Terveisiä Taavetista

 

 Sataa. Ensin se oli vettä, mutta muuttui rännäksi. Säätutkan seurannassa näkyi, että pilvialue viistää Taavetin yli, punaisin ydin on kohdalla, mutta sateen jälkeen on toiveissa aurinkoa. Eilen luin ääneen päätökseen Alberto Moravian Matka Roomaan, joka jäi kai kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Kahdestoista lukemani kirja tänä vuonna ja viides ääneen. Muistan pitäneeni nuoruudessani Moraviasta. Teksti oli edelleen hallittua ja kaikkein hallituinta olivat repliikit. Ei ollut vaikea seurata kuka on kulloinkin äänessä eikä Moravian tarvinnut mainita sitä erikseen. Jokainen tarinan henkilö puhui omalla äänellään. Itse kertomus oli teennäinen enkä pitänyt siitä erikoisemmin. Pääasia, että liikuttiin Roomassa, Ikuisessa kaupungissa, jonka tunnen vain elokuvista. Helena piti kuulemastaan. Hän lainasi kirjastosta Apollinairen Alcoons -kokoelman pieluskirjakseen.

Terveisiä Taavetista

 

William Shakespearen Hamlet on yhdestoista lukemani kirja tänä vuonna. Shakespeare on ollut lukuohjelmassani vuosia, mutta aina vain jokin uutuusromaani tai muu muka tärkeämpi on syrjäyttänyt Williamin näytelmät ja jotka ovat saaneet siirtyä tuonnemmas odottamaan parempaa aikaa. John Irvingin kirja Minä olen monta, jonka luin ääneen kuukausi sitten, herätteli ja toi taas kerran muistutuksena esiin Shakespearen ja luin sen jälkeen Macbethin, aiemmin lukemani ja nyt oli vuorossa Hamlet, molemmat toki juoneltaan tuttuja monista yhteyksistä, mutta tuttuja, joihin en ollut paneutunut sanatarkemmin. Olen lukemassa nyt toiseen kertaan Hamletia läpi. Henkilöt ovat jo tutumpia ja huomaan, että sitä myöten myös elävämpiä. Irvingin kirjassa on poikien sisäoppilaitoksessa Shakespeare-henkistä opetusta ja näytelmäpiiri, joka harjoittelee ja esittää joka vuosi koulutyönä jonkin hänen näytelmänsä. Roolihahmo kirjassa painottaa sitä, että näytelmä avautuu vasta silloin, kun näyttelee sitä ja kun näkee sen näyteltynä. Uskon, että näin on.

Kun kuu kääntää kasvot(3)

  >>>jatkuu>>>  

 

Lisää taustoittavia väitteitä, jotka pitävät paikkansa ainakin omasta mielestäni. Totuutta siteeksi, puoliksi tai ainakin jonkin verran: Talouselämän käytössä on täsmäase, elvyttäminen, rahan työntäminen niille aloille, jotka kärsivät rahan puutteesta. Esimerkiksi pienyrittäjät ovat riippuvaisia kuluttajien varallisuudesta, yleisestä käyttövarallisuudesta. Mitä enemmän käyttövaraa ja käyttövaroja ja niitä omaavia kuluttajia on liikkellä, sitä enemmän pienyrittäjillä on mahdollisuuksia. Ideointi jatkuu niin, että me ihmiset olemme samassa veneessä, kävi kuinka kävi. Sitä kannattaa toistaa. Tai en tiedä kannattaako se, toistaminen ja puhuminen, mutta tuon tämän tärkeän huomion täten esiin. Jos joku markkinoi omia pyrkimyksiään väittämällä, että on olemassa erilaisia pyrkimyksiä ja tavoitteita, tämä joku vetää höplästä, sillä tosiasiassa kaikki pyrkivät samaan. Kaikki ovat yhtä mieltä ja yhtämitallisia.

Minun näillä vääristävillä silmälaseillani näkee, että esimerkiksi kampaajapienyrittäjän etua on, jos tavallisten maatajalkaisten tulot ja eläkkeet ja etuudet kasvavat. Osa näistä rahoista ohjautuu myös kampaajille. Jos suuntaus on käänteinen ja käyttövarallisuus keskittyy yhä pienemmälle porukalle, pienemmälle kuluttajamäärälle, kampaamoyrittäjä on vaarassa joutua laittamaan lapun luukulle kysynnän puutteessa ja pahimmassa tapauksessa hänen on pakko kutsua muuta sukua ja kaikkia läheisiään apuun, jotta saa maksettua ahneet velkojat kimpustaan. Arvoitus on, oikea piilokuva, miten tällainen yrittäjä voi kannattaa niitä poliitikkoja, jotka vastustavat teoin ja puhein työntekijöiden aiheellisia pyrkimyksiä oman ja muiden elintason nostamiseksi? Arvoitus on, mitä ihmiset äänestävät äänestäessään tai mistä?

Loppujen lopuksi ihmisten elämässä ei taida olla kyse politiikasta, vaan järjen käytöstä. Järkevällä tekemisellä, asiainhoidolla ja sijoittamisella, järkevillä hankinnoilla ja järkevien yritysten ja toimintaideoiden edistämisellä kaikki voittavat. Tai ne vapaamatkustajat eivät voita välttämättä, jotka istuvat leveillä persuksillaan tavallisten ahertajien harteilla ja vetävät sikaria, tursuavat tursumistaan ja valittavat elämänsä tylsyyttä. Loiseläjät, vapaamatkustajat. Villissä lännessä näistä olisi maksettu tapporahaa.

Toivottavasti en joudu lailliseen edesvastuuseen näistä sanoista? Eli kuka mahtaa riippua ensimmäisenä hirressä?

Toisaalta se olisi saavutus ja näyttäisi tulevaisuuden dokumenteissa hienolta. Näkökulma: Ensimmäinen suomalainen hirtetty uudella vuosituhannella.

Tästä tulivat mieleen hirtettyjen kuvat Amerikan maaseudulta sata vuotta sitten. Niitä on nähty viime aikoina enenevästi varsinkin televisiossa. Siitä ajasta ei ole kulunut sen kauempaa, yhden ihmisen elämänikä. Niistä kuvista minun epänormaali mieleni huomioi lynkkaajat. En katso puiden oksista roikkuvia ruumiita. He eivät ole enää täällä. Heidän kärsimyksensä on päättynyt. Katson kasvot kuvaajaan päin kääntyneitä oman käden oikeuden ottaneita lynkkaajia. He ovat todennäköisesti isiä ja äitejä ja joilla on jälkeläisiä, parhaillaan keskuudessamme eläviä lynkkaajien veljeskunnan veriperillisiä. En tiedä osoittaako kukaan näitä kuvissa kuin hyvin tehdyn työn jälkeen poseeraavia henkilöitä ja kysyy, kuka on tämä ihminen? Ihminen? Niinkö? Onko raakalainen sama kuin ihminen? Onko se henkilö kunniakas, joka käy joukolla yhden ja heikomman päälle? Voiko hän olla arvokas meidän jälkeentulevien silmissä?

Kuka tuntee tämän henkilön? Kuka tunnustaa tuntevansa kyseisen naaman?

Odotan milloin heräävät vaatimukset, halu saada oikeutta näille hirtetyille ja asettaa nämä naamansa näyttäneet lynkkaajaveljet ja -siskot korvausvelvoitteeseen. Ihmettelen, ettei tähän ole vielä päästy, kun on kyse Amerikan maasta, jossa käydään oikeutta kaikesta mahdollisesta ja paljon vähäisemmästäkin? Odotan sitä. Luulisi ajan olevan kypsä tilintekoon? Mitä aika odottaa, kun se lepää hiljaisena kuin vilja pakkasyön jälkeen?

Entä Suomessa? Vanhaa patinaa ja sinivalkoista paikallisväriä tähän alustukseen: Suomessa oli se vähäpätöinen, paikallinen, masentava kapina ja rettelö sata vuotta sitten. Tältä aikaetäisyydeltä katsoen mietin hämmästyneenä mitä ajattelivat silloiset maanomistajat, porhot ja teollisuusyrittäjät? En tarkoita itse kapinaa ja rettelöä, joka oli oma osionsa, mutta sen jälkeen tapahtunut voittajan oikeudenkäyttö panee kysymään, kenen he kuvittelivat tekevän jatkossa raskaimmat ja epäkiitollisimmat, pakolliset työt tässä maassa? Silloin pellot kynnettiin hevosvetoisilla auroilla ja metsissä puut kaadettiin justeerilla ja jostain vaiheesta alkaen pokasahalla.

Kuvitteliko Suomen silloinen, vallassa ollut vallasväki, että he voivat hakea Afrikasta muutaman laivalastillisen orjia peltotöihin? Kuvittelivatko viisaat porvarit, että Suomeen on tunkua ja tulijoita muualta? Siihen aikaan sosiaalihuolto oli vasta sana, katteeton kummastus eli senkään varjolla kukaan ei ollut pyrkimässä pohjolan kultalaan. Epäilen, että Suomea karsastettiin.

Palauttivatko maatalojen isännät Suomen takaisin kasvu-uralle ja korjasivat sotakiihkoilijoiden pahimmat myyräntyöt? Maatalon isännät hyväntyössä. Oletan ja kuvittelen, että isäntien joukosta löytyivät ne selväpäisimmät ja suoraselkäisimmät yksilöt, jotka hakivat renkinsä pois vankileireiltä, palauttivat perheensä luo ja ajastaan töihin heidän vainioilleen. Oletan, että useimmat näistä maanviljelijöistä olivat harmissaan siitä, että heidän työjuhtansa, heidän maaorjansa, oli nälkiinnytetty ja ettei ollut enää varmuutta tokenevatko nämä työmiehet koskaan enää takaisin työkuntoon vai kuolevatko käsiin? Luulen, että näitä maahan ja viljelyyn sidottuja isäntiä harmitti, kun sotaintoiset ampuivat vallansokeudessaan ja huvikseen mielivaltaisesti tavallisia työläisiä ja ahertajia, tavallisia ihmisiä, joiden epäkiitollinen osa ja kohtalo on olla vain väärässä paikassa ja ajassa ja aina väärällä puolella.

Sitä vain, että tämä satavuotias vääryys tai viimeinen vääryyksien sarjassa vaivaa ja hiertää yhä ihmisten mielissä ja kansakunnan muistissa. Kun väärä oikaistaan. Se pitäisi tehdä, mutta miten? 

>Kultainen puutarha 1> 

Tammikuu kääntyy lopuilleen. Lämmin tammikuu, joka jää Suomen historiaan. Päivänvalo lisääntyy. Sen huomaa jo. Tänään on pientä pakkasta. Aurinko näyttäytyy.

Freelance-toimittajana saatoin tehdä kävelylenkin, kun aurinko teki nousua ja duunarien töihinmenoriento ja -liikenne oli ohi. Kävelin Mäkelänkatua Sörkkään asti. Hämeentien sillalla odotin levollisena kolmen metrojunan ohituksen ajan ennen kuin palasin pitkää Aleksis Kiven katua Pasilaan. Mielialani oli hyvä, vaikka jouduin hidastamaan kulkua loppumatkasta. Tapahtui taas kerran sellainen hämminki, että tunsin kullin vasten reittäni. Se saa hiukset nousemaan pystyyn ja panee ajattelemaan aavesärkyä, jota on kuulemma heillä, joilta on amputoitu käsiä tai jalkoja. Varpaita palelee, vaikka varpaat ovat siinä raajassa, joka on poltettu aikoja sitten hävityksen kamiinassa, poltettu ja häipynyt tuhkana maailman turuille. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Kymmenes lukemani kirja tänä vuonna on Michael Scholtenin Quentin Tarantino. Saksalainen kirjoittaja ja saksaksi ilmestynyt vuonna 2016. Kirjoittaja pysyy asiallisena kronikoitsijana ja jolloin kuvattava saa pääosan. Kirjasta puuttuu luonnollisesti Tarantinon Hollywood -elokuva. Tarantinolla oli suunnitelmia tehdä seuraavana pätkänä kolmas länkkäri tai vampyyrielokuva, mutta Hollywood vei voiton. Olemme katsoneet tämän viimeisen kuvan kaksi kertaa, lainanneet kirjastosta. Länkkärit olemme katsoneet kummankin kerran, Basterdia ei ollenkaan, aihe ei innosta, mutta Jackie Brown ja Pulp Fiction ovat tulleet tutuiksi. Reservoir Dogs -elokuvan olemme nähneet kerran, ilman tekstitystä, mutta se ei iskenyt. Kill Bill. Miten meinasin unohtaa sen? Olemme katsoneet tämän tuplan ainakin kolme kertaa, tosin ensimmäisellä kerralla taisimme jättää sen kesken. Luulenpa, että nautimme sen taas johonkin aikaan tänä vuonna. Jos se ei tule telkkuohjelmistoon, lainaamme kirjastosta.

Terveisiä Taavetista

 

Lunta tupruaa ja on tuprunnut muutaman viime päivän. Tuntuu, että talvi tyhjentää pussinsa. Taavetissa traktorit urakoivat ja kolaavat teitä ja parkkipaikkoja aamuvarhaisesta alkaen. Sunnuntaiaamureippailulla traktoreita oli enemmän liikkeellä kuin ihmiskulkijoita. Nyt maanantaihämyssä odottaa maassa jälleen paksu kerros vastasatanutta lunta. Se ei estänyt Helenaa tekemästä sauvakävelylenkin. Minä pysyin koneen ääressä ja käyn läpi, luen ja korjaan ja hion, käännän ja väännän Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaluonnosta. Poistan osia ja lisään toisia. Samaan aikaan päästämme julki Kaunis kesäpäivä -blogissa tämän tarinan proosaversiota, vuoden takaista kirjoitusprojektia, joka kävi yhdessä kirjoituskilpailussa, oli esittäytymässä lisäksi nipulle kustantajia, mutta tuloksetta. Sen sijaan, että paneutuisin parantelemaan tätä tekelettä, kokeilen luontuisiko se paremmin kuunnelmaksi?

Terveisiä Taavetista

      

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys oli yhdeksäs tänä vuonna lukemani kirja ja neljäs ääneen. Uuden ajan klassikoita, julkaistu 1967. Kirja alkaa siitä, kun päähenkilö seisoo teloituskomppanian edessä. Samalla tavoin alkaa suomalaisen nobel-palkitun Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus. Jälkimmäisessä teloitettavana ei ole eversti vaan torppari, mutta kapinoitsijoita kumpikin. Muuta yhteistä ei ole näillä kirjoilla. Luin nyt Sadan vuoden yksinäisyyden kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin torjuva, etelä-amerikkalais-espanjalainen karnevalistinen kevytmielisyys, mielikuvituksellinen haihattelu – mikä onkaan – ei saanut minua puolelleen. Toisen kerran luin tämän kirjan noin kymmenen vuotta sitten ja korjasin kantaani: Pidin teoksesta. Nyt kolmannella lukukerralla tekstissä oli tuttuutta kauttaaltaan, mutta en muistanut sitä kunnolla, koska teos on niin monipuolisen runsas. Pidin jälleen ja oletan, että muistan tästedes kirjan hahmon, teeman, vaikka en väitä ymmärtäneeni sen sanoman: Ehkä siinä palataan ihmiselämän ja pyrintöjen turhuuteen?

Kun kuu kääntää kasvot(2)

 >>>jatkuu>>>     

Toinen viikko vuosikymmentä 2020 alkaa. Luin tähän asti kirjoittamani ja masennuin. Tai suhtautumiseni on epäilevä ja epäröivä. Mitä tästä tulee? kysyn itseltäni. Mitä kaikkea minun pitää käsitellä ja sisällyttää tähän eepokseen? Yhdestä seikasta olen kuitenkin hyvilläni: Olen saanut kevennettyä raskasta asiaa. En ole sortunut taakan alle. Yritän tehdä myös jatkossa kaiken, jotta vältyn ajautumasta epäolennaiseen.

Toivoisin silti ja kaipaan, että joku aitokirjailija tulisi kertomaan minulle miten menetellä, kun koko kirjan edestä kohtauksia, tietoa ja asiaa tulvii mieleen kerralla ja kuitenkin sitä on alettava purkaa jostain päästä tai suunnasta ja toivomus on, että ei menettäisi eikä hukkaisi mitään? Auttaako siinä vain, että sulkee silmänsä, istuu alas ja tyhjentää mielensä, antaa kaiken tulvineen kadota, tulvan virrata ohitseen ja nousee sen jälkeen silmäilemään mitä on jäänyt ympärille tähteeksi?

Uhkapeli.

Euroopan osalta isointa muutosta, jonka alaisena elämme tätä uutta vuosikymmentä, on brexit eli Britannian ero EU:sta. Siitä tullee viimein totta. Sen väännön osalta selvisi ainakin minulle, että kunnioitetut britit taitavat olla varsin sekopäistä porukkaa. Ainakin heidän televisioidut parlamentti-istunnot ovat sitä, samoin kuin eri klikkien suorittamat välistävedot ja oman edun tavoittelu. Se näyttää näin matkan päästä likaiselta peliltä.

Suomalaisena toteutuva, jakautuva Eurooppa, jossa Englanti on puoliksi sivussa, merkitsee ainakin meidän tuleville, nouseville jalkapalloilijoillemme tiettyjä hankaluuksia. Englantiin ei pääse enää välttämättä noin vain, vaan maahanpääsy riippuu taustoista ja selvityksistä. Maahanpääsyluvat ovat tutkinnan alla ja ennemmin perustelut pitää olla maahan pääsylle kuin englantilaisten viranomaisten taholta sen kieltämiselle.

Olipa vaikeasti sanottu. Ajatus jäi hämäräksi ja sekavaksi. Toimittajaminä häpeää. Kirjoittamani horjuvan teesin voi ymmärtää miten vain. Melkein. Lähtökohta asiassa on, että Englanti sulkee rajansa ja sisään pääsee poikkeusluvalla. Tämä käytäntö on vasta maistiainen, sillä englantilaiset ja eurooppalaiset ja maailma kokonaisuudessaan vasta opettelee tätä uutta eurooppalaista mallia.

Englanti menettää, menetti kai jo tällä rajankäynnillä aasialaisia autojättejä. Pelkästään Englannin markkinat ovat aika pienet, kun vertaa koko Eurooppaan.

Johnson, josta tuli uusi jyrä Englannin politiikkaan, on kuin toinen Trump. Siinä veljekset hoitelevat englanninkielisiä emämaita. Molemmat valtakunnat natisevat. Jos heillä ei olisi armeijoita hallinnon kuuliaisina käskyläisinä, mitenhän kävisi?

Brexit -näytelmän päivitys vuoden ja vuosikymmenen 2020 alkaessa antaa tiedoksi, että näytelmä on edelleen vaiheessa.

Mietin tässä saako toimittaja julkaista valeuutisen, -uutisia? Saako, jos ne ovat hyviä? Saako siinä tapauksessa, jos on valetoimittaja?

Yhdysvaltain osalta olen kokenut aina huvittavana sen, että heillä on Vapaudenpatsas, joka toivottaa tulijat tervetulleeksi vapaaseen länsimaailmaan. Vapaus on heidän suussaan. Se on vain sana. Sille ei voi antaa muuta todellista arvoa. Jos Yhdysvalloissa on eri mieltä eli käyttää vapauttaan olla eri mieltä, kokee taatusti sanktiota ja vainoa. Tähän asti siitä on kertynyt muutama kansiollinen esimerkkejä enkä usko, että mikään on muuttunut siltä osin. Kommunistit valtaapitävät nimeävät ja julistavat maan vihollisiksi, pettureiksi ja he ovat seurannassa, vaikka seuranta olisi nimellisesti laitonta. Kommunistien kohtelu Amerikassa on samanlaista kuin ei-suotavien henkilöiden kohtelu naapurimaassamme Venäjällä. Isot valtiot ovat pienempiä tarkempia siitä, minkälaista väkeä maan rajojen sisäpuolella asuu ja oleskelee.

Oikeastaan mitä enemmän vapaudesta puhutaan ja vaahdotaan, sitä varmempi voi olla, että jossain piilossa kuplii pintaan mätää.

Vapauden suhteen on ongelmia kaikkialla, myös kotoisessa Suomessa, se kannattaa pitää mielessä, mutta surkeinta on silti valhe vapaudesta ja patsaan tekeminen valheelle. Se ei eroa millään tavoin Venäjän Stalin- ja Leninpatsaista. Patsaita kunnioitetaan ja niille annetaan suurempia tehtäviä kuin mihin kuollut kivi pystyy. Patsaat ovat pelkkiä symboleita.

Suomi kärsii vakavasta hirvikärpäsongelmasta ja puutiaisista. Ennen jalona metsäkansana, aitoina metsäläisinä pidetyt kantasuomalaiset eivät uskalla mennä enää metsään. Hirvet, karhut ja sudet eivät saaneet suomalaisia karttamaan metsää, mutta pikkuitikat tekivät sen mihin isot otukset eivät kyenneet. Suomeen on lanseerattu kokonainen aasialaisrykmentti haravoimaan marjat ja sienet metsistä. Seassa on vain muutamia tällaisia kotoperäisiä outolaisia tai hörhöläisiä sekoilemassa ja menemässä metsään. Minun tapaisiani, joista ei tiedä ovatko ne lintuja vai kaloja, miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia, haihattelijoita lähinnä ja jotka yhä palvovat puukulttuuria. Kuoleeko Suomen kulttuuri puun kaatuessa? Hierretäänkö vihreä kulta paskapaperiksi?

Palaan asiaan, kun kolmas viikko on menossa vuonna 2020. Näin päivät karkaavat. Tänä vuonna katoaa jälleen muutama kunta Suomen kuntakartalta. Oletan näin. Oletan jos. Sitä tapahtumaa ja toimintaa sanovat säästöksi.

Esittelen arvon lukijoille isovanhempani, nostamatta nimiä esiin ja jotka elävät vielä molemmat. Heillä on tarinoita säästämisestä. Alkuperäiskielellä se tarkoittaa ja ymmärrän sen tarkoittavan, että otetaan säästötavoite ja laitetaan pääomaa sivuun tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Ennen aikaan säästämiseen käytettiin pankkitiliä. Sitä kartutettiin. Säästö tapahtui ennen hankintaa, ei jälkikäteen.

Ruokaa on säästetty perinnepohjalla niin, että valmistetaan keittoa kerralla enemmän, jotta siitä jää eli säästyy seuraavalle päivälle. Säästäminen on jokapäiväistä kulutuksen ohjaamista ja kontrollointia. Pieniä tekoja suuressa maailmassa.

Säästämisen käsite merkitsee tätä nykyä kuitenkin useimmille ja useimmiten samaa kuin supistaminen. Teoriassa, kun supistetaan kuntien määrää, kuntapäättäjien ja -hallinnon määrä pienenee ja tuo myötään säästöjä. Tätä tietä on kuljettu kaksikymmentä tai kolmekymmentä viimeistä vuotta. Luonnollinen kysymys on, missä ovat ja näkyvät kertyneet säästöt? On vähennetty ja supistettu ja teoreettisesti on saatu säästöjä. Väitetty mantra. Onko näin tapahtunut? Onko varma? Jos säästöön ei ole saatu eikä kertynyt mitään, silloin on pelkästään vähennetty, lopetettu, siirrytty supistavalle uralle kasvu-uran sijaan ja tämä on tehty turhaan. Tai ei turhaan, anteeksi. Jos tarkoitus on ollut ajaa toimintaa alas, supistaa omaa kapasiteettia ja potentiaalia, siinä on onnistuttu. Mutta on harhaanjohtavaa nimittää sitä säästämiseksi.

On köyhdytty ja köyhdytetty, vaan ei saatu säästöjä. Ei ole ollut varaa eikä kai välttämättä edes halua eikä aikomusta säästää siinä perinteisessä mielessä, että olisi siirretty varoja ja pääomaa syrjään tulevaa tarvetta, käyttöä tai hankintoja varten.

Tämä supistussäästäminen, joka on ehkä oikeampi nimitys sille, ei säästäminen vaan supistussäästäminen, on vitsaus, joka minun silmissäni johtaa ja on johtanut deflaatioon, inflaation vastapooliin ja joka ehkäisee tehokkaasti toimeliaisuutta ja yrittämistä. Oletan, että taloustieteilijät ovat ainakin tästä jälkimmäisestä seikasta, deflaation vaikutuksista, samaa mieltä? Edelleen isovanhempieni kertomuksista olen saanut kuulla, että isot tehtaat ja vaurastuneet yritykset pyrkivät takavuosina laajentamaan ja monipuolistamaan toimintaansa. Ne harjoittivat kannattavan päätoimialansa rinnalla ja ohessa pilottiprojekteja. Niillä oli varaa siihen ja halua. Niillä oli helmoissa kasvamassa tulevaisuuden yrityksiä tai ne tekivät tuotekehittelyä menestyäkseen alallaan ja maailmassa paremmin ja laajemmin.

Niillä oli visioita jatkon varalle. Ne eivät keskittyneet ja keskittäneet vain yhteen, jääneet sen varaan.

Nokia -brändi tarkoitti ennen lähinnä kumisaappaita, mutta kas kummaa, siitä kehittyi ja kehkeytyi matkapuhelinoperaattorihaara, jolla oli merkitystä maan- ja maailmanlaajuisesti. Tämän esimerkin olisi luullut ohjaavan ajattelua säästämissupistamistendenssiä vastaan, mutta ilmeisesti supistaminen oli ja on edelleen sen puolestapuhujille helpompi ja helpoin tie omakohtaiseen menestykseen. Oikotie henkilökohtaiseen onneen. Purkaminen toteutuksena ja toimenpiteenä on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin kokoaminen eikä vaadi sen ideoijalta suurta luovuutta eikä älynlahjoja.

Kokoaminen sanana viittaa säätämiseen, siihen ennenaikaiseen säästämiseen. Supistaminen puolestaan on enemmän vähennyslaskua.

Jotkut vanhan ajan tehtaanpatruunat perustivat jopa oman tehtaan urheiluseuroja ja rakensivat urheilukenttiä, jotta työväki harrastaisi enemmän urheilua ja vähemmän ei-suotavampia harrasteita. Tai muuten vain. 

>>>jatkuu>>>