Päiväkirja

4.4.2020

Kirjoittajana, joka on sisäistänyt ja hyväksynyt osansa, koen, että tämä nykyinen karanteeniaika ei eroa suuresti omasta arkisesta arjestani. Ainoat suuret muutokset ovat siinä, että kirjasto on kiinni, saunaan ei pääse ja kahvilat sulkivat ovensa. Kirjoittaja elää päänsä sisällä ja ihmettelee maailmaa, kun hän kömpii esiin mielikuvituksensa kirjavan viltin alta.

Näen kirjoittajan ja taiteilijan käsikkäin. He kulkevat samaa polkua. Toinen menee vuoroin edellä ja sitten taas toinen.

Luen viisikymmentä, kuusikymmentä kirjaa vuodessa. Luen myös ääneen. Luimme – käytän sellaista ilmausta ääneen lukemisesta, koska se on yhteinen kokemus – luimme viimeksi Cervantesin Don Quijoten. En ollut lukenut sitä ennen, vaikka muistan aloittaneeni sen useamman kerran. Tiesin tuulimyllyt, aseenkantajan, mutta muu oli uutta. Siihen suhtautui tietyllä kunnioituksella, koska muisti joka hetki, että teos on 1600-luvun alusta. Siinä oli historiaa. Siitä löysi senaikaisen espanjalaisen ajatuksia, joita käännöskään ei hävitä.

Kirjailija on kirjoittaja, mutta kirjoittajaväkeä on myös muita. Kirjoitan päivittäin. Tunneissa mitattuna keskimäärin kolme tuntia päivässä. Kirjoitan myös kirjoittamatta, päässäni. Herään aamuyöstä ennen kellonsoittoa ja pää työstää jotain aihetta ja lauseita, pakottomasti, omia aikojaan. Saan ideoita, uusia kertomusideoita – luokittelisiko niitä novelleiksi tai lyhyiksi romaaneiksi vai fiktioksi – niitä tulee ja on tullut viime aikoina sitä tahtia, että en edes kuvittele, että ehtisin kirjoittaa ne kaikki. Vaikka eläisin ikuisesti, se ei onnistuisi, sillä siinä tapauksessa tajuntani syöttäisi taas ja taas uusia tarinoita ja tarinoiden häntiä.

Pääsiäinen lähestyy, kevät etenee ja kevät on jo nyt. Tarkastelukulma tekee tarkasteltavan. Maailma on samaan aikaan pulassa ja pelastumassa. Huonot asiat kääntyvät hyväksi ja päinvastoin.
       

Kevättä. Päiväkirjan kirjoittaja vie roskapussia.

5.4.2020

Sunnuntaiaamu.

Kuu laski istutetun lehtikuusimetsikön ohi kerrostalon katon taakse. Se oli iso ja keltainen, vaikka ei vielä täysi. Kuu laski asuntomme olohuoneen ja parvekkeen puolella ja keittiössä, jossa istun läppäri pöydällä, taivas kirkastuu ennen auringonnousua. Luonnonilmiöitä.

Päivät seuraavat samanlaisina pienin vaihteluin. Yleensä kello soi viiden aikoihin. Pidämme molemmat aamuvarhaisesta. Siinä on yksi yhteisiä tykkämisiämme. Aamiaisen aikaan katson koneelta sääennustuksen, tulevan päivän tv-tarjonnan ja uutislööppejä.

Eilen aloittamamme blogi käynnistyi horjuen kuin olisimme kilpapolkupyöräilijöitä lähdössä kisaetapille. Otan sen sellaisena. Kohta meno vakiintuu.

5.4.2020

Kun saan paremman sormituntuman tähän blogialustaan, laitan luettavaksi näytteitä teksteistä, joita työstän.

Kuukausi sitten päätin, että teen keskeneräiset käsikirjoitukseni kuntoon – ne niistä, joita aion jatkaa ja joita on viisi, kuusi isompaa. Vajaa kolme viikkoa sitten sain aamuyöstä lahjaksi hyviltä haltioilta aiheen ja aloin aamiaispöydässä kirjoittaa sitä. Tänään en ole ollut vielä siinä tekstissä, mutta ehkä iltapäivällä.

Vuosi sitten päätin, että hillitsen uusien teksti-ideoiden tuloa, patoan niitä, jotta saan valmiiksi keskeneräiseni, mutta sen jälkeen olen työstänyt kahta vanhempaa pitkää fiktioita ja uusia on mennyt läpi vajaa kolme. Arvio. Ovatko ne minkä arvoisia ja tasoisia? Kohautan olkiani: Ei mitään hajua.

6.4.2020

Laitoin Kaunis kesäpäivä -blogiin näytteen Tipit, tekstin alun. Olen lähettänyt sen viime kuussa kahden muun tarinan kanssa samalla kertaa muutamalle eri kustantajalle. Kolmikko koputtelee oville.

Tipit löytyy Blogiarkistosta. Tekstin siirrossa oli ensin ongelma. En saanut sitä siirtymään sellaisena kuin se oli omissa tiedostoissani tallennuksena. Kesti jonkin aikaa ennen kuin älysin, että fonttityypin vasemmalla puolella luki Leipäteksti, ei Oletus.

Kävelimme Sammonlahdesta keskustaan, Prismaan ja takaisin. Muutama valikoitu kauppaostos ja marjamehua alan liikkeestä. Menomatkalla joutsenpari lensi matalalta ylitsemme ja lentokentällä töyhtöhyyppäpari aloitteli pesintää.

Tämä päiväkirja on kolmas varsinainen, jota täytän ja käytän. Pidän varsinaista päiväkirjaa tietokoneella ja sen lisäksi aloin puoli vuotta sitten kirjoittaa lyijykynällä kaunokirjoituksella päiväkirjaa vihkoihin. Jossain elämäni vaiheessa olin siirtynyt kirjoittamaan tekstauksella, ehkä sen takia, että muut ihmiset saisivat selvää sanoistani, mutta aina väliin olen kaivannut perinteistä kaunokirjoitusta. Palasin siihen ja olen tyytyväinen siitä. Kaunokirjoittavan käden liike tuntuu mukavalta ja rauhoittavalta, samoin se miten musta jälki piirtyy paperille.

Mainitsin aiemmin tässä päiväkirjassa, että luen ääneen. Luen yhdelle kuulijalle. Tänä vuonna olemme ehtineet kirjaan numero kolme. Ensimmäinen oli Norman Mailerin Porton haamu, toinen kertaalleen puheena ollut Cervantesin Don Quijote. Sen kohdalla kävi niin, että lainasin sen kirjastosta juuri ennen kuin kirjastot pantiin kiinni karanteenin vuoksi. Nyt ritari majailee meillä ja kalistelee varusteineen yöllä eteisen loukossa. Kolmas lukukirjamme on Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet. Olemme lukeneet siitä vajaan puolet.

7.4.2020

Peippo näkyi ja kuului rantapolun varrella. Näsiät, jotka ovat kukkineet jonkin aikaa, aukovat pieniä lehtiään ja samoin tuomet. Sula järvenselkä on työntynyt rannemmas. Lokit olivat kerääntyneet jään ja vedenrajan tuntumaan. Tähän tietoon loppupäivä on auringonpaisteinen ja jos yöllä ei pakastu, jäät saattavat lähteä lahden poukamasta huomenna ja viimeiset kaislikoiden suojiin jääneet jäälautat ylihuomenna. Näitä leikkimielisiä vetoja on lyöty ennenkin. Yleensä on totuttu siihen, että jäät lähtevät kenties vapuksi, mutta tänä keväänä luonto tuntuu vielä kiireisemmältä. Sillä on etumatkaa poikkeuksellisen leudon talven jälkeen.

Rannalla oli tavallista enemmän liikkujia. Siihen on hyvä syy, jota en mainitse erikseen.

