3.11.2020
Aamusta tuli pitkä. Sade, tuulen mukana pieksevä sade, muutti päiväsuunnitelmiamme: Emme mene heti kymmeneksi kirjastoon, kun se avautuu ja sieltä mutkitellen kaupalle ja mutkitellen takaisin kotiin, vaan Helena levitti akvarellipaperinsa keittiön pöydälle, paletin, pensselit ja vesikipon ja minä siirryin makuuhuoneen klaffipiirongin ääreen ja aukaisin Enkeleitä -näytelmän tiedoston.
Tänään täyttyy kolme viikkoa siitä, kun sain idean muokata vanhasta, keskeneräisestä, kertaalleen kirjoitetusta Enkeleitä -proosatekstistäni näytelmän. Sitä replikointia on karttunut vajaat viisikymmentä sivua. Arvioin, että näytelmä on puolivälissä. Kolme näytöstä. Jotenkin niin. Lisärepliikkejä ja repliikkien täydennyksiä tulee kaiken aikaa sitä mukaa, kun luen olemassa olevaa tekstinosaa uudestaan ja uudestaan. Mieleen nousee jostain tuntemattomasta uusia, käyttökelpoisia ideoita. Kuvittelen niiden olevan käyttökelpoisia. Ainakin aion kokeilla ja koetella niitä. Sovittelen ja teen palapeliä.
4.11.2020
Kävelimme Taavetin Linnoituksen takanurkalle, jäähallin lähelle. Siellä ovat ja maatuvat Luumäen historia -kirjan sivulla 93 mustavalkokuvassa näkyvät kaksi vanhaa ruuhta ja uudemman ajan kirkkovene. Ruuhten suojakatos on kellahtanut kumolleen. Kirjan mukaan yksipuisesta ruuhesta pitäisi löytyä vuosiluku 1517 ja nimikirjaimet A.E. En tiedä erottuvatko ne enää vai onko aika täydellistänyt tekonsa?
Palasimme kaupan kautta ja nautimme kahvit torilla.
Luumäen historia -teoksessa kuvataan neljäsataa vuotta sitten vallinneita, paikallisen rahvaan elinoloja: Asumukset olivat hirsiaittojen tyyppisiä rakennuksia, joissa ei ollut ikkunoita. Lattialankuilla oli olkia nukkuma-alusina, karja oli osin ajoin sisällä asumuksessa ja savu karvasteli kurkussa ja silmissä. Tulee mieleen, että silloin ihmisillä oli eläinten tavoin pelkkä pesä, jonne vetäytyä yöksi levolle sateen suojaan ja turvaan pedoilta.
Aloin lukea toissapäivänä ääneen E.L.Doctorowin Danielin kirjaa. Hyvää, rankkaa ja vaikuttavaa tekstiä. Olemme lukeneet siitä nyt vajaan kolmanneksen.
5.11.2020
Palaan eilen kirjoittamaani siitä vanhasta muinaismuistoruuhesta, jossa on tietojen mukaan kaiverrettuna vuosiluku ja nimikirjaimet: Luumäen historia -kirjan kirjoittaja mainitsee ja pitää poikkeavana, että joku on hallinnut siihen varhaiseen aikaan niin harvinaisen taidon, että tunsi kirjaimia. Minä puolestani aloin ajatella jälkijättöisesti vuosilukua 1517: Kolme vuotta sitten juhlimme Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Vanha ruuhi olisi voinut juhlia samaan aikaan viisisataavuotista taivaltaan.
Luumäen historia -kirjassa olen lukenut 1600- ja 1700-luvun metsien tilasta näillä tienoilla: Metsiin oli raivattu tilaa asumuksille ja teille ja kaskettu metsää suruttomasti viljelykseksi. Kaskeamista ja uudelleen kaskeamista. Kaskipelto hylättiin kolmen, neljän vuoden jälkeen. Se alkoi kasvaa uutta metsää ja kun puustoa oli tarpeeksi, se raivattiin ja poltettiin uudestaan kaskeksi. Historioitsija huomauttaa, että metsään suhtauduttiin ilmeisesti samalla lailla kuin veteen: Sitä oli rajattomasti. Se oli loppumaton hyödyke.
Tässä eräänä päivänä näin, kun avasin tietokoneen, lööpin, jossa mainittiin, että Suomella on kallisarvoista vettä, jota muu maailma kaipaa ja haluaisi omakseen. Tämä tieto ei ole uusi. Voi sanoa myös ja pitää mielessä, että ehtymättömiä raaka-ainevarastoja ei ole olemassa.
6.11.2020
Luin illalla eteenpäin Luumäen historiaa. Siellä on hienoja käsialanäytteitä ainakin sivuilla 162, vuodelta 1683, 166, vuodelta 1645, 173, vuodelta 1687 ja 180, päivämäärätty 23.1.1723. Virkamiehet kirjoittivat vakaasti ja huolekkaasti, siistillä käsialalla. Paperi oli kallisarvoista, kirjoitusneuvot eivät olleet itsestäänselvyys ja kirjoittamisen työhön syvennyttiin rauhassa ja siihen otettiin aikaa. Muut odottivat ja seurasivat henkeään pidättäen, kynänterä rahisi paperia vasten. Kansanmiehet, jotka eivät osanneet kirjoittaa, piirsivät puumerkkinsä asiakirjoihin omien nimiensä kohdalle. Kansanmiesten täytyi luottaa, että kirjoitettu oli se, mistä oli puhuttu ja sovittu.
Luin eilen ääneen myös Doctorowin Danielin kirjaa, joka on kääntynyt loppupuolelleen. Orpolapsien tarinaa ja muisteluksia vanhemmistaan, heistä ensin, kun he olivat vielä kaikki kotona, kun koti oli vielä olemassa, oikea koti ja vanhemmistaan myöhemmin näiden viruessa vankilassa, orpojen väliaikaisesta asumisesta sukulaistädin luona, lastenkodista, ottovanhemmista ja nykyhetkestä nuorina aikuisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti