>>>jatkuu>>>
KYMMENESSÄ minuutissa pelastusyksikkö tuli paikalle ja alkoi elvyttää Mariaa.
”Onko hän kuollut?” Aldous kysyi.
”Ei ole. Onneksi.”
Vastaus oli iloinen huojennus Aldous Tsitsikselle. Häntä ei haitannut, vaikka hoitohenkilökunnan jäsenet silmäsivät toisiaan ilmeellä, jolla viitataan hölmöön maallikkoon: Ihminen hengittää, hei.
Elvyttäjät pyysivät Aldousta siirtymään pois tieltä vaikka olohuoneen puolelle tai keittiöön. Pikku mies meni istumaan ruokapöydän ääreen. Se oli olohuoneen puolella, mutta yhtä lailla keittiötä, koska niiden välistä puuttui väliseinä. Aldous näki eteiseen, makuuhuoneen avoimen oven, mutta ei ulko-ovea.
”Mä käyn alhaalla tupakalla”, kiinteistöhuollon mies kävi sanomassa. ”Löysitkö sä sen lompakon?”
Huolissaan muistutti, ettei unohdu.
”Ai joo. Täytyy katsoa”, Aldous Tsitsis vastasi.
Hän ei voinut mennä juuri nyt makuuhuoneeseen, joten hän kirjoitti itselleen muistilapun ja laittoi sen eteensä pöydälle: Etsi lompakko.
Sellaisen voi unohtaa muuten.
Poliisipartio tuli sisään kiinteistöhuollon miehen perässä.
Ilta oli viilentynyt ulkona, yö oli käsillä ja Aldous haistoi sen ja tupakan tuoksun, joka tuulahti sisälle miesten mukana.
Maria ei ollut edelleenkään kuka tahansa torvelo ohikulkija. Poliisit tiesivät henkilöhistorian. Heillä oli merkintä naisesta ja osoitteesta.
He olivat uteliaita Aldous Tsitsiksestä ja kyselivät hänestä?
”Ystävä”, Aldous vastasi.
Hän otti oman kännykkänsä, soitti hoivakotiin, puhui sinne päin, kertoi tilanteen ja pulman ja ojensi puhelimen poliisille katkaisematta yhteyttä. Poliisi esittäytyi ja puhui vuorostaan, otti itselleen ylös puhelinnumeron, kirjoitti sen lehtiöön, kirjoitti lisäksi muutaman rivin ennen kuin päätti puhelun ja ojensi puhelimen takaisin Aldoukselle.
”Vietimme Prinssin syntymäpäiviä”, Aldous vastasi seuraavaan kysymykseen.
Minkä Prinssin?
Aldous selitti. Poliisit vilkaisivat toisiaan.
Ambulanssin henkilökunta vei Mariaa paareille sidottuna ovesta porraskäytävään. Asunnon ovi kuului sulkeutuvan heidän perässään.
”Makuuhuoneen yöpöydällä on kirje poliisille”, Aldous Tsitsis tiedotti oma-aloitteisesti.
”Oletko koskenut siihen”, poliisi kysyi.
”En. Mihinkään.”
Sitten hän lisäsi, että palasi hakemaan lompakkoaan ja sen pitäisi olla täällä.
Mikä lompakko?
Poliisi kirjasi asioita ja tapahtumia ylös ja Aldous selitti. Toinen partion poliiseista kävi makuuhuoneen puolella ja toi lompakon. Aldous tarkisti, että kaikki oli tallella niin kuin pitää, hänen henkilötodistuksensa, pankkikortti, bussikortti, kymmenen ja kahdenkymmenen euron seteli, Marian valokuva.
”Minä fanitan Mariaa”, Aldous paljasti taas oma-aloitteisena. Hän näytti kuvaa miehille.
Mikä Maria? Miksi hän kutsui asunnon haltijaa sillä nimellä?
Se oli tavallaan leikki.
Tavallaan? Niin.
Poliisilla oli kysymyksiä. Aldous vastaili ja auttoi heitä parhaansa mukaan.
”Voinko mennä katsomaan Mariaa?”
”Voit.”
Aldous etsi avaimensa. Se oli sohvapöydällä, odotti siellä mihin Maria oli laittanut sen. Poliisi tarkkaili ja seurasi häntä. Aldous kokeili avainta oveen, varmisti, että se on oikea, asunnon avain ja pyysi luvan pitää sen toistaiseksi.
Kenen avain on?
”Marian. Mutta hän antoi sen minulle.”
Aldous Tsitsis kertoi: Alunperin Maria antoi hänelle oman avaimen. Tänään Maria halusi avaimen takaisin ja hän, Aldous pelkäsi silloin, että Maria saattoi yrittää tällaista.
”Ei tullut mieleen ottaa yhteyttä virkavaltaan?” poliisi kysyi.
”En tiennyt mitä pitäisi tehdä?” Aldous vastasi.
Poliisi halusi kuittauksen avaimesta. Aldous kirjoitti miehen osoittamalle riville lapsen nimikirjoituksensa.
He poistuivat kaikki kolme yhtä matkaa Runeberginkadun asunnosta. Toinen poliiseista kulki Aldous Tsitsiksen edellä kuin oppaana ja toinen tuli viimeisenä ja sammutti valot. Aldous pääsi poliisiauton kyytiin. Poliisiradio rätisi. He ajoivat ensiapuun. He eivät päässeet tapaamaan Mariaa, mutta lääkäri vakuutti, että rouva toipuu hyvää vauhtia ja että huomenna poliisi voi palata asiaan, samoin rouvan ystävät.
Lääkäri ehdotti myös, että koska kyse ei ole enää hengenhädästä, on varmaan parempi ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille vasta huomenissa. Yötä vasten ei ole hyvä tehdä ketään tarpeettomasti levottomaksi.
Se asia jäi siihen. Poliisit ajoivat piiriin, poliisiasemalle, Aldous Tsitsis edelleen kyydissä. Tapahtuma kirjattiin ylös, Aldouksen tiedot kirjattiin ja matka jatkui hoivakotiin.
Muistan, että Aldous kävi tapaamassa minua seuraavana päivänä sairaalassa. Siitä on vuosi, mutta se ei ole pitkä aika. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Taisin sanoa sen jo aiemmin? Aldous istui tuolilla sairaalasängyn vieressä ja minä makasin pitkänäni. Me pidimme toisiamme kädestä. Olimme molemmat väsyneitä, sekä samasta syystä että hieman eri syistä ja arkailimme puhua mitään.
Minä olin ainakin arka ja uskon, että Aldous Tsitsis tunsi samoin.
Kaikesta ei voi puhua eikä tee mieli puhua. Vuosi vuodelta tuntuu, että niitä asioita ja seikkoja ilmaantuu aina lisää, joista ei halua puhua ja joita ei halua edes muistaa.
Muistin edellisestä illasta paljon, mutta en puhunut siitä. Nielin Aldouksen lähdettyä kymmenittäin unitabletteja, vaikka inhoan pillerien nielemistä. Ne tarttuvat kurkkuun. Se vaihtoehto tuntui kuitenkin helpommalta kuin tehdä itsemurha verisemmin, viiltää itseään tai heittäytyä metrojunan eteen. Pillerien nieleminen kävi sittenkin aika helposti.
Muistan, että tunsin jossain välissä syyllisyydentuntoa siitä, pitäisikö Aldous Tsitsis tätä tekoani vastauksena siihen, kun hän ehdotti, että lopettaisimme vainajanpalvonnan? Tulkitsisiko Aldous niin? Ajattelin tätä teon hetkellä, yössä yksin, kun kulauttelin vesiryyppyjä kuivien tablettien väleihin. Opetin niitä uimaan. Sitten ajatukset sekaantuivat ja menivät mykkyrään. Usvaa oli lattialla. Kummaa kaasua, mutta olin kiitollinen siitä. Joku tuntematon auttoi minua. Tasapainoilin näkemättä jalkojani nilkansyvyisen usvamaton poikki sammuttamaan kattovalon ja palasin mutkitellen takaisin kadulta lankeavassa hämyssä. Kaaduin melkein, istuin sängylle, rojahdin pitkittäin ja jäin siihen. Ikkuna soukeni.
Seuraavaksi heräsin ja olin sairaalassa. Tunnistin paikan. Tuntui oudolta. Luulin tosin hetken olevani taivaassa.
Aldous Tsitsis oli pelastanut minut. Urhoollisuusmitali miehelle. Ymmärsin asian, vaikka en jaksanut pohtia, miksi Aldous oli palannut takaisin Runeberginkadulle? En tiennyt olinko iloinen siitä vai en? Olin häpeissäni Aldouksen takia. Olin aiheuttanut hänelle surua.
”Miltä nyt tuntuu?” Aldous kysyi, kun olimme istuneet ensin monta minuuttia hiljaa, käsi kädessä.
”En tiedä.”
”Vieläkö sä olet onneton?”
”Väsynyt.”
Kysyin poliisille osoittamastani kirjeestä. Se muistui mieleen.
Aldous Tsitsis ei tiennyt siitä mitään.
Parempi niin, ajattelin. Testamenttasin siinä runojeni tekijänoikeuspalkkiot ja muut oikeudet Aldoukselle. Ajattelin, että jatkossa pitää tehdä siitä virallinen paperi. Runot eivät saa jäädä heitteille, vaikka kaikki muu joutuisi hukkaan.
Sinä menit jo / ystäväni / menit vaikka et halunnut / silmät kyynelissä / ja minä jäin / yksin / silmät kyyneliä tulvien / sinut sanoitta hyvästelleenä.
Se runo oli myös siinä kirjekuoressa. Se on pyydettävä takaisin viranomaisilta.
Ei käy, ajattelin. Liittyy olennaisesti tapaustutkintaan todistusaineistona.
Tällaisia ajattelin väsyneenä vuosi sitten, käsi Aldous Tsitsiksen turvallisessa, välittävässä kädessä.
Vuoden takaiset asiat nousevat esiin myös nyt, nousevat kuin jonkin mäenharjanteen takaa. Istumme yhä pimeän televisioruudun ääressä. En tahdo verestää muistikuviani, mutta ne eivät häivy pelkällä tahdonponnistuksella.
”Haluaisitko katsoa jotain?” Aldous kysyy. ”Televisiosta.”
Hän houkuttelee.
Pudistan päätä. On mahdotonta muistella ja ajatella, jos televisio pauhaa siinä edessä ja ihmiset vääntelevät naamaansa hilpeinä. Mahdotonta, kun toinen viedään jonnekin kuumaan sademetsään tai upotetaan valtameren syvyyksiin korallien keskelle hait kaarrellen verenhimoisina vieressään.
Tiedän, että Aldous jakaa ajatukseni. Me prosessoimme kumpikin mielessämme minun vuoden takaista onnettomuuttani. Se on esillä muistin päällimmäisessä kerroksessa.
”Se ei ollut onnettomuus”, Aldous vastaa ikään kuin olisin kysynyt sitä.
”Pyysin, että et puhu siitä”, muistutan.
”Milloin pyysit?” Aldous kysyy. ”Sä olet vain sen näköinen, että et halua puhua mistään sellaisesta, mutta sä et ole pyytänyt mitään.”
”Saivartelija”, syytän.
Aldous Tsitsis on hiljaa.
Nyökkään: ”Pyydän nyt: Älä muistuta mua vääristä asioista.”
”Sä ajattelet vääriä asioita.”
”Luulet.”
Äänensävyni vaientaa Aldous Tsitsiksen. Osaan ja hallitsen oikean äänilajin. Minulla on halutessani komentajan äänensävy. Kehittyykö sellainen, jos ihminen on tarpeeksi kauan yksin? Onko se luontaisetuna jokaisella sinkulla, joka ei ole juonut päätään tyhjäksi tai vajonnut pohjattomaan itsesääliin?
Hyvä. Me istumme käsikkäin. Meidän hellä hetkemme on takana, ilta kuluu ja päättyy ja kohta Aldouksen pitää lähteä. Viimeinen bussi, herraseni.
”Ajattelin jäädä yöksi.”
Se yllätti. Vaikka olin kuvitellut, että mikään ei pystyisi yllättämään minua, näin tapahtui. Meillä on sama kina edessä kuin vuosi takaperin. Toistuuko kaikki samana? Aldous Tsitsiksen sanat kuulostavat kertaukselta.
”Mitä sanoit?” kysyn. Olen ärtynyt. Ärryn vastustuksesta.
”Jään yöksi”, Aldous vastaa.
”Etpähän jää.”
”Jään, kun sä olet tuossa mielentilassa.”
”Mä en ole missään mielentilassa”, kivahdan. ”Lopeta tuollaiset puheet.”
Äskeinen viinin, nainnin ja suihkun jälkeinen raukeus ja unelias olotila pyyhkäistyy pois kerrasta. Ajatukseni terävöityvät. En halua enkä hyväksy sitä, että Aldous on yötä luonani. Haluan viettää yöni yksin.
Se on ensimmäinen ja vihoviimeinen ajatus.
”Et halua”, ajatustenlukijani sanoo ja tietää.
”Mistä sinä tiedät minun haluni?” kysyn. Katson Aldous Tsitsiksen vinoa naamaa. Mies hymyilee harvahampaisen hymyään, hymyilee onnellisena kuin olisi voittanut juuri isoimman palkintopokaalin. Vaihtoehtoisesti hän peittelee hymyllään epävarmuuttaan?
Mutta mikä Aldouksen on? Miksi mies on yhä edelleen harmaa naamaltaan. On kuin hän olisi vetänyt naamion päälleen tai savennut kasvonsa.
”Oletko sä kunnossa?” kysyn. ”Voitko sä hyvin? Miten sä voit?”
Aldous ei vastaa.
”Älä teeskentele. Älä yritä. Sä menet takaisin hoivakotiin”, muutan tyyliä, sanon ja tylytän ja jatkan samaan tahtiin: ”Sun paikkasi on siellä.”
”Paikka. Niin kuin koiralle sanotaan”, Aldous naurahtaa kipeästi.
”Teeskentelijä”, toistan.
Aldous Tsitsis pudistaa päätään. Hän hymyilee, mutta silmissä elää murhe.
”Sua odotetaan hoivassa”, muistutan. Toisinaan käytämme hoivakodista erilaisia lyhenteitä. Hoiva on yksi.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti