Päiväkirja

9.4.2020

On kiirastorstai, aamupäivä, Mikael Agricolan päivä ja siniristiliput liehuvat. Mitä ajattelisi Agricola nykyisestä elämänmenosta ja tästä suomen kielestämme? Kävin vilkaisemassa suosituimpia kulttuuriblogeja ja huomasin tulleeni markkinapaikalle, jossa kirjoitettu teksti ei ollut niin paljon esillä kuin kuvittelin etukäteen. Sana ei ottanut silmään. Kuvallinen viestintä ohitti sen sata lasissa.

Tänä aamupäivänä olen kirjoittanut eteenpäin kesken olevaa käsikirjoitustani Kaksi tiikerintaljaa. Olen siinä sivulla seitsemänkymmentäkolme. Siellä on toinen maailma ja todellisuus. Käykö jonain päivänä niin, että häviän sinne sen tien: Klaffipiironki jää auki, läppäri on päällä, siinä on tekstiä kirjoitettuna, lause kesken, työ kesken, mutta tuolilla ei istu ketään.

Olen lukemassa ääneenlukuprojektimme ohessa Doris Dörrien kirjaa Mitäs nyt tehdään. Se on ollut viikkoja luvun alla. Ihan kiva kirja. Minua kiinnostaa siinä erikoisesti se, että Dörrie on ottanut miehen minähahmoksi. Minun mielestäni hän onnistuu siinä. Minulla itselläni on muutamia tekstejä, joissa minähenkilönä on nainen. Kyselen välillä hovilukijaltani, partneriltani ja blogipartneriltani miltä kuvitteellinen naisnäkökulmani noin naisesta vaikuttaa ja saan siihen vastaukseksi kevyen nyökkäyksen. Ansaitsenko muuta?

Teimme päivätorkkujen jälkeen rantakävelyn. Aamupäivän sadekuuron jälkeen aurinko oli tullut esiin. Jäät eivät olleet lähteneet vielä kokonaan matalasta hiekkapoukamasta, mutta siinä saattoi hyvin kahlata ja kastaa jalkateränsä. Tyydyin ottamaan kuvia todisteeksi. Joku performanssitaiteilija oli nyörittänyt kahden koivun välille narua niin, että se toi mieleen lankavyyhden, jota pidetään käsien varassa toisen keriessä sitä kerälle.

Kaksi kanadanhanhea laidunsi leikkikentän nurmella.

10.4.2020

Aamun kuu katosi pilviin. Viiden aikaan kuu näkyi vielä matalalla, pilvettömällä taivaalla, joka vaaleni kaiken aikaa sarastuksen alla, mutta kuuden aikoihin kuu oli jäänyt lännestä nousevien pilvien peittoon.

Helena teki aamuensimmäiseksi sauvakävelylenkin ja minä avasin Kaksi tiikerintaljaa -tiedoston. Aamiainen siirtyi sen verran, että Helena ehti palata lenkiltä. Teetä, jugurttia myslin kera ja voileivät. Tarinointia. Sitten kahvikupposet ja sen kanssa omatekemää pashaa. Pääsiäinen alkaa.

Mietin tietokoneen näppäimistön ja näytön edessä lisäävätkö nämä parastaikaa ohilipuvat poikkeusajat käsitöiden ja lukemisen suosiota? Onko kirjoittaminen silloin, kun kaunokirjoittaa paperille, käsityötä? Onko se sitä osin? Mitä mieltä aivot ovat kahdella puikolla kutomisesta, virkkaamisesta virkkuukoukulla tai siitä, kun pitää kynää sormissaan ja kirjoittaa sanoja tai tekee hieroglyyfejä tai piirtää? Miltä tuntuu onnistuneen suorituksen jälkeen, kun tarkastelee tulosta?

Käden jälki on käsite.

Tipit(1)

Näyteteksti 1 - vuodelta 2020, lisätty 6.4.20 

TIPIT  

Yksi: Olen kuullut tämän runon, mutta se ei minusta 

Mies työnsi vanhoja lastenvaunuja, jotka olivat hailean haalistuneen siniset. Niissä oli varmaan yöpynyt poikalapsi, mutta siitä oli aikaa.

Vaunut kulkivat kallellaan, kenossa, kuin raskaan taakan alla. Pyörien umpikumit olivat kuluneet ja kilometrien ja ajan syömät. Niistä sojotti lyhyitä vaalean kumin orkosia ja pykämiä sinne tänne ja pienet kivensirut olivat liimaantuneet ja uponneet kumiin nastoittaen ne. Mutta pyöränakselit olivat rasvassa eivätkä pyörät kitisseet, vaikka vaunut nitkuivat muuten. Vaunuissa kulkivat mukana tähdelliset Raamattu, virsikirja ja muuna luettavana runoja, tamburiini säestykseen, vesikanisteri, koiranruokakippo, vajaa koirankakkapussipaketti, tippipurkki, muuta sälää seassa ja vaunukopan alla näkyvissä koukussa roikkui heilurina muovipussi, jossa oli ratisemassa ja pullistelemassa tyhjiä tölkkejä ja palautuspulloja. Kuorman koristeena oli omatekoisia hapsuliinoja, erivärisistä, vaaleasävyisistä matonkuteista leikattuja kymmenen, kaksikymmentä senttimetriä pitkiä kangassuikaleita, jotka elivät elämäänsä vaunujen liikkuessa ja tuulen ja ilmavirin paineessa.

Isäntä työnsi lastenvaunut puistonpenkin ohi ja käänsi niitä niin, että ne olivat siinä penkin jatkeena. Mies asetteli vaunuja. Nuori mies vanhan silmiin ja nuoremmista varmaan ikäloppu, parrakas, pitkätukkainen hujoppi, jolla oli päällekiinnikasvaneen näköiset farkut, jaloissa teräväkärkiset, kaiken sään buutsit, ruskeat, kuluneet, aikaa nähneet, farkkutakki, jossa moninaisesti kellertynyt lammaskarvavuori ja päässä lierihattu tuunattuna nyöritetyllä huivilla kuin uudestisyntynyt, tämän ajan Jimi Hendrix. Tukka ei ollut pitkän pitkä. Se oli leikattu edestä lyhyeksi ja sivuilta ja takaa tasapituiseksi rajautuen hieman harteiden yläpuolelle. Polkkatukka. Brunetti, jolla oli iän tuomia harmaita raitoja ei niin viimeisen päälle pestyissä hiuksissa.

”Me teemme matkaa niin kuin elämä tekee. Armoitettu opettaja, elämä itse. Ole armollinen, tunne meitä kohtaan niin kuin me tunnemme sinua kohtaan. Älä katso meitä pahalla silmällä. Vaikka et katsoisi millään silmällä, vaikka et loisi meihin vähäisiin edes silmäystä, se on parempi, aina parempi kuin katsoa pahoin.”

Isäntä puhui. Corgi, jolle sen entinen isäntäperhe, emäntäperhe, yksinhuoltajaperhe oli antanut sellaisen nimen, kai jotta lapset, tytöt oppisivat virallisen rotunimikkeen tai jostain muusta syystä, corgi, joka oli rotunsa edustaja, pembroke, puhdas sellainen, hyväturkkinen, hyvänruskea väritykseltä ja totteli, kun uusi isäntä kutsui sitä milloin Lukukoiraksi, milloin Nukuksi - Corgi seurasi tottuneena Isännän ennakkovalmisteluja. Koiralla oli turkissaan liuta koristenauhoja, samanlaisia, jotka liputtivat myös lastenvaunuja. He olivat samaa heimoa kulkemassa tätä maailmaa. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi, että Isäntä oli elämäntapaintiaani.

Se tarkkasi eikä liikkunut, kun Isäntä irrotti lastenvaunujen kahvan ympärille muutaman kierroksen verran pyöräytetyn talutushihnan vetokahvapään, pyöritti sen irti, palasi penkin viertä ja kieräytti kahvan kahdesti pienan ympäri.

”Me tulemme ilman uhmaa. Me emme ole vaara emmekä turma”, Isäntä piti puhetta niin kuin hän piti aina tietyissä tilanteissa. Isännällä oli On -tila ja Off. Kun he liikkuivat maailmalla, se oli On, liikkeessä, mutta kotona yleensä Off. Off monissa tilanteissa, joissa on etua olla hiljaa tai etua puhua.

Marraskuisen aamupäivän niukka päivänvalo väreili vaatimattomana kaduilla, penkin ympärillä, ratikkalinja kolmosen vanhalla kolmen minuutin pysäkillä. Arkipäivä. Liikkeelle lähteneet päiväkotilapset kulkivat köydestä kiinni pitäen keltaisissa suojaliiveissä ja pitivät kirkasäänistä hälinää ja raahasivat jalkoja maata vasten. Corgi-Lukukoira-Nuku seurasi kulkuetta katseellaan ja lapset tietenkin huomasivat sen ja alkoivat riekkua: ”Hei, koira. Koira. Penkin luona on koira. Söpö koira. Mä haluan silittää sitä.”

”Me ei mennä sinne nyt”, naisääni toimitti tomerana, huolissaan ja levottomana, kun vastuu painoi.

Niinpä lapsikatras ei tullut siitä ohi, vaan ylitti suojatiestä kadun ja meni mäkeä alas. Suojatien kohdalla yksittäinen, mäkeä nouseva auto antoi kulkijoille tietä. Lapset nostivat kättään autoilijalle kiitokseksi yhteispelistä niin kuin olivat nähneet vanhempiensa tekevän.

”Paikka”, Isäntä komensi. Corgi laski takapäänsä alas asvaltille. Se ei kääntänyt katsettaan pois Isännästä.

”Niin kauan kuin maailma on olemassa, on turhuutta, on ikävää, on väkivaltaa, hyväksikäyttöä, pahoja tekoja. Ne eivät lopu. Ei ole sitä kytkintä eikä katkaisinta, jolla voisi katkaista sen kierron.”

Isäntä puhui, otti ohessa lastenvaunujen kopasta vesikanisterin ja peltisen koiran ruokakipon, juomakipon, kirpparitavaraa, kaikki oli kirpparitavaraa, kaikki mahdollinen, laski molemmat käsistään penkille, valmistautui, hetki sitä, tuumimista, kiersi kanisterin kannen auki ja kaatoi vettä kippoon, yli puolilleen ja siirsi sen maahan Nukun eteen.

”Ole hyvä, sinä eläin. Sinun elämäsi on minun elämäni ja minun elämääni tulit kuin tuliainen muilta mailta. Kasta kuonosi. Se on kylmää ja hyvää vettä, hiljattain hanasta laskettua Päijänteen vettä. Ennen se oli Vantaata, mutta se, mikä oli Vantaata, on nyt Päijännettä. Maa on tunnelin päällä, paksuina, kantavina kerroksina ja pitää piilossa vesitunnelin, mittaamattoman kalliin ja kallisarvoisen vesitunnelin, jota myöten me onnelliset kaupungin asukkaat saamme näinä arvoisina aikoina käyttövetemme.”

Isäntä paasasi keskeytymättä. Hänellä oli päällä On. Corgi kastoi kuonon veteen, upotti kielen nesteeseen ja lipaisi. Oli turvallista, kun vesi oli siinä lähellä.

Isäntä kiersi vesikanisterin kannen takaisin kiinni, varmisti, että se tuli kunnolla, pysyi, ei vuotanut, nosti ja palautti kanisterin vaunun koppaan, kääntyi selin vaunuihin ja katsoi kolmen minuutin tasauspysäkille saapuvaa ratikkaa.

”Ole tervetullut, sinä kaikkien kuljettajien kuljettaja, sinä kaupungin sielu ja syke. Me palvomme sinua. Me pidämme sinusta.”

Isäntä nosti Raamatun lastenvaunujen kopan kankaiselle kansipeitteelle, nosti virsikirjan sen viereen ja jonkin muun kirjan. Hän katsoi taivaalle tai kerrostalon seinää vähän matkan päässä.

”Luojan aurinko ei välitä meistä marraskuun lapsista, mutta me emme pahoita mieltämme siitä. Emme. Emme. Eee-ee-emmme.”

Pilvet pitivät aurinkoa piilossa, kisailivat sen kanssa leikkisinä ja peittivät sen hetkittäin näkyvistä ja taas ei.

Isäntä otti tippipurkin vaunuista. Se oli iso posliinimuki, vaaleanvihreä pohjaväriltä ja siinä oli kuvioina molemmin puolin iso, punaisella pelkkänä ääriviivana piirretty sydän. Isäntä oli maalannut sydämet itse. Ne olivat moniosaisia sydämiä, iso sydän keskellä kuin sydämen muotoinen aitaus ja sen molemmin puolin oli maalattu takaa näkyviä sydämien laitoja. Molempien puolien sydämien keskellä olevissa tyhjissä, vapaissa tiloissa, areenoilla, oli luettavissa Isännän maalaamin tikkukirjaimin TIPIT. Mukin korvaan oli sidottu kiinni nauhoja. Niissä oli tekstiä punaisella, sinisellä ja mustalla, tekstiä tai symboleja, mutta merkinnöistä ei saanut tarkemmin selvää. Ne tunkivat muodostelmaksi toistensa päälle ja peittivät toisiaan kuin vastasyntyneet koiranpennut vasussa.

Corgi ajatteli sitä hetken. Se oli narttu, muun ohella. Naiset ovat.

Isäntä tanssi muutaman pyörähdyksen tyhjän tippipurkin kanssa ja toi ja laski sen juhlallisesti asvaltille penkin eteen, ottavasti, päätyyn, sille kohtaa, että se tuli samalla lähelle Nukua. Nuku katsoi, mutta ei noussut. Se kurkotti kuonoaan uteliaana lähemmäs tippipurkkia.

”Paikka”, Isäntä muistutti.

Sen jälkeen Isäntä otti muutaman askeleen koiran ohi siihen suuntaan, josta he olivat tulleet hetki sitten, katsoi jotain, luki loitsua, kääntyi, palasi koiran, puistonpenkin ja lastenvaunujen ohi ja vielä muutaman askeleen ja katsoi toiseen suuntaan ja puhutteli näkyviä ja näkymättömiä.

”Ilmansuunnat tulevat ja olevat. Ole pohjoinen tai itä tai länsi tai etelä, ole väli-ilmansuunta mikä hyvänsä, minä pyydän, ole meille suosiollinen. Me olemme vähäiset palvelijat tällä maankamaralla.”

Osaa Isännän litaniasta Corgi-Lukukoira-Nuku ei kuullut, sillä puhetta hukkui ilmaan, kadun ja liikenteen ääniin, sekaantui niihin, mutta Corgi oli kuullut samoja sanoja niin monta kertaa, toistona ja toiston toistona, että se muisti mitä piti sanoa milloinkin. Toden sanoen se kuuli vain äänen ja äänensävyn ja vaikka sanat muuttuivat, sävy oli ajoittain sama.

Ritualisti. Corgi olisi nimennyt Isännän yhtä hyvin niin. Ritualisti tai elämäntapaintiaani. Outolainen.

”Niin paljon on elämää, on liikettä. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja jos ummistan silmäni, en tiedä missä herään seuraavaksi.”

Isäntä otti tamburiinin vaunuista ja heläytti sitä kämmentään vasten. Hän heläytti uudestaan, katsoi ja näytti voitonriemuiselta ja laski tamburiinin tippipurkin päälle niin, että tamburiini peitti purkin, mutta pysyi tasapainossa sen päällä.

”Onko vesi hyvää koiraseni. Juo Luojan luoma.”

Corgi katsoi Isäntää suu auki niin kuin aina, kieli ulkona suusta, isot korvat pystyssä ja silmät rävähtämättä seuraten kaikkia Isännän liikkeitä. Se ei ollut valinnut tätä miestä Isännäkseen, mutta sen oli oltava tästedes tämän kanssa ja mukana. Sillä ei ollut valinnan varaa. Kukaan ei kysynyt, mitä mieltä se, Corgi oli?

”Me luemme päivän sanaa heille, joilla on korvat kuulla.”

Isäntä istui alas penkille. Hän katsoi odottaen, kuin jotain merkkiä tai hartauden hetken tunnelmaa haikaileva, omia buutsejaan tai tamburiinia tippipurkin päällä tai asvalttia kahden metrin päässä edessä, ojensi sopivalla, ratkaisevalla hetkellä kätensä, tarttui Raamattuun, otti sen eteensä, levitti kirjan auki auttaen molempien käsien peukaloilla, niillä yhdessä, sulki silmät salatakseen katseensa, painoi oikean käden etusormen sivulle, aukaisi silmänsä ja katsoi mihin sormi oli osunut?

”Tämä on johdatusta.”

Niin Isäntä aloitti. Sitten hän luki muutaman rivin Raamatusta, läväytti kirjan kiinni ja sysäsi pois.

”Palvelus on päättynyt. Runous kukoistaa.”

Ilmeisesti tänään ei laulettu virsiä, vaikka virsikirja oli mukana ja nostettu valmiiksi esille. Suunnitelmat elivät niin kuin elämä itsessään.

Corgi-Lukukoira-Nuku kuunteli hetkittäin. Sillä oli myös muuta katsottavaa, kuunneltavaa, haisteltavaa ja haistettavaa. Sille elämä Isännän kaverina oli vain osa elämää. He kaksi olivat kiinni toisissaan pieneltä osin ja pysyivät kiinni sen aikaa, jonka pysyivät. Corgilla ei ollut tietoa siitä eikä se yrittänyt muodostaa käsitystä asiasta. Sille Isäntä oli yksi kaoottinen tapaus muun kaoottisuuden seassa, ei sen suurempi ja ihmeellisempi kuin muutkaan.

”Kosteasta kodostaan nous hauki puuhun laulamaan”, Isäntä aloitti ja lausui muutaman säkeen Aaro Hellaakoskea muistivaralta. Se oli Corgille tuttua tekstiä entuudestaan. Se rentoutui etukäpäliensä päälle ja makasi viimein pitkänään mahallaan asvaltilla, silti pää pystyssä virkeänä ja seuraten maailmaa.

Joku ihminen erehtyi kulkemaan penkin editse ja Isäntä hylkäsi runouden, tarttui tamburiiniin toisella kädellä, heläytti sitä tapauksen merkiksi ja nosti toisella tippipurkin tarjolle kuin se olisi oluttuoppi. Tamburiini helisi. Ihminen, vanha nainen, mummeli mateli ohi.

Isäntä asetti ja palautti tyhjän tippipurkin takaisin asvaltille, tamburiinin sen päälle tasapainoon, katsoi Corgia ja puhui tälle: ”Me kuolemme vielä nälkään. Jos emme kuole, kuolemme kuitenkin. Olemme kuoleman omia. Meitä ei omista kukaan muu kuin kuolema. Olemme vihkiytyneet sille.”

Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi kohottautuneensa vaistomaisesti osin makuultaan. Sen lyhyet etujalat olivat suorina ja kannattelivat etupäätä ylhäällä, mutta takapää pysyi maassa. Se katsoi Isäntää kirkkain koiransilmin, suu auki, avonainen suu hampaita ja kieltä, joka oli punertava ja niin suuri, että ei ollut pysyä suussa. Koiran valitus pysyi sen kurkussa ja turvotti sitä. Se oli haistanut kuoleman. Se ei johtunut Isännän sanoista, vaan vanhasta naisesta, jolla oli kuoleman aura. Corgi ei haistanut siinä suurta ja vakavaa sairautta, vaan uupuvan, väsyneen kuoleman.

Sen teki mieli haukkua, mutta sai kuitenkin pidettyä vaivoin äänen sisällään.

Isäntä oli hylännyt Aaro Hellaakosken ja lausui muistista jotain Joycea tai T.S.Eliotia. Niiden jälkeen alkoi tulla Ilmari Kiannon Nälkämaan laulua, jos Corgi muisti tekijän ja runonnimen oikein. Siltä puuttui aina tarpeellista koulu- ja muuta tietoutta: ”Kuulkaatte korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa. Meidänpä mainetta mainivat nuot, koskien ärjyt ja surkeat suot. Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien päät.”

Nuku vajosi kesken horteeseen. Hajut veivät sitä. Niissä oli värejä ja väreilyä. Ne sekoittuivat toisiinsa. Nuku ymmärsi, että se oli kuin taidemaalari, joka on ihastuksen lyömä kaikkien värien iloisesta kirjosta. Vain sillä erolla, että Nukulle hajut olivat värejä. Ne olivat myös musiikkia, soittoa, omaa tamburiinin lyöntiä.

Joskus harvoin joku antoi heille tippiä. Joskus harvoin Isäntä pääsi kiittämään ohikulkijaa ylenpalttisesti tämän lahjoituksesta ja hyväsydämisyydestä. Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että Isäntä on hömelö. Hän käyttäytyi väärin, jos hänen tarkoituksensa ja pyrkimyksensä oli saada ohikulkijoilta tippiä. Hän karkoitti ja pelotti nämä tiehensä.

Corgi ei voinut kuitenkaan sanoa tätä Isännälle, koska sillä ei ollut kieltä käytössä eikä heillä ollut yhteistä kieltä. Sanat puuttuivat. He olivat vaietut yksinäisyyteensä. He olivat kahden, mutta molemmat yksin.

Varpunen, kohdakkoin voimakkaan ruskea uros, lehahti maahan, tuli nopsaan, jäykkänä tasajalkaa hyppien lähemmäs ohuilla tikkujaloillaan, käänteli ja pyöritti päätään ja silmäili koiraa, taivasta ja penkin ympärystää. Se teki tarkastusta. Nuku oletti, että se oli kiinnostunut vesikiposta ja piti varansa. Koira valmistautui puolustamaan sitä.

Lisää varpusia, naaraita, kolme kaikkiaan, kaksi oli nokkivinaan jotain maasta. Sitten varoittamatta kaikki nousivat äkkiä yhdessä siivilleen. Kettu, Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, vaikka tarkoitti varista tai haukkaa. Varpuset näkivät uhan jossain, jonkin ja pakenivat sen alta piikkisen pensasaidan suojiin.

Kettu muistui yhtenä mieleen. Se haisi kävelysillalla, kun he tulivat tänään aiemmin Pasilasta yli Aleksis Kiven -kadulle, mutta Nuku ei nähnyt sitä. Ei tietenkään, koska haju oli vanha. Se oli levinnyt paljon pitemmälle kuin viidenkymmenen metrin matkalta eikä se voimistunut sillan päässä, joten kettu ei lymynnyt siellä alla piilossa eikä maannut ylivuotisessa, pitkässä heinikossa eikä kivenkolossa. Myyrät haisivat ketun ohessa. Ne olivat puskeneet mustia multakasoja nurmikkoon epämääräisin välein. Se näytti siltä kuin Emännän tietokoneen pelissä lentokone olisi kaartanut yön pimeydessä talojen välisestä sokkelosta, kallistanut siipiään ja koneen lähettämä äänekäs konekiväärisuihku olisi osunut ja roiskinut nurmeen epätasaisen rivin jälkiä muistoksi.

Rotta oli ollut lähellä, kun he olivat vielä kotipihalla. Se oli vielä varhempi muistikuva. Nuku arveli, että otus liikkui roskakatoksen nurkalla, mutta ei kuullut sen ääniä eikä nähnyt mitään.

Rappukäytävässä haisi puolestaan tuttu saksanpaimenkoira niin kuin aina. Corgi ei pitänyt sen rotuisista. Se ei pitänyt itseään isommista koirista ja jotka olivat harvinaisen usein vööhkileitä, joille olivat jääneet pentuajat päälle. Mäyräkoirat, perhoskoirat, mopsit, tällaiset olivat Corgin suosikkeja. Ja tietenkin omanrotuiset.

Puhelin alkoi soida, Isännän kännykkä, jossa oli sävelenä pizzicato polkka. Isäntä ei huomioinut eikä välittänyt siitä tai välitti sen verran, että jäi kuuntelemaan, vaikeni, odotti kunnes polkka lakkasi ja aukaisi sen jälkeen kännyn.

”Soitelkoon hän, jolla on asiaa. Minä otan asiakseni vastata, jos ehdin ja tunnen sen tarpeelliseksi. En ole aina ja kaikkien kaikkialla tavoitettavissa. Hyvä kaikkien kännyköiden äiti, eikö ole ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että en vastaa, jos en vastaa ja että minulla on oikeus ja valta omassa, täydessä yksityisyydessäni? Tunnustan sen. Tunnustan näin olevan.”

Isäntä etsi kännylle paikan taskustaan, povitaskusta, käytön ja ajan kellastaman lammaskarvan suojasta. Se oli vaatekappale, jonka Corgi-Lukukoira-Nuku haluaisi, ottaisi ja olisi valmis ottamaan heti omaksi perintöosuudekseen, jos Isäntä kuolisi. Siinä oli villi, mutta silti toiselta puolen kesy ja monipuolinen aromi, samalla lämmin ja kutsuva.

”Aina minä löydän kiven”, Isäntä pääsi tasapainoon ja jatkoi runonlausuntaa. Tänään hän ei lukenut niitä kirjoista, vaan kokeili omaa muistiaan, joka oli Isännän omien sanojen mukaan hatara ja hutera. Saarikoskea, Nuku tiesi sen verran: ”Maan mullistukset, sateet ja tuuli ovat tehneet sen ihmiselle soveliaaksi istuimeksi. Voi istua aloillaan, kyynärpäät reisillä ja kuljettaa sormeaan kiveen hakatussa kirjoituksessa.”

Hiljaisuus. Maa ja tuuli, Isäntä varmaan ajatteli. Hiljaisuus, joka oli sitä yhdeltä puolen ja toisaalla oli kaupungin aamupäiväkiireen häly.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

4.4.2020

Kirjoittajana, joka on sisäistänyt ja hyväksynyt osansa, koen, että tämä nykyinen karanteeniaika ei eroa suuresti omasta arkisesta arjestani. Ainoat suuret muutokset ovat siinä, että kirjasto on kiinni, saunaan ei pääse ja kahvilat sulkivat ovensa. Kirjoittaja elää päänsä sisällä ja ihmettelee maailmaa, kun hän kömpii esiin mielikuvituksensa kirjavan viltin alta.

Näen kirjoittajan ja taiteilijan käsikkäin. He kulkevat samaa polkua. Toinen menee vuoroin edellä ja sitten taas toinen.

Luen viisikymmentä, kuusikymmentä kirjaa vuodessa. Luen myös ääneen. Luimme – käytän sellaista ilmausta ääneen lukemisesta, koska se on yhteinen kokemus – luimme viimeksi Cervantesin Don Quijoten. En ollut lukenut sitä ennen, vaikka muistan aloittaneeni sen useamman kerran. Tiesin tuulimyllyt, aseenkantajan, mutta muu oli uutta. Siihen suhtautui tietyllä kunnioituksella, koska muisti joka hetki, että teos on 1600-luvun alusta. Siinä oli historiaa. Siitä löysi senaikaisen espanjalaisen ajatuksia, joita käännöskään ei hävitä.

Kirjailija on kirjoittaja, mutta kirjoittajaväkeä on myös muita. Kirjoitan päivittäin. Tunneissa mitattuna keskimäärin kolme tuntia päivässä. Kirjoitan myös kirjoittamatta, päässäni. Herään aamuyöstä ennen kellonsoittoa ja pää työstää jotain aihetta ja lauseita, pakottomasti, omia aikojaan. Saan ideoita, uusia kertomusideoita – luokittelisiko niitä novelleiksi tai lyhyiksi romaaneiksi vai fiktioksi – niitä tulee ja on tullut viime aikoina sitä tahtia, että en edes kuvittele, että ehtisin kirjoittaa ne kaikki. Vaikka eläisin ikuisesti, se ei onnistuisi, sillä siinä tapauksessa tajuntani syöttäisi taas ja taas uusia tarinoita ja tarinoiden häntiä.

Pääsiäinen lähestyy, kevät etenee ja kevät on jo nyt. Tarkastelukulma tekee tarkasteltavan. Maailma on samaan aikaan pulassa ja pelastumassa. Huonot asiat kääntyvät hyväksi ja päinvastoin.
       

Kevättä. Päiväkirjan kirjoittaja vie roskapussia.

5.4.2020

Sunnuntaiaamu.

Kuu laski istutetun lehtikuusimetsikön ohi kerrostalon katon taakse. Se oli iso ja keltainen, vaikka ei vielä täysi. Kuu laski asuntomme olohuoneen ja parvekkeen puolella ja keittiössä, jossa istun läppäri pöydällä, taivas kirkastuu ennen auringonnousua. Luonnonilmiöitä.

Päivät seuraavat samanlaisina pienin vaihteluin. Yleensä kello soi viiden aikoihin. Pidämme molemmat aamuvarhaisesta. Siinä on yksi yhteisiä tykkämisiämme. Aamiaisen aikaan katson koneelta sääennustuksen, tulevan päivän tv-tarjonnan ja uutislööppejä.

Eilen aloittamamme blogi käynnistyi horjuen kuin olisimme kilpapolkupyöräilijöitä lähdössä kisaetapille. Otan sen sellaisena. Kohta meno vakiintuu.

5.4.2020

Kun saan paremman sormituntuman tähän blogialustaan, laitan luettavaksi näytteitä teksteistä, joita työstän.

Kuukausi sitten päätin, että teen keskeneräiset käsikirjoitukseni kuntoon – ne niistä, joita aion jatkaa ja joita on viisi, kuusi isompaa. Vajaa kolme viikkoa sitten sain aamuyöstä lahjaksi hyviltä haltioilta aiheen ja aloin aamiaispöydässä kirjoittaa sitä. Tänään en ole ollut vielä siinä tekstissä, mutta ehkä iltapäivällä.

Vuosi sitten päätin, että hillitsen uusien teksti-ideoiden tuloa, patoan niitä, jotta saan valmiiksi keskeneräiseni, mutta sen jälkeen olen työstänyt kahta vanhempaa pitkää fiktioita ja uusia on mennyt läpi vajaa kolme. Arvio. Ovatko ne minkä arvoisia ja tasoisia? Kohautan olkiani: Ei mitään hajua.

6.4.2020

Laitoin Kaunis kesäpäivä -blogiin näytteen Tipit, tekstin alun. Olen lähettänyt sen viime kuussa kahden muun tarinan kanssa samalla kertaa muutamalle eri kustantajalle. Kolmikko koputtelee oville.

Tipit löytyy Blogiarkistosta. Tekstin siirrossa oli ensin ongelma. En saanut sitä siirtymään sellaisena kuin se oli omissa tiedostoissani tallennuksena. Kesti jonkin aikaa ennen kuin älysin, että fonttityypin vasemmalla puolella luki Leipäteksti, ei Oletus.

Kävelimme Sammonlahdesta keskustaan, Prismaan ja takaisin. Muutama valikoitu kauppaostos ja marjamehua alan liikkeestä. Menomatkalla joutsenpari lensi matalalta ylitsemme ja lentokentällä töyhtöhyyppäpari aloitteli pesintää.

Tämä päiväkirja on kolmas varsinainen, jota täytän ja käytän. Pidän varsinaista päiväkirjaa tietokoneella ja sen lisäksi aloin puoli vuotta sitten kirjoittaa lyijykynällä kaunokirjoituksella päiväkirjaa vihkoihin. Jossain elämäni vaiheessa olin siirtynyt kirjoittamaan tekstauksella, ehkä sen takia, että muut ihmiset saisivat selvää sanoistani, mutta aina väliin olen kaivannut perinteistä kaunokirjoitusta. Palasin siihen ja olen tyytyväinen siitä. Kaunokirjoittavan käden liike tuntuu mukavalta ja rauhoittavalta, samoin se miten musta jälki piirtyy paperille.

Mainitsin aiemmin tässä päiväkirjassa, että luen ääneen. Luen yhdelle kuulijalle. Tänä vuonna olemme ehtineet kirjaan numero kolme. Ensimmäinen oli Norman Mailerin Porton haamu, toinen kertaalleen puheena ollut Cervantesin Don Quijote. Sen kohdalla kävi niin, että lainasin sen kirjastosta juuri ennen kuin kirjastot pantiin kiinni karanteenin vuoksi. Nyt ritari majailee meillä ja kalistelee varusteineen yöllä eteisen loukossa. Kolmas lukukirjamme on Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet. Olemme lukeneet siitä vajaan puolet.

7.4.2020

Peippo näkyi ja kuului rantapolun varrella. Näsiät, jotka ovat kukkineet jonkin aikaa, aukovat pieniä lehtiään ja samoin tuomet. Sula järvenselkä on työntynyt rannemmas. Lokit olivat kerääntyneet jään ja vedenrajan tuntumaan. Tähän tietoon loppupäivä on auringonpaisteinen ja jos yöllä ei pakastu, jäät saattavat lähteä lahden poukamasta huomenna ja viimeiset kaislikoiden suojiin jääneet jäälautat ylihuomenna. Näitä leikkimielisiä vetoja on lyöty ennenkin. Yleensä on totuttu siihen, että jäät lähtevät kenties vapuksi, mutta tänä keväänä luonto tuntuu vielä kiireisemmältä. Sillä on etumatkaa poikkeuksellisen leudon talven jälkeen.

Rannalla oli tavallista enemmän liikkujia. Siihen on hyvä syy, jota en mainitse erikseen.

Eilen illalla, niin kuin monina muina iltoina aiemmin, katsoimme ennen nukkumaanmenoa viimeiseksi yhden elokuvan. Vaikka kirjallisuus ja kuvataiteet ovat kulttuurinkulutuksessamme ensi sijalla, varaamme aikaa myös hyville filmeille. Jos tarjolla on varmoja filmejä, ennen nähtyjä suosikkeja, joita emme ole katsoneet hiljattain, saatamme valita sellaisen, mutta viime aikoina olemme uskaltautuneet myös vieraammille vesille. Tuurilla valitsimme eilen sellaisen kuvan - kolmas ilta peräkkäin - joka täytti odotuksemme. Aidoista filmifriikeistä poiketen katsomme kuitenkin elokuvamme televisioruudulta – tosin tällä hetkellä ei ole kai muuta mahdollisuuttakaan.

8.4.2020

Arkailin eilen kirjoittaa elokuvien osuudesta Kaunis kesäpäivä -bloginpitäjien kulttuuriarjessa, koska olen sillä alalla niin täysi harrastaja, mutta tänään tajusin, että olen sitä täysin myös kirjoittamisen suhteen. Ja kulttuurin suhteen.

Eilen oli neljäs perättäinen ilta, jolloin valikoimme ennen näkemättömän elokuvan siitä filmitarjonnasta, jota käytämme nykyisin. Niillä kuvilla on tietenkin jokaisella nimi, mutta ne jäävät heikosti mieleeni. Yksi oli jonkinlainen länkkäri, joka oli Clint Eastwoodin ohjaus ja jossa mies näytteli itse pääosan. Kaksi muuta oli perinteisiä rikossaagoja, joissa oli molemmissa hyvä juoni ja ote muutenkin. Toisessa olivat mukana muun muassa Robert De Niro ja Marlon Brando kassakaappikeikassa ja toisessa, sieppausdraamassa, oli miespääosassa Morgan Freeman. Eilen katsomamme oli neljännesvuosisadan takaa ja joka tapahtui New Yorkissa, mutta alku oli Pohjois-Irlannista, pääosissa Brad Pitt ja Harrison Ford. Pelkät nimet antanevat riittävät viitteet alan osaajille, mitkä pätkät ovat kysymyksessä.

Tämä oli alustus. Aiemmin tässä päiväkirjassa, eräänlaisessa osittaisessa esittelyssä, mainitsin, että mieleni ja unimieleni tuottaa uusia teksti-ideoita nopeammin kuin ehdin saada niitä sanoiksi asti. Kolme viikkoa sitten sain tätä ennen idean, joka patisti minut sen ääreen. Sillä on nimi, Kaksi tiikerintaljaa ja tänään on kolme viikkoa siitä, kun aloin työstää sitä. Eilen olin saanut kasaan ensimmäistä kirjoituskertaa seitsemänkymmentä sivua.

Tänä aamuna heräsin puolivalveille jonkin aikaa ennen kellonsoittoa. Pääni kirjoitti rikos- tai jännityskohtausta. Olen yrittänyt sitä lajia aina välillä, mutta heikolla tuloksella. Tässä kohtauksessa oli kenraali – maallikkona väittäisin, että se tulee Norman Mailerin kirjasta Alastomat ja kuolleet, jota luin eilen illansuussa ääneen viisikymmentä sivua – vauhti oli peräisin neljän edellisen illan rikos- ja lännenelokuvakeitoksesta ja mukana heilui ylimpänä tuomarina Mika Waltari ja hänen viimeisensä, jos oli, Tähdet kertovat, komisario Palmu. En ole varma kirjannimen oikeellisuudesta.

Kirjasin tämän aiheen summittaisesti ylös tekstikansioon, johon näitä aihelmia tulee epäsäännölliseen tahtiin. Tämänkertainen mielikuvituslento ei aiheuta toimenpiteitä. Kerroin sen vain esimerkkinä siitä, mitä koen itse elämästä kulttuurissa. Elämä ja kulttuuri – ne sisältävät toisensa.

8.4.2020

Kävelimme keskustaan. Eräällä kohtaa päivänpaisteisessa rinteessä, jalkakäytävän laidalla on muurahaispesä vanhassa kannossa. Tänään pesä oli herännyt ja muurahaiset liikehtivät kiireisinä kiipeillen toistensa yli. Olemme pitäneet pesää silmällä ohikulkiessamme ainakin kahden vuoden ajan. Kaksi aikuista ihmistä, jotka pysähtyvät katsomaan mitä muurahaisille kuuluu?