>>>jatkuu>>>
Lisää taustoittavia väitteitä, jotka pitävät paikkansa ainakin omasta mielestäni. Totuutta siteeksi, puoliksi tai ainakin jonkin verran: Talouselämän käytössä on täsmäase, elvyttäminen, rahan työntäminen niille aloille, jotka kärsivät rahan puutteesta. Esimerkiksi pienyrittäjät ovat riippuvaisia kuluttajien varallisuudesta, yleisestä käyttövarallisuudesta. Mitä enemmän käyttövaraa ja käyttövaroja ja niitä omaavia kuluttajia on liikkellä, sitä enemmän pienyrittäjillä on mahdollisuuksia. Ideointi jatkuu niin, että me ihmiset olemme samassa veneessä, kävi kuinka kävi. Sitä kannattaa toistaa. Tai en tiedä kannattaako se, toistaminen ja puhuminen, mutta tuon tämän tärkeän huomion täten esiin. Jos joku markkinoi omia pyrkimyksiään väittämällä, että on olemassa erilaisia pyrkimyksiä ja tavoitteita, tämä joku vetää höplästä, sillä tosiasiassa kaikki pyrkivät samaan. Kaikki ovat yhtä mieltä ja yhtämitallisia.
Minun näillä vääristävillä silmälaseillani näkee, että esimerkiksi kampaajapienyrittäjän etua on, jos tavallisten maatajalkaisten tulot ja eläkkeet ja etuudet kasvavat. Osa näistä rahoista ohjautuu myös kampaajille. Jos suuntaus on käänteinen ja käyttövarallisuus keskittyy yhä pienemmälle porukalle, pienemmälle kuluttajamäärälle, kampaamoyrittäjä on vaarassa joutua laittamaan lapun luukulle kysynnän puutteessa ja pahimmassa tapauksessa hänen on pakko kutsua muuta sukua ja kaikkia läheisiään apuun, jotta saa maksettua ahneet velkojat kimpustaan. Arvoitus on, oikea piilokuva, miten tällainen yrittäjä voi kannattaa niitä poliitikkoja, jotka vastustavat teoin ja puhein työntekijöiden aiheellisia pyrkimyksiä oman ja muiden elintason nostamiseksi? Arvoitus on, mitä ihmiset äänestävät äänestäessään tai mistä?
Loppujen lopuksi ihmisten elämässä ei taida olla kyse politiikasta, vaan järjen käytöstä. Järkevällä tekemisellä, asiainhoidolla ja sijoittamisella, järkevillä hankinnoilla ja järkevien yritysten ja toimintaideoiden edistämisellä kaikki voittavat. Tai ne vapaamatkustajat eivät voita välttämättä, jotka istuvat leveillä persuksillaan tavallisten ahertajien harteilla ja vetävät sikaria, tursuavat tursumistaan ja valittavat elämänsä tylsyyttä. Loiseläjät, vapaamatkustajat. Villissä lännessä näistä olisi maksettu tapporahaa.
Toivottavasti en joudu lailliseen edesvastuuseen näistä sanoista? Eli kuka mahtaa riippua ensimmäisenä hirressä?
Toisaalta se olisi saavutus ja näyttäisi tulevaisuuden dokumenteissa hienolta. Näkökulma: Ensimmäinen suomalainen hirtetty uudella vuosituhannella.
Tästä tulivat mieleen hirtettyjen kuvat Amerikan maaseudulta sata vuotta sitten. Niitä on nähty viime aikoina enenevästi varsinkin televisiossa. Siitä ajasta ei ole kulunut sen kauempaa, yhden ihmisen elämänikä. Niistä kuvista minun epänormaali mieleni huomioi lynkkaajat. En katso puiden oksista roikkuvia ruumiita. He eivät ole enää täällä. Heidän kärsimyksensä on päättynyt. Katson kasvot kuvaajaan päin kääntyneitä oman käden oikeuden ottaneita lynkkaajia. He ovat todennäköisesti isiä ja äitejä ja joilla on jälkeläisiä, parhaillaan keskuudessamme eläviä lynkkaajien veljeskunnan veriperillisiä. En tiedä osoittaako kukaan näitä kuvissa kuin hyvin tehdyn työn jälkeen poseeraavia henkilöitä ja kysyy, kuka on tämä ihminen? Ihminen? Niinkö? Onko raakalainen sama kuin ihminen? Onko se henkilö kunniakas, joka käy joukolla yhden ja heikomman päälle? Voiko hän olla arvokas meidän jälkeentulevien silmissä?
Kuka tuntee tämän henkilön? Kuka tunnustaa tuntevansa kyseisen naaman?
Odotan milloin heräävät vaatimukset, halu saada oikeutta näille hirtetyille ja asettaa nämä naamansa näyttäneet lynkkaajaveljet ja -siskot korvausvelvoitteeseen. Ihmettelen, ettei tähän ole vielä päästy, kun on kyse Amerikan maasta, jossa käydään oikeutta kaikesta mahdollisesta ja paljon vähäisemmästäkin? Odotan sitä. Luulisi ajan olevan kypsä tilintekoon? Mitä aika odottaa, kun se lepää hiljaisena kuin vilja pakkasyön jälkeen?
Entä Suomessa? Vanhaa patinaa ja sinivalkoista paikallisväriä tähän alustukseen: Suomessa oli se vähäpätöinen, paikallinen, masentava kapina ja rettelö sata vuotta sitten. Tältä aikaetäisyydeltä katsoen mietin hämmästyneenä mitä ajattelivat silloiset maanomistajat, porhot ja teollisuusyrittäjät? En tarkoita itse kapinaa ja rettelöä, joka oli oma osionsa, mutta sen jälkeen tapahtunut voittajan oikeudenkäyttö panee kysymään, kenen he kuvittelivat tekevän jatkossa raskaimmat ja epäkiitollisimmat, pakolliset työt tässä maassa? Silloin pellot kynnettiin hevosvetoisilla auroilla ja metsissä puut kaadettiin justeerilla ja jostain vaiheesta alkaen pokasahalla.
Kuvitteliko Suomen silloinen, vallassa ollut vallasväki, että he voivat hakea Afrikasta muutaman laivalastillisen orjia peltotöihin? Kuvittelivatko viisaat porvarit, että Suomeen on tunkua ja tulijoita muualta? Siihen aikaan sosiaalihuolto oli vasta sana, katteeton kummastus eli senkään varjolla kukaan ei ollut pyrkimässä pohjolan kultalaan. Epäilen, että Suomea karsastettiin.
Palauttivatko maatalojen isännät Suomen takaisin kasvu-uralle ja korjasivat sotakiihkoilijoiden pahimmat myyräntyöt? Maatalon isännät hyväntyössä. Oletan ja kuvittelen, että isäntien joukosta löytyivät ne selväpäisimmät ja suoraselkäisimmät yksilöt, jotka hakivat renkinsä pois vankileireiltä, palauttivat perheensä luo ja ajastaan töihin heidän vainioilleen. Oletan, että useimmat näistä maanviljelijöistä olivat harmissaan siitä, että heidän työjuhtansa, heidän maaorjansa, oli nälkiinnytetty ja ettei ollut enää varmuutta tokenevatko nämä työmiehet koskaan enää takaisin työkuntoon vai kuolevatko käsiin? Luulen, että näitä maahan ja viljelyyn sidottuja isäntiä harmitti, kun sotaintoiset ampuivat vallansokeudessaan ja huvikseen mielivaltaisesti tavallisia työläisiä ja ahertajia, tavallisia ihmisiä, joiden epäkiitollinen osa ja kohtalo on olla vain väärässä paikassa ja ajassa ja aina väärällä puolella.
Sitä vain, että tämä satavuotias vääryys tai viimeinen vääryyksien sarjassa vaivaa ja hiertää yhä ihmisten mielissä ja kansakunnan muistissa. Kun väärä oikaistaan. Se pitäisi tehdä, mutta miten?
>Kultainen puutarha 1>
Tammikuu kääntyy lopuilleen. Lämmin tammikuu, joka jää Suomen historiaan. Päivänvalo lisääntyy. Sen huomaa jo. Tänään on pientä pakkasta. Aurinko näyttäytyy.
Freelance-toimittajana saatoin tehdä kävelylenkin, kun aurinko teki nousua ja duunarien töihinmenoriento ja -liikenne oli ohi. Kävelin Mäkelänkatua Sörkkään asti. Hämeentien sillalla odotin levollisena kolmen metrojunan ohituksen ajan ennen kuin palasin pitkää Aleksis Kiven katua Pasilaan. Mielialani oli hyvä, vaikka jouduin hidastamaan kulkua loppumatkasta. Tapahtui taas kerran sellainen hämminki, että tunsin kullin vasten reittäni. Se saa hiukset nousemaan pystyyn ja panee ajattelemaan aavesärkyä, jota on kuulemma heillä, joilta on amputoitu käsiä tai jalkoja. Varpaita palelee, vaikka varpaat ovat siinä raajassa, joka on poltettu aikoja sitten hävityksen kamiinassa, poltettu ja häipynyt tuhkana maailman turuille.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti