Terveisiä Taavetista

11.11.2020  

 

Neljän kepin päivä. Niin sanoi eräs taulujen ystävä Toivakasta vuosikymmeniä sitten, kun hän oli käymässä meillä. Toistamme sitä sanontaa joka vuosi. Tänä vuonna päiväys on taas kerran tavallista hienompi.

Tänä aamuna sumuisen risteyksen yli heittyvät katuvalojen kartiot. Aste pakkasta ja metri leppeää tuulta.

Kirjoittamisen kenttä. Sellainen tuli mieleen yöllä. Ajatuksia nousee mielen nukasta. Kirjoittamisen kenttää voisi verrata jalkapallo-otteluun. Kentällä näkyy ottelun kuluessa hyviä suorituksia, ajoittain, mutta epätasaisesti myös maaleja. Kuvittelen maalien olevan julkaistuja teoksia. Toiset pelaajat tällä kirjoittamisen kentällä ovat eri syistä paremmassa asemassa tekemään sanoista maaleja, onnistumaan siinä kuin muut kentän taiturit, mutta se ei vähennä kaikkien osaajien taituruutta.

 12.11.2020

Sopivasti eilen kirjoitin ja vertasin edellä päiväkirjaotteessa jalkapalloa ja kirjoittamista, kun päivän päätteeksi Suomen maajoukkue otti historiallisen voiton hallitsevasta maailmanmestarista, Ranskasta. Ystävyysottelu, joka pelattiin Ranskan maaperällä. Molemmilla joukkueilla oli kokeilevat aloituskokoonpanot ja kaksi Suomen maajoukkueen ensikertalaista täräyttivät pelitilannemaalit. Onnea ja menestystä.

Helena kävi aamulla sauvakävelemässä. Kahdeksan aikoihin lähdimme yhdessä ulos sumuun, nousimme Patteritielle, kävelimme vesitornille, alas Linnalantielle ja kauppaostoksille. Takaisin mutkitellen torin viertä Vallitielle, kedon ja hiekkapohjaisen männikön välistä Joukolantielle ja kotiin. Noudatin Luumäen Lehdessä ollut kehotusta ja varasin ajan kausi-influenssarokotukseen. Nyt sienipiiras on tullut juuri uunista. Vaaleita orakkaita ja kanttarelleja. Herkullinen tuoksu leviää ympäri asunnon.

 13.11.2020

Eilen illalla luin ääneen loppuun Annette Hessin teoksen Tulkki. Se oli tänä vuonna kymmenes kirja, jonka luin ääneen ja 43. kaikkiaan kuluvana vuonna. Helena piti kuulemastaan ja kehui kirjaa. Nipistin huuleni yhteen, mutta kun Helena kysyi erikseen mielipidettäni, sanoin, että en ole yhtä innostunut. Kerroin, että pidän enemmän esimerkiksi Graham Greenen ja Ernest Hemingwayn romaaneista, heidän tyylistään. En sanonut sitä, mikä tuli mieleeni vasta tätä kirjoittaessani, että kaipaan heitä, kirjailijoina. Makuasioita.

Luumäen historiassa oli kertomus rutosta. Saksalan väki oli löytänyt karhunraadon metsästä. Määräysten mukaan raato olisi pitänyt haudata, mutta väki nylki ja parkitsi eläimen taljan, vuodan. Siitä levisi paiserutto 1763, viisi henkeä kuoli joulukuussa Saksalassa, kirkon naapurissa ja kirkkoherra Gestrin, joka osti taljan, kuoli tammikuussa. Pietarista lähetetyt asiantuntijat saivat taudin onneksi kuriin.

14.11.2020

Aurinko näyttäytyi matalalla taivaanrannassa, kun lähdimme vähän ennen yhdeksää kävelemään kirjastoon ja kaupalle. Muutamaa minuuttia myöhemmin usvaa ja pilviä nousi auringon eteen. Kirjastossa huomasin itsepalvelupisteen. Luumäen kirjasto seuraa aikaansa. Järjestelmä ei ole vielä käytössä, vaan päivitysvaiheessa, mutta ehkä ensi viikolla pääsemme opettelemaan sen käyttöä.

Luumäen historiassa olen päässyt 1800 -luvun lopulle, jaksoon ja aikaan ennen maan itsenäistymistä. Ajanjakso nälkävuosien jälkeen ja ennen itsenäistymistä ja sen aikaisia kahakoita. Pidän Luumäen historian tekstistä ja toteutuksesta. Aikalaisten kirjoitukset ovat valaisevia ja tuovat syvennystä asiaan. 

                 

Me puhallamme kynttilöitä(21)

 >>>jatkuu>>>  

ISTUN pöntön alaslasketun kannen päällä. Laitan lenkkarit jalkaan ja sidon nauhat kiinni. En ole pitänyt näitä jalkineita vuoteen. Minulla on nykyisin toiset lenkkarit, mutta en ollut heittänyt vanhoja vielä pois. Niille tuli tällä tavoin uusiokäyttö.

Haudatkaa minut vanhoissa lenkkareissani.

Se on kuin siitä kirjasta, joka taisi olla myös elokuvana: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.

Vuosi sitten Aldous oli ollut ovelampi kuin pystyin kuvittelemaan, mutta tänään minä olen perimässä voiton. Meidän leikkimme ovat päättymässä. Meidän leikkimme liekki lepattaa viimeisiään.

Olen hoitanut testamentin kuntoon ja ajan tasalle. Se oli ensimmäinen asia, jonka tein vuosi sitten onnettomuuteni jälkeen. Kuka väittää ja määrittelee, että onnettomuuden pitäisi olla vahinko ja yllätys? Onnettomuus voi olla tietoinen teko, suunniteltu.

Toinen päätökseni oli, että lopetin ehkäisypillerien käytön. Aika erikoista. Olin kolme kuukautta syömättä niitä, jotta ja joten meillä oli siinä mahdollisuus saattaa alkuun uusi elämä, mutta sitä ei tapahtunut. En kertonut Aldoukselle, että me rakastelimme ilman ehkäisyä. Ehkä olisi pitänyt kertoa? Kuvittelen, että Aldous olisi ollut iloissaan ja innoissaan. Luulen niin, mutta en tiedä. Uskon ja kuvittelen, että Aldous haluaisi lapsen kanssani. Aldous haluaisi muuttaa yhteen. Aldous haluaisi olla aviomieheni.

Tossunnauhat ovat kiinni ja rusetissa.

Ajattelen, mitä Aldous sanoisi nyt, jos hän tulisi vessaan ja yllättäisi minut? En ole viettänyt yhtään yötä Aldouksen kanssa, joten en tiedä, tarvitseeko hänen käydä kesken yötä vessassa vai ei? Joidenkin tarvitsee. Ainakin erään tarvitsi.

Nousen seisomaan. Katson itseäni silmiin peilikaapin ovipeilistä. Heppu tuli tällä tavalla käymään, ajattelen. Hienoa. Kiitos. Jäähyväisiksi. Vai oliko se tervetulotoivotus?

Näen kasvojeni vanhentuneen. Ei hätää siis, Heppu ei edes tunne minua. Hän ei tunnista menneensä tämän vanhan harpun kanssa naimisiin. Olen vanhentunut mittaamattomasti vajaassa viidessä vuodessa. Siinä ajassa ikää on tullut lisää viisitoista vuotta. Kasvot kertovat sen, silmänympärykset.

Toistamiseen tulee mieleen, mitä Aldous sanoisi, jos hän tulisi juuri nyt vessaan: Miksi sulla on lenkkarit jalassa? Mihin sä olet lähdössä?

Kalauttaisinko silloin Aldousta päähän jollain lasipullolla, jotta tämä pökertyisi vähäksi aikaa eikä tulisi tällä kertaa väliin ja estämään minua.

Peilikaapissa ei ole kunnon pulloa. Pieni hajuvesipullo on, mutta se ei oikein riitä. Riittäisikö, jos pyytäisin Aldousta huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään minut rauhaan? Entä odotanko tässä parhaillaan, että Aldous tulisi? Miksi sitten odotan ja vetkuttelen? Minun pitäisi olla jo matkalla menossa. Tuonelan viita odottaa.

Hei, sanon ääneti peilikuvalleni. Aukaisen oven eteiseen. Vessasta lankeavassa valossa ei näy Aldousta, ei ketään ja sammutan valon ja suljen oven. Avaan sen uudelleen, sytytän valot ja puen kylpyviitan päälle.

Olen vihdoin avaimia vaille valmis.

Olin vuosi takaperin melkein kolme kuukautta käyttämättä ehkäisypillereitä. Annoin siksi aikaa ohjakset kohtalolle.

Kun olin silloin sairaalassa ne muutamat päivät tahallisen onnettomuuteni jälkeen, en kertonut tapahtuneesta vanhemmilleni enkä veljelleni. Vain Aldous Tsitsis tiesi asiasta ja viranomaiset.

En tiennyt olisiko viranomaisten kuulunut ilmoittaa virallisesti jotain lähiomaisilleni, mutta hoidin asian niin, että lupasin kertoa tapahtuneesta itse ja se kävi ja sopi.

Sain suosituksen hakeutua psykiatrin vastaanotolle. Noudatin toivomusta. Kaikkia sääntöjä on hyvä ja järkevää noudattaa ja esittää yhteistyöhaluista, tottelevaista ja kuuliaista.

Esittäminen on oikea ilmaus.

Psykiatri oli nainen. Hän oli samaa ikäluokkaa kuin minä. Me keskustelimme naisten kesken. Koimme yhteisymmärrystä. Käsitimme toistemme puheet vaivatta.

En tiedä miten todellista ja syvällistä ymmärtäminen oli psykiatrin puolelta? En pitänyt väliä. Sillä ei ollut merkitystä minulle. En tiennyt mitä psykiatri kirjasi ylös minun tapauksestani? Merkityksellistä ja tärkeää oli, että sain jatkaa elämääni samoin kuin siihenkin asti. Ei rajoituksia. Ei vapauden rajoituksia. Avohoitoa teoriassa ja käytännössä. Pärjäsin. Olin vastaanottavainen neuvoille ja ohjeille.

Runot. Ne ovat tietenkin olemassa.

Onnettomuuteni jälkeen olen kirjoittanut muutaman jäähyväisrunon, joita en ole näyttänyt Aldoukselle enkä kenellekään. Ne ovat tallelokerossa säilössä. Yllätys sen avaajalle.

Sitä paitsi en päättänyt mitään ehdottomasti. Annoin luonnolle ja kohtalolle mahdollisuuden järjestää asiat uudelleen. Menisin Aldous Tsitsiksen kanssa vihille, jos tulisin raskaaksi. Luontoäiti päätti. Ja jos luontoäiti päättäisi, että jatkoaikaa ei tarvita eikä myönnetä, hyväksyisin sen ilman vastaväitteitä. Siihen asti annoin pillerien olla toistaiseksi. Noin viikko sairaalasta kotiutumiseni jälkeen alkoivat tutut vatsanväänteet. Kuukautiset.

Aldous Tsitsis kävi niin kuin hän aina kävi. Me rakastelimme ja kun makasimme rakastelun jälkeen sängyllä ja tunsin siemennesteen tahmeana emättimessäni ja perseposkissani, ajattelin ja kysyin luontoemolta, mitä kuuluu? Uhittelin. En miettinyt, mitä elämä olisi jatkossa siinä tapauksessa, jos tulisin raskaaksi? Lapsi olisi ilman muuta Aldouksen, sillä minulla ei ollut muita. En tarvinnut muita. Minulle riitti yksi hyvä.

Mitä vanhempani olisivat tuumanneet? Väliäkö sillä? Sitä paitsi äiti vaikutti nykyisin varsin hapertuneelta, enemmän kuin isä. Äiti menisi ensin, ajattelin. Valmistauduin siihen, vaikka tiesin sisimmässäni oikean järjestyksen. Ensimmäinen, ykkönen tietää aina. Ykkönen tietää olevansa jonon kärjessä.

Kuukausi edellisestä ja vatsavaivat toistuivat. Kaksi, laskin. Ei kahta ilman kolmatta. Parempi näin, kaikkien kannalta.

Yksi äidin kerran lausuma lause oli jäänyt elämään mieleeni. Muistin sen, en päivittäin, mutta usein: ”Mistä tuo idiootti on löytynyt?”

Se loukkasi minua. Se oli kai yksi syy, miksi halusin antaa Aldoukselle mahdollisuuden polkaista lapsen minusta. Se olisi kostoksi äidille tämän keljuista sanoista. Vaikka ymmärtäisikö äiti nykyisessä sekavassa mielentilassaan jäynän oikein? Pitäisikö se piirtää, ennen kuin äiti käsittäisi asian ja käsittäisi kaikki yhteydet?

Pila on huono silloin, jos kukaan ei ymmärrä sitä. Onko se pila ollenkaan?

Muistin mitä olin vastannut äidille. En jättänyt vastaamatta: ”Aldous Tsitsis on karannut hourulasta. Mutta Aldouksella on iso mela.”

Silloin, kun sanoin sen, äiti oli vielä täyspäinen, mutta se meni silti ohi. Ajattelin jälkeenpäin, että kenties jokin puolustusmekanismi varjeli äitiä tai iski häneen ja hän luuli kuulleensa tai ymmärtäneensä väärin. Äiti sivuutti vastaukseni kuin en olisi sanonut mitään, vastannutkaan selvään, suoraan kysymykseen ja meni muuhun aiheeseen. Jotain tavallista ja yhdentekevää. Maailma on ylipäänsä jonninjoutavaa jutustelua, kaikkea turhaa ja todella harvoin asiaa.

Elämä on yksi pitkä small talk. Tai lavaesiintymissessio.

Psykiatri antoi vaivoilleni nimen, useampia erilaisia nimiä: Skitsoidinen luonnehäiriö, korostunut itsetuhovietti, läheisten menetyksen jälkeinen akuutti masennustila.

Sain täsmälääkityksen. Noudin reseptin apteekista, pyysin ja sain lisäksi uuden unilääkereseptin, kuuntelin varoituksen sanat ja lupasin noudattaa lääkkeiden annosteluohjeita. Unilääkkeet kävivät, vaikka niitä ei suositeltu. Sitä paitsi ehdoton edellytys oli, että nautin mielialalääkkeeni sovitusti. Olin yhteistyöhaluinen. Lupasin tehdä ja noudattaa kaiken mitä minulta pyydettiin.

Käytännössä ostin mielialalääkkeet ja hävitin ne laittomasti muiden roskien ohessa. En palauttanut niitä apteekkiin hävitettäväksi enkä odottanut niin kauan, että ne vanhenisivat ja palauttaisin ne sen jälkeen.

