>>>jatkuu>>>
Äidillä ei ollut kudinta mukana. Se oli toisin. Äiti ei ollut harrastanut kutomista, kun olin aivan pieni tai en muistanut, että hän olisi kutonut, mutta ennen kuin lähdin kotoa maailmalle opiskelemaan ja toimittamaan toimittamistani, siihen aikaan hänelle oli tullut kutomisesta rakas harrastus. Nyttemmin hän kuului netissä kaikkiin villasukkakerhoihin ja vastaaviin käsityön ystävien kerhoihin. Ehkä hän oli mukana myös talkoissa kutomassa tumppuja synnytysosaston vauvoille. Hellyttävää ja hienoa.
Kaksi asiaa, aihetta, joille en ole lämmennyt. Vaikka olen muuten naiseutunut ja naiseutumassa, se ei tarkoita, että olisin innostunut ajatuksesta kantaa lasta ja synnyttää, imettää vauvaa. Tämä suuresti arvostettu ja hehkutettu äitiys ei ole se, jota tavoittelen. Ei sen enempää olla panoalustana. Minun naisenkaipuuni - monimerkityksinen sana - ei liity seksuaalisuuteen eikä lisääntymiseen. Se on enemmän aivoperäinen. Aivokasvain, sanoisin, jos tämä sana ei olisi virheellinen, viittaisi väärään ja väärin.
Kutominen, käsityöt on toinen osio, jonka jätän mielelläni muitten iloksi ja mielihyväksi. Ajattelen, että jos lähden tähän mukaan, siitä tulee pian uusi pakko. Pelkään, että siitä kehittyisi voimakas, henkinen side ja että jatkossa en voisi olla enkä elää ilman, että kulkisin joka paikkaan kutimen kanssa. En tiedä onko uusien harrastusten, harrasteiden omiminen järkevää tai käytännöllistä tai toivottavaa? Luulen, että kaikki keksimisen arvoinen, on jo keksitty.
Jäin miettimään tätä viimeistä. Se vaatii tarkennuksen: Jatkossa on arvioitava tarkemmin mihin käyttää aikansa. Ei riitä, että täyttää ristikoita tai sudoku-ruudukkoja tai pelaa pasiansseja pelikorteilla, nämä ajankäytön muodot, ajan tappaminen, ikään kuin se olisi jotain vahingollista, aika, se ei miellytä minua. En lue aikaa tappaakseni. En opettele kutomaan tai virkkaamaan voidakseni käsitöitä tekemällä täyttää vapaa- ja joutoaikani. Minulle vapaa-aika on kallisarvoinen, henkinen pääoma, henkinen tila käytettävänä enkä ole täyttämässä sitä millään suin päin.
Otin television häiriköimään tähän, mutta toistaiseksi en ole katsonut sitä edes joka päivä. En ole avannut sitä joka päivä.
”Tulet kai käymään joskus kotona?” äiti kysyi, kerjäsi.
Voi äiti parkaa, joudutko sinä kerjäämään poikaasi ja tytärtäsi käymään luonasi?
”Tarkoitan, että tiedät, että olet aina tervetullut?”
Hän katsoi minua silmiin.
”Tiedän”, vastasin.
”Et ollut jouluna.”
”En.”
”Olitko kipeä silloin?”
Tämän lähemmäs emme päässeet sitä kuumaa aihetta, sukupuolenvaihdosta? Se on yhtä kartettava kuin ammoin kuopattu Tshernobylin vaurioitunut atomireaktori, joka tarvitsee ympärilleen kymmenien tai satojen kilometrien suojavyöhykkeen ja aidat ja kieltotaulut aidoissa ja joissa varoitetaan tappavasta säteilystä ja kehotetaan kansalaisia pysymään poissa alueelta.
Äiti otti vaikenemiseni myöntönä.
”Minkälainen sun vointisi on nyt?”
”Ihan hyvä.”
Tietäisit, ajattelin. Jos tietäisit, et kysyisi. Katso leukaani. Katso t-paitani etumustaa ja kerro vasta sitten mitä näet ja miltä vaikuttaa?
Halasimme lähtiäisiksi. Äiti ei kyynelehtinyt, mutta huomasin kuitenkin, että hänen silmänsä eivät olleet kuivat. Hän lähti sumussa ja surussa. Voi meitä poikia. Voi, vaikka olisimme tyttöjä.
>Kuu>
Menin parvekkeelle. Samalla, kun Kontin kuljetus toi minulle isomman keittiönpöydän, tuotin heillä myös muuta samaan kyytiin, pilkkahintaisen parvekekaluston, vanhan, kaikki siellä on vanhaa, pikkuruisen, pyöreän pöydän, pariisilaispöydän, ajattelen ja siihen kuuluvat kaksi tuolia. Ne myytiin yhdessä tietenkin, kalustona, joten minulla on nyt parvekkeella tällainen oleskelutila. Se odottaa varsinaisesti lämpimämpiä ilmoja. Ulkona oli lämpöasteita, joten saatoin istua siellä jo nyt jäähyllä, toppatakki päällimmäisenä.
”Kiva”, äiti hyväksyi myös parvekkeen, kun näytin sitä hänelle. Kaikki, mitä minulla oli täällä asunnossani, rojut, joilla olin ympäröinyt itseni, kaikki sai äidin hyväksynnän ja siunauksen. Lähettiläs oli käynyt, tiedustelija toisesta maailmasta ja hän oli havainnut tämän hyväksi. Poika eli elämäänsä.
Olin jotain viiden vanha, en sitäkään, kun Hale-Bopp -komeetta näkyi Suomen taivaalla. Näin sen kuulemma, mutta en muista sitä ollenkaan. En mitään siitä. Isä on ihmetellyt asiaa. Hän on tarinoinut monta kertaa kuinka olin ollut useasti heidän, vanhempieni mukana syksyllä aikaisin pimenevinä tähtikirkkaina iltaöinä ihailemassa komeettaa. Se ei ollut kuulemma tapahtunut kerran eikä kahdesti, vaan olimme olleet sopivilla säillä useina peräkkäisinä iltoina katsomassa tähtiä ja nimenomaan tätä yhtä, taivaallista, pysyvää ilotulitusta.
”Se näytti siltä kuin taivaan kangas olisi repeytynyt”, isä on kuvannut näkyä. ”Repeämästä sirottui tänne taivaan aliseen, maanpäälliseen osaan ylimaallista kirkkautta.”
En ollut muistanut tätä tarinaa aikoihin, mutta kun istuin siinä parvekkeella ja olohuone takanani oli pimeänä ja katsoin Vallilan talojen kattojen ylle kohoavaa kylmää kuuta, Hale-Bopp ja siihen liittyneet tarinat tulivat mieleen. Siitä on vierähtänyt pyöreästi neljännesvuosisata, kun tämä näyttävä komeetta viipyi vieraanamme. Se ei ollut mikään pikavisiitti, ei tähdenlento, vaan uusi tähti, joka oli ilmestynyt, syttynyt taivaalle ja se pysyi ihmisten ihailtavana koko syksyn ja seuraavan talven, joka tapauksessa pitkään.
Muistan kuulleeni tai lukeneeni Hale-Bopp -komeetan kiertoajan, oletan, että aurinkokunnan suhteen. Se on melko tarkkaan kaksi tuhatta ja viisisataa vuotta. Se panee miettimään, että on mahdollista, että sama komeetta oli se mainittu Itäinen tähti, jonka Raamatun paimentolaiset kedolla näkivät taivaalla ja jota seuraten paimenet löysivät Vapahtajan Nasaretissa seimessään, härkien kaukalossa. Aikamäärä sopii.
Kun mietin asiaa, olen muistavinani, että ehkä jokin tällainen väittämä tai kirjoitus, artikkeli olisi esitetty silloin tuoreeltaan. Se tuntui hyvin uskottavalta väitteeltä.
Hale-Bopp ja kuu. Suuret öisen taivaan ihmeet. Kuun ja maan keskiset vetovoimat vaikuttavat niin kuin kaikki planetaariset ja avaruudelliset vetovoimat. Kuu kiertää maapalloa ja noudattaa omaa erikoista rytmiään. Pystyin aavistamaan mitä hämmennystä kuun oikullisuuden on täytynyt aiheuttaa muinaisissa havainnoivissa ja ajattelevissa ihmisissä. Kuun liikkeiden ennustaminen onnistui heiltä joiltain osin ja osin ei. Kuun vaiheet mustan kuun ja täyden kuun välillä selvisivät tarkkailijoille varmaan aika pian, mutta muu kuuhun liittyvä, vaihteleva kiertokulku säilyi kuitenkin jonkinasteisena arvoituksena. Yliluonnollisena. Yliluonnollisen ilmentymänä. Pelkästään paljain silmin tarkkailemalla ja ilman tarkkaa kelloa kaikki, mikä kuusta näkyi todistettavasti silmien edessä, sai ihmeen hohteen ympärilleen.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti