Kiedon käsivarteni hänen ympärilleen, vedän hänet itseäni vasten, taivutan kaulaa ja Aldous katsoo minuun puoliksi ylöspäin. Hänen kätensä kiertyvät vaistomaisesti ympärilleni ja vedän päätä hieman taaksepäin ja käännän sitä ja Aldous vastaa kohottamalla kasvojaan niin, että huulemme koskettavat toisiaan ja suutelemme. Märkä, ihana suudelma.
”Voi, että”, sanon, kun pääsen vetämään henkeä.
”Ihanaa”, Aldous vastaa.
Ensimmäisen kerran, kun Aldous ja minä rakastelimme, se tapahtui sillä lailla erikoisesti ja puolinaisesti, että Aldoukselta tuli kesken suutelemisen. Hänellä ei ollut kokemusta. Hän koki ilmeisesti tilanteen niin järisyttävänä, että sai siemensyöksyn, laski housuihinsa.
Tässä näkee kielen epätäsmällisyyden. Erilleen otettuna, yhteydestään irrotettuna housuun laskeminen tarkoittaa, että tulee kuset housuun tai paska, ei siemensyöksy.
Sanoissa on petraamisen varaa.
Ja puhuuko hieno nainen noin? Ei kai sentään? Hieno nainen ei edes paskanna. Oletko nähnyt koskaan hienon naisen paskantavan?
Mies siis kiihtyy, mutta tässä näkee, täten todistuu, että nainen kiihtyy yhtä lailla.
Kiihtynyt nainen, jos kiihko on ilman erehtymisen mahdollisuutta eroottista, saa miehen laukeamaan heti.
Kiihtymistä on kahdenlaista. Tai ehkä sitä on monenlaista? Monia asioita on monenlaisia.
Runotyttö rakastaa runoja / niitä on mukava punoa / kesken päivän ja illan / kesken kaiken / kylvyssä tai ilman.
Näytän tämän tuoreen runon Aldous Tsitsikselle. Hän lukee sen sillä aikaa, kun haen ja kaadan kahvia meille.
”Hyvä”, Aldous sanoo. ”Saanko minä pitää tämän?”
”Saat niin kuin aina.”
Aldouksella on varmaan kokoelman verran runoja minulta. Minun osaltani ne ovat päiväämättömiä enkä ole merkinnyt niitä minnekään ylös. Niitä vain karttuu ja annan ne pois. Koen sen elämäntehtäväkseni. Kauniita runoja ei saa pantata.
Tiedän ja uskon, että Aldous vie ne jonain päivänä kustantajalle, minun nimissäni. Uskon, että Aldous on kirjoittanut jokaiseen runoon liitteeksi kenen tekemä se on, Marian ja lisäksi päivämäärän, jolloin se on tullut hänen haltuunsa. Hovilukija Aldous Tsitsis. Se siellä on johdantona runokirjassani, Aldous Tsitsiksen kirjoittama esipuhe lyhyine elämäkertoineen ja tärkeimpine päivämäärineen.
Kaadan meille kahvia ja Aldous lukee runoni kolmeen, neljään kertaan.
”Sä muistat sen kohta ulkoa”, sanon. Sanon yleensä niin. Se on minun repliikkini tässä ikuisuusnäytelmässä.
”Niin kuuluu”, Aldous vastaa, niin kuin kuuluu.
Olemme ennalta-arvattavia. Jatkamme rituaalia. Elämä on yksi rituaali muiden joukossa. Ensin sytytämme kynttilät, sitten puhallamme ne, syömme palan kakkua, juomme kahvia, otamme lisää kakkua toiselle kupilliselle, juomme jälkiruuaksi punaviiniä, laitan soimaan jonkin cd:n, josta Aldous pitää, esimerkiksi Abbaa tai Beatlesia. Sitten seuraa erinäistä epämääräistä, mutta rituaali huipentuu makuuhuoneen sängylle. Musiikki tulvii avoimesta ovesta ja me huohotamme toistemme suuhun ja annamme elämälle sen mikä on elämän.
>>>jatkuu>>>
