>>>jatkuu>>>
MUISTELEN mahdollisimman vähän entistä elämääni. Tarkoitan sitä ajanjaksoa, jolloin Heppu ei ollut vielä löytänyt minua. Minä tiesin tietenkin Hepun, mediakasvon, televisiokasvon. Siltä ei voinut välttyä. Suurin piirtein kaikki kansalaiset tunsivat ja tiesivät henkilön, erakoita lukuun ottamatta.
Puhu itsestäsi, sähähdän tottelemattomille, manipuloiduille ajatuksilleni. Sinä olet se tuntematon ja tuntemattomuudesta säälimättömään valokeilaan vedetty tavallinen ihminen.
Olin niin tavallinen nainen, ettei minua huomannut monikaan.
Oliko joku ihastunut minuun? Oli kai, mutta se ei herättänyt minussa vastarakkautta. Olin kylmä sellaiselle. Kylmä toistuu ja jähmettää.
Runous oli ja on minun rakkauteni.
Kävin kouluni, valmistuin ylioppilasmerkonomiksi, löysin työpaikan. Asuin vanhempieni luona, mutta kun aloin saada rahaa kasaan, otin velkaa ja ostin pienen asunnon.
Tiesin Hepun siinä kuin kaikki muutkin. Seurasin hänen tragediaansa: Massamurhaaja teