Terveisiä Taavetista

   

Yksitoista astetta sunnuntaiaamuna viideltä Luumäen Taavetissa. Taivas on pilvessä ja asvaltilla märkiä laikkuja ohimenneen sadekuuron jäljiltä. Kuuden jälkeen aamulenkillä. Kaltattuja ojanpieliä, mutta heiniä joutomaalänteillä. Heinäkuu jatkuu jalkapalloiluna. Eilen Sveitsi ja Portugali pelasivat tasan kaksi kaksi ja myöhäisottelussa Hollanti Ruotsi myös tasan yksi yksi. Helena luki loppuun Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan päätösosan Muutoksen aika. Hänelle lukukerta oli kolmas. Kysyin häneltä kirjasta saunassa ja hän vastasi, mutta sitten keskustelu polveili saman tien johonkin muuhun. Langanpää, joka ei johtanut mihinkään. Helena löysi kirjahyllystämme välilukemisiksi Sidney Sheldonin esikoisjännärin Kuin rotta loukossaan ja hämmästeli oliko Sheldon näin hyvä? Luimme Sheldonia kauan sitten, kun miehen kirjoja alkoi ilmestyä suomeksi. Kirjojen kierrätystä. Maapallon pyöriessä menneet kirjat tulevat uudelleen vastaan ja seassa on aina myös satunnaisesti uusia niteitä. Uudet kirjailijat syntyvät ja vanhat jäävät elämään. Kirjamaailmassa kuolevat vain unohdetut. Se on kirjallinen armomurha. Minä etenen Miki Liukkosen romaania O, jalkapallon takia verkalleen, mutta eihän tässä ole kiirettä. Kun tartuin tähän kahden tiiliskiven paksuiseen paperitolloon, en kuvitellutkaan, että selviäisin siitä sukkelaan. En tiennyt edes onnistuisiko uusi tuttavuus minulle, Miki Liukkonen, lunastamaan odotukseni, mutta kyllä, hän teki sen.

 

Terveisiä Taavetista

   

Teimme aamukävelyn hienonhienossa sateessa. Vallitiellä säikäytimme rusakon liikkeelle makuukselta omakotitalon kuusiaidan vierestä. Luumäen taavettilaisia. Eilen iltalehtien lööpeissä ei näkynyt, että Suomen naiset pelasivat illalla korkean tason jalkapalloa. Espanja voitti neljä yksi. Myöhäisottelussa Saksa otti neljä nolla voiton Tanskasta. Helena kyllästyi ”Nyt sattuu-uu-uu!” -tyyliseen selostukseen ja vaihtoi tulemaan tuutista ruotsia. Koska en erityisemmin katso televisiota, luulin toissailtana ohjelmaa – Miki Liukkonen Sivullinen – luulin sen olevan dokumentti itse kirjailijasta, mutta se olikin yksi sellainen jakso sarjasta ohjelma-sapluunaa, jossa tunnettu henkilö käy tapaamassa keitä milloinkin jonkin aiheen pohjalta ja turistaan hetken, pannaan nauha purkkiin ja suolletaan ulos televisiosta. Ei mitään, ihan jees, kelpaa, mutta tyyliä tietämättömänä haksahdin luulemaan, että kyse on kulttuuri- ja kirjallisuusohjelmasta. Olen aikaani jäljessä, reliikki. Liukkosen romaania O olen lukenut 328 sivua. Lainasin sen Luumäen pääkirjastosta. Kirjan sivusta näkyi, että sitä oli luettu vajaa puolet ja totesin, että sivulla 328 menee raja. Käyn tästä eteenpäin ennen lukematonta. Paksujen kirjojen tilanne: Kaikki lukijat eivät tartu niihin. Niissä on liikaa haastetta. Helena otti sänkykirjaksi Tyyne Saastamoisen runokokoelman Vieras maa – ei ensimmäistä kertaa, koska se on kevyempi käsitellä sängyssä selällään. Hänellä on erinäisiä Doris Lessingin kirjoja luvun alla.

 

Terveisiä Taavetista

    

Upea kesäaamu Luumäen Taavetissa. Maitohorsmia ja kukkimaan alkavia ahdekaunokkeja. Tukkirekkojen tuoksuvanoja. Naisten jalkapallon EM-turnauksessa ovat kaikki pohjoismaat edustettuina eli selvityivät Euroopan kuudentoista parhaan joukkoon. Sitä voisi korostaa. Eilen Norja voitti hienosti Pohjois-Irlannin neljä yksi. Olen seurannut viime aikoina vähemmän jalkapalloa ja esimerkiksi naisten EM-karsinnoista katsoin vain jonkin hajaottelun. Siksi piti kerrata, kun Flashcore.fi -sivuilla oli muissa lohkoissa odotetusti neljä maata kussakin, mutta C-lohkossa oli mukana viides maa, Venäjä. En ymmärrä miksi? Onkiessani tietoja minulle selvisi, että Venäjän naiset kukistivat Portugalin ratkaisevissa, keskinäisissä otteluissa, mutta sanktiona Venäjä pantiin hyllylle ja Portugali pääsi takaovesta kisoihin. Voi Venäjän naisia. Opetus on kai se, että nuhteettomuus on tärkeää. Urheilijan pitää miettiä tarkkaan ja sovittaa taustansa ja varmuudeksi sanansakin oikein, jos mielii päästä kisoihin. Urheilu ei ole enää mitään leikintekoa. Olen käsittänyt väärin. Jaa, onhan ne polvirukoukset peliviheriöllä. Koreografi voisi lisätä niihin jonkin pyörähdyksen, jotta kuvio olisi vielä näyttävämpi. Eikö? No ei sitten, olkoon, ei enää urheilua urheiluna. Helena luki eilen loppuun Doris Lessingin esikoisteoksen Ruoho laulaa. Hänelle tuli siitä mieleen Faulkner, koska tapahtumat sijoittuvat maalle ja ovat epäonnisia. Helena lainasi kirjastosta Lessingin omaelämäkerran molemmat kirjailijan valmiiksi saamat osat, Ihon aika ja Varjossa vaeltaja. Ne kattavat vuodet 1919 – 1962. Minä olen vaeltanut kolmanneksen Miki Liukkosen kirjasta O. Kun uimarikaverukset istuvat pukuhuoneen penkillä, puhuvat, hönkäilevät ja vitsailevat, tulee väistämättä mielleyhtymiä David Foster Wallacen Infinite Jest -romaanin tenniksenpelaajien treenien jälkeisiin hetkiin. Infinite Jest on käännetty suomeksi nimellä Päättymätön riemu. Olen lukenut kirjan molemmilla kielillä.

Terveisiä Taavetista

   

Luontokuvissa ei ole aina varma, onko ruudulla kasvi vai eläin, pilvi vai varjo. Naisten jalkapallon EM-kisat alkoivat. Yksi maali, maalitilanteita, maalivahtien torjuntoja ja pisteiden jako: Englanti kolme pistettä, Itävalta nolla. Aivan kohtuullinen ottelu. Naisten huipputason jalkapalloa on kiva katsoa. Eilen parantelin toissapäivänä kirjoittamaani käsikirjoituksen osaa, mutta etenin silti myös kaksi sivua. Miki Liukkosen romaania O olen lukenut vajaa kaksisataa sivua. Eilen koin siinä yhtäläisyyksiä Don DeLilloon. Jossain aiemmassa postauksessa olen kai maininnut, että Doris Lessing muistutti joltain tekstikohdalta DeLilloa. Menikö se siinä tapauksessa niin päin, että ensin oli Lessing, joka vaikutti DeLilloon ja joka vaikutti Liukkoseen? Helena lukee Doris Lessingiä niin, että hänellä on kolme kirjaa menossa vuoron perään, yksi keittiössä, yksi unilukemisina ja välipaloina e-kirja kännykästä. Valinta tilanteitten mukaan.

 

Terveisiä Taavetista

   

Eino Leinon päivä. Kymmenen astetta aamuviideltä Luumäen Taavetissa. Sääennuste lupailee kolme metriä lounaistuulta, mutta keittiön ikkunasta katsoen puut ja pensaat lepäävät tyvenessä, matalalta paistavan auringon ensi säteissä. Taivas on hailakan sininen ja pilvetön. Eilen illalla viimeiseksi teimme parvekkeelta kaksi pupuhavaintoa. Helena lukee edelleen kolmea eri Lessingin kirjaa. Minä aloin lukea Miki Liukkosen romaania O. Yritän lukea aina myös uusia, suomalaisia kirjailijoita. Useimmiten käy kuitenkin niin, että kustantajien ja arvostelijoiden kehumissa kirjoissa ei ole ollut katetta ylisanoihin eli pelkkää myyntipuhetta ja kotiinpäin vetoa. Miki Liukkosen nimi on ollut paljon esillä, tänäänkin televisiossa ja Luumäen pääkirjastossa kirjailijan uusin, paksu romaani odottaa esillä uutuushyllyssä lainaajaansa, niin iso kirja, ettei sitä voi olla huomaamatta ja vuonna 2017 julki tullut O on ollut yhdellä viistohyllyllä tyrkyllä puoli vuotta. Minulla on ollut omia lukuprojektejani, mutta noin kaksi kuukautta sitten tartuin kirjastossa käydessäni romaaniin O ensimmäisen kerran ja vilkaisin sitä ja toissapäivänä lainasin sen. Olen lukenut sitä yli sata sivua ja pidän lukemastani. Doris Lessingin tekstin jälkeen Jörn Donner oli kesyä kerrontaa, mutta Miki Liukkonen pärjää hyvin. Lukiessani tuli ensimmäisenä mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Infinite Jest – Suomen Wallace – oho, toisena James Joycen Odysseus – kappas vain – ja kolmantena Pekka Kejosen Napoleonin epätoivo, raikkaudessaan ja jonka Napoleonin epätoivon luin jokin aika sitten uudestaan. Se meni nostalgiaan, mutta ihan hyvä.

 

Terveisiä Taavetista

   

Pilviä Luumäen Taavetin taivaalla. Lämpötila aamuviideltä viisitoista ja puoli astetta. Kuuden jälkeen, kun lähdimme aamulenkille, aurinko pilkisti pilven takaa. Eilisen työrupeaman jälkeen käsikirjoituksessani on 177 sivua. Helena lukee kahta kirjakirjaa ja yhtä e-kirjaa. Doris Lessingiä, Muutoksen aika ja Ruoho laulaa -teoksia ja kuulemma Lessingin toista kirjaa kännykästä. Minä luin merkkipäivälahjaksi saamani Jörn Donnerin kirjan Linnun varjo. Ehkä en osaa suhtautua oikein Donnerin teksteihin, joissa ei ole sinällään vikaa, mutta hänen tarinansa eivät säväytä minua. Ne jäävät kliinisiksi. Ehkä Donner näkee kaiken kirjoittamansa elokuvakäsikirjoituksina, tekstipohjana, jolle kuva ja näyttelijäsuoritukset antavat hengen. Doris Lessing -kuurin jälkeen Donnerin teos oli tyhjää sanahelinää. Olen lukenut Donnerin Berliini- ja Eurooppa -raportit ja niitä oli kiva lukea, samoin Gabriels dag -romaanin på svenska, joka oli kiva kielen takia, mutta Linnun varjo tuntui samalta kuin olisi lukenut edelleen samaa Gabriels dag -opusta, nimet vain saattoivat olla eriä. Eilen iltamyöhällä katsoimme Jokikyttä -elokuvan, jossa esiintyi Bruce Willis. Hän kuuluu minun arvioissani niihin näyttelijöihin, jotka tuovat parhaimmillaan filmiin jotain lisää. Hänessä on karmaa.

 

Terveisiä Taavetista

    

Kasvava kuunsirppi on näkynyt läntisellä taivaalla toissa- ja eilen illalla. Kaksi rusakkohavaintoa aamukävelyllä. Kolmen viime viikon aikana luin Doris Lessingin Väkivallan lapset -teossarjan. Sarjan ensimmäinen osa on tullut julki alunperin 1952 ja päätösosa, Muutoksen aika 1968. Tässä sarjan viimeisessä kirjassa on ikään kuin pitkänä jälkikirjoituksena dystooppinen tulevaisuusfiktio. Muuten se on kauttaaltaan yksi iso epäluottamuslause sivilisaatiollemme ja varsinkin salailevalle, rikolliselle hallitusvallallemme. Riippumatta sen väristä ja muka politiikasta. Lessing väittää fiktiossaan, että kansalaisia ohjaillaan, määräillään, manipuloidaan, pidetään pimennossa ja johdetaan harhaan. Tämähän on yleisessä tiedossa. Ei mitään uutta ja niin edelleen. Doris Lessing on elänyt elämänsä näköalapaikalla, ensin lapsuuden, nuoruuden ja aikuistumisen kolonialistisessa, rasistisessa yhteisössä. Sitten usko politiikan voimaan, usko naisten ja miesten tasa-arvoon ja ylipäänsä tasa-arvoon ja herääminen näistä harhoista, muutto Englantiin, jossa vallitsi sama ahdasmielisyys ja elämäntapojen pakkopulla ja luokittelu eri kasteihin, tosin ilman nimellistä kastijärjestelmää. Lessingistä kasvoi tässä koulussa sanavalmis kirjailija, mutta silti viimeisenä tuli ikävä, vastenmielinen tahra, kun hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja sen vanavedessä kapitalistinen julkisuusmylly ja kaikkivaltias rahavalta veivät vanhan kirjailijan ajan ja voimat jatkaa kirjailijantyötään ja saattaa loppuun oman elämänkertansa. Mietin mitä Lessing sanoisi tästä ajasta: Maailmansodan valmistelua, kun naapurit pystyttävät raja-aitoja ja polttavat sillat väliltään. Lyhytnäköistä järjenkäyttöä rajallisessa maailmassa. Mitä järkeä?