Terveisiä Taavetista

   

Eilen oli Englannissa kuninkaalliset hautajaiset. Arkisemmassa jalkapallomaailmassa ratkesi, että Norwich selvitti sarjanousun Valioliigaan. Teemu Pukki mukana menestyksessä. Myöhemmin illalla Manchester City, jolla oli ennen FA-cupin välierää vielä mahdollisuus voittaa tällä kaudella kaikkiaan neljä pokaalia, hävisi yksi nolla Chelsealle ja putosi loppuottelusta. Ei ole kaunista leuhkia omalla erinomaisuudellaan. Eilinen oli aurinkoinen päivä. Iltapäivällä kävelimme ihailemassa leskenlehtien keltaisia kukintoja tienpenkoilla. Korppi lensi kaartaen ylitsemme. Auringonpaisteisella, hiekkaisella oikopolulla oli vilskettä muurahaispesässä. Kolmantena luontoelämyksenä kiirehti kotikerrostalomme alakäytävällä hämähäkki suojaan seinänrakoon.

Kun kuu kääntää kasvot(18)

 >>>jatkuu>>> 

Äidillä ei ollut kudinta mukana. Se oli toisin. Äiti ei ollut harrastanut kutomista, kun olin aivan pieni tai en muistanut, että hän olisi kutonut, mutta ennen kuin lähdin kotoa maailmalle opiskelemaan ja toimittamaan toimittamistani, siihen aikaan hänelle oli tullut kutomisesta rakas harrastus. Nyttemmin hän kuului netissä kaikkiin villasukkakerhoihin ja vastaaviin käsityön ystävien kerhoihin. Ehkä hän oli mukana myös talkoissa kutomassa tumppuja synnytysosaston vauvoille. Hellyttävää ja hienoa.

Kaksi asiaa, aihetta, joille en ole lämmennyt. Vaikka olen muuten naiseutunut ja naiseutumassa, se ei tarkoita, että olisin innostunut ajatuksesta kantaa lasta ja synnyttää, imettää vauvaa. Tämä suuresti arvostettu ja hehkutettu äitiys ei ole se, jota tavoittelen. Ei sen enempää olla panoalustana. Minun naisenkaipuuni - monimerkityksinen sana - ei liity seksuaalisuuteen eikä lisääntymiseen. Se on enemmän aivoperäinen. Aivokasvain, sanoisin, jos tämä sana ei olisi virheellinen, viittaisi väärään ja väärin.

Kutominen, käsityöt on toinen osio, jonka jätän mielelläni muitten iloksi ja mielihyväksi. Ajattelen, että jos lähden tähän mukaan, siitä tulee pian uusi pakko. Pelkään, että siitä kehittyisi voimakas, henkinen side ja että jatkossa en voisi olla enkä elää ilman, että kulkisin joka paikkaan kutimen kanssa. En tiedä onko uusien harrastusten, harrasteiden omiminen järkevää tai käytännöllistä tai toivottavaa? Luulen, että kaikki keksimisen arvoinen, on jo keksitty.

Jäin miettimään tätä viimeistä. Se vaatii tarkennuksen: Jatkossa on arvioitava tarkemmin mihin käyttää aikansa. Ei riitä, että täyttää ristikoita tai sudoku-ruudukkoja tai pelaa pasiansseja pelikorteilla, nämä ajankäytön muodot, ajan tappaminen, ikään kuin se olisi jotain vahingollista, aika, se ei miellytä minua. En lue aikaa tappaakseni. En opettele kutomaan tai virkkaamaan voidakseni käsitöitä tekemällä täyttää vapaa- ja joutoaikani. Minulle vapaa-aika on kallisarvoinen, henkinen pääoma, henkinen tila käytettävänä enkä ole täyttämässä sitä millään suin päin.

Otin television häiriköimään tähän, mutta toistaiseksi en ole katsonut sitä edes joka päivä. En ole avannut sitä joka päivä.

”Tulet kai käymään joskus kotona?” äiti kysyi, kerjäsi.

Voi äiti parkaa, joudutko sinä kerjäämään poikaasi ja tytärtäsi käymään luonasi?

”Tarkoitan, että tiedät, että olet aina tervetullut?”

Hän katsoi minua silmiin.

”Tiedän”, vastasin.

”Et ollut jouluna.”

”En.”

”Olitko kipeä silloin?”

Tämän lähemmäs emme päässeet sitä kuumaa aihetta, sukupuolenvaihdosta? Se on yhtä kartettava kuin ammoin kuopattu Tshernobylin vaurioitunut atomireaktori, joka tarvitsee ympärilleen kymmenien tai satojen kilometrien suojavyöhykkeen ja aidat ja kieltotaulut aidoissa ja joissa varoitetaan tappavasta säteilystä ja kehotetaan kansalaisia pysymään poissa alueelta.

Äiti otti vaikenemiseni myöntönä.

”Minkälainen sun vointisi on nyt?”

”Ihan hyvä.”

Tietäisit, ajattelin. Jos tietäisit, et kysyisi. Katso leukaani. Katso t-paitani etumustaa ja kerro vasta sitten mitä näet ja miltä vaikuttaa?

Halasimme lähtiäisiksi. Äiti ei kyynelehtinyt, mutta huomasin kuitenkin, että hänen silmänsä eivät olleet kuivat. Hän lähti sumussa ja surussa. Voi meitä poikia. Voi, vaikka olisimme tyttöjä. 

>Kuu>

Menin parvekkeelle. Samalla, kun Kontin kuljetus toi minulle isomman keittiönpöydän, tuotin heillä myös muuta samaan kyytiin, pilkkahintaisen parvekekaluston, vanhan, kaikki siellä on vanhaa, pikkuruisen, pyöreän pöydän, pariisilaispöydän, ajattelen ja siihen kuuluvat kaksi tuolia. Ne myytiin yhdessä tietenkin, kalustona, joten minulla on nyt parvekkeella tällainen oleskelutila. Se odottaa varsinaisesti lämpimämpiä ilmoja. Ulkona oli lämpöasteita, joten saatoin istua siellä jo nyt jäähyllä, toppatakki päällimmäisenä.

”Kiva”, äiti hyväksyi myös parvekkeen, kun näytin sitä hänelle. Kaikki, mitä minulla oli täällä asunnossani, rojut, joilla olin ympäröinyt itseni, kaikki sai äidin hyväksynnän ja siunauksen. Lähettiläs oli käynyt, tiedustelija toisesta maailmasta ja hän oli havainnut tämän hyväksi. Poika eli elämäänsä.

Olin jotain viiden vanha, en sitäkään, kun Hale-Bopp -komeetta näkyi Suomen taivaalla. Näin sen kuulemma, mutta en muista sitä ollenkaan. En mitään siitä. Isä on ihmetellyt asiaa. Hän on tarinoinut monta kertaa kuinka olin ollut useasti heidän, vanhempieni mukana syksyllä aikaisin pimenevinä tähtikirkkaina iltaöinä ihailemassa komeettaa. Se ei ollut kuulemma tapahtunut kerran eikä kahdesti, vaan olimme olleet sopivilla säillä useina peräkkäisinä iltoina katsomassa tähtiä ja nimenomaan tätä yhtä, taivaallista, pysyvää ilotulitusta.

”Se näytti siltä kuin taivaan kangas olisi repeytynyt”, isä on kuvannut näkyä. ”Repeämästä sirottui tänne taivaan aliseen, maanpäälliseen osaan ylimaallista kirkkautta.”

En ollut muistanut tätä tarinaa aikoihin, mutta kun istuin siinä parvekkeella ja olohuone takanani oli pimeänä ja katsoin Vallilan talojen kattojen ylle kohoavaa kylmää kuuta, Hale-Bopp ja siihen liittyneet tarinat tulivat mieleen. Siitä on vierähtänyt pyöreästi neljännesvuosisata, kun tämä näyttävä komeetta viipyi vieraanamme. Se ei ollut mikään pikavisiitti, ei tähdenlento, vaan uusi tähti, joka oli ilmestynyt, syttynyt taivaalle ja se pysyi ihmisten ihailtavana koko syksyn ja seuraavan talven, joka tapauksessa pitkään.

Muistan kuulleeni tai lukeneeni Hale-Bopp -komeetan kiertoajan, oletan, että aurinkokunnan suhteen. Se on melko tarkkaan kaksi tuhatta ja viisisataa vuotta. Se panee miettimään, että on mahdollista, että sama komeetta oli se mainittu Itäinen tähti, jonka Raamatun paimentolaiset kedolla näkivät taivaalla ja jota seuraten paimenet löysivät Vapahtajan Nasaretissa seimessään, härkien kaukalossa. Aikamäärä sopii.

Kun mietin asiaa, olen muistavinani, että ehkä jokin tällainen väittämä tai kirjoitus, artikkeli olisi esitetty silloin tuoreeltaan. Se tuntui hyvin uskottavalta väitteeltä.

Hale-Bopp ja kuu. Suuret öisen taivaan ihmeet. Kuun ja maan keskiset vetovoimat vaikuttavat niin kuin kaikki planetaariset ja avaruudelliset vetovoimat. Kuu kiertää maapalloa ja noudattaa omaa erikoista rytmiään. Pystyin aavistamaan mitä hämmennystä kuun oikullisuuden on täytynyt aiheuttaa muinaisissa havainnoivissa ja ajattelevissa ihmisissä. Kuun liikkeiden ennustaminen onnistui heiltä joiltain osin ja osin ei. Kuun vaiheet mustan kuun ja täyden kuun välillä selvisivät tarkkailijoille varmaan aika pian, mutta muu kuuhun liittyvä, vaihteleva kiertokulku säilyi kuitenkin jonkinasteisena arvoituksena. Yliluonnollisena. Yliluonnollisen ilmentymänä. Pelkästään paljain silmin tarkkailemalla ja ilman tarkkaa kelloa kaikki, mikä kuusta näkyi todistettavasti silmien edessä, sai ihmeen hohteen ympärilleen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Kauppareissulla eilen näimme ja kuulimme palokärjen. Lintu kajautti tunnuksensa Rusalan pihapiirissä, keskellä Taavettia. Pysähdyimme Riihitielle katsomaan näkisimmekö sen ja musta lintu lehahti näkösälle yhteen korkeaan, vanhaan puuhun ja päästi huutonsa. Myöhemmin iltapäivällä patikoimme asemalle ja seurasimme tavarajunan ohiajon lännestä itään. Harjakone ajoi hiekanrippeitä kasaan ja pois jalkakäytäviltä ja -reunuksilta. Pysähdyimme keskustaan palatessa Taavetin kauppa-aitassa ja Helena osti lankoja ja pöytäliinakankaan. Hetki vanhan liikkeen tunnelmaa. Tullessamme sisään paikkakuntalainen mies oli tarinoimassa omistajan kanssa ja jatkoi luontevasti puhetta minun kanssani. Hän puhui puukiipijöistä, jotka ovat vähentyneet luonnossa ja samoin metsoista, joita ei enää juuri kohtaa. Päivän päätteeksi aloin lukea ääneen Athur Millerin omaelämäkertaa Ajan uurteita. Hyvä valinta. Historiaa, koska Miller kuvaa siinä aluksi asioita maton tasalta, pienen taaperon muistoja ja silloin mukana on koko ympäröivä suku, lukuisasti vanhoja, sittemmin manalle menneitä ihmisiä.

Terveisiä Taavetista

   

     

Eilen näimme iltapäivän kävelylenkillä auringonpaisteessa tienpenkereellä ensimmäiset kukkivat leskenlehdet ja sitruunaperhosia, jotka lepattivat keveinä pois kuvasta. Lunta oli jäänteinä notkon varjoissa ja pururadalla. Kahdeskymmenestoinen tänä vuonna lukemani kirja oli Outi Nyytäjän kolmeosainen kuunnelma Vapaa nainen, jonka ensiesitys on vuodelta 2004. Lukiessani kuulin Outi Nyytäjän äänen. Kuunnelman juoni tuntuu hyvältä, mutta toisaalta kliseeltä. Tämä näin luettuna. Kuultuna, äänitehosteiden tukemana asia voi olla toisin. Järjestyksessä kahdeskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja oli Doctorowin Maailmannäyttely ja samalla yhdestoista ääneen. Doctorow voitti tällä teoksella National Book Award -palkinnon vuonna 1986. Maailmannäyttely on parempi ja hallitumpi teos kuin aiemmat Kuikkajärvi ja Danielin kirja. Tässä vaiheessa uraansa kirjailija on kehittynyt ja hioutunut valmiiksi mestariksi.

                 

Kun kuu kääntää kasvot(17)

>>>jatkuu>>>  

 

Kierrätin äitiä valtakunnassani ja toin viimeiseksi keittiöön. Isäntäemäntä, emäntäisäntä toimi. Moitteettoman kohteliaana: ”Juot varmaan kahvia, jos keitän?”

”Kiitos. Voin juoda.”

Vastaleivotut ja -paistetut korvapuustit tuoksuivat, mutta niin pitkälle kykyni ja mielistelyviettini ei riittänyt, että olisin kehunut niitä.

Ajattelin muuten, kaiken ohessa, onko lääkäriasemalta oltu yhteydessä vanhempiini? Oliko se mahdollista? Katteeton epäilys, jonka kiistin mielessäni: Heillä oli vaitiolovelvollisuus. Suoja yksityisyydelle. Kuinka vahva suoja? Onko se samaa lajia kuin vakuutukset, jotka lupaavat enemmän kuin mihin niistä on tosi paikassa?

Joimme kahvia. Istuimme vastatusten toinen toisella puolen pöytää ja toinen toisella. Tuoleja oli ne kaksi. Niistä saattoi valita, vaikka en olettanut enkä odottanut, että kukaan tunkisi minun puolelleni pöytää, pyhälle alueelleni, pöydän ja tiskipöytä-hella-jääkaappi -yhdistelmän väliin, joten valintaa ei ollut todellisuudessa. Askeettisuus lisäsi tunnetta siitä, että tämä tila on vankilan tapaamishuone tai kasvatuslaitoksen, mielisairaalan, sairaalan, ylipäänsä julkishallinnollisen laitoksen varustama ja tarjoama tila kahden henkilön kohtaamista varten. Vain valvoja puuttui. Mutta olihan se, ylimmäinen valvoja, Hän, joka näkee kaiken ja joka on joka paikassa ja joka hetki, jokaisen mielessä ja jokaisen yksilön kaikissa olemassaolevissa ja -olleissa soluissa.

Älä rienaa, moitin itseäni.

Äiti puhui: ”Ihmisellä pitää olla ystäviä ja seuraa. Mietiskeletkö sä vai odotatko sä jotain?”

Odotan? ajattelin. Kyllä. Äiti ajatteli fiksusti.

”Olen palaamassa työelämään”, vastasin lyhyesti rohkaisuna.

”Tiedän”, äiti sanoi. ”Uskon näin.”

”Niin.”

Kohotimme kahvimaljojamme, mutta emme kilistäneet niitä. Nautimme leivonnaisia. Selkärangassa asti tykytti käsky, että minun piti sanoa jotain pullista.

”Hyviä”, pakotin kurkustani.

”Kiitos.”

Äiti, kaikki äidit varmaan, oli kiitollinen vähästä. Sama juttu kuin Kulta Kimonon kanssa, vaikka he ovat, olivat muuten niin erilaiset: Tunsin vaivautuneisuutta näiden kanssakulkijoitteni edessä kuin ansaitsemattoman kiitoksen ja suosion hetkellä.

”Isä lähetti terveisiä.”

Isä, laskin. Aloin ja ajattelin pitää lukua kuinka monta kertaa äiti mainitsee isän, miehensä. Äiti ei tullut toimeen ilman isää. Tämä oli henkisenä ulokkeena joka hetki äidin mukana. Se tarkoittaa, että ihminen kiintyy toiseen, toisiin tai johonkin ja se kiintyminen on melkein täydellistä. Puuttuu vain, että nämä erilliset ihmiset ja ihmiset ja esineet hitsautuisivat fyysisesti kiinni toisiinsa. He hitsautuisivat, jos se olisi mahdollista. Ja henkisesti he ovat samassa kohtalon kärryssä ja joka vierii ajan päättyvässä päättymättömässä virrassa.

”Sanoinko jotain huvittavaa?” äiti kysyi.

”Kuinka?”

”Sä hymyilit. Ei haittaa, ihan hyvä. Ajattelin vain, että sanoinko mielestäsi jotain erikoisen huvittavaa?”

”Ei.”

En sanoisi niin, jatkoin mielessäni. Ja kehotin itseäni olemaan tarkempana, valppaana. En ollut terässä, tiedostin sen. En liioin terästä ja olin valmis myöntämään puutteen myös tältä osin. En ollut toivonut tätä äidin visiittiä. Ajattelin, että minulla olisi pitänyt olla enemmän aikaa valmistautua siihen. Mutta mikä aikamäärä olisi ollut riittävä? Puoli vuotta tuntui lyhyeltä ajalta. Kaksi vuotta, olisiko se ollut sopiva valmistautumisaika?

”Käytkö sä missään?”

”Käyn.”

”Äitinä mä pelkään, että sä olet masentunut.”

Tajusin, että kyyneleet olivat lähellä, äidillä.

”En ole”, kielsin. ”Valmistelen kirjaa.”

Perhana, kirosin perään mielessäni. Annoin sittenkin äidin maanitella minut lörpöttelemään. Sitä paitsi en ollut aikeissa kirjoittaa kirjaa. Se oli enemmän sellainen sanonta, mutta tietenkin joidenkin mielestä puhdas valhe.

”Ai. Aika hyvä.”

Sana aika huvitti minua. Olin saanut äitini tyrmistymään. Ei ollut hyvä eikä toiveissa, että olisin vain, mitään tekemättä, mutta ei ollut välttämättä parempi vaihtoehto, vaikka kirjoittaisin jotain. Ovatko kirjailijat pöhköjä? Todennäköisesti. Mitä he tavoittelevat? Tuulentupia.

Äiti oli huolissaan ja murheissaan, vaikka olin siististi ja asiallisesti siistissä asunnossani. En ollut päissäni, en krapuloissa, mutta olin tietenkin epätavallinen sikäli, että olin vaihtanut, vaihtamassa sukupuolta. Keskustelunaihe, jota karttelimme molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta. Tämä yhteydenpito oli ilmankin nihkeää tai kenkkua.

”Mitä se käsittelee?”

Minulta vei hetken käsittää mitä äiti kysyi.

”Se on työn alla.”

Äidin silmät räpsyivät: ”Myös aihe?”

”Myös.”

Nousin kaatamaan toiset kupilliset. Äiti teki kädellään kieltävän eleen, kun hänen kuppinsa, mukinsa oli puolillaan. Muistin siitä, että äiti käytti maitoa kahvin kanssa. Etikettivirhe. Olimme jo juoneet kupilliset kahvia ilman lisukkeita.

”Mustana?” kysyin nyt. Pahoittelin: ”En älynnyt kysyä äsken otatko maitoa kahvin kanssa, sokeria?”

”Jos on.”

Sain tervetullutta askarrusta, kun laitoin kahvikannun takaisin paikalleen, otin maitotölkin jääkaapista ja toin pöytään.

”Laktoositonta”, sanoin.

”Kelpaa.”

”Hienosokeria, palasokeria?” kysyin seuraavaksi.

”Kumpaa vain.”

Minulla oli palasokeria, jota otin ja keräsin taskuuni, kun kävin ulkona kahvilla. Niitä annospaketteja oli pienessä savikulhossa, löytö kirpputorilta. Kulho, jota kiersi maalattu käärme. Nostin sen siltään äidin eteen.

”Hieno”, äiti huomioi heti. Hän rapisteli kaksi sokeripalaa irti pienestä paperikääreestään ja tajusin, että lusikka puuttui, joten nousin jälleen, otin pikkulusikan vetolaatikosta ja ojensin äidille.

”Ole hyvä.”

”Kiitos. Sulla on kaikki niin hyvässä järjestyksessä täällä.”

”On”, vastasin.

”Ota vielä pullaa”, äiti kehotti.

”Kiitos, riittää”, vastasin.

”Laita ne jonkin kelmun alle, niin ne pysyvät tuoreempina.”

”Kyllä.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

    

Taivas on vaihtelevasti pilvessä, kolme astetta lämmintä puoli tuntia sitten, kun katsoin talon mittaria. Ei tuule. Lunta on jäljellä ikkunamaisemassa vain niillä kohden, jonne sitä on aurattu talvella kasoiksi. Helena valmistautuu lähtemään aamusauvakävelylle. Eilen nautimme iltapäiväkahvit parvekkeella eli avasimme parvekekautemme. Lämpöä oli siinä vaiheessa kahdeksan astetta, mutta lämpötila kipusi korkeimmillaan neljääntoista asteeseen. Tein kirjastoon varauksen kolmesta kirjasta, joita ei ole Luumäen Pääkirjastossa. Outi Nyytäjän kolmeosainen kuunnelma, Arthur Millerin näytelmä ja samasta miehestä tehty elämäkerta, jonka toisena suomentajana on Kalevi Nyytäjä. Sama kääntäjä on painanut puumerkkinsä Doctorowin kirjaan Maailmannäyttely, ääneenlukukirjamme, jota jatkoin eilen kahden tunnin ajan. Kirjassa tuntuu omaelämänkerrallinen aines. Olemme lukeneet sitä nyt melkein kaksi kolmasosaa ja tässä vaiheessa kertoja-päähenkilö on kahdeksanvuotias. Lukiessani olen samassa tutussa maisemassa kuin monissa muissakin lukemissani kirjoissa, Lappeenrannan Sammonlahdessa, siinä kadunkohdassa, josta pääsee ajamaan autolla matonpesupaikalle Saimaan rantapuistoon. Rantaniitynkatu. En ole varma nimestä. Jostain syystä toiset paikannimet painuvat mieleen paremmin ja helpommin kuin toiset. Tietenkin lisähankaluutena on unohdus. Se vaivaa.

Terveisiä Taavetista

   

Luin eilen loppuun Mika Waltarin historiallisen romaanin Turms kuolematon. Kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tänä vuonna. Pidin kirjasta. Osin koen sen samanlaisena kuin Sinuhe egyptiläisen, sikäli mitä muistan Sinuhen kirjoitus- ja esitystyylistä. Siitä on aikaa, kun luin Egyptiläisen ensimmäisen kerran ja hieman vähemmän aikaa, kun luin sen uusiksi. Sinuhessa ja Turmsissa on molemmissa elämänfilosofisia totuuksia ja tyyli muistuttaa nuorten seikkailulukemistoa. Hyviä ideoita ja rakenteita on esimerkiksi, että Turms sormeilee nahkapussiin elämänsä varrella keräämiään kiviä, jotka todistavat päähenkilölle tapahtumista. Mutta vain herkät ja herkistyneet voivat ja heillä on kyky kuulla kivien kertomaa. Päähenkilö on kuolematon eli palaava, se selviää heti alussa, mutta tätä kuolemattomuutta, enteitä ja loitsimista ei käsitellä liikaa eikä häiritsevän yksityiskohtaisesti. Naiset ja jumalaiset naiset saavat miehen pään pyörryksiin eikä hän ole enää oma itsensä eikä hallitse täysin itseään eikä tekemisiään ollessaan kauniimman sukupuolen vaikutuksen alaisena. Elämänmittaisten seikkailujen, kuolettavien merimatkojen ja haavaisten sotatantereitten jälkeen, neljäkymmenvuotiaana Waltarin Odysseus -sankari voi palata kadoksissa olleeseen kotiin ja alkaa loppuelämänsä jonkinmoisena tietäjänä ja hallitsijana. Tämän päätösvaiheen kirjailija kuvaa verraten lyhyesti, mutta kuitenkin samaan tasaiseen, verkkaiseen ja vankkumattomaan tyyliin. Loppumetreillä Waltari kirjaa myös mielestäni tarpeettomana lisävärityksenä selvemmin mihin yksittäisiin taikatemppuihin tietäjätaitaja pystyy, mutta se karistetaan mielestä ja kirjailijatekijä onnistuu kokoamaan kertomuksen ja juonen langat takaisin käsiinsä ja tekee täydellisen alastulon. Lopussa kaikki on seesteistä, tyyntynyttä, kliseiset langanpätkät on solmittu ja tekstikudos on yhtenäinen ja kelvollinen kangas. Tai kangastus. Voi sulkea kirjan.