Unilääkkeitä en tarvinnut, mutta ne olivat hyviä olla varalla. Kun olin kuluttanut periaatteessa kolmen kuukauden satsin ja apteekilla oli lupa myydä seuraava erä, hain tabut pois.

>>>jatkuu>>>     

Terveisiä Taavetista

 7.11.2020  

Hienoja, lämpimiä syyspäiviä. Talven odotusta, koska lehdet ovat varisseet melkein kaikki. Talitiaiset käyvät katsomassa ikkunasta sisään: Hei, hei, mitä kuuluu.

Eilen nautimme vedyt torilla. Kioskin ympärillä oli ryhmä kahvittelijoita, mattokauppias jutusteli jonkun asiakkaan kanssa, kalansavutus oli käynnissä ja valokuvaaja kiersi etsimässä kuvakulmia. Torilta menimme kirjastoon. Koululaisia tuli vastaan. He olivat käyneet kirjastossa ja tutustumassa samalla monipuolisiin näyttelyihin.

Luen Luumäen historian ja Doctorowin Danielin kirjan rinnalla runoja. Olen lukenut niitä runon sieltä ja toisen täältä ja sitten huomasin hyllyssä vuodelta 2017 Helsingin kirjamessujen tuliaisina Po Chü-i:n kokoelman Korotan ääneni ja laulan. Viesti kaukaa Kiinasta ajanlaskun ensimmäiseltä vuosituhannelta. Pertti Niemisen käännöksenä se on kuin lukisi mitä hyvänsä nykyaikaista runoilijaa. Varsin hempeitä runoja, tunnelmallisia, kaipausta täynnään.

8.11.2020

Eilen, lauantaina kävelimme Marttilantietä Palolammelle. Mäen alla näkyi kynnöspeltoa. Hieno peltomaisema. Kesällä siinä kasvoi kauraa, puinnin jälkeen pelto oli keltaisena sänkenä ja nyt osa pellosta oli kynnetty mustanruskealle mullokselle. Kukko kiekui monta kertaa peräkkäin.

Asioimme Kauppa-Aitassa. Odotimme yhdeksän aikaan, että omistaja avaa oven. Helena täydensi lankavarastoaan ja naapuri meidän talosta tuli samalle asialle. Katselin ympärilleni puodissa ja vedin sisääni menneen maailman henkeä. Tällaisia kaupat olivat ennen aikaan.

Luumäen historiassa on sivulla 89 maan omistuksesta vajaa neljäsataa vuotta sitten: Kruunu, valtiovalta piti itseään varsinaisena maanomistajana, joka antoi maan hallittavaksi talonpojille tietyin rajoittein. Oli perintötilallisia, käytännössä maanomistajia ja näitä alempana arvoasteikossa kruununtilallisia, lampuoteja, jotka jälkimmäiset voitiin panna pois tiluksiltaan, jos nämä eivät harjoittaneet kunnollista talonpitoa. Perintötilallinen puolestaan, joka ei suoriutunut veroistaan, saatettiin pudottaa alemmas arvossaan. Maanomistusolot olivat silloin Ruotsin vallan aikana vasta muotoutumassa.

9.11.2020

Sääennuste näyttää talviselta. Talon lämpömittari on pari astetta pakkasella ja maa ulkona on kuurassa.

Luin eilen loppuun Doctorowin Danielin kirjan. Se oli tänä vuonna 42. lukemani kirja ja yhdeksäs ääneen. Doctorow käyttää kirjassa Rosenbergien tarinaa, oikeudenkäyntiä, teloitusta ja orvoksi jääneiden lasten osaa fiktiiviseen tarinaan. Rosenbergeillä oli kaksi poikaa ja Danielin kirja -teoksessa, fiktiossa poika ja tyttö, isoveli ja pikkusisko. Kirjassa ratkaiseva todistaja on perheystävä, kun se oikeassa tapahtumasarjassa oli Ethel Rosenbergin veli.

Toissajouluna sain Helenalta lahjaksi Doctorowin kirjan Gangsterin oppipoika. En ollut tarttunut ennen tähän kirjailijaan eikä Helenakaan tiennyt henkilöstä. Luin kirjan ja luin sen saman tien uudestaan, sillä kertaa ääneen. Sen jälkeen luin ääneen kaksi muuta Doctorowin uudempaa kirjaa Homer ja Langley ja Marssi. Pidin ja pidimme kaikista näistä kirjoista. Muutama kuukausi sitten, kesällä näin Luumäen pääkirjaston poistettavien kirjojen laatikossa kolme Doctorowia, joita en ollut lukenut ja kannoin ne kotiin odottamaan tulevia lukuhetkiä.

 10.11.2020

Ulkona on pimeää kello kuusi aamulla. Mustassa ikkunassa näkyy toki yksittäisiä valopisteitä, mutta muu, iso tausta on yönmusta. Sisällä on valo joka huoneessa ja läppärin näyttö hohtaa valkoisena. Helena tekee lähtöä sauvakävelylenkille.

Tänään on neljä viikkoa kulunut siitä, kun aloin opetella näytelmän tekoa. Enkeleitä -näytelmäluonnosta on repliikkeinä 74 sivua. Sunnuntaina iltapäivällä totesin, että ensimmäinen kirjoituskerta on valmis, tehty. Eilen luin sen läpi. Arvioin, että siinä oli liian vähän draamaa eli seuraava askel on ottaa uusi kopio ja jatkaa työstämistä.

Otimme uuden kirjan lukuun, siis ääneen lukuun: Annette Hess: Tulkki. Luin eilen melkein sata sivua. Istuimme rinnatusten sohvassa, minulla kirja käsissä ja Helenalla kudin. Sukat syntyvät siinä sivussa.

Me puhallamme kynttilöitä(20)

 >>>jatkuu>>>  

ALDOUS on ennakoinut ja ilmoittanut tänään hoivakodista lähtiessään, että hän saattaa olla yön yli poissa. Hän saattaa palata normaaliin aikaan, mutta on yhtä suuri mahdollisuus, että häntä ei näy ennen huomista.

”Ilmoitin niin kaiken varalta”, pikku mies lisää.

”Mitä jos kukaan ei pyydä sua jäämään?” kysyn.

”Sitten ei pyydä.”

”Siinä tapauksessa sä menet kiltisti takaisin hoivakotiin ja nukut yön omassa sängyssäsi.”

”Aivan.”

Silti Aldous Tsitsis hymyilee. Hänen kasvonsa ovat tässä valaistuksessa yhä harmaat, mutta hän myhäilee tyytyväisenä. Ymmärtämätön ihminen on sen näköinen. Tai hän ei kuuntele? Ehkä hän kokee, että on uskaltanut sanoa jotain omaperäistä? Tai miehen mielentila perustuu siihen, että me keskustelemme nyt muusta kuin täytekakuista. Se on merkittävä parannus. Me puhumme järkeviä ja täyspäisiä. Se saa Aldouksen kuvittelemaan, että tunnekarikko on vältetty toistaiseksi. Niinkö?

”Parempi nukkua omassa sängyssä”, vihjaan.

”Tietenkin”, Aldous vastaa rehellisesti.

”En halua viedä sulta sitä iloa”, jatkan.

Aldous pudistaa päätä.

”Mä olen onnellinen, kun saan nukkua yötä sun vieressä”, hän vakuuttaa.

”Et ole”, väitän.

”Kyllä. Olen onnellinen”, Aldous sanoo. ”Saanhan? Edes kerran.”

”Kerrastako se on kiinni”, vastaan. ”Ajattelin laittaa itselleni vähän tujumman cocktailin.”

Minkälaisen cocktailin? Sellaisen, joka vie tajun. Kokonaanko? Kokonaan. Iäisesti.

En tiedä kysynkö tätä itseltäni vai ovatko nämä olevinaan Aldous Tsitsiksen mietteitä? Vai sanoiko jompi kumpi meistä ääneen jotain? Ei.

Aldous Tsitsis pudistaa hitaasti päätään.

”Sä kiusoittelet mua”, hän sanoo. ”Sä et puhu alkoholista, vaan muusta. Miksi sä haluat olla mulle ilkeä?”

Hymyilen.

”Mä en ole ilkeä”, sanon. Päätän samalla: ”Sovitaan. Saat jäädä yöksi. Okei, saat jäädä.”

Päätän sen siinä. Jääköön. Eläköön mies jääköön.

”Jihuu!” Aldous iloitsee.

”Saat olla oikeasti yökylässä”, lupaan.

Sitä Aldous on toivonut. Hän on odottanut kaikki menneet, pitkät vuodet, että pyytäisin häntä jäämään yön yli. Tämä on hänen toiveidensa täyttymys.

”Mä luulin, että sun toiveiden täyttymys oli, kun sait rakastella mun kanssa?”

”Sekin”, Aldous myöntää.

Miehen ilmeestä näkee kuitenkin, että on paljon enemmän, sata kertaa enemmän, kun saa olla koko yön rakkaan vierihoidossa.

”Miten sun omat nallet pärjäävät yön yli, jos sä olet poissa?” kysyn.

Aldous Tsitsis soittaa hoivaan. Hän tekee sen totisesti, soittaa yökölle ja pyytää, että tämä käy laittamassa nallen peiton alle, ettei sen tule kylmä. Yökön pitää antaa nallelle hali hänen puolestaan.

Me istumme puhelun ajan kahden sohvassa. Kuuntelen sitä sivusta. En tiedä mitä ajatella? Kenen kanssa olen tekemisissä? Minkä kanssa?

Lisää yllätyksiä, sillä Aldous on varannut mukaan pyjaman, hammasharjan ja kaikkea muuta pientä tarpeellista. Retkivarusteet. Kynsileikkurit, parranajokone, ikään kuin hän olisi jäämässä pitemmäksi aikaa.

Katselen vessassa käydessäni kylpyhuoneen peilikaappia ja altaan reunaa. Minun vessani on vallattu. Jos tämä tilanne jäisi pysyväksi, en kestäisi sitä. Ympäriinsä uusia ja vieraita, ennennäkemättömiä tavaroita. Pumpulipuikkoja, ikään kuin minulla ei olisi ollut niitä yllin kyllin ennestään myös Aldousta varten? Herra oli varustautunut olemaan yötä. Hän oli suunnitellut tämän. Juuri niin kuin pikku mies oli väittänyt. Aldouksella on aina reppu mukanaan, joten en ollut huomannut missään vaiheessa, että tässä oli suunnitelma takana. Tai ehkä vastaavaa rekvisiittaa on ollut repussa mukana aina, joka kerta.

Olin aliarvioinut Aldous Tsitsiksen. En ollut. Oikea vastaus oli, että minulla on ollut liikaa muuta ajattelemista.

Ajattelen, että Aldous ei ole ottanut sentään uninallea mukaansa. En mainitse siitä.

Kysyn kuitenkin, tahallani ja tarkoituksella, onko Aldouksen ikävä? Ei ole.

Me sammutamme valot, toivotamme toisillemme hyvää yötä ja lepäämme sen jälkeen kylki kyljessä kiinni. Kaikki on outoa, mutta mielialani tasaantuu. En ole nimittäin luovuttanut vielä enkä aio luovuttaa. Se ei olisi luonteeni mukaista. Tein äsken Aldoukselle vastaavanlaisen tempun, jonka hän järjesti minulle vuosi sitten: Järjestelin asioita sillä aikaa, kun pikku mies oli vessassa.

”Onko aivan varma, ettei sun tule ikävä?” kysyn uudelleen, lempeästi tällä kertaa ja aidosti huolehtien. Toisaalta toivon, että Aldouksen tulisi ikävä, niin ikävä, että hän lähtisi sittenkin takaisin hoivakotiin.

”Ei tule”, Aldous Tsitsis vastaa hiljaa.

Pieni mies sinnittelee, ajattelen.

”Luenko sulle jotain?” kysyn. En tiedä lukeeko joku Aldoukselle hoivakodissa iltasadun, mutta olen valmis tekemään sen. Ensin Aldous lykkäsi parrua perseeseeni ja nyt, pari tuntia myöhemmin, olisin lukemassa hänelle sadun. Ristiriita on huikaiseva, käsin kosketeltava, mutta en hymyile. Olen transsissa.

”Mä ajattelen sun runoja”, Aldous kertoo. ”Niin on mukava nukahtaa.”

”Oikein”, vastaan. ”Nuku hyvin, miehen kölli.”

Aldous ei sano siihen mitään. Vilkaisen sivulleni ja erotan miehen silmien kiiluvan auki hämärässä.

”Haluatko pitää kiinni musta?” kysyn.

”Vaikka.”

Eli haluaa, ajattelen. Hän haluaa sitä oikein kovasti, mutta odottaa, että minä huomaisin sen ja ehdottaisin sitä.

”Käännynkö?” kysyn.

Käännän selkäni Aldoukselle. Hän kietoo kätensä vatsani yli, rintojeni ali, lempeästi ja hellästi. Tuijotan seinään ja kyyneleet valuvat alas silmäkulmasta.

Olen hiljaa. Hengitän äänettömästi ja rauhallisesti, mutta en sulje silmiä. En saa nukahtaa.

”Nukutko sä?” Aldous Tsitsis kysyy.

”En vielä”, vastaan. ”Kohta. Keiju on hakemassa unipuuteria.”

Hetki hiljaista.

”Niin on”, Aldous uskoo.

En tiedä onko puhe vain peliä ja leikkiä? Kyyneleeni kuivuvat. Katson hämärää seinää, osin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea, katson ja kuuntelen.

Jossain välissä tärähdän hereille. Sänky keinahtaa. Olin nukahtanut sittenkin, vaikka ei pitänyt. Räpyttelen silmiäni ja mietin nukuinko oikeasti, nukuinko hetken vai kuvittelinko vain?

Nostan ranteesta Aldouksen käden pois päältäni. Miehen käsi ja käsivarsi on rento ja raskas nukkuvan käsi. Siirrän sen taakseni. Nousen istumaan ja katson Aldousta sängyssä. Mies nukkuu.

Hiivin varpaillani ovelle, avaan sitä aavistuksen verran lisää, menen eteiseen ja katson sieltä makuuhuoneen sänkyä. Ensimmäinen yö, kun siellä nukkuu toinen ihminen.

Tiedän, että voin ja voisin kääntyä takaisin, jos haluaisin. Lämmin sänky ja Aldous Tsitsiksen käsivarsien syleily houkuttaa, vaikka en palele. Minulla on vain niin orpo ja yksinäinen olo. Suru särkee sydäntä. Se käyttää hopeista pähkinänsärkijää, jonka piittaamattomat leuat ruhjovat herkkää kudosta.

Katson odottaen hämärää huonetta. Annan jonkun muun päättää. Hahmo sängyllä on liikkumaton. Aldous.

Hyvästi Aldous.

Suljen oven. Minulla on pieni hätä. Käyn vessassa. Hullua, etten kestä hätää, että kestän niin vähän ja häiriinnyn niin vähästä, kun olen samalla ja toisaalta niin vahva ja voimieni tunnossa.

Palaan makuuhuoneen ovelle. Onko minulta jäänyt jotain sinne? Avaan oven ja katson uudestaan sänkyä, Aldousta, joka on kääntynyt, mutta makaa hiljaa. Harkitsen, että menisin peremmälle ja kiertäisin sängyn jalkopään kautta katsomaan nukkuuko Aldous varmasti vai ei, mutta en tee sitä, vaan suljen oven toistamiseen ja jään pimeään eteiseen.

Piiloudun taas vessaan. Nostan pyykkikorin kannen ja otan sieltä pohjalta piilottamani vanhat lenkkarit. Varajuonena pengoin ne esiin vaatehuoneen perältä sillä aikaa, kun Aldous-poika oli iltalirillä ja pesemässä hampaansa. Jouduin tekemään tässä uudessa tilanteessa erilaisia ja yllättäviä siirtoja.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 3.11.2020  

Aamusta tuli pitkä. Sade, tuulen mukana pieksevä sade, muutti päiväsuunnitelmiamme: Emme mene heti kymmeneksi kirjastoon, kun se avautuu ja sieltä mutkitellen kaupalle ja mutkitellen takaisin kotiin, vaan Helena levitti akvarellipaperinsa keittiön pöydälle, paletin, pensselit ja vesikipon ja minä siirryin makuuhuoneen klaffipiirongin ääreen ja aukaisin Enkeleitä -näytelmän tiedoston.

Tänään täyttyy kolme viikkoa siitä, kun sain idean muokata vanhasta, keskeneräisestä, kertaalleen kirjoitetusta Enkeleitä -proosatekstistäni näytelmän. Sitä replikointia on karttunut vajaat viisikymmentä sivua. Arvioin, että näytelmä on puolivälissä. Kolme näytöstä. Jotenkin niin. Lisärepliikkejä ja repliikkien täydennyksiä tulee kaiken aikaa sitä mukaa, kun luen olemassa olevaa tekstinosaa uudestaan ja uudestaan. Mieleen nousee jostain tuntemattomasta uusia, käyttökelpoisia ideoita. Kuvittelen niiden olevan käyttökelpoisia. Ainakin aion kokeilla ja koetella niitä. Sovittelen ja teen palapeliä.

4.11.2020

Kävelimme Taavetin Linnoituksen takanurkalle, jäähallin lähelle. Siellä ovat ja maatuvat Luumäen historia -kirjan sivulla 93 mustavalkokuvassa näkyvät kaksi vanhaa ruuhta ja uudemman ajan kirkkovene. Ruuhten suojakatos on kellahtanut kumolleen. Kirjan mukaan yksipuisesta ruuhesta pitäisi löytyä vuosiluku 1517 ja nimikirjaimet A.E. En tiedä erottuvatko ne enää vai onko aika täydellistänyt tekonsa?

Palasimme kaupan kautta ja nautimme kahvit torilla.

Luumäen historia -teoksessa kuvataan neljäsataa vuotta sitten vallinneita, paikallisen rahvaan elinoloja: Asumukset olivat hirsiaittojen tyyppisiä rakennuksia, joissa ei ollut ikkunoita. Lattialankuilla oli olkia nukkuma-alusina, karja oli osin ajoin sisällä asumuksessa ja savu karvasteli kurkussa ja silmissä. Tulee mieleen, että silloin ihmisillä oli eläinten tavoin pelkkä pesä, jonne vetäytyä yöksi levolle sateen suojaan ja turvaan pedoilta.

Aloin lukea toissapäivänä ääneen E.L.Doctorowin Danielin kirjaa. Hyvää, rankkaa ja vaikuttavaa tekstiä. Olemme lukeneet siitä nyt vajaan kolmanneksen.

5.11.2020

Palaan eilen kirjoittamaani siitä vanhasta muinaismuistoruuhesta, jossa on tietojen mukaan kaiverrettuna vuosiluku ja nimikirjaimet: Luumäen historia -kirjan kirjoittaja mainitsee ja pitää poikkeavana, että joku on hallinnut siihen varhaiseen aikaan niin harvinaisen taidon, että tunsi kirjaimia. Minä puolestani aloin ajatella jälkijättöisesti vuosilukua 1517: Kolme vuotta sitten juhlimme Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Vanha ruuhi olisi voinut juhlia samaan aikaan viisisataavuotista taivaltaan.

Luumäen historia -kirjassa olen lukenut 1600- ja 1700-luvun metsien tilasta näillä tienoilla: Metsiin oli raivattu tilaa asumuksille ja teille ja kaskettu metsää suruttomasti viljelykseksi. Kaskeamista ja uudelleen kaskeamista. Kaskipelto hylättiin kolmen, neljän vuoden jälkeen. Se alkoi kasvaa uutta metsää ja kun puustoa oli tarpeeksi, se raivattiin ja poltettiin uudestaan kaskeksi. Historioitsija huomauttaa, että metsään suhtauduttiin ilmeisesti samalla lailla kuin veteen: Sitä oli rajattomasti. Se oli loppumaton hyödyke.

Tässä eräänä päivänä näin, kun avasin tietokoneen, lööpin, jossa mainittiin, että Suomella on kallisarvoista vettä, jota muu maailma kaipaa ja haluaisi omakseen. Tämä tieto ei ole uusi. Voi sanoa myös ja pitää mielessä, että ehtymättömiä raaka-ainevarastoja ei ole olemassa.

6.11.2020

Luin illalla eteenpäin Luumäen historiaa. Siellä on hienoja käsialanäytteitä ainakin sivuilla 162, vuodelta 1683, 166, vuodelta 1645, 173, vuodelta 1687 ja 180, päivämäärätty 23.1.1723. Virkamiehet kirjoittivat vakaasti ja huolekkaasti, siistillä käsialalla. Paperi oli kallisarvoista, kirjoitusneuvot eivät olleet itsestäänselvyys ja kirjoittamisen työhön syvennyttiin rauhassa ja siihen otettiin aikaa. Muut odottivat ja seurasivat henkeään pidättäen, kynänterä rahisi paperia vasten. Kansanmiehet, jotka eivät osanneet kirjoittaa, piirsivät puumerkkinsä asiakirjoihin omien nimiensä kohdalle. Kansanmiesten täytyi luottaa, että kirjoitettu oli se, mistä oli puhuttu ja sovittu.

Luin eilen ääneen myös Doctorowin Danielin kirjaa, joka on kääntynyt loppupuolelleen. Orpolapsien tarinaa ja muisteluksia vanhemmistaan, heistä ensin, kun he olivat vielä kaikki kotona, kun koti oli vielä olemassa, oikea koti ja vanhemmistaan myöhemmin näiden viruessa vankilassa, orpojen väliaikaisesta asumisesta sukulaistädin luona, lastenkodista, ottovanhemmista ja nykyhetkestä nuorina aikuisina.

Me puhallamme kynttilöitä(19)

 >>>jatkuu>>>  

KYMMENESSÄ minuutissa pelastusyksikkö tuli paikalle ja alkoi elvyttää Mariaa.

”Onko hän kuollut?” Aldous kysyi.

”Ei ole. Onneksi.”

Vastaus oli iloinen huojennus Aldous Tsitsikselle. Häntä ei haitannut, vaikka hoitohenkilökunnan jäsenet silmäsivät toisiaan ilmeellä, jolla viitataan hölmöön maallikkoon: Ihminen hengittää, hei.

Elvyttäjät pyysivät Aldousta siirtymään pois tieltä vaikka olohuoneen puolelle tai keittiöön. Pikku mies meni istumaan ruokapöydän ääreen. Se oli olohuoneen puolella, mutta yhtä lailla keittiötä, koska niiden välistä puuttui väliseinä. Aldous näki eteiseen, makuuhuoneen avoimen oven, mutta ei ulko-ovea.

”Mä käyn alhaalla tupakalla”, kiinteistöhuollon mies kävi sanomassa. ”Löysitkö sä sen lompakon?”

Huolissaan muistutti, ettei unohdu.

”Ai joo. Täytyy katsoa”, Aldous Tsitsis vastasi.

Hän ei voinut mennä juuri nyt makuuhuoneeseen, joten hän kirjoitti itselleen muistilapun ja laittoi sen eteensä pöydälle: Etsi lompakko.

Sellaisen voi unohtaa muuten.

Poliisipartio tuli sisään kiinteistöhuollon miehen perässä.

Ilta oli viilentynyt ulkona, yö oli käsillä ja Aldous haistoi sen ja tupakan tuoksun, joka tuulahti sisälle miesten mukana.

Maria ei ollut edelleenkään kuka tahansa torvelo ohikulkija. Poliisit tiesivät henkilöhistorian. Heillä oli merkintä naisesta ja osoitteesta.

He olivat uteliaita Aldous Tsitsiksestä ja kyselivät hänestä?

”Ystävä”, Aldous vastasi.

Hän otti oman kännykkänsä, soitti hoivakotiin, puhui sinne päin, kertoi tilanteen ja pulman ja ojensi puhelimen poliisille katkaisematta yhteyttä. Poliisi esittäytyi ja puhui vuorostaan, otti itselleen ylös puhelinnumeron, kirjoitti sen lehtiöön, kirjoitti lisäksi muutaman rivin ennen kuin päätti puhelun ja ojensi puhelimen takaisin Aldoukselle.

”Vietimme Prinssin syntymäpäiviä”, Aldous vastasi seuraavaan kysymykseen.

Minkä Prinssin?

Aldous selitti. Poliisit vilkaisivat toisiaan.

Ambulanssin henkilökunta vei Mariaa paareille sidottuna ovesta porraskäytävään. Asunnon ovi kuului sulkeutuvan heidän perässään.

”Makuuhuoneen yöpöydällä on kirje poliisille”, Aldous Tsitsis tiedotti oma-aloitteisesti.

”Oletko koskenut siihen”, poliisi kysyi.

”En. Mihinkään.”

Sitten hän lisäsi, että palasi hakemaan lompakkoaan ja sen pitäisi olla täällä.

Mikä lompakko?

Poliisi kirjasi asioita ja tapahtumia ylös ja Aldous selitti. Toinen partion poliiseista kävi makuuhuoneen puolella ja toi lompakon. Aldous tarkisti, että kaikki oli tallella niin kuin pitää, hänen henkilötodistuksensa, pankkikortti, bussikortti, kymmenen ja kahdenkymmenen euron seteli, Marian valokuva.

”Minä fanitan Mariaa”, Aldous paljasti taas oma-aloitteisena. Hän näytti kuvaa miehille.

Mikä Maria? Miksi hän kutsui asunnon haltijaa sillä nimellä?

Se oli tavallaan leikki.

Tavallaan? Niin.

Poliisilla oli kysymyksiä. Aldous vastaili ja auttoi heitä parhaansa mukaan.

”Voinko mennä katsomaan Mariaa?”

”Voit.”

Aldous etsi avaimensa. Se oli sohvapöydällä, odotti siellä mihin Maria oli laittanut sen. Poliisi tarkkaili ja seurasi häntä. Aldous kokeili avainta oveen, varmisti, että se on oikea, asunnon avain ja pyysi luvan pitää sen toistaiseksi.

Kenen avain on?

”Marian. Mutta hän antoi sen minulle.”

Aldous Tsitsis kertoi: Alunperin Maria antoi hänelle oman avaimen. Tänään Maria halusi avaimen takaisin ja hän, Aldous pelkäsi silloin, että Maria saattoi yrittää tällaista.

”Ei tullut mieleen ottaa yhteyttä virkavaltaan?” poliisi kysyi.

”En tiennyt mitä pitäisi tehdä?” Aldous vastasi.

Poliisi halusi kuittauksen avaimesta. Aldous kirjoitti miehen osoittamalle riville lapsen nimikirjoituksensa.

He poistuivat kaikki kolme yhtä matkaa Runeberginkadun asunnosta. Toinen poliiseista kulki Aldous Tsitsiksen edellä kuin oppaana ja toinen tuli viimeisenä ja sammutti valot. Aldous pääsi poliisiauton kyytiin. Poliisiradio rätisi. He ajoivat ensiapuun. He eivät päässeet tapaamaan Mariaa, mutta lääkäri vakuutti, että rouva toipuu hyvää vauhtia ja että huomenna poliisi voi palata asiaan, samoin rouvan ystävät.

Lääkäri ehdotti myös, että koska kyse ei ole enää hengenhädästä, on varmaan parempi ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille vasta huomenissa. Yötä vasten ei ole hyvä tehdä ketään tarpeettomasti levottomaksi.

Se asia jäi siihen. Poliisit ajoivat piiriin, poliisiasemalle, Aldous Tsitsis edelleen kyydissä. Tapahtuma kirjattiin ylös, Aldouksen tiedot kirjattiin ja matka jatkui hoivakotiin.

Muistan, että Aldous kävi tapaamassa minua seuraavana päivänä sairaalassa. Siitä on vuosi, mutta se ei ole pitkä aika. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Taisin sanoa sen jo aiemmin? Aldous istui tuolilla sairaalasängyn vieressä ja minä makasin pitkänäni. Me pidimme toisiamme kädestä. Olimme molemmat väsyneitä, sekä samasta syystä että hieman eri syistä ja arkailimme puhua mitään.

Minä olin ainakin arka ja uskon, että Aldous Tsitsis tunsi samoin.

Kaikesta ei voi puhua eikä tee mieli puhua. Vuosi vuodelta tuntuu, että niitä asioita ja seikkoja ilmaantuu aina lisää, joista ei halua puhua ja joita ei halua edes muistaa.

Muistin edellisestä illasta paljon, mutta en puhunut siitä. Nielin Aldouksen lähdettyä kymmenittäin unitabletteja, vaikka inhoan pillerien nielemistä. Ne tarttuvat kurkkuun. Se vaihtoehto tuntui kuitenkin helpommalta kuin tehdä itsemurha verisemmin, viiltää itseään tai heittäytyä metrojunan eteen. Pillerien nieleminen kävi sittenkin aika helposti.

Muistan, että tunsin jossain välissä syyllisyydentuntoa siitä, pitäisikö Aldous Tsitsis tätä tekoani vastauksena siihen, kun hän ehdotti, että lopettaisimme vainajanpalvonnan? Tulkitsisiko Aldous niin? Ajattelin tätä teon hetkellä, yössä yksin, kun kulauttelin vesiryyppyjä kuivien tablettien väleihin. Opetin niitä uimaan. Sitten ajatukset sekaantuivat ja menivät mykkyrään. Usvaa oli lattialla. Kummaa kaasua, mutta olin kiitollinen siitä. Joku tuntematon auttoi minua. Tasapainoilin näkemättä jalkojani nilkansyvyisen usvamaton poikki sammuttamaan kattovalon ja palasin mutkitellen takaisin kadulta lankeavassa hämyssä. Kaaduin melkein, istuin sängylle, rojahdin pitkittäin ja jäin siihen. Ikkuna soukeni.

Seuraavaksi heräsin ja olin sairaalassa. Tunnistin paikan. Tuntui oudolta. Luulin tosin hetken olevani taivaassa.

Aldous Tsitsis oli pelastanut minut. Urhoollisuusmitali miehelle. Ymmärsin asian, vaikka en jaksanut pohtia, miksi Aldous oli palannut takaisin Runeberginkadulle? En tiennyt olinko iloinen siitä vai en? Olin häpeissäni Aldouksen takia. Olin aiheuttanut hänelle surua.

”Miltä nyt tuntuu?” Aldous kysyi, kun olimme istuneet ensin monta minuuttia hiljaa, käsi kädessä.

”En tiedä.”

”Vieläkö sä olet onneton?”

”Väsynyt.”

Kysyin poliisille osoittamastani kirjeestä. Se muistui mieleen.

Aldous Tsitsis ei tiennyt siitä mitään.

Parempi niin, ajattelin. Testamenttasin siinä runojeni tekijänoikeuspalkkiot ja muut oikeudet Aldoukselle. Ajattelin, että jatkossa pitää tehdä siitä virallinen paperi. Runot eivät saa jäädä heitteille, vaikka kaikki muu joutuisi hukkaan.

Sinä menit jo / ystäväni / menit vaikka et halunnut / silmät kyynelissä / ja minä jäin / yksin / silmät kyyneliä tulvien / sinut sanoitta hyvästelleenä.

Se runo oli myös siinä kirjekuoressa. Se on pyydettävä takaisin viranomaisilta.

Ei käy, ajattelin. Liittyy olennaisesti tapaustutkintaan todistusaineistona.

Tällaisia ajattelin väsyneenä vuosi sitten, käsi Aldous Tsitsiksen turvallisessa, välittävässä kädessä.

Vuoden takaiset asiat nousevat esiin myös nyt, nousevat kuin jonkin mäenharjanteen takaa. Istumme yhä pimeän televisioruudun ääressä. En tahdo verestää muistikuviani, mutta ne eivät häivy pelkällä tahdonponnistuksella.

”Haluaisitko katsoa jotain?” Aldous kysyy. ”Televisiosta.”

Hän houkuttelee.

Pudistan päätä. On mahdotonta muistella ja ajatella, jos televisio pauhaa siinä edessä ja ihmiset vääntelevät naamaansa hilpeinä. Mahdotonta, kun toinen viedään jonnekin kuumaan sademetsään tai upotetaan valtameren syvyyksiin korallien keskelle hait kaarrellen verenhimoisina vieressään.

Tiedän, että Aldous jakaa ajatukseni. Me prosessoimme kumpikin mielessämme minun vuoden takaista onnettomuuttani. Se on esillä muistin päällimmäisessä kerroksessa.

”Se ei ollut onnettomuus”, Aldous vastaa ikään kuin olisin kysynyt sitä.

”Pyysin, että et puhu siitä”, muistutan.

”Milloin pyysit?” Aldous kysyy. ”Sä olet vain sen näköinen, että et halua puhua mistään sellaisesta, mutta sä et ole pyytänyt mitään.”

”Saivartelija”, syytän.

Aldous Tsitsis on hiljaa.

Nyökkään: ”Pyydän nyt: Älä muistuta mua vääristä asioista.”

”Sä ajattelet vääriä asioita.”

”Luulet.”

Äänensävyni vaientaa Aldous Tsitsiksen. Osaan ja hallitsen oikean äänilajin. Minulla on halutessani komentajan äänensävy. Kehittyykö sellainen, jos ihminen on tarpeeksi kauan yksin? Onko se luontaisetuna jokaisella sinkulla, joka ei ole juonut päätään tyhjäksi tai vajonnut pohjattomaan itsesääliin?

Hyvä. Me istumme käsikkäin. Meidän hellä hetkemme on takana, ilta kuluu ja päättyy ja kohta Aldouksen pitää lähteä. Viimeinen bussi, herraseni.

”Ajattelin jäädä yöksi.”

Se yllätti. Vaikka olin kuvitellut, että mikään ei pystyisi yllättämään minua, näin tapahtui. Meillä on sama kina edessä kuin vuosi takaperin. Toistuuko kaikki samana? Aldous Tsitsiksen sanat kuulostavat kertaukselta.

”Mitä sanoit?” kysyn. Olen ärtynyt. Ärryn vastustuksesta.

”Jään yöksi”, Aldous vastaa.

”Etpähän jää.”

”Jään, kun sä olet tuossa mielentilassa.”

”Mä en ole missään mielentilassa”, kivahdan. ”Lopeta tuollaiset puheet.”

Äskeinen viinin, nainnin ja suihkun jälkeinen raukeus ja unelias olotila pyyhkäistyy pois kerrasta. Ajatukseni terävöityvät. En halua enkä hyväksy sitä, että Aldous on yötä luonani. Haluan viettää yöni yksin.

Se on ensimmäinen ja vihoviimeinen ajatus.

”Et halua”, ajatustenlukijani sanoo ja tietää.

”Mistä sinä tiedät minun haluni?” kysyn. Katson Aldous Tsitsiksen vinoa naamaa. Mies hymyilee harvahampaisen hymyään, hymyilee onnellisena kuin olisi voittanut juuri isoimman palkintopokaalin. Vaihtoehtoisesti hän peittelee hymyllään epävarmuuttaan?

Mutta mikä Aldouksen on? Miksi mies on yhä edelleen harmaa naamaltaan. On kuin hän olisi vetänyt naamion päälleen tai savennut kasvonsa.

”Oletko sä kunnossa?” kysyn. ”Voitko sä hyvin? Miten sä voit?”

Aldous ei vastaa.

”Älä teeskentele. Älä yritä. Sä menet takaisin hoivakotiin”, muutan tyyliä, sanon ja tylytän ja jatkan samaan tahtiin: ”Sun paikkasi on siellä.”

”Paikka. Niin kuin koiralle sanotaan”, Aldous naurahtaa kipeästi.

”Teeskentelijä”, toistan.

Aldous Tsitsis pudistaa päätään. Hän hymyilee, mutta silmissä elää murhe.

”Sua odotetaan hoivassa”, muistutan. Toisinaan käytämme hoivakodista erilaisia lyhenteitä. Hoiva on yksi.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 30.10.2020  

Luumäen Lehdessä oli mukava kolumni, jossa kirjoittaja toi julki huomioitaan tietotekniikasta.

Kirjoituksen innoittamana liitän tähän Terveisiä Taavetista -postaukseen Kaunis kesäpäivä -bloggareiden omia tietotekniikkakokemuksia ja -seikkailuja: Rajoitun tähän vuoteen. Vuoden alussa kirjoitin vielä iPadilla. Minulla on siinä mininäppäimistö. Erään kerran kone ei käynnistynyt. En saanut sitä käynnistymään eikä Helena liioin. Emme osannneet varmaan painaa oikeaa näppäinyhdistelmää? Erikoistilanteita varten pitäisi olla takaraivossa muistissa kikka selviytymiskeinoja, mutta kummasti ne puuttuvat aina.

Hankin uuden, halvan windows -läppärin ja opettelin taas sitä kieltä. Tietokone-elämä jatkui. Eräänä päivänä kokeilin iPadia ja se käynnistyi. Luulen, että siihen oli auttanut se, että akku tyhjeni tyystin ja kaikki sähköiset varaukset raukenivat lopulta kokonaan. Kone heräsi eloon ja elää yhä.

Kesällä Helenalla oli ongelmia kymmenen vuoden ikäisen iMacin kanssa. Kone valitti sitä, että emolevy oli täynnä. Helena siirsi käytännössä kaikki valokuvat ulkoiselle kiintolevylle, mutta kone valitti yhä. Lopulta se ei saanut päivitettyä itseään, kun ei ollut tilaa. Ja eräänä kauniina kesäpäivänä se lopetti yhteistyön, ensin käynnistyminen jäi puolitiehen ja lopulta näyttö oli pimeä ja kuollut.

Mikään ei tietenkään auttanut. Töpseli pois seinästä ja takaisin. Ei eloa. Jätimme koneen odottamaan jotain ihmettä. Välillä Helena kokeili sitä, mutta kone pysyi mykkänä. Hankimme Helenalle windows -läppärin, joka löytyi ilahduttavasti täältä Taavetista. Se oli valmiiksi käyttöönotettu ja siinä oli ohjelma valmiina. Se oli vaivaton.

Kolme päivää sitten Helena sai kutoessaan ajatuksen kokeilla iMaciä. Hän etsi paperisesta ohjekirjasesta tietoa vikatilanteiden varalta ja löysi. Se oli jokin mystinen näppäinyhdistelmä, jossa piti painaa yhtä aikaa kolmea eri näppäintä. Kone totteli. Se oli kuitenkin pyörryksissä eikä tilanne edistynyt, mutta seuraavana päivänä Helena laittoi tyhjän levykkeen levykeasemaan ja sai erinäisten yritysten jälkeen koneen palauttamaan tehdasasetukset. Hieno suoritus. Eli se oli toissapäivänä. Kone heräsi eloon. Kello oli aluksi viassa, aikavyöhyke oli Tyynenmeren, mutta askel kerrallaan ongelmat selvisivät, kone löysi päivitykset, poimi ne nopeasti ja lopputuloksena oli ohjelmallisesti uusi tietokone. Se toimii.

31.10.2020

Lokakuu päättyy lämpimänä. Kävelimme yhdessä harmaan pilvitaivaan alla ihaillen yhä puissa kiinni olevia keltaisia ja punertavia lehtiä. Vallitietä Savitaipaleentien laitaan, kuutostien ali, vasempaan korkeajännitelinjalle, näköalapaikalle harjanteelle, josta näkyy alhaalla olevan suomaaston yli männikköä ja kuusikkoa ja metsänrajan yllä harmaana kaistale kaukametsää.

Eilisessä Terveisiä Taavetista -päiväkirjaotteessa kerroin tietyistä tietoteknisistä sattumuksista, jotka rassasivat mieltä. Kun lopetin tämän mielipidekirjoituksen, aioin siirtää ja kopioida sen toiseen paikkaan, joten maalasin tekstinosan ja otin leikkeen leikepöydälle. Suljin lähtevän tiedoston ja avasin tulevan. Leikepöydän symboli meni harmaaksi. Tai ensin totesin vain, että leikepöytä oli tyhjä. Yritin uudestaan ja yritin kolmannen kerran. Ei toiminut. Suljin ohjelman ja käynnistin sen uudestaan, merkitsin siirrettävän tekstinosan, otin kopion leikepöydälle ja siirryin seuraavaan tiedostoon. Leikepöydän teksti ei tullut mukana. Seuraavana keinona sammutin tietokoneen, odotin hetken, käynnistin, odotin, että kaikki pakolliset, liitännäiset mainokset tulivat ensin esiin, tärkeysjärjestyksessä, pääsin tekstiohjelmaan, menin siihen tiedostoon, jossa Kaunis kesäpäivä -blogin päiväkirjat ovat, merkitsin siirrettävän katkelman, suljin sen tiedoston, avasin seuraavan ja sain siirrettyä viimein leikepöydän sisällön toiseen kohteeseen.

Eli ärtyikö kone, kun kehuin kuinka saimme menetetyiksi luulemamme tietokonehärvelit takaisin päivänvaloon? Huvittava ajatus, mutta tällaista se on usein tietotekniikan parissa.

Toinen asia: Nyt meillä on yllättäen tietokoneita tuplana. Ikään kuin niitä voisi käyttää rinnakkain? Ehkä voi, mutta blogin kirjoittamiseen ja ylipäänsä kirjoittamiseen riittää ja onnistuu yksi väline kerrallaan.

1.11.2020

Terveisiä marraskuu. Tervemenoa lokakuu ja tervetuloa uusi marraskuu. Päivä valkenee. Pilvet ovat vaakanauhoina taivaalla ja niiden välissä aavistus taustan sinitaivasta.

Olen lukenut pieninä katkelmina Luumäen historiaa. Vajaa sata sivua luettuna. Teksti, kertomus, tarina on hyvää. Tulee mieleen dokumentti Greenawaystä, elokuvantekijästä, joka oli ohjelmistossa alkuvuonna. Hän sanoi lukevansa kirjan päivässä. Hän sanoi lukevansa historiakirjoja romaanien sijaan, ei sen takia, että historiakirjat ovat totta, vaan koska ne ovat hauskoja tarinoita, historiankirjoittajien teelmiä.

Mietin miksi en pitänyt historiasta koulussa? Mietin miten olen lukenut niitä kirjoja ja miten opettajat, kanssaoppilaat, ympäristö ovat mollaanneet kaiken hienon historian?

Luumäen historian sivulta 89 saa lukea esimerkiksi käsitteestä talouselämä: ”Talouselämä, aineellisten tarpeiden tyydyttämisen menetelmät...” Virkistävää. Tällainen hieno ja selkeä määritelmä.

2.11.2020

Eilen, sunnuntaina näkyi blogit.fi -postauksissa Nainen ikkunassa -kirjannimi. Vieritin äkkiä ohi. Eikö se kerro kaiken? Olin lukenut aiemmin naiskirjailijoiden teokset, Flynnin Kiltti tyttö ja Hawkinsin Nainen junassa. Sitten tuli tämä A J Finn -pseudonyymin Nainen ikkunassa: Tekijä on mies, kustantaja ja masentunut. Yritin lukea kirjan. Luinkohan kolmasosan. En päässyt irti siitä tunteesta, että luin Nainen junassa -teoksen sisarkirjaa. En vaikuttunut sanataituruudesta. Se ei vienyt minua. Koin sen vain plagiaattina. Se, että kustantaja kehuu kustantajan kirjoittamaa kirjaa, on selviö. Se ei ole ansio.

Luin eilen loppuun kahdeksannen kirjan ääneen tänä vuonna, joka oli samalla 41. kirja tämän vuoden puolella: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Pidin siitä. Loppupuolella tuli liikaa saatesanoja ja -tekstiä, samaan malliin kuin Irvingin Garpin maailmassa ja esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, mutta Bulgakov oli silti ehdottomasti lukemisen arvoinen.