Eilen illalla, niin kuin monina muina iltoina aiemmin, katsoimme ennen nukkumaanmenoa viimeiseksi yhden elokuvan. Vaikka kirjallisuus ja kuvataiteet ovat kulttuurinkulutuksessamme ensi sijalla, varaamme aikaa myös hyville filmeille. Jos tarjolla on varmoja filmejä, ennen nähtyjä suosikkeja, joita emme ole katsoneet hiljattain, saatamme valita sellaisen, mutta viime aikoina olemme uskaltautuneet myös vieraammille vesille. Tuurilla valitsimme eilen sellaisen kuvan - kolmas ilta peräkkäin - joka täytti odotuksemme. Aidoista filmifriikeistä poiketen katsomme kuitenkin elokuvamme televisioruudulta – tosin tällä hetkellä ei ole kai muuta mahdollisuuttakaan.

8.4.2020

Arkailin eilen kirjoittaa elokuvien osuudesta Kaunis kesäpäivä -bloginpitäjien kulttuuriarjessa, koska olen sillä alalla niin täysi harrastaja, mutta tänään tajusin, että olen sitä täysin myös kirjoittamisen suhteen. Ja kulttuurin suhteen.

Eilen oli neljäs perättäinen ilta, jolloin valikoimme ennen näkemättömän elokuvan siitä filmitarjonnasta, jota käytämme nykyisin. Niillä kuvilla on tietenkin jokaisella nimi, mutta ne jäävät heikosti mieleeni. Yksi oli jonkinlainen länkkäri, joka oli Clint Eastwoodin ohjaus ja jossa mies näytteli itse pääosan. Kaksi muuta oli perinteisiä rikossaagoja, joissa oli molemmissa hyvä juoni ja ote muutenkin. Toisessa olivat mukana muun muassa Robert De Niro ja Marlon Brando kassakaappikeikassa ja toisessa, sieppausdraamassa, oli miespääosassa Morgan Freeman. Eilen katsomamme oli neljännesvuosisadan takaa ja joka tapahtui New Yorkissa, mutta alku oli Pohjois-Irlannista, pääosissa Brad Pitt ja Harrison Ford. Pelkät nimet antanevat riittävät viitteet alan osaajille, mitkä pätkät ovat kysymyksessä.

Tämä oli alustus. Aiemmin tässä päiväkirjassa, eräänlaisessa osittaisessa esittelyssä, mainitsin, että mieleni ja unimieleni tuottaa uusia teksti-ideoita nopeammin kuin ehdin saada niitä sanoiksi asti. Kolme viikkoa sitten sain tätä ennen idean, joka patisti minut sen ääreen. Sillä on nimi, Kaksi tiikerintaljaa ja tänään on kolme viikkoa siitä, kun aloin työstää sitä. Eilen olin saanut kasaan ensimmäistä kirjoituskertaa seitsemänkymmentä sivua.

Tänä aamuna heräsin puolivalveille jonkin aikaa ennen kellonsoittoa. Pääni kirjoitti rikos- tai jännityskohtausta. Olen yrittänyt sitä lajia aina välillä, mutta heikolla tuloksella. Tässä kohtauksessa oli kenraali – maallikkona väittäisin, että se tulee Norman Mailerin kirjasta Alastomat ja kuolleet, jota luin eilen illansuussa ääneen viisikymmentä sivua – vauhti oli peräisin neljän edellisen illan rikos- ja lännenelokuvakeitoksesta ja mukana heilui ylimpänä tuomarina Mika Waltari ja hänen viimeisensä, jos oli, Tähdet kertovat, komisario Palmu. En ole varma kirjannimen oikeellisuudesta.

Kirjasin tämän aiheen summittaisesti ylös tekstikansioon, johon näitä aihelmia tulee epäsäännölliseen tahtiin. Tämänkertainen mielikuvituslento ei aiheuta toimenpiteitä. Kerroin sen vain esimerkkinä siitä, mitä koen itse elämästä kulttuurissa. Elämä ja kulttuuri – ne sisältävät toisensa.

8.4.2020

Kävelimme keskustaan. Eräällä kohtaa päivänpaisteisessa rinteessä, jalkakäytävän laidalla on muurahaispesä vanhassa kannossa. Tänään pesä oli herännyt ja muurahaiset liikehtivät kiireisinä kiipeillen toistensa yli. Olemme pitäneet pesää silmällä ohikulkiessamme ainakin kahden vuoden ajan. Kaksi aikuista ihmistä, jotka pysähtyvät katsomaan mitä muurahaisille kuuluu?