>>>jatkuu>>>
ALDOUS on ennakoinut ja ilmoittanut tänään hoivakodista lähtiessään, että hän saattaa olla yön yli poissa. Hän saattaa palata normaaliin aikaan, mutta on yhtä suuri mahdollisuus, että häntä ei näy ennen huomista.
”Ilmoitin niin kaiken varalta”, pikku mies lisää.
”Mitä jos kukaan ei pyydä sua jäämään?” kysyn.
”Sitten ei pyydä.”
”Siinä tapauksessa sä menet kiltisti takaisin hoivakotiin ja nukut yön omassa sängyssäsi.”
”Aivan.”
Silti Aldous Tsitsis hymyilee. Hänen kasvonsa ovat tässä valaistuksessa yhä harmaat, mutta hän myhäilee tyytyväisenä. Ymmärtämätön ihminen on sen näköinen. Tai hän ei kuuntele? Ehkä hän kokee, että on uskaltanut sanoa jotain omaperäistä? Tai miehen mielentila perustuu siihen, että me keskustelemme nyt muusta kuin täytekakuista. Se on merkittävä parannus. Me puhumme järkeviä ja täyspäisiä. Se saa Aldouksen kuvittelemaan, että tunnekarikko on vältetty toistaiseksi. Niinkö?
”Parempi nukkua omassa sängyssä”, vihjaan.
”Tietenkin”, Aldous vastaa rehellisesti.
”En halua viedä sulta sitä iloa”, jatkan.
Aldous pudistaa päätä.
”Mä olen onnellinen, kun saan nukkua yötä sun vieressä”, hän vakuuttaa.
”Et ole”, väitän.
”Kyllä. Olen onnellinen”, Aldous sanoo. ”Saanhan? Edes kerran.”
”Kerrastako se on kiinni”, vastaan. ”Ajattelin laittaa itselleni vähän tujumman cocktailin.”
Minkälaisen cocktailin? Sellaisen, joka vie tajun. Kokonaanko? Kokonaan. Iäisesti.
En tiedä kysynkö tätä itseltäni vai ovatko nämä olevinaan Aldous Tsitsiksen mietteitä? Vai sanoiko jompi kumpi meistä ääneen jotain? Ei.
Aldous Tsitsis pudistaa hitaasti päätään.
”Sä kiusoittelet mua”, hän sanoo. ”Sä et puhu alkoholista, vaan muusta. Miksi sä haluat olla mulle ilkeä?”
Hymyilen.
”Mä en ole ilkeä”, sanon. Päätän samalla: ”Sovitaan. Saat jäädä yöksi. Okei, saat jäädä.”
Päätän sen siinä. Jääköön. Eläköön mies jääköön.
”Jihuu!” Aldous iloitsee.
”Saat olla oikeasti yökylässä”, lupaan.
Sitä Aldous on toivonut. Hän on odottanut kaikki menneet, pitkät vuodet, että pyytäisin häntä jäämään yön yli. Tämä on hänen toiveidensa täyttymys.
”Mä luulin, että sun toiveiden täyttymys oli, kun sait rakastella mun kanssa?”
”Sekin”, Aldous myöntää.
Miehen ilmeestä näkee kuitenkin, että on paljon enemmän, sata kertaa enemmän, kun saa olla koko yön rakkaan vierihoidossa.
”Miten sun omat nallet pärjäävät yön yli, jos sä olet poissa?” kysyn.
Aldous Tsitsis soittaa hoivaan. Hän tekee sen totisesti, soittaa yökölle ja pyytää, että tämä käy laittamassa nallen peiton alle, ettei sen tule kylmä. Yökön pitää antaa nallelle hali hänen puolestaan.
Me istumme puhelun ajan kahden sohvassa. Kuuntelen sitä sivusta. En tiedä mitä ajatella? Kenen kanssa olen tekemisissä? Minkä kanssa?
Lisää yllätyksiä, sillä Aldous on varannut mukaan pyjaman, hammasharjan ja kaikkea muuta pientä tarpeellista. Retkivarusteet. Kynsileikkurit, parranajokone, ikään kuin hän olisi jäämässä pitemmäksi aikaa.
Katselen vessassa käydessäni kylpyhuoneen peilikaappia ja altaan reunaa. Minun vessani on vallattu. Jos tämä tilanne jäisi pysyväksi, en kestäisi sitä. Ympäriinsä uusia ja vieraita, ennennäkemättömiä tavaroita. Pumpulipuikkoja, ikään kuin minulla ei olisi ollut niitä yllin kyllin ennestään myös Aldousta varten? Herra oli varustautunut olemaan yötä. Hän oli suunnitellut tämän. Juuri niin kuin pikku mies oli väittänyt. Aldouksella on aina reppu mukanaan, joten en ollut huomannut missään vaiheessa, että tässä oli suunnitelma takana. Tai ehkä vastaavaa rekvisiittaa on ollut repussa mukana aina, joka kerta.
Olin aliarvioinut Aldous Tsitsiksen. En ollut. Oikea vastaus oli, että minulla on ollut liikaa muuta ajattelemista.
Ajattelen, että Aldous ei ole ottanut sentään uninallea mukaansa. En mainitse siitä.
Kysyn kuitenkin, tahallani ja tarkoituksella, onko Aldouksen ikävä? Ei ole.
Me sammutamme valot, toivotamme toisillemme hyvää yötä ja lepäämme sen jälkeen kylki kyljessä kiinni. Kaikki on outoa, mutta mielialani tasaantuu. En ole nimittäin luovuttanut vielä enkä aio luovuttaa. Se ei olisi luonteeni mukaista. Tein äsken Aldoukselle vastaavanlaisen tempun, jonka hän järjesti minulle vuosi sitten: Järjestelin asioita sillä aikaa, kun pikku mies oli vessassa.
”Onko aivan varma, ettei sun tule ikävä?” kysyn uudelleen, lempeästi tällä kertaa ja aidosti huolehtien. Toisaalta toivon, että Aldouksen tulisi ikävä, niin ikävä, että hän lähtisi sittenkin takaisin hoivakotiin.
”Ei tule”, Aldous Tsitsis vastaa hiljaa.
Pieni mies sinnittelee, ajattelen.
”Luenko sulle jotain?” kysyn. En tiedä lukeeko joku Aldoukselle hoivakodissa iltasadun, mutta olen valmis tekemään sen. Ensin Aldous lykkäsi parrua perseeseeni ja nyt, pari tuntia myöhemmin, olisin lukemassa hänelle sadun. Ristiriita on huikaiseva, käsin kosketeltava, mutta en hymyile. Olen transsissa.
”Mä ajattelen sun runoja”, Aldous kertoo. ”Niin on mukava nukahtaa.”
”Oikein”, vastaan. ”Nuku hyvin, miehen kölli.”
Aldous ei sano siihen mitään. Vilkaisen sivulleni ja erotan miehen silmien kiiluvan auki hämärässä.
”Haluatko pitää kiinni musta?” kysyn.
”Vaikka.”
Eli haluaa, ajattelen. Hän haluaa sitä oikein kovasti, mutta odottaa, että minä huomaisin sen ja ehdottaisin sitä.
”Käännynkö?” kysyn.
Käännän selkäni Aldoukselle. Hän kietoo kätensä vatsani yli, rintojeni ali, lempeästi ja hellästi. Tuijotan seinään ja kyyneleet valuvat alas silmäkulmasta.
Olen hiljaa. Hengitän äänettömästi ja rauhallisesti, mutta en sulje silmiä. En saa nukahtaa.
”Nukutko sä?” Aldous Tsitsis kysyy.
”En vielä”, vastaan. ”Kohta. Keiju on hakemassa unipuuteria.”
Hetki hiljaista.
”Niin on”, Aldous uskoo.
En tiedä onko puhe vain peliä ja leikkiä? Kyyneleeni kuivuvat. Katson hämärää seinää, osin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea, katson ja kuuntelen.
Jossain välissä tärähdän hereille. Sänky keinahtaa. Olin nukahtanut sittenkin, vaikka ei pitänyt. Räpyttelen silmiäni ja mietin nukuinko oikeasti, nukuinko hetken vai kuvittelinko vain?
Nostan ranteesta Aldouksen käden pois päältäni. Miehen käsi ja käsivarsi on rento ja raskas nukkuvan käsi. Siirrän sen taakseni. Nousen istumaan ja katson Aldousta sängyssä. Mies nukkuu.
Hiivin varpaillani ovelle, avaan sitä aavistuksen verran lisää, menen eteiseen ja katson sieltä makuuhuoneen sänkyä. Ensimmäinen yö, kun siellä nukkuu toinen ihminen.
Tiedän, että voin ja voisin kääntyä takaisin, jos haluaisin. Lämmin sänky ja Aldous Tsitsiksen käsivarsien syleily houkuttaa, vaikka en palele. Minulla on vain niin orpo ja yksinäinen olo. Suru särkee sydäntä. Se käyttää hopeista pähkinänsärkijää, jonka piittaamattomat leuat ruhjovat herkkää kudosta.
Katson odottaen hämärää huonetta. Annan jonkun muun päättää. Hahmo sängyllä on liikkumaton. Aldous.
Hyvästi Aldous.
Suljen oven. Minulla on pieni hätä. Käyn vessassa. Hullua, etten kestä hätää, että kestän niin vähän ja häiriinnyn niin vähästä, kun olen samalla ja toisaalta niin vahva ja voimieni tunnossa.
Palaan makuuhuoneen ovelle. Onko minulta jäänyt jotain sinne? Avaan oven ja katson uudestaan sänkyä, Aldousta, joka on kääntynyt, mutta makaa hiljaa. Harkitsen, että menisin peremmälle ja kiertäisin sängyn jalkopään kautta katsomaan nukkuuko Aldous varmasti vai ei, mutta en tee sitä, vaan suljen oven toistamiseen ja jään pimeään eteiseen.
Piiloudun taas vessaan. Nostan pyykkikorin kannen ja otan sieltä pohjalta piilottamani vanhat lenkkarit. Varajuonena pengoin ne esiin vaatehuoneen perältä sillä aikaa, kun Aldous-poika oli iltalirillä ja pesemässä hampaansa. Jouduin tekemään tässä uudessa tilanteessa erilaisia ja yllättäviä siirtoja.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti