Me puhallamme kynttilöitä(5)

 >>>jatkuu>>>  

PRINSSIN synnyttyä saimme lahjoja kaikelta kansalta. Ymmärsin, että tätä on olla kuninkaallinen. Lahjoja, jotka jaoimme eteenpäin tarvitseville. Tietenkään sitä ei kerrota kellekään. Silmänisku.

Vaippojen vaihtoa Prinssille. Sitten melkein saman tien Heppu halvaantui ja hänestä tuli iso vaippatoukka. Tosin minun ei tarvinnut sentään vaihtaa Hepun vaippoja.

Ajattelin, että jos kerran me olemme sillä lailla kuninkaallisia kuin on annettu ymmärtää ja on toitotettu, nyt pitäisi Prinssi lyödä kuninkaaksi ja kuningattaren kuuluisi asettua väliaikaiseksi hallitsijaksi valtaistuimelle.

Taisin nähdä unta tästä. Paremmin painajainen. Olin saanut kerrasta kyllikseni, kun Hepun ruumis petti hänet ja minut, meidät. Olimmeko silloin enää me?

Olin saanut kyllikseni ja halusin luopua koko jutusta. Ainoa hyvä oli, että Heppu sai ruhtinaalliset hautajaiset. Ivailen tahallani. Virassa olevana, mutta kykenemättömänä hoitamaan postiaan, Heppu pantiin syrjään, mutta sen maksoi tietenkin kansa. Ensin siirtyminen pois virka-asunnosta, Hovista, sitä ei voinut estää, koska ennuste kertoi, että Heppu ei palautuisi ennalleen. Elämässä mikään ei palaudu ennalleen.

Me muutimme ja se oli eri asunto kuin tämä minun nykyinen kaksioni. Se oli sviitti.

Meillä asui Hepun hoitaja. Prinssi kasvoi, vietti ensimmäisen syntymäpäivänsä, käveli, puhui muutamia sanoja ja Heppu olla möllötti ja katsoi.

Aldous Tsitsis alkoi käydä meillä. Minun runoilijaystäväni. Meidän yhteytemme ja ystävyytemme oli puhtaan runollista, oli sitä aikansa, mutta niin aika tasaa. Aikaa kerrostuu, aika kattaa kaiken ja jostain alkaen Aldous alkoi vallata Hepun sijan. Hän tuli korvaajaksi niin kuin tietyissä filmeissä on kuvattu niin, että kaksi eri kuvaa ovat hetken aikaa päällekkäin kunnes edellinen poistuu ja jälkimmäinen jää jäljelle. Edellinen ei haluaisi lähteä, ei haluaisi tulla työnnetyksi pois tai vaihtoehtoisesti jälkimmäinen tunkee siihen kuvaan ja työntää toista pois, sietää epämukavuutta aikansa ja saa viimein tahtomansa.

Annoin Aldous Tsitsikselle ennen kuin Prinssi täytti vuoden.

Kysyin sitä Hepulta.

”Heppu, minä tarvitsen miehen. Kun Aldous tulee käymään seuraavan kerran, me rakastelemme.”

Katsoin Heppua puhuessani. Mieheni silmät liikkuivat. Suu ei saanut sanoja aikaiseksi, mutta ajatukset elivät.

”Vastustatko sitä?” kysyin.

Luulen, että en saanut vastausta. Olisiko vastaus muuttanut jotain? Halusin tietynlaisen vastauksen.

”En voi kuin valittaa”, sanoin Hepulle. Me olimme kahden sillä hetkellä. En tiedä kuunteliko Hepun hoitaja oven takana minua, meitä eli minun ääntäni, yksinpuheluani, mutta en välittänyt asiasta. Jos aioin rakastella Aldous Tsitsiksen kanssa tai jos aioin rakastella kenenkä hyvänsä muun kuin käyttökelvottomaksi käyneen Hepun kanssa, Hepun hoitaja kuulisi, näkisi ja tajuaisi tilanteen ilman muuta.

Sitä paitsi en ole luonteeltani vilpillinen ihminen. En voisi olla vilpillinen. Kysyin siksi rehellisesti Hepulta, mitä tämä tuumi pikku syrjähypystä? Rehellisesti? Kysyin? Miten voi kysyä sellaiselta, joka on puhekyvytön?

Tiesin sydämessäni ja näin Hepun silmistä, että hän tiedosti, mistä puhuin ja antoi hyväksymisensä. Mutta en voi olla varma.

Miten sitten kävi? Aldous Tsitsis tuli runoineen, rakastavana, kiintyneenä, me suutelimme ja Aldoukselta ruiskahti housuihin.

”Oho”, hän sanoi.

”Sepä tuli”, sanoin.

Se oli ensimmäinen kerta. En saanut siitä paljon iloa. Valehtelen. Me suutelimme pitkään ja intohimoisesti. Minun kauan kaipauksessa riutunut sisimpäni sai rutistaa rakkaan miehen syliini.

”Ensi kerralla”, sanoin.

Aldous: ”Työnnätkö sä nyt mut pois?”

”En. Miksi työntäisin?”

”Ajattelin vain.”

”Älä sinä ajattele, pöllöpää.”

Aldous hymyili. Harvat hampaat. En ole varmaan maininnut vielä, että kaiken muun hassunkurisen ja huvittavan lisäksi Aldous Tsitsiksen hampaat ovat harvassa. Tai sitten minä näen väärin. Hän on harvahampainen kummitus. Minun peikkoni. Minun tutunalleni.

Kun Aldous lähti sinä päivänä, menin katsomaan Heppua. Hoitaja oli kutomassa Hepun vieressä ja lähti kohteliaasti pois, kun tulin siihen. Hoitajan ilme ei kertonut mitään, mutta epäilen silti, että hän moitti minua mielessään. Aldous ja minä olimme pitäneet ääntä. Olimme jutelleet normaalilla äänellä. Emme kuiskailleet. Aldous Tsitsis ei osannut, ei ollut opetellut eikä oppinut kuiskailemaan. Hän ei ollut siinä mielessä mikään hienotunteisuuden ilmenemä.

Hoitaja poistui huoneesta ja olimme Hepun kanssa kahden. Hain katsekontaktin.

”Aldous tuli kynsille”, sanoin.

Heppu katsoi minua, ymmärsi mitä ymmärsi.

”Näin paljon minulla on”, sanoin. ”Minun kannatti mennä naimisiin sinun kanssasi.”

Edelleen Heppu katsoi minua.

Kun Prinssin yksivuotissynttärihulina oli takana, muutama päivä sen jälkeen, oikeammin illalla, otin Aldous Tsitsiksen viereeni aviovuoteeseeni. Eipäs ollut muuten aviovuode. Se tietty vuode jäi siinä vaiheessa, kun muutimme pois Hovista. Se vuode myytiin. Tai lahjoitettiin pois, en tiedä. Ajattelin silloin, että se pitäisi säästää, pitää tallessa, mutta en sanonut sitä kenellekään ääneen. Oletin, että minua pidettäisiin hölmönä, jos sanoisin sen. Ihminen voi kerätä kaikenlaista ja pitää kaikkea tunnearvoltaan tärkeää säilössä, mutta vuode on liian iso sellaiseen.

Niinpä en vienyt Aldousta aviovuoteeseeni. Jätin sen avion siitä pois. Me rakastelimme. Aldoukselta tuli nopeasti.

Hän ei ollut rakastellut ennen naisen kanssa, hän kertoi. Tiedän, sanoin. Hän kysyi pitäisikö sen kestää kauemmin?

”Ensi kerralla sun pitää pidätellä nautintoa”, sanoin.

”En pysty”, hän sanoi.

”Pysty mun vuokseni. Ajattele niin.”

”Ajattelen”, Aldous vastasi tottelevaisena ja kuuliaisena. ”Yritän.”

Pidinkö peliä Hepun silmien edessä? Pidin. En salassa. Se oli avointa.

Kerroin asioita hänelle: ”Ei ole ketään muita. Aldous on erityinen ja ainoa.”

Uskoiko Heppu minua? Ehkä. Antoiko hän hyväksyntänsä ja siunauksensa? Kysyikö sitä kukaan häneltä? Millä tavoin olisi saanut vastauksen?

Kahden vuoden ajan, kolmen, Heppu pysyi paikallaan, halvaantuneena aisankannattajana, jonka oma aisa oli tehnyt tenän.

Nyt me sytytämme kynttilät. Aldous sytyttää ne.

Juomme kahvia ja odotamme hetken. Katsomme palavia kynttilöitä. Kakkukynttilät palavat nopeasti. Ne ovat sellaisia symbolisia.

”Puhallatko sinä?” kysyn.

”Puhalletaan yhdessä”, Aldous vastaa.

”Onnistuuko yksi kynttilä kerrallaan?”

Aldous ei ole varma.

”Sinä ensin”, hän ehdottaa.

Puhallan vihreän kynttilän sammuksiin. Sitten Aldous puhaltaa: Kaksi vihreää kynttilää sammuu.

”Ups”, Aldous sanoo.

”Ei mitään”, vastaan. Puhallan yhden punaisen kynttilän.

”Puhalla keltainen”, ehdotan.

Aldous puhaltaa keltaisen kynttilän sammuksiin, minä puhallan punaisen, niitä sammuu kaksi samalla kertaa ja Aldous puhaltaa viimeisen kynttilän.

”Kiitos”, sanon.

Tartun kakkulapioon. Leikkaan viipaleen itselleni. Sen jälkeen käännän kakun niin, että kakkulapion kahva osoittaa Aldous Tsitsikseen päin.

”Ole hyvä”, sanon.

”Kiitos.”

Se on käpykakku. Kakku vaihtelee vuodesta toiseen. Tänä vuonna päädyimme käpykakkuun. Kynttilät sojottavat kakun pinnassa kuin harvat siilin piikit, nyt jo puhallettuina, ohuet kynttilät ja mustaksi karreksi palaneet sydämet. Sydämet palavat karreksi. Niillä on sellainen taipumus.

Kakku on hyvää.

”Hyvää”, sanoo Tsitsis.

Hyvä, että maistuu, ajattelen. Myös sen, että ilta on oleva jälleen viisaampi.

Suuri ajatus, tyhjä ja mahtipontinen. Mistä se tuli?

”Onko sun hyvä?” Aldous huolehtii.

”On”, vastaan. ”Kaikki on hyvin.”

Helvetissä on kaikki hyvin. Tämä on taas sitä minun runoa.

Helvetissä kaikki on hyvin / liinat ojennuksessa / arkku lämmitettynä / hiilihanko pirun käsissä / ja pirun pili pystyssä.

”Minkä nyt kirjoitit?” Aldous kysyy. ”Sun kahvi jäähtyy.”

Nostan kupin huulilleni.

”En tiedä voinko näyttää tätä sulle?”

”Voit.”

”Jos lupaat, että et ala itkeä?”

”En itke.”

”Lupaa, ettet ajattele tätä muuna kuin runona?”

”En ymmärrä ihan.”

”Hän ei ymmärrä ihan”, sanon ja ojennan runovihon hänen käsiinsä.

Aldous lukee.

”Hm”, hän sanoo.

”Ei mitään nättiä runoutta”, selitän.

”Ja väität, että kaikki on hyvin?” Aldous kysyy.

”Väitän. Kun sä olet siinä lähelläni, kaikki on hyvin.”

”Onko?”

”On. Epäiletkö sitä?”

Hymyilen kysyessäni ja Aldous huomioi sen: ”Sinä hymyilet tällaisten sanojen jälkeen.”

”Koska ne ovat vain sanoja.”

”Voinko luottaa siihen?”

”Voit, jos rakastat minua.”

”Sinä tiedät, että minä rakastan sinua.”

Olen iloinen siitä, että emme asu siinä vanhassa paikassa, hautakammiossa ja että se hoitajanunna ei ole kuulemassa lepertelyämme. Hän ei ollut nunna, mutta nunnamainen.

”Tallessa on”, Aldous sanoo.

”Saat hävittää, saat säilyttää, kuinka haluat”, annan vapaat kädet. ”Saat valita mielesi mukaan.”

”Säilytän. Tietenkin.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 4.9.2020  

Kynät, tussit, siveltimet, pensselit, sukkapuikot, virkkuukoukut päättivät eilen illalla virkistää päättyvää päivää ja tanssivat iloisena sekasotkuna lattialle. Helenalla on erilaisia kyniä ja muuta tarpeistoa parvekkeella vanhoissa kukkaruukuissa ja on myös sisällä, sohvapöydällä ja eilen, kun olimme menossa levolle, jokin hiha tai sormenpää osui hipaisemaan tällaista kynätelinettä ja se putosi lattialle. Sisältö levisi iloisesti helisten ja kilisten kaikkiin suuntiin ja etsimme niitä vielä aamusella taskulampun kanssa sohvan alta, maalaustelineen pohjapuiden ja kirjahyllyjen alta.

Kynä. Se saa minut pysähtymään. Se on piirtäjälle, mutta yhtä lailla myös kirjoittajalle ensimmäinen asia. Kynä on niin kuin aakkosten A. Olen maininnut tässä Kaunis kesäpäivä -blogissa ennen, että kirjoitan yhtä päiväkirjaa kaunokirjoituksella. Kaksi- tai kolmekymmentä vuotta sitten siirryin kaunokirjoituksesta tekstaukseen. Se tuntui silloin hyvältä ajatukselta. Ehkä yksi ponnin asiassa oli se, että tekstauksesta saa paremmin selvää – siis lukija – kuin huonon käsialan omaavan henkilön kaunokirjoituksesta.

Paha virhe. Vajaa vuosi sitten palasin kaunokirjoitukseen ja olen kirjoittanut kaunoa ja kaunolla sen jälkeen käytännössä päivittäin. Olen saanut takaisin menneen. Olen palannut puoliväliin elämää takanani. Ymmärrän myös, että olen ainakin osittain heittänyt pois haaskoon puolet elämästäni, kun en ole pysynyt kaunokirjoituksessa.  

Kynä ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen, samoin kuin kynä ja piirtäminen.

5.9.2020

Eilen kävelimme ensimmäisen kerran lenkkipolulla kuutostien pohjoispuolella. Käännyimme Savitaipaleentieltä Kaluste-Poutasen ohi ja korkeajännitelinjan alla kulkevaa tietä, kunnes päädyimme lenkkipolulle. Palasimme keskustaan jalankulkutunnelin kautta tai putki, mikä se on, tuubi.

Tänään aamulla poljimme Nummelle. Nimitämme sitä keskenämme nykyisin niin. Eli ajoimme Kelveläntietä pienen matkaa, jätimme pyörät sopivaan paikkaan ja saapastelimme kosteassa metsässä. Kiersin ensin sen verran, että löysin pienen pussillisen kanttarelleja ja sen jälkeen aloin kerätä puolukoita. Helena valokuvasi marjanpoiminnan ohessa ja ihaili maisemaa. Kauempaa kantautui ajoittain ohikulkevan junan kolinaa, joka erottui kuutostien liikenteen kumusta.  

Eilen kirjoitin tässä Kaunis kesäpäivä -blogissa kaunokirjoituksesta. Se vertautuu minusta käsitöiden tekemiseen. Olen lukenut väitteen, että käsillä tekeminen vaikuttaa aivoihin. Se tuntuu luonnolliselta, sillä aivot ohjaavat käsiä ja kädet välittävät tietoa ja palautetta aivoihin. Käsitöiden teko ja kirjoittaminen hierovat aivoja. Tekee mieli ajatella niin. En tiedä erittyykö tämän käsin tapahtuvan toiminnan ansiosta jotain ainetta, aineyhdistelmää, joka tekee hyvää aivoille vai onko toisto se, mikä tuntuu hyvältä?

Huomasin muuten, että käsiala on pysynyt samana, vaikka olin vuosikymmenet kirjoittamatta kaunoa. Se on jäänyt jonnekin syvälle aivoihin ja motoriikkaan aivojen ja käden välillä.

6.9.2020

Jatkan kaunokirjoittamisesta ja kirjoittamisesta: Kirjoittaminen alkoi koulun myötä. Luin neljävuotiaasta alkaen, mutta en muista milloin aloin harjoitella kirjoittamista. Muistan vaakasuuntaan pitkulaisen kaunokirjoitusvihon, johon piti yrittää tehdä ja jäljentää riveille yhtä kauniita kirjaimia kuin opettaja teki taululle. Samaa kirjainta rivikaupalla. Onko se työvälineen haltuunottoa, sen hallinnan harjoittelua? Iso A-kirjain ja pieni a. Siinä on alku.

Ei ihme, että kaunokirjoitus juurtui syvälle päähän? Lapsi yritti parhaansa ja totteli. Tarkoitus oli saada ihanteellinen käsiala, mutta siitä tuli vain oman näköinen käsiala. Sitä tuli harjoitettua ja harjoiteltuja niillä oppitunneilla, joina opettaja täytti kirjoituksella pitkän taulun täyteen ja joutui pyyhkimään sitä toisesta päästä saadakseen mahtumaan lisää tärkeää tekstiä. Kirjoittamisharjoituksia samalla.

Pidin jossain vaiheessa myös päiväkirjaa eli täytin vihkoja kaunokirjoituksella. Sitten hävitin niitä, koska kirjesalaisuus ei yltänyt päiväkirjoihin. Olin hieman hämmästynyt, kun minulle selvisi, että kuka vain saattoi lukea päiväkirjaani. En ollut itse keksinyt sitä mahdollisuutta, että lukisin toisten salaisia päiväkirjoja. Ne ovat salaisia niin kauan, kunnes ne julkaistaan tai julkistetaan. En ole oivaltanut vieläkään, että voisin lukea toisten päiväkirjoja.  

Tänä aamuna oli yöllisten sateiden jälkeen kosteaa, märkää ja sumu nousi maaperästä. Teimme kävelyretken alas Taavetin asemalle ja takaisin. Helena otti ison kameran mukaan.

7.9.2020

Aamulla viiden jälkeen, kun kävin parvekkeella katsomassa Venusta, huomasin pulujen nukkuvan rivistönä sadevesikourun laidalla. Ehkä ne ovat olleet siinä aina, mutta älysin ensimmäisen kerran katsoa niitä.

Kuuden jälkeen pyöräilimme rantaan. Helena ui. Minä seisoin laiturilla. Joutsenet, kolme lintua, lensivät matalalla kaarroksen järven yllä.  

Puoli yhdeksältä torilla kahvilla, kun aurinko paistoi vielä. Koululaiset pyöräilivät koulutiellään. Heillä taisi olla kauppa-asioita.

Maanantai kuluu tunti tunnilta. Kohta lähdemme kirjastoon, palautamme Kamera -lehdet, jotka olivat lainassa ja kierrämme uutuushyllyn läpi.

Kirjoitan tätä koneella, Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -päiväkirjaan ja saatan kirjoittaa myöhemmin päivällä lisäyksiä koneella olevaan Taavetti -päiväkirjaani ja vielä myöhemmin, iltapäivällä tartun lyijytäytekynään, avaan vihon ja kirjoitan kaunokirjoituksella kolmatta päiväkirjaa ja joka tulee joskus tulevaisuudessa lahjana Helenalle. Päiväkirjat menevät päällekkäin ja limittäin. Taavetti -päiväkirjassa on päivän aluksi jokin maininta blogin tilanteesta ja säästä, ne kuuluvat sinne osastolle ja kaunokirjoituspäiväkirjassa on pääteemana omat kirjoitukseni eli tiedotan, millä sivulla olen menossa mitäkin kulloista tekstiä, esimerkiksi eilen ja tänään Repeä. Repe on eilisen jäljiltä sivulla 34. Tekstiä siinä tiedostossa on 123 sivua, mutta olen muokkaamassa sitä osin uusiksi. Tekstit ovat vähän samanlaisessa jatkuvassa muutoksessä kuin sääilmiöt. Tai voisiko tekstejä verrata lumeen: Talvella sataa hyvässä lykyssä lunta, mutta keväällä se sulaa. Onneksi seuraavana talvena on tiedossa jälleen nietoksittain lunta tai sivukaupalla tekstejä.

Me puhallamme kynttilöitä(4)

 >>>jatkuu>>>  

ASUN kaksiossa. Entä mitä teen nykyään työkseni? En vajonnut aivan alas. Minulla on Hepun jäljiltä ja kuuluisuuteni jäljiltä kaikkea hyvää ja kätevää, josta voin poimia elämisen rahat. Teen sisustussuunnitelmia. Voisin kirjoittaa tai olisin voinut alkaa siihen puuhaan, mutta hankin sen sijaan sisustussuunnittelijan peruskoulutuksen, koska kirjoittaminen ja runous ovat minun rakkauteni, ei työtä. Työ voi olla rakkaus tai tulla rakkaaksi, mutta kehityskulku ei noudata päinvastaista suuntaa. Se on kielletty ajosuunta.

Pidän runouden puhtaana mielessä ja sen takia hankin mieluummin elämisen rahat kaikella muulla. En tarvitse paljon. En matkustele, en viihdy laskettelemassa hiihtokeskuksissa enkä hilaamassa persettäni golfkentillä. En viihdy joukossa. En käy ravintoloissa. Harrastan mieluummin noutopizzoja, jos en tee niitä itse. Ennemmin itse.

En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Näin on. En halua olla tekemisissä väärien ihmisten kanssa. Ne ihmiset menettelevät, jotka jakavat harrastukseni eli näissä merkeissä käyn yhä esimerkiksi kirjamessuilla, mutta valikoidusti. En ole kuitenkaan kokonaan hylännyt näitä tilaisuuksia.

On kai minullakin yhä oikeus kulkea yleisillä paikoilla? En ole mikään intialaisruhtinaan leski, joka poltetaan yhdessä miehensä ruumiin kanssa.

Tapahtuuko sitä? En tiedä, mutta en ihmettelisi.

Työssäni olen tekemisissä pienimuotoisesti ihmisten kanssa. Ehkä niin on hyvä? Käyn asunnoissa katsomassa paikan päällä, teen tarvittavia muistiinpanoja, otan kuvia, kuuntelen mitä asiakkaat puhuvat, heidän toivomuksiaan ja olen enimmän aikaa hiljaa kuulolla. Puolustuksella on puheenvuoro eli asunnon omistajalla. Tai ravintolan. Kun asiakas on antanut oman kannanottonsa, vastaan hänelle. Lyhyt keskustelu. Ovatko värit oikein? Onko kalustus liian massiivista huonekokoon? Kaikenlaisia seikkoja. Toiveet ja mahdollisuudet eivät välttämättä kohtaa.

Kun teen mahdollisen oman ehdotukseni tai vastaehdotukseni – jos tilaajan ehdotus ei tunnu minusta hyvältä tai oikealta tai järkevältä – ja jos minun kompromissini tai vastaehdotukseni ei miellytä tilaajaa, ei saa tätä muuttamaan kantaansa, mainitsen selkeästi, rehellisesti ja suoraan, että odotettavissa on fiasko. Jos siis asiakas pitää edelleen oman päänsä eikä hyväksy minun perusteltuja muutosesityksiäni. Samoin jos matkan varrella on tullut esiin jokin seikka tai useampi, jonka asiakas haluaa olevan toisin kuin minun, sisustussuunnittelijan lähtöarvio ja -suositus on, tuon julki oman eriävän näkemykseni. Selvästi. En ole antamassa puumerkkiäni väärälle ratkaisulle.

Sovittelija. Minun pitäisi ilmoittaa se ammattinimikkeekseni.

Koska asiakkaani ovat ihmisiä, he pääsevät tunkeutumaan heti alkuun tai jossain välissä myös minun henkilööni, Heppuun ja henkilökohtaiseen tragediaani. Ihmiset arkailevat ottaa asioita puheeksi, mutta toisaalta he ovat kuin pistoksissa uteliaisuudesta. Yllättävän usein uteliaisuus vie voiton hienotunteisuudesta.

”Teillä on varmaan hienoa?”

”Meillä?” kysyn ja katson naista. Yleensä kysyjä on nainen.

”Sisustussuunnittelijan kotona on varmaan hienoa?”

Asunnostani ei ole kuvia naistenlehdissä. Minua on haastateltu, mutta niissä olen tehnyt selväksi, että haastattelu ei ole sama kuin asuntoesittely, joten asuntoani ei ole levitetty yleisön nähtäväksi.

Kaksi huonetta ja keittiö. Vaatimatonta. Minä asun ahtaasti. Asun yksin. Olen yksineläjä. Viihdyn yksinäni. En ole surullinen yksinäni.

Tietenkin sukulaiset ovat olemassa. En ota heitä esiin. He ovat olemassa, olen tekemisissä heidän kanssaan, mutta suppeasti. Sitä paitsi mitä minulla, runotytöllä on tekemistä ja puhumista heidän kanssaan, kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole vihkiytynyt tähän samaan salaseuraan?

Runous pitää turhat pyrkyrit kaukana, poissa. Se on oiva karkote. Tappaa talossa ja puutarhassa.

Ihmiset pelkäävät taikauskoisuuteen saakka painettua sanaa ja runoja vielä kymmenen kertaa enemmän.

Mieluummin en selittäisi ollenkaan tätä entistä, taakse jäänyttä elämääni, mutta käyn rajaukseksi läpi muutamia kohokohtia lyhyesti ja pintapuolisesti, ohuena silauksena. Kultausta. Riitääkö se? Eikö riitä? Onko pakko valottaa vähän lisää? Entä missä tulee vastaan raja tai perimmäinen raja? Johonkin se pitää vetää.

Vanhempani pitivät Hepusta. Ikätoveristaan. Joopa.

He olivat onnessaan Prinssistä. Ymmärrettävää. Veljeni, pikkuveljeni ei ole naimisissa eikä vaikuta oikein siltä, että hän olisi menossakaan. Me olemme molemmat lapset siinä mielessä tällä hetkellä mahoja – hei, kohta nelikymppiset lapset – mutta näin on, että vanhempani menettivät lapsenlapsensa, ainoansa. Eli jos minä olen menettänyt jotain, he ovat menettäneet minun laillani.

Onko minun oikeus pitää etäisyyttä siihen suuntaan? Toisaalta mitä tai mistä rupattelisin heidän kanssaan? Kevyttä rupattelua: Miten Hepun viimeiset päivät, viimeiset kuukaudet ja vuodet kuluivat? Mikä on muistoni hänestä? Miten suloinen Prinssi oli pienenä ja miten hänestä ovat jäljellä vain muistot. Prinssi oli varsin pieni kuollessaan, mutta hän oli jo persoonallisuus. Persoonallisuus alkaa muotoutua varhaisella iällä. Prinssissä oli paljon isäänsä, mutta myös paljon omaansa ja luotaamatonta.

Minulla on kuvia Prinssistä kirjahyllyssä. Myös Hepusta tietenkin ja Hepun muotokuva. Pidän siitä.

Vanhempani elävät edelleen. Molemmat ovat jääneet eläkkeelle, työtätekeviä, yritteliäitä ihmisiä, jotka ovat pysyneet yhdessä ja joka on kai heidän suuri saavutuksensa. Arvostan sitä tai arvostaisin enemmän, jos sitä ei mainostettaisi tai suurenneltaisi.

”Me isän kanssa emme ole koskaan harkinneet eroa.”

”Meillä on ollut vaikeat hetkemme, mutta se on vain lujittanut välisiämme siteitä.”

Äitimeriitti puhuu.

Isä ei puhu, hän suo sen puolen vaimolleen. Hän on taustalla, samoinajattelevana, antaa sen kuvan itsestään.

Veljeni on kiinnostunut radioamatöörin harrasteesta. Hän alkoi sen poikasena ja se on seurannut häntä läpi hänen elämänsä. Työkseen hän ohjelmoi. Atk-guru ilman suuria nimikkeitä ja maineen taustaa.

Hänellä ja Hepulla oli tältä osin kiinnostavia keskusteluja. Sen ajan kuin oli.

Vanhempani ja veljeni eivät tule eivätkä tulleet esille, kun julkisuudessa on ja on ollut kirjoituksia ja artikkeleita ja ajantasaista uutisointia Hepusta ja minusta.

Aioin kirjoittaa tähän lööperiä, että veljeni muutti Australiaan. Ei päde. Saman periaatteen mukaan minun pitäisi silloin paljastaa vanhemmistani muka totena, että he viettävät vanhuuden päiviään Floridassa. Eivät vietä. Rehellinen suomalainen ei hylkää maataan. Mitä elämää se on, kärvistellä elämänsä viimeiset vuodet oudoissa oloissa ja oudon kielen keskellä?

Jos tuntuu siltä, voin tavata halutessani näitä lähisukulaisiani käytännössä saman tien. Asumme kaikki neljä tässä samassa metropolissa. Jos soitan äidille ja pyydän kädestä pitäjää, hän ehtii luokseni tunnissa, jos on sattumalta kotona. Hän voi olla muualla, esimerkiksi uimahallissa uimassa matkaa ja saunomassa. Suotakoon se hänelle.

Minun välini vanhempiini ja veljeeni ovat kunnossa. Ne ovat sellaiset kuin haluan. En tiedä toivoisivatko vanhempani kenties, että olisimme tekemisissä enemmän, mutta he eivät ainakaan tuo julki sitä.

Näin on hyvä.

Oli kivaa edustaa viimeisillään raskaana. Menetin melkein järkeni, kun tajusin mihin liemeen olin ajautunut. Omaa typeryyttäni.

Kiitän ompelijaani siitä, että olen elossa. Jos hän ei olisi saanut kumpua edes sen verran häivytettyä silmistä kuin sai, olisin hypännyt ikkunasta tai tappanut itseni muulla keinoin. Itsemurha ei ollut kaukana ajatuksista. En tajunnut, vaikka tajusin, mutta en pohjia myöten, mitä tarkoitti, kun suostuin Hepun kosintaan ja meistä tuli pariskunta? En saanut, niin kuin tavallinen nainen, kuin kuka hyvänsä muu nainen, miestä itselleni, vaan sain vain jakaa mieheni tämän viran ja virkavelvollisuuksien kanssa ja sain niskoilleni lisäksi osan virkatehtävistä.

En ollut oma itseni. En omistanut miestäni, mutta vielä pahempaa, en omistanut edes itseäni.

Kerron tuntojani Aldous Tsitsikselle. Saan kai kertoa? Onko minun lupa?

Aldous kuuntelee, katsoo minua suu auki ja minä katson hänen hymyileviin silmiinsä, eriparikasvoihin, vinoon nenänharjaan ja punaiseen suuhun, joka tuo hetkittäin mieleen kohdun.

Ajattelen, että tuolta näytän, jos menen alasti selälleni, nostan polveni pystyyn ja levitän jalkani. Enpä näytäkään. Voin vaikka kysyä Aldoukselta näkyykö emättimen limakalvo ja Aldous vastaa, että ei näy, jos hän ei levitä häpyhuulia sormillaan.

”Saat levittää.”

Aldous tekee sen. Se tuntuu kurkussa asti. Olla avoin. Olla toisen sormien ja käsien hyväiltävänä.

Minun ei tarvinnut sentään stripata siellä kaikkien katsottavana ja kameroiden paahteessa. Mutta se tuntui siltä. On naisia, jotka eivät halua liikkua missään ulkopuolisten näkösällä silloin, kun raskaus näkyy heistä.

Sainko minä valita? Ei. Olin vailla valintamahdollisuuksia. En saanut päättää mistään.

Valehtelin itselleni, että pidin siitä, saamastani huomiosta. Olin poikkeava ja kärsin vakavasta persoonallisuushäiriöstä, jos uskoin sisimmässäni tähän valheeseen? Todennäköisesti valtaosa naissukupuolesta haluaa olla odotusaikansa vain piilossa ja suojassa, turvassa eikä barrikadeilla. Minä olin Jeanne d’Arc, sillä erotuksella, että tällä ranskalaisella mimmillä näkyivät vain rinnat, siinä maalauksessa ainakin, minä taas sain luvan tepsutella alasti kuningatarmatollani.

Tunsin olevani alasti. Eikö se ole sama asia kuin olla alasti? Nudisti, joka ei koe olevansa alaston ja suojaton, ei ole sitä. Nudisti olisi voinut seistä siinä vierelläni, jos meitä olisi ollut käteltävänä kaksi naista rinnatusten eikä mies ja nainen ja hän, nude ei olisi tuntenut välttämättä olevansa niin alaston kuin minä koin olevani.

En halua elää sitä koskaan enää. Onneksi se ei ole tarpeen, koska Heppu on vainaa ja se kaikki tapahtunut on jäänyt menneisyyteen. Se on menneisyyden vankina.

Kunpa lapsivesi olisi hulahtanut silloin siihen vieraitten ja kameroitten edessä.

Kerronko? Minulla oli supertehokas vaippa pikkuhousuissani siltä varalta, että saan keskenmenon. Olisiko minut viety siinä vaiheessa sairaalaan vai olisiko minun pitänyt vain sinnitellä? Ja hymyillä kestohymyä. Hymyillen työtäsi tee. Kärsi hymyillen kaikki vaivasi.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 31.8.2020  

Kirjoittaja kirjoittaa ajassa. Aika karkaa käsistä, pakeneva nykyhetki. Sen takia varmaan toiset kirjailijat, kirjoittajat sijoittavat tarinansa turvallisesti menneisyyteen. Siellä aika on pysähtynyt ja kivettynyt. Tulevaisuus on toinen vaihtoehto. Ennuste. Kuvitelma. Molemmat ovat mielenkiintoisia ja kaikki on.

Kun kirjoitan tässä muun rinnalla ja ohessa Repeä, tarinaa, jonka idea on syntynyt neljännesvuosisata sitten, voisin sijoittaa sen ajallisesti sinne kauas, mutta otan viitekehykseksi mieluummin nykyhetken kännyköineen ja pankkiautomaatteineen. Automaatit tosin olivat olemassa jo tuossa esihistoriassa, vaikka ne on päivitetty muutamaan kertaan niistä ajoista.

Kirjoitan Repeä tarinan runko ja henkilöt hyvin mielessä, kaupunkinäkymä myös, mutta aiemmista Repe-versioista poiketen niin, että teen tekstiä blogiin. Muuttaako se tekstiä? Ainakin siltä osin, että olen poistanut kaikki väliotsakkeet. Muuttaa myös niin, että teen enemmän ikään kuin haukkapaloja, jolloin niissä on alku ja loppu ja että teksti ei ole vain mekaaninen leikkaus joltain sivulta jollekin sivulle.  

Tänään sain kolmannen osan valmiiksi, tänä aamuna ja minulla on siis odottamassa Repen tarinasta kolme ensimmäistä blogitekstiä julkaistavaksi. Tämä jatkokertomus on vuorossa ja pääsee esille vuoden lopulla. 

David Foster Wallacen Infinite Jest -luku-urakka on sivulla 548.

Ulkona sataa, tihuuttaa.

1.9.2020

Junarata, Kuutostie ja Salpausselkä. Kolme tällaista väylää kulkee Taavetin läpi. Tänään laskeuduimme Salpausselän rinteestä radanvarteen. Aamu oli ollut kylmä, mutta puolenpäivän jälkeen aurinko lämmitti kuin kesällä. Kesää jatkuu. Näimme kaivinkoneen, joka oli kiivennyt kiskoille. Se taisi niittää aseman raiteilta ruohoja ja puunversoja. Veturi tuli ja ajoi ohi.

Asioimme Rautakaupassa. Helena tarvitsi maalarinteippiä. Hän haki kapeaa teippiä.

Pieniä koululaisia oli pyörineen liikkeellä Kauppakadun mutkissa. Pääsin katsomaan vanhaa ilmakuvaa juuri tästä lyhyestä Kauppakadusta Naumasen Kauppa-Aitassa. Olimme siellä ensimmäisen kerran. Mukaan tuli vihreä t-paita ja kerä harmaata lankaa. Minä tutkin ilmavalokuvaa kassatiskin päädyssä. Kynnöspellot rajasivat Kauppakatua kahdelta puolelta, mutta samat mutkat.  

Tunnelma vanhassa puodissa toi mieleeni Leo Kalervon kirjan Tuppisuu suomalainen. Astuimme hetkeksi siihen aikaan. Kirjan päähenkilö oli pakomatkalla ja viivytteli tunnontuskissa maalaiskaupassa ja osti vähän kerrassaan kantamuksen sekalaista tavaraa, punttikaupalla tulitikkuja, neuloja ja parsinlankaa, söi välillä suolalihaa ja joi pilsneriä ja pelkäsi ja odotti ja toivoi milloin tulee poliisi tai nimismies ja vie mennessään ja lopettaa tämän elämisen epätietoisuudessa.

2.9.2020

Tavallinen keskiviikko. Säätieto ja aamuvarhainen lupailivat aurinkoista päivää, mutta pilvet valloittivat taivaan. Ehkä luin sääennusteen väärin? Pyöräilimme Puukylään Tervalamminsuon laitamille. Keräsimme valikoiden litran puolukoita. Ajomatkalla hanskat olivat tarpeen.  

Eilen oli kesäpäivä, mutta tänään enteili syksyä, kun lähdimme torille nauttimaan vedyt. Kävimme syömässä ulkona, istuen torinlaidan penkillä ja haistellen ilmaa.

Sienet näyttävät tekevän kehiä pihanurmikkoon. Huoltomies ajoi nurmikon, mutta matalat ja pienet, valkoiset sienet säästyivät leikkuuterien alla.

Eilen iltamyöhällä näimme täysikuun. Kävimme jaloittelemassa pihamaalla ja sieltä kuu nousi puunrunkojen välistä.

3.9.2020

Olen sivulla 604 David Foster Wallacen kirjassa Infinite Jest. Mielikuvitusta riittää. Entä mikä osa ja miltä osin teksti on silkkaa mielikuvitusta ja missä on mukana henkilökohtaista kokemusta? Siinä on mukana tämä yksi Incandenzan perhe, sen viisi jäsentä ja sitten on muun muassa AA-hoitokodin avulla huumeista vapautunut iso ja riski mies, josta on tullut niin sanottu luottovanki ja joka päivystää hoitokodissa yöllä, yksin asukkien kanssa, valvoo näitä noviiseja ja tekee syötävää, annostelee ja jakaa lääkkeitä, lohduttaa, on olkapäänä, nämä asiat tulevat selviksi, mutta jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, Wallace on kehitellyt jutun, että autot pitää siirtää vuorokaudenvaihteessa kadun toiselle puolelle – kielitaitoni ei riitä saamaan selkoa miksi oikeastaan – mutta siis tämä luottovanki kerää porukan, AA-hoitokodissa on osa autollisia, työssäkäyviä ihmisiä, kerää porukan, joista jotkut ovat torkahtaneet ja pitää käydä herättelemässä.

Katkaisen tähän, koska pääsin kirjassa tähän kohtaan. En tiedä mitä on edessä? Wallace tietää.

Infinite Jestissä on monia henkilöitä, joiden tekemisiä seurataan, hetken tai kauemmin ja yhtenä erikoisena ryhmittymänä kanadalainen pyörätuoliterroristien solu, joka kylvää tuhoa.

Infinite Jestissä ei eletä nykyaikaa, vaan sen kuviteltu tapahtuma-aika on tulevaisuudessa, kun nykyhetki tarkoittaa joitain vuosia ennen vuotta 1996.  

Me puhallamme kynttilöitä(3)

>>>jatkuu>>>  

MUISTELEN mahdollisimman vähän entistä elämääni. Tarkoitan sitä ajanjaksoa, jolloin Heppu ei ollut vielä löytänyt minua. Minä tiesin tietenkin Hepun, mediakasvon, televisiokasvon. Siltä ei voinut välttyä. Suurin piirtein kaikki kansalaiset tunsivat ja tiesivät henkilön, erakoita lukuun ottamatta.

Puhu itsestäsi, sähähdän tottelemattomille, manipuloiduille ajatuksilleni. Sinä olet se tuntematon ja tuntemattomuudesta säälimättömään valokeilaan vedetty tavallinen ihminen.

Olin niin tavallinen nainen, ettei minua huomannut monikaan.

Oliko joku ihastunut minuun? Oli kai, mutta se ei herättänyt minussa vastarakkautta. Olin kylmä sellaiselle. Kylmä toistuu ja jähmettää.

Runous oli ja on minun rakkauteni.

Kävin kouluni, valmistuin ylioppilasmerkonomiksi, löysin työpaikan. Asuin vanhempieni luona, mutta kun aloin saada rahaa kasaan, otin velkaa ja ostin pienen asunnon.

Tiesin Hepun siinä kuin kaikki muutkin. Seurasin hänen tragediaansa: Massamurhaaja teloitti hänen vaimonsa ja lapsensa pizzerian pihalle sillä aikaa, kun Heppu kävi vessassa ennen kotiinlähtöä. Vaimo ja lapset odottivat sillä aikaa – eivät kauan.

Minulla ei ollut sydäntä kysyä Hepun tuntemuksista sinä hetkenä. Heppu ei puhunut itse siitä koskaan. Ei minulle eikä tietääkseni muutenkaan.

Perhe oli juuri syönyt pizzat. He olivat tarinoineet ja nauraneet pöydässä, hälisseet iloisina ja sitten Hepun vaimo ja pojat siirtyivät ulos ja Heppu näytti käsimerkeillä käyvänsä miestenhuoneessa.

Minä kuvittelen näitä. Sanoin jo, että en kysynyt niistä hetkistä Hepulta, en koskaan eikä hän kertonut oma-aloitteisesti. Sain sen käsityksen, että Heppu halusi aloittaa puhtaalta pöydältä, aloittaa uudestaan. Mies, joka oli menettänyt kaiken kuviteltavissa olevan.

Muistan sitä aikaa, kun seurasin hänen elämänkulkuaan lehdistä tämän tragedian jälkeen. En ollut silloin vielä rakastunut häneen, en tietenkään enkä kuvitellut, minulla ei ollut mitään syytä kuvitella, että me kohtaisimme joskus. Miksi kohtaisimme? Ehkä joiltain naisilta onnistuu, pitäisikö sanoa saalistaminen, mutta minä en ole innostunut siihen. Heppu tuli minun elämääni vahingossa, sattumalta. Hän tuli eräänä syyspäivänä kadulta sisään kiinteistöfirmaan, jossa olin töissä asiakaspalvelussa ja kysyi onnistuuko vuokrata viikonlopuksi kalastusmaja?

Tällaista ei tapahdu joka päivä. Yllätyin, kun näin edessäni miehen tutut kasvot. Ne olivat olleet siihen aikaan esillä televisiossa monissa uutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa. Katsoin televisiota päivittäin ja sen takia tunsin Hepun niin hyvin ja tunnistin tietenkin heti, kun hän tuli sisään ovesta. Mies huomasi minut tiskin takana, asiakaspalvelijan ja tuli suoraan kohti.

Meitä oli firmassa kaksi asiakaspalvelijaa enimmän aikaa tiskin takana, mutta hetkittäin olimme siinä myös yksinämme. Sinä päivänä olin sillä hetkellä yksin ja Heppu asteli siihen eteeni.

”Päivää.”

Hän mutristi suutaan kuin olisi makustellut sanomaansa. Hän oli hauskan näköinen. Tarkoitan hauska, sillä hän oli myös hyvännäköinen, hoikka, teki hyväkuntoisen vaikutelman ja varmaan hän oli silloin vielä hyvässä fyysisessä kunnossa. En olisi osannut kuvitella, jos joku olisi sanonut minulle, että muutaman vuoden päästä tämä viriili mies olisi nöyryyttävästi vaipoissa.

Vanhuutta ei pitäisi pilkata eikä liioin vammoja ja sairauksia, jotka sortavat ihmisen alleen jo nuorella iällä.

Heppu teki sellaisen vaikutelman, että siinä on mies parhaassa iässä ja lisäksi sellainen mies, joka eläisi pitkän elämän. Se oli silloin.

”Päivää”, vastasin.

Heppu selitti asiansa.

”Hetkinen”, sanoin.

Meidän firmamme ei harrastanut kiinteistöjen ja asuntojen lyhytkestoista vuokrausta, esimerkiksi pelkästään viikonlopun yli. Se ei kuulunut meidän toimenkuvaamme, mutta en voinut kuvitella, että sanoisin ei tälle miehelle. Ei on kielto, joka varataan tavallisille kansalaisille ja kuolevaisille.

Hetkinen oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleen ja avuksi ja antoi minulle aikaa ajatella ja päättää mitä tekisin? En mennyt takahuoneeseen pomon puheille. Uskoin päättäväni oikein, kun aukaisin koneelta tietyn sivuston ja kysyin Hepulta, mistä päin hän toivoi löytävänsä tämän viikonloppumajan?

”Meidän tarjontamme ei ole kovin suuri”, vähättelin ja Heppu pyysi näyttämään?

”Katsotaan”, hän sanoi.

Käänsin näytön niin, että saatoimme katsoa sitä yhdessä. Olimme lähekkäin, päät kymmenen, kahdenkymmenen sentin päässä toisistamme. Tunsin miten sydämenlyöntini kiihtyivät. En ollut tiennyt, että sydämeni reagoisi niin, että se kertoisi hetkeäkään epäröimättä kuka on se oikea.

Se hetki hitsasi meidät yhteen eikä se tehnyt edes kipeää.

Heppu löysi mieleisensä ja teimme kaupat. Tulostaessani sopimusta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin kertomassa asiasta pomolle.

”Kuka?” hän kysyi hölmistyneenä ja kun toistin nimen, hän tuli liukkaasti pöytänsä takaa, meni ohitseni asiakaspalvelun tiloihin ja sermin toiselle puolelle kättelemään Heppua.

Kuulin, kun pomo sanoi, että mitään maksua ei tarvittu, mutta Heppu vaati saada maksaa. Hän ei halunnut erityiskohtelua.

”Siinä tapauksessa”, pomo sanoi.

Häpesin pomon puolesta, tämän käytöstä, mutta sillä ei ollut vaikutusta Heppuun. Hän oli tottunut tähän. Hän oli sen luokan suuruus, joka jätti pikkumaisuudet huomiotta.

Paljon myöhemmin, kun tarinoimme keskenämme muun muassa tästä ensitapaamisestamme ja muistutin häntä siitä, että pomo tarjosi majaa ilmaiseksi, Heppu hymähti.

”Etkö sä tajunnut sitä?” kysyin.

”Tajusin. Kyllä. Ensinnäkin reilu peli on reilu peli ja toinen asia on, että jos ottaa vastaan lahjuksia, antaa otteen tälle vastapuolelle.”

”Ajattelitko sä sitä siinä silloin?”

”Pidän sen aina mielessä. Minulla ei ole varaa ottaa vastaan ilmaisia lahjoja ja lahjoituksia. Sellaisia ei ole olemassakaan. Ei tässä maailmassa.”

Heppu puhui suoraan. Sanat olivat jyrkät, mutta hän hymyili, silmiään myöten. Kai hän piti minun naiiviudestani.

Kaikki vanha ei tule mieleen kerrasta. Kaikki ei mahdu yhteen lauseeseen. Kuinka voisin kertoa tyhjentävästi Hepusta?

Oletan, että moni muu mies olisi ottanut minut ja halunnut minun olevan vain koriste ja petikaveri, mutta ei Heppu. Hän rohkaisi minua jatkamaan uraani.

”Siis kiinteistövälityksessä? ällistyin.

”Niin, jos se on sinun urasi?”

”Ei ole”, vastasin.

”Mikä se ikinä onkin.”

En tiennyt tiesikö hän runoharrastuksestani? En ollut puhunut siitä, mutta Heppu tuntui tietävän kaiken vähän kaikesta. Hän arvasi kohdalleen. Hän oli Aldous Tsitsis aikuisena ja ilman kehitysvammaa. Ja Aldous on nyt Heppu, koska hän on niin ymmärtäväinen ja rakastava ja huolehtiva ja antaa minulle tilan. Ja koska hän on nyt ainoani. Eikä minulla ole muita enkä halua uusia tuttavuuksia.

Ihminen tarvitsee tilan hengittääkseen.

Siis en kertonut Hepulle, että olen armoitettu runotyttö, ennen kuin Heppu tavallaan itse viittasi asiaan.

”Mitä tarkoitat?” kysyin. Tai kuvittelen kysyneeni.

Ihminen voi muistaa, että on kysynyt oikeasti jotain ja hämmästyy täydellisesti, jos hänelle esittäisi todisteeksi vakoilufilmin, joka seuraisi tilanteen kehityksen sekunti sekunnilta ja kaiken sanotun, todistaisi tapahtuneen ja tapahtumattoman. Todistaisi esimerkiksi, että seurannassa ollut henkilö ei ollut sanonut sanaakaan, vaikka tämä muisti jälkeenpäin puhuneensa paljon, monta lausetta.

”Mitä tarkoitat?” kysyin.

”Sä pidät runoista.”

”Olenko mä noin läpinäkyvä?”

”Sä olet kaunis.”

Aldous Tsitsis toiseen potenssiin. Sanon tähän, että minun ja Aldousin suhde ei olisi edennyt välttämättä mihinkään eroottiseen ja fyysiseen kliimaksiin saakka, jos Heppu olisi pysynyt tolkussaan.

Luulen, koska kukaan ei ole varma mistään. Varmat päivät ja varmat ajat. Hekotan.

Se oli yksi kerta ja josta mies ei toipunut enää. En osannut ajatella enkä uskoa, että naiminen, naiminen siemensyöksyyn asti käy niin rankasti miehen voimille? Vaikka toistuvat esimerkit ovat olemassa niissä lukuisissa eläindokumenteissa, joissa muut uroot päihittänyt lauman alfa-uros lähtee suoraan taisteluareenalta hölköttämään naaraiden laumaan ”ottamaan palkintonsa”, kuten selostajamiehet vitsailevat äänet kateellisina. Sitten hirvas, esimerkiksi hirvas urakoi ja astuu ja hoitelee kiimassa olevat naaraat toisen toisensa jälkeen ja on lopulta niin uupunut, että laihtuneen eläimen lapa tärisee siinä määrin, että kamera tallentaa sen vaivatta sadan metrin päästä.

Välihuomautus, joka on pakko tehdä: Miksi en ole kuullut yhdessäkään luontodokumentissa mainittavan varta vasten sitä, että tämän luonnon valinnan seurauksena on sen lisäksi, että vahvin ja paras uros pääsee levittämään siementään ja geenejään, jatkamaan sukua parhaalla annillaan, sivutuotteena se, että siinä uros astuu valikoimatta myös kaikki kiimaiset lähisukulaisensa äidistä ja tyttärestä alkaen, aivan, äidin myös ilman muuta, jos tamma on vielä kiimaikäinen.

Meitä varjellaan tiedolta. Meitä varjellaan todelta. Sen tekevät nämä samat miehet, jotka hymyilevät tietäväisinä ja pilke silmässä, kun puhutaan vanhasta pukista, joka pääsee nuoren lihan makuun. Nämä miehet ovat kiinnostuneet vain omasta hauskastaan ja oman kakkoseksi jääneen egonsa rippeiden säilyttämisestä, kun he vitsailevat ja keksivät kaksimielisiä sutkauksia heitä paremmasta ja paremmista.

Parhaat miehet, valiomiehet, sellaiset kuin Heppu ja Aldous Tsitsis, eivät alennu moiseen. Ja jos he alentuvat, he pitävät huolen siitä, että heidän rakastamansa nainen ei tule tietämään siitä. Jos nämä minun kaksi rakastani tekisivät esimerkiksi syrjähypyn ja jos he ovat vaikka tehneet sen, minulla ei ole siitä mitään tietoa eikä vainua.

En edes halua tietää enkä kuulla. Jos minun luokseni tulisi joku henkilö, joka kertoisi, että hänellä on tietoa Hepun kautta Aldouksen seikkailuista vieraissa ja jos tällaista tietoa tarjottaisiin tai haluttaisiin myydä minulle, vastaisin epäröimättä, että minua ei kiinnosta.

Tunnen parhaat puolet näistä kahdesta rakastajastani ja se riittää minulle mainiosti. En ole heidän lääkärinsä enkä psykiatrinsa. En ole apinarakas, joka on sukimassa partnerinsa karvoituksen kauttaaltaan etsien syöpäläisiä. En himoitse kurkistaa rakastelijoideni persereikään nähdäkseni ja tunteakseni heidät perin pohjin. En ole tonkija.

>>>jatkuu>>>   

Terveisiä Taavetista

 27.8.2020  

 Tänään poimimme molemmat puolukoita. Lämpötila oli alle kymmenen astetta ja kädet menivät huomaamatta kohmeeseen. Astiat täyttyivät, minun kolmen litran pikku sankoni ja Helenan kaksi puolentoista litran astiaa. Poimimme valikoiden, sillä kaikki marjat eivät olleet vielä kypsän punaisia.

Kirjoitin eilen Terveisiä Taavetista -blogipäiväkirjaan, että alan kirjoittaa uusiksi vanhaa Repe -nimistä fiktiota. Olen ajatellut sitä alusta asti yhtenä sopivana jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -blogiin, mutta kun luin Repen kesän kynnyksellä, totesin, että sitä pitää parantaa tai muuttaa. Nyt olen tekemässä sitä ja vieläpä niin, että kirjoitan uuden tekstin suoraan blogia varten eli jaottelen sitä sopiviin kertaosiin. Tein itselleni tällaisen tilauksen.

David Foster Wallacen mielikuvituksekas ja pyörryttävän yksityiskohtaisesti kirjoitettu Infinite Jest on minulla luvussa sivulla 463. Saan nauttia sen parissa vielä jokusen tovin. Osin olen lukenut myös niin, että olen käyttänyt sanakirjaa, mutta enimmäkseen luen ilman tätä tukea ja jos jokin sana tai asiayhteys ei selviä täydellisesti, en koe sen haittaavan tarinakokonaisuutta eikä lukukokemusta.  

28.8.2020

Kun luen Wallacen Infinite Jestiä, ajattelen välillä, että tämä teos on julkaistu alun perin 1995. Eli Wallace ei ollut silloin kokenut vielä esimerkiksi älypuhelinaikakautta eikä edes tavallista kännykkäkulttuuria. Someilu taisi olla orastavana Valloissa yliopistoverkostoissa, mutta se ei ollut kuin aavistus nykymenosta. Wallace kirjoittaa Jestissä tulevasta ajasta, mutta se on vain hänen kuvitelmaansa ja aavistelujaan. Kirjailija on aikansa vanki.

Colette, jonka kirjan Cherin loppu luin hiljattain, syntyi 1800-luvun puolella ja kuoli 1954. Cherin loppu kuvaa sadan vuoden takaista aikaa, siinä on taustana maailmansodan jälkeinen Pariisi ja nimenomaan Ensimmäisen maailmansodan.

Hannu Salama, joka kirjoittaa vielä, aloitti tuotantoaan viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvun taitteessa, jolloin maaseutu oli Suomessa yhä voimissaan ja kirjailijan aihepiiri oli alkuun maalla, siirtyi sieltä kaupunkipaikoille, juopotteluun, ryhdistäytyi Finlandia -sarjassa, jota pidän miehen pääteoksena – ryhdistäytyi siinä mielessä, että Salama hylkäsi perinteisen kirjoitusmallin ja esikuvansa ja ryhtyi oikomaan tekstissään ja alkoi suorasanaiseksi. Olenkohan lukenut Salamaa oikein?

Finlandia -sarjan ilmestyessä ei eletty vielä silloinkaan tietokonekulttuuria, vaikka sellaisista konekummajaisista tiedettiin ja huhu oli vahvana, että tietokoneet tulevat ja muuttavat maailman.

29.8.2020

Myöhään eilen illalla kävimme talon käytävällä katsomassa kellertävää puolikaskuuta. Tunnisteiden takia käytävän valot syttyvät, kun avaa asunnon oven, mutta kuu on sen verran iso kohde, että se näkyy näinkin. Täysikuu on tulevana keskiviikkona. Yllättävän usein käy niin, että taivas on kylkiäisenä vahvassa pilvessä tai sataa.

Parvekkeella erottuivat ensin airuet Arcturus ja Capella. Mars tuli esiin idässä kymmenen jälkeen. Kun Otavan seitsemän tähteä olivat kaikki näkösällä, aloin etsiä taivaanrannasta Perseuksen tähdistön alapuolelta Seulasia ja löysin ne viimein. Siellä rykelmä oli utuisena kuusen latvassa.  

Tänä aamuna lämpötila oli noin kahdeksan astetta. Pyöräillessä oli vilpoisaa sandaalit paljaissa jaloissa. Edellisestä aamu-uintikerrasta oli vajaa viikko. Vesi oli jäähtynyt selvästi. Maisema oli taianomainen, kun sumu pyörteili järven yllä.  

30.8.2020

Ainakin toissapäivänä olen antanut julki harhauttavaa tietoa: Wallacen Infinite Jest ilmestyi 1996, ei 1995. Jälkimmäinen vuosiluku on jumiutunut päähän. Tai sitten pelaamme Monopolia ja sain kortin, jossa lukee Virhe pankissa sinun eduksesi. Epätodellista.

Virhe korjautui avuliaasti netin kautta. Istuimme eilen iltamyöhää kynttilänvalossa parvekkeella, taivas pilvessä ja muistelimme milloin Wallace kuoli? Helena tarttui kännykkäänsä ja kuolinvuosi 2008 selvisi ja samalla hajatietoja, Infinite Jest 1996. Kävin vielä sisällä tarkistamassa asian kirjan etuliepeestä. Oikein, muisti petti.

Tätä kirjoittaessani kello on kymmentä vaille kuusi aamulla, sataa hiljaa, mutta aina välillä kuuluu selvempää ropinaa vasten ikkuna-aluspeltejä. Kynttilä palaa hiipuen, mutta päivä on valkenemassa.

Koska tuli taas puheeksi Jest, kerron, että olin siinä eilen illalla, kun laitoin kirjan pois, sivulla 510. Huumeiden vaikutuksista ja huumevierotuksesta tulee maallikkotietoa. Esimerkiksi marihuana vaikuttaa syljen eritykseen, seuraa todellista ja pakonomaista sylkemistarvetta. Oliko edesmenneellä kirjailijalla paljonkin omakohtaista kokemusta erilaisista tajunnanlaajentajista, piristeistä ja muista riippuvuutta aiheuttavista aineista?

Huomioin eilen, taas, ikään kuin sivusta, että olen Wallacea lukiessani maisemassa, joka on Savitaipaleentiellä Kuutostien alikulun kohdalla ja singahtelen siitä aineettomasti kuin aave suuntaan ja toiseen. Kun luin noin kuukausi sitten Anna Burnsin Maitomiehen, olin samoilla kulmilla, vaikka lähempänä Rantsilanmäkeä, Vintturinmäentien varrella. Aika nopeasti mieli on ottanut tämän Taavetin läheisyyden omakseen.