Me puhallamme kynttilöitä(21)

 >>>jatkuu>>>  

ISTUN pöntön alaslasketun kannen päällä. Laitan lenkkarit jalkaan ja sidon nauhat kiinni. En ole pitänyt näitä jalkineita vuoteen. Minulla on nykyisin toiset lenkkarit, mutta en ollut heittänyt vanhoja vielä pois. Niille tuli tällä tavoin uusiokäyttö.

Haudatkaa minut vanhoissa lenkkareissani.

Se on kuin siitä kirjasta, joka taisi olla myös elokuvana: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.

Vuosi sitten Aldous oli ollut ovelampi kuin pystyin kuvittelemaan, mutta tänään minä olen perimässä voiton. Meidän leikkimme ovat päättymässä. Meidän leikkimme liekki lepattaa viimeisiään.

Olen hoitanut testamentin kuntoon ja ajan tasalle. Se oli ensimmäinen asia, jonka tein vuosi sitten onnettomuuteni jälkeen. Kuka väittää ja määrittelee, että onnettomuuden pitäisi olla vahinko ja yllätys? Onnettomuus voi olla tietoinen teko, suunniteltu.

Toinen päätökseni oli, että lopetin ehkäisypillerien käytön. Aika erikoista. Olin kolme kuukautta syömättä niitä, jotta ja joten meillä oli siinä mahdollisuus saattaa alkuun uusi elämä, mutta sitä ei tapahtunut. En kertonut Aldoukselle, että me rakastelimme ilman ehkäisyä. Ehkä olisi pitänyt kertoa? Kuvittelen, että Aldous olisi ollut iloissaan ja innoissaan. Luulen niin, mutta en tiedä. Uskon ja kuvittelen, että Aldous haluaisi lapsen kanssani. Aldous haluaisi muuttaa yhteen. Aldous haluaisi olla aviomieheni.

Tossunnauhat ovat kiinni ja rusetissa.

Ajattelen, mitä Aldous sanoisi nyt, jos hän tulisi vessaan ja yllättäisi minut? En ole viettänyt yhtään yötä Aldouksen kanssa, joten en tiedä, tarvitseeko hänen käydä kesken yötä vessassa vai ei? Joidenkin tarvitsee. Ainakin erään tarvitsi.

Nousen seisomaan. Katson itseäni silmiin peilikaapin ovipeilistä. Heppu tuli tällä tavalla käymään, ajattelen. Hienoa. Kiitos. Jäähyväisiksi. Vai oliko se tervetulotoivotus?

Näen kasvojeni vanhentuneen. Ei hätää siis, Heppu ei edes tunne minua. Hän ei tunnista menneensä tämän vanhan harpun kanssa naimisiin. Olen vanhentunut mittaamattomasti vajaassa viidessä vuodessa. Siinä ajassa ikää on tullut lisää viisitoista vuotta. Kasvot kertovat sen, silmänympärykset.

Toistamiseen tulee mieleen, mitä Aldous sanoisi, jos hän tulisi juuri nyt vessaan: Miksi sulla on lenkkarit jalassa? Mihin sä olet lähdössä?

Kalauttaisinko silloin Aldousta päähän jollain lasipullolla, jotta tämä pökertyisi vähäksi aikaa eikä tulisi tällä kertaa väliin ja estämään minua.

Peilikaapissa ei ole kunnon pulloa. Pieni hajuvesipullo on, mutta se ei oikein riitä. Riittäisikö, jos pyytäisin Aldousta huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään minut rauhaan? Entä odotanko tässä parhaillaan, että Aldous tulisi? Miksi sitten odotan ja vetkuttelen? Minun pitäisi olla jo matkalla menossa. Tuonelan viita odottaa.

Hei, sanon ääneti peilikuvalleni. Aukaisen oven eteiseen. Vessasta lankeavassa valossa ei näy Aldousta, ei ketään ja sammutan valon ja suljen oven. Avaan sen uudelleen, sytytän valot ja puen kylpyviitan päälle.

Olen vihdoin avaimia vaille valmis.

Olin vuosi takaperin melkein kolme kuukautta käyttämättä ehkäisypillereitä. Annoin siksi aikaa ohjakset kohtalolle.

Kun olin silloin sairaalassa ne muutamat päivät tahallisen onnettomuuteni jälkeen, en kertonut tapahtuneesta vanhemmilleni enkä veljelleni. Vain Aldous Tsitsis tiesi asiasta ja viranomaiset.

En tiennyt olisiko viranomaisten kuulunut ilmoittaa virallisesti jotain lähiomaisilleni, mutta hoidin asian niin, että lupasin kertoa tapahtuneesta itse ja se kävi ja sopi.

Sain suosituksen hakeutua psykiatrin vastaanotolle. Noudatin toivomusta. Kaikkia sääntöjä on hyvä ja järkevää noudattaa ja esittää yhteistyöhaluista, tottelevaista ja kuuliaista.

Esittäminen on oikea ilmaus.

Psykiatri oli nainen. Hän oli samaa ikäluokkaa kuin minä. Me keskustelimme naisten kesken. Koimme yhteisymmärrystä. Käsitimme toistemme puheet vaivatta.

En tiedä miten todellista ja syvällistä ymmärtäminen oli psykiatrin puolelta? En pitänyt väliä. Sillä ei ollut merkitystä minulle. En tiennyt mitä psykiatri kirjasi ylös minun tapauksestani? Merkityksellistä ja tärkeää oli, että sain jatkaa elämääni samoin kuin siihenkin asti. Ei rajoituksia. Ei vapauden rajoituksia. Avohoitoa teoriassa ja käytännössä. Pärjäsin. Olin vastaanottavainen neuvoille ja ohjeille.

Runot. Ne ovat tietenkin olemassa.

Onnettomuuteni jälkeen olen kirjoittanut muutaman jäähyväisrunon, joita en ole näyttänyt Aldoukselle enkä kenellekään. Ne ovat tallelokerossa säilössä. Yllätys sen avaajalle.

Sitä paitsi en päättänyt mitään ehdottomasti. Annoin luonnolle ja kohtalolle mahdollisuuden järjestää asiat uudelleen. Menisin Aldous Tsitsiksen kanssa vihille, jos tulisin raskaaksi. Luontoäiti päätti. Ja jos luontoäiti päättäisi, että jatkoaikaa ei tarvita eikä myönnetä, hyväksyisin sen ilman vastaväitteitä. Siihen asti annoin pillerien olla toistaiseksi. Noin viikko sairaalasta kotiutumiseni jälkeen alkoivat tutut vatsanväänteet. Kuukautiset.

Aldous Tsitsis kävi niin kuin hän aina kävi. Me rakastelimme ja kun makasimme rakastelun jälkeen sängyllä ja tunsin siemennesteen tahmeana emättimessäni ja perseposkissani, ajattelin ja kysyin luontoemolta, mitä kuuluu? Uhittelin. En miettinyt, mitä elämä olisi jatkossa siinä tapauksessa, jos tulisin raskaaksi? Lapsi olisi ilman muuta Aldouksen, sillä minulla ei ollut muita. En tarvinnut muita. Minulle riitti yksi hyvä.

Mitä vanhempani olisivat tuumanneet? Väliäkö sillä? Sitä paitsi äiti vaikutti nykyisin varsin hapertuneelta, enemmän kuin isä. Äiti menisi ensin, ajattelin. Valmistauduin siihen, vaikka tiesin sisimmässäni oikean järjestyksen. Ensimmäinen, ykkönen tietää aina. Ykkönen tietää olevansa jonon kärjessä.

Kuukausi edellisestä ja vatsavaivat toistuivat. Kaksi, laskin. Ei kahta ilman kolmatta. Parempi näin, kaikkien kannalta.

Yksi äidin kerran lausuma lause oli jäänyt elämään mieleeni. Muistin sen, en päivittäin, mutta usein: ”Mistä tuo idiootti on löytynyt?”

Se loukkasi minua. Se oli kai yksi syy, miksi halusin antaa Aldoukselle mahdollisuuden polkaista lapsen minusta. Se olisi kostoksi äidille tämän keljuista sanoista. Vaikka ymmärtäisikö äiti nykyisessä sekavassa mielentilassaan jäynän oikein? Pitäisikö se piirtää, ennen kuin äiti käsittäisi asian ja käsittäisi kaikki yhteydet?

Pila on huono silloin, jos kukaan ei ymmärrä sitä. Onko se pila ollenkaan?

Muistin mitä olin vastannut äidille. En jättänyt vastaamatta: ”Aldous Tsitsis on karannut hourulasta. Mutta Aldouksella on iso mela.”

Silloin, kun sanoin sen, äiti oli vielä täyspäinen, mutta se meni silti ohi. Ajattelin jälkeenpäin, että kenties jokin puolustusmekanismi varjeli äitiä tai iski häneen ja hän luuli kuulleensa tai ymmärtäneensä väärin. Äiti sivuutti vastaukseni kuin en olisi sanonut mitään, vastannutkaan selvään, suoraan kysymykseen ja meni muuhun aiheeseen. Jotain tavallista ja yhdentekevää. Maailma on ylipäänsä jonninjoutavaa jutustelua, kaikkea turhaa ja todella harvoin asiaa.

Elämä on yksi pitkä small talk. Tai lavaesiintymissessio.

Psykiatri antoi vaivoilleni nimen, useampia erilaisia nimiä: Skitsoidinen luonnehäiriö, korostunut itsetuhovietti, läheisten menetyksen jälkeinen akuutti masennustila.

Sain täsmälääkityksen. Noudin reseptin apteekista, pyysin ja sain lisäksi uuden unilääkereseptin, kuuntelin varoituksen sanat ja lupasin noudattaa lääkkeiden annosteluohjeita. Unilääkkeet kävivät, vaikka niitä ei suositeltu. Sitä paitsi ehdoton edellytys oli, että nautin mielialalääkkeeni sovitusti. Olin yhteistyöhaluinen. Lupasin tehdä ja noudattaa kaiken mitä minulta pyydettiin.

Käytännössä ostin mielialalääkkeet ja hävitin ne laittomasti muiden roskien ohessa. En palauttanut niitä apteekkiin hävitettäväksi enkä odottanut niin kauan, että ne vanhenisivat ja palauttaisin ne sen jälkeen.

Unilääkkeitä en tarvinnut, mutta ne olivat hyviä olla varalla. Kun olin kuluttanut periaatteessa kolmen kuukauden satsin ja apteekilla oli lupa myydä seuraava erä, hain tabut pois.

>>>jatkuu>>>