Eino Leinon päivä. Kymmenen astetta aamuviideltä Luumäen Taavetissa. Sääennuste lupailee kolme metriä lounaistuulta, mutta keittiön ikkunasta katsoen puut ja pensaat lepäävät tyvenessä, matalalta paistavan auringon ensi säteissä. Taivas on hailakan sininen ja pilvetön. Eilen illalla viimeiseksi teimme parvekkeelta kaksi pupuhavaintoa. Helena lukee edelleen kolmea eri Lessingin kirjaa. Minä aloin lukea Miki Liukkosen romaania O. Yritän lukea aina myös uusia, suomalaisia kirjailijoita. Useimmiten käy kuitenkin niin, että kustantajien ja arvostelijoiden kehumissa kirjoissa ei ole ollut katetta ylisanoihin eli pelkkää myyntipuhetta ja kotiinpäin vetoa. Miki Liukkosen nimi on ollut paljon esillä, tänäänkin televisiossa ja Luumäen pääkirjastossa kirjailijan uusin, paksu romaani odottaa esillä uutuushyllyssä lainaajaansa, niin iso kirja, ettei sitä voi olla huomaamatta ja vuonna 2017 julki tullut O on ollut yhdellä viistohyllyllä tyrkyllä puoli vuotta. Minulla on ollut omia lukuprojektejani, mutta noin kaksi kuukautta sitten tartuin kirjastossa käydessäni romaaniin O ensimmäisen kerran ja vilkaisin sitä ja toissapäivänä lainasin sen. Olen lukenut sitä yli sata sivua ja pidän lukemastani. Doris Lessingin tekstin jälkeen Jörn Donner oli kesyä kerrontaa, mutta Miki Liukkonen pärjää hyvin. Lukiessani tuli ensimmäisenä mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Infinite Jest – Suomen Wallace – oho, toisena James Joycen Odysseus – kappas vain – ja kolmantena Pekka Kejosen Napoleonin epätoivo, raikkaudessaan ja jonka Napoleonin epätoivon luin jokin aika sitten uudestaan. Se meni nostalgiaan, mutta ihan hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti