Suo sen suo(9)

 

SUO SEN SUO(9)

 

He makasivat yhä samassa asennossa, pitkänään rinnatusten yössä, teltassa ja Maximilian tunsi olevansa ja olleensa typerä. Se mitä hän oli kertonut, tuntui typerältä, nyt jälkikäteen. Kun sen kertoi ääneen, siitä katosi kaikki muu kuin suuri typeryys. Typeryys jäi jäljelle ja typerys, joka kertoi sellaista.

Hänellä oli oikein nimikin tälle unelleen: Kusiuni. Mikäpä muukaan.

Maximilian ei tiennyt oliko nukahtanut hetkeksi tai oliko juuri vaipumassa uneen, kun Sinikka sanoi jotain.

- Mitä? hän havahtui. - Sanoitko jotain?

- Anteeksi, herätin sut.

- Et.

- Taisin herättää.

- Et tai sama se. Sä kysyit jotain?

Sinikka odotti hetken: - Kyllä. Siitä sun unesta.

- Niin?

- Onko... se, miten sen sanoisi, ollut joskus lähellä?

- On. Täpärällä on ollut.

- Kokeile joskus jatkaa kylmästi unia. Niin, en kysynyt, nousetko sä sellaisen unen jälkeen sängystä ja käyt vessassa?

- Nykyään kyllä.

- Opit sen lapsuudestasi?

- Unohdin sen lapsuudessani enkä muistanut enkä muistellut asiaa, mutta nyt, vanhemmiten se on tullut jälleen ajankohtaiseksi.

Sinikka ei sanonut mitään.

Maximilian selitti: - Kohta mun on aika alkaa pitää yövaippoja. Ikäjuttu.

- Miten virtsaneritys toimii? Sun?

- Mulla? Niin, kun nyt puhumme asiasta, niin olen ollut ikäni sellainen, että minun on vaikea saada virtsa tulemaan, jos en ole rauhassa yksin. Jos seison rännillä ja siihen tulee joku vierelle, ei puhettakaan, että saisin tirautettua.

- Miehisiä hankaluuksia. Onneksi naisilla on koppirauha.

- Onneksi.

Kuunnellessaan itseään, omia tunnustuksiaan ja paljastuksiaan, Maximilian katui ja harmitteli yhä enemmän. Mitä hän oli luullut ja kuvitellut kertomisen, puhumisen auttavan ja helpottavan? Elämässä ei tunneta helpotusta.

Oliko hän kertonut sen kaiken vain saadakseen mahdollisesti kuulla, oliko muilla vastaavia kokemuksia ja haittoja ja hankaluuksia? Jakaa tätä tietoutta? Etsiä kohtalotovereita? Vai halusiko hän varoittaa, ennakoida telttakaverilleen, että mikä yö vain voi olla se, jolloin varovaisuus pettää?

- Oletko sä homo?

- Homo! Maximilian naurahti: - Osasit yllättää. Kyllä yllätit. En ole homo. En ole koskaan homoillut. En ole löytänyt sitä piirrettä itsestäni.

- Et sanonut vikaa?

- En. Varon sanojani... Joskus. Yleensä en pidä varaani, mutta homojutuissa kyllä.

He nukkuivat. Myöhemmin Maximilian heräsi. Jalka oli puutunut. Hän kääntyi, ryömi ulos teltasta ja kävi muutaman metrin päässä kannon takana kastelemassa korsia. Taivas oli pyörryttävästi tähdessä. Tutut tähtikuviot vilkuttivat ja täplittivät avaruuden mustaa samettia. Maximilian huomasi Sinikan nousseen myös.

- Säikäytinkö? nainen kysyi.

- Et.

- Täällähän näkee hyvin.

- Kyllä. Valosaaste ei ole pilannut hämäränäköä.

- Nähtävästi.

- Riittääkö, jos käännän selän?

- Riittää. Kiitos.

Papatit alkoivat paukkua niin kuin joka uutena vuotena. Se oli kaukainen ääni, suon takainen, mutta kantoi hyvin suon äärettömyydessä ja äänettömyydessä.

He katsoivat äänen suuntaan, mutta mitään ei näkynyt. Ei valon leimahduksia. Papatusta kesti vain hetken, jonka jälkeen oli hiljaista ja kun he luulivat äänien vaienneen kokonaan, tuli uusi kuuro. Sen jälkeen oli jälleen hiljaista ja tällä kertaa rauha säilyi.

He kuulostelivat ainakin minuutin, mutta mitään ei enää kuulunut.

- Äänet vaimenivat, Sinikka totesi. Hän seisoi Maximilianin takana.

- Siltä tuntuu.

Taistelukosketus, Maximilian ajatteli. Minkälainen taistelu? Mitä siellä tapahtui?

Sinikka siirtyi seisomaan siihen viereen.

- Mitenhän niiden käy siellä?

- Kävi, Maximilian oikaisi.

En tiedä, hän ajatteli.

Hän huomasi Sinikan värisevän kylmästä.

- Sun pitää mennä telttaan sisään. Paleletko sä?

- Vähän.

Lämmitänkö mä sua? Otanko sykkyyn?

Maximilian ei kysynyt sitä ääneen. He ryömivät sisään teltan matalasta oviaukosta. Maximilian antoi Sinikan mennä edellään. Sisäpuolella oli ehkä viisi tai jopa kymmenen astetta lämpimämpää kuin ulkona.

- Lämmin pesä, Sinikka huokaisi.

- Karhun pesä.

- Hui. Älä muistuta mua karhuista.

- Korkeasaaren vai Ähtärin?

- Karhuista ylipäätään.

- Onko sulla niistä kokemusta?

- Ei.

Sinikka käpertyi sisälle makuupussiinsa: - Hyvää yötä.

- Öitä, Maximilian vastasi.

Hän makasi aloillaan kuunnellen hengitystä vierellään ja ajatteli, ettei saisi unta.

Sitten samassa oli aamu, valkeus ja sarastus tulvi telttaan. Maximilian luuli ensin herätessään, että valo tuli valonheittäjästä ja että heidät oli yllätetty. Piiritetty. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi kuullut jonkun huutavan megafoniin, mutta siellä ei ollut ketään, teltan ulkopuolella. Aurinko oli nousemassa suon takaa, päivä valkenemassa.

- Mitä kello on? Sinikka kysyi.

- On aamu.

- Näen. Nukuitko hyvin?

- Kyllä. Entä sinä?

Tilkankadulla

    

Kävelimme eilen perjantaina Munkkivuoreen ja takaisin. Syksyn värejä. Kanervia, sorsia uimassa tulvivassa purossa ja varikset nokkimassa kuollutta kalaa. Helena kutoo, lankakeriä on pöytä täynnä. Minä kirjoitin sivun verran - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Toissapäivänä löysin siihen täydentävän juonikulun ja toissayönä heräsin ja hiippailin olohuoneeseen kirjoittamaan muutaman avainlauseen muistiin. Luimme eilen ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Kirjailija pääsi vasta alkuun, kun puolet kirjasta oli takana ja nyt, kun sitä on lukematta kolmannes, päästään asiaan, Tikliin. Helena otti unilukemisiksi omasta hyllystämme Kari Saviniemen runoteoksen Hevosen muisti. Minä jatkan Willian Gaddisin kirjaa The Recognitions, merellä, laivassa, kun joku putoaa kannelta ja sitten siirrytään espanjalaiseen luostariin raaputtamaan vanhasta maalauksesta pois huonoa osaa ja joka näyttää sivulliselta siltä kuin väärentäjä olisi työssään. Kahdeksankymmentä sivua lukematta tästä sekavasta tarinasta.

Tilkankadulla

    

Veden värivaihtelu ja muodot, liike ja jatkuva muutos houkuttelee kuvaamaan tätä luonnon taideteosta. Veteen ei kyllästy. Eilen olin nuhainen enkä kirjoittanut muuta kuin postaustekstin ja päiväkirjamerkintöjä. Helena teki omia luonnoksiaan. Parina viime päivänä hän on lukenut Leena Krohnin teosta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Se kuuluu niihin kirjoihin, joiden nimi minun on vaikea omaksua ja muistaa. Olen lukenut sen viisi vuotta sitten. Leena Krohnin Donna Quijote on ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, kuukausi ennen Matemaattisia olioita. Sen jälkeen olen lukenut melkein kaiken Krohnin tuotannon. Hän karsii turhan tekstistä. Eilen luin ääneen kaksikymmentäviisi sivua Donna Tarttin Tikliä ja kymmenkunta sivua William Gaddisin kirjaa The Recognitions. Siinä ollaan Euroopassa, Espanjassa, Madridissa ja äidin haudalla. Eli Recognitionsissa palataan siltä osin lopulta alkuun. Tosin en tiedä mitä tekstissä on ja tapahtuu jatkossa, viimeisten jäljellä olevien sadankolmenkymmenen sivun aikana.

Tilkankadulla

    

Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Alexis eli kolmekymmentäkahdeksan vuotiaaksi. Lyhyt, kirjoittamisentäyteinen elämä. Suomalainen kirjallisuus on elänyt siitä asti ja elää edelleen. Tuulista eilen ja illan pitkän satoi rankasti täällä etelärannikolla. Helena teki eilen luonnoksia työpöytänsä ääressä ja läppärillä kuvia piirustusohjelmalla Kiipelissä -tekstiin. Minä jatkoin pari sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Tiklissä ja Willian Gaddenin kirjassa The Recognitions on molemmissa yhtenä osana väärennysten teko ja huijaaminen. Toissailtana ja eilen iltamyöhällä katsoimme Quentin Tarantinon kaksiosaisen elokuvan Kill Bill. Siinä kosto elää.

Suo sen suo(8)

    

SUO SEN SUO(8)

 

Kun Sinikka palasi, he vetäytyivät teltan sisään. Maximilian huomasi, että jalka kesti astua, vaikka siihen sattui.

- Pääsetkö sä? Sinikka huolehti.

- Joo, jos en kaadu.

- Tuenko sua?

- Ei tarvitse.

Maximilian taittoi pilkkijakkaran kokoon ja nosti sen myös teltan sisään.

- Sä et jätä sitä ulos? Sinikka kysyi.

- En. Rotat ja myyrät voivat syödä kankaan.

Sinikka pudisti päätään.

- Puhun tosissani.

- Aha.

Teltassa oli samanlaista hämärää kuin ulkona. Maximilian asetti kipeän jalkansa koholleen repun päälle. Makuupussi oli auki. He lepäsivät siinä vieretysten kumpikin selällään omalla, ohuella retkipatjallaan. Niin lähellä toisiaan, että olisi voinut milloin vain koskea toista, halutessaan ja voisi vahingossa kääntyessään kahmaista toisesta kiinni.

- Nukutko sä? Maximilian kysyi.

- En, Sinikka vastasi. Ääni oli pieni, huvittunut naurahdus. Syystä.

- Kysyn typeriä.

- Ei haittaa. Tässä maailmassa. Täällä suolla.

Hetkeä myöhemmin Sinikka lisäsi: - Hiljaista.

Maximilian kuuli tai oli kuulevinaan silmäripsien räpsyvän, Sinikan tai ehkä omiensa.

- Keväällä ei ole, hän sanoi. - Silloin laulu raikaa.

- Uskon.

Maximilianin teki mieli kertoa ja tuoda julki omia tuntojaan. Oli outoa olla siellä, siinä sillä lailla teltassa, keskellä avaraa suota yhdessä hänen, Sinikan kanssa tai ylipäänsä naisen kanssa. Outo ei ollut aivan oikea sana eikä ilmaus, joka hänellä oli mielessään.

- Sä et ole naimisissa?

Se yllätti, kysymys. Maximilian ei ollut varsinaisesti odottanut sitä. Tosin sen tiesi tai aavisti, että ennen pitkää he puhuisivat keskenään. Pakosti. Tai eihän koskaan ole pakko puhua, mutta hämärä, pimeä ja kahdenkeskisyys auttaa siinä, edesauttaa ihmisiä puhumaan keskenään, tekee puhumisesta tarpeen ja tekee tunnustukset mahdollisiksi, likimain vaatii sitä.

- En ole naimisissa.

- Oletko koskaan ollut?

- En. En sitäkään. Olen säästynyt.

Se jatkui. Kysymykset. Sinikka keksi seuraavan, loogisen kysymyksen: - Onko koskaan ollut lähellä.

- En tiedä.

Maximiliania hymyilytti.

Hän ei miettinyt eikä kysynyt itseltään miksi Sinikka kysyi tällaisia? Hän laskeskeli jotenkin niin, että naiset kysyvät näitä asioita. Ne ovat naisten kiinnostuksenkohteita.

- Saanko kertoa jotain?

Sekin tuli. Niitä nyt vaan näemmä tulee.

Sinikka odotti hetken ennen kuin vastasi: - Mitä?

Sitten kuulet, Maximilian ajatteli. Hän ajatteli omaa untaan, painajaista, joka oli seurannut häntä läpi elämän, lapsuuden painajainen, joka oli ollut välillä poissa vuosikymmenet, mutta palannut vajaa kymmenen vuotta sitten ja toistunut sitten aika ajoin. Painajainen, joka oli unta, mutta oliko sittenkään. Tämä hänen nimikkopainajaisensa tuli nyt jostain syystä mieleen, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että halusi tai tulisi tai aikoi kertoa siitä, sen tälle vieraalle ihmiselle. Vieraitahan he olivat.

Hänellä, Maximilianilla ei ollut koskaan ollut mielessäkään, että kertoisi tästä ja nyt - se tuntui yhtäkkiä tärkeältä, sopivalta ja että niin piti ja kannatti tehdä.

- Tarkoitan, Sinikka jatkoi ja haki sanoja: - Totta kai, kerro vaan, jos siltä tuntuu. Ilman muuta.

- Kyse on painajaisesta, unesta.

- Niinkö? Sopii mainiosti. Jänniä nuotiotarinoita.

- Siitä tuli mieleen, että meidän pitäisi varmaan syödä jotain?

- Auts, Sinikka sanoi.

- Sinunkin, Maximilian vastasi.

- Okei. Niin kai. Patukka?

- Proteiinipatukka ja vettä.

He kohottautuivat istuvilleen, kumarassa, päät teltan katossa kiinni ja söivät kumpikin patukan ja joivat vettä.

- Taidan käydä saman tien heitolla, Maximilian päätti.

Sinikka nauroi: - Ole hyvä. Tarviitko saattajaa?

- Kokeilen raahautua itse.

- Älä astu, tiedät mihin. Pidä silmät auki.

- On eläimellistä menoa.

Maximilian teki kusiretkensä. Hän pyyhki palattuaan kätensä antiseptisellä kosteuspyyhkeellä, seisten teltan vieressä. Ensimmäiset tähdet korkealla, vaalealla taivaalla. Capella ja Arcturus. Kesäkolmion tähdet erottuivat nekin suurempina ja valoisampina. Otava.

Hän ryömi sisään telttaan, sulki vetoketjun huolellisesti ja viritti taas repun jalkansa alle.

- Mitähän niille kuuluu? Sinikka kysyi.

- Marssivat kohteeseen.

Maximilian katsoi teltan läpikuultavaa kattoa. Se oli nyt tumma.

- Unohditko, että sun piti kertoa painajaisunesta? Sinikka muistutti.

Ei pitänyt, vaan ehdotin sitä.

- Heitä arvaus, mikä se voisi olla? Millainen? Mitä tyyppiä?

Sinikka mietti hetken: - Takaa-ajouni. Tai putoaminen. Nehän ovat yleisimpiä. Painajaisia.

- Ei kumpaakaan.

- Eikö? Kuoleman uni?

- Ei sitäkään.

Maximilian kertoi, että voi sanoa melkein joka yö nykyisin hän havahtuu kesken yön hereille unesta, jossa hän etsii vessaa tai yleensä sopivaa paikkaa voidakseen kusta.

Sinikka katsoi häntä sivusta tai niin Maximilianista tuntui.

- Siinäkö kaikki?

- Niin. Siinä on minulle riittämiin.

- En ymmärrä. Tarina jäi ikään kuin vajaaksi.

- Et ymmärrä? Maximilian kysyi.

- En. Mitä kauheaa, kauhua siinä on? Tai pelottavaa? Ei aukene mulle.

- Näin saman unen ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä. Muistan sen yhä. Unessa tulin alas vinttikamarin rappusia, dips dips, menin tuvan läpi pikkukeittiöön, jossa oli potta, posliininen potta tiskipöydän alla, oveen kiinnitetyllä tasolla, jossa kuuluisi olla roskakori. Helpotus, kun annoin tulla ja kauhistus, sillä kusin juuri sänkyyni. Yritin selittää minkälaisen huijauksen kohteeksi olin joutunut ja loukkaannuin, kun ja koska minun selitykselleni vain naurettiin.

Sinikka mietti kuulemaansa: - Mä kelaan: Siis sä heräät joka yö kesken kaiken ja olet juuri unessa etsinyt tai etsimässä lähintä vessaa?

- Täsmälleen.

- Ja kauhu ja pelko on siinä, että et herää ennen kuin lasket kusen tulemaan?

Maximilian ei vastannut. Kysymys ei ollut enää kysymys. Kysymys oli itsestäänselvyydestä.

Taas kului hetki ennen kuin Sinikka teki sen järkikysymyksen, jonka jokainen muukin tekisi eli oliko Maximilian käynyt lääkärissä? Tai psykiatrilla?

- Kumman juttusille pitäisi mennä?

- En tiedä. Ehkä molempien.

- Aivan.

Hetkeä myöhemmin: - Miten sä hoitelet asian?

- Nykyisin? Psyykkaan itseäni heräämään ajoissa.

Sinikka hörähti. Tai niin Maximilian kuuli.

- Ja auttaako se?

- On se toistaiseksi auttanut. Toiminut.

Tilkankadulla

    

Kirjoja ja kansia. Ruskan värejä. Täällä etelärannikolla on viisi astetta lämmintä ja pohjoisessa pakkasta. Eilen Helena kuivatti kuivurillisen omenia, minkä jälkeen veimme koneen kellariin. Teimme erikseen kauppareissun aamupäivällä ja iltapäivällä kiersimme ihailemassa punaisia ja keltaisia lehtiä. Rannassa näimme kolme tikliä puussa. Tänään olemme menossa Munkkiniemeen kirjastoon, jossa Helenaa odottaa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai yhteisiä unia. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Eilen - Pidät tästä varmaan -tarina eteni kaksi sivua. Sitä on seitsemän sivua. Luimme ääneen vajaat kolmekymmentä sivua Donna Tarttin kirjaa Tikli. Siinä on takana Boris -jakso ja Borisin muistumat Ukrainasta. Tikli on vuodelta 2013, joten silloin ei ollut vielä päällä nykyistä sotatilannetta Euroopan itäreunalla eikä EU ollut aloittanut pakotetoimiaan, joiden piti rauhoittaa sotaintoa, mutta toisin tuntuu käyneen, Suomi vain menetti merkittävän markkina-alueen. Luin yli kolmekymmentä sivua William Gaddisin romaania The Recognitions. Illan päätteeksi katsoimme Tarantinon filmin Pulp Fiction, joka viettää juhlavuottaan, kolmekymmentä vuotta sen ensi esityksestä.

Tilkankadulla

    

Eilen, lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina matkasimme kolmosen ratikalla Helsingin Korppaanmäentieltä Hakaniemeen, Maalaismarkkinoille. Ostimme omenoita, joita Helena aikoo kuivattaa tänään, riihiruisreikäleivän ja muikkukukon, mutta Puulaveden muikun paistokatoksessa oli autiota. Oliko toimitus myöhässä tai muuta vastusta sattunut, näin kuitenkin kävi, että jäimme tällä kertaa ilman paistettuja muikkuja. Sää oli pilvinen, mutta ei satanut. Lauantaina kävimme Munkkiniemen kirjastossa ja Helena lainasi Liza Marklundin jännärin Suonsilmä ja Jarkko Sipilän viimeiseksi jääneen teoksen Kahdesti tapettu. Minä lainasin ruotsalaisen Skriva -lehden tuoreimman lainattavan numeron. Viikonlopun aikana hahmottelin tarinaa - Pidät tästä varmaan. Sitä on viisi sivua. Helena on tehnyt luonnoksia ja läppärin piirrosohjelmalla lisää kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Donna Tarttin Tikliä olemme lukeneet ääneen noin puolet. Helena luki Sipilän jännärin Kahdesti tapettu ja minä jatkoin William Gaddisin esikoisromaania Recognitions. Menossa sivu 642. Katsoimme eilen iltamyöhällä televisiosta elokuvan Kolmas mies. Sodanjälkeisen ajan Eurooppaa. Raunioita, mustan pörssin kauppaa ja sotilasvalvontaa.