Kasvava kuunsirppi on näkynyt läntisellä taivaalla toissa- ja eilen illalla. Kaksi rusakkohavaintoa aamukävelyllä. Kolmen viime viikon aikana luin Doris Lessingin Väkivallan lapset -teossarjan. Sarjan ensimmäinen osa on tullut julki alunperin 1952 ja päätösosa, Muutoksen aika 1968. Tässä sarjan viimeisessä kirjassa on ikään kuin pitkänä jälkikirjoituksena dystooppinen tulevaisuusfiktio. Muuten se on kauttaaltaan yksi iso epäluottamuslause sivilisaatiollemme ja varsinkin salailevalle, rikolliselle hallitusvallallemme. Riippumatta sen väristä ja muka politiikasta. Lessing väittää fiktiossaan, että kansalaisia ohjaillaan, määräillään, manipuloidaan, pidetään pimennossa ja johdetaan harhaan. Tämähän on yleisessä tiedossa. Ei mitään uutta ja niin edelleen. Doris Lessing on elänyt elämänsä näköalapaikalla, ensin lapsuuden, nuoruuden ja aikuistumisen kolonialistisessa, rasistisessa yhteisössä. Sitten usko politiikan voimaan, usko naisten ja miesten tasa-arvoon ja ylipäänsä tasa-arvoon ja herääminen näistä harhoista, muutto Englantiin, jossa vallitsi sama ahdasmielisyys ja elämäntapojen pakkopulla ja luokittelu eri kasteihin, tosin ilman nimellistä kastijärjestelmää. Lessingistä kasvoi tässä koulussa sanavalmis kirjailija, mutta silti viimeisenä tuli ikävä, vastenmielinen tahra, kun hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja sen vanavedessä kapitalistinen julkisuusmylly ja kaikkivaltias rahavalta veivät vanhan kirjailijan ajan ja voimat jatkaa kirjailijantyötään ja saattaa loppuun oman elämänkertansa. Mietin mitä Lessing sanoisi tästä ajasta: Maailmansodan valmistelua, kun naapurit pystyttävät raja-aitoja ja polttavat sillat väliltään. Lyhytnäköistä järjenkäyttöä rajallisessa maailmassa. Mitä järkeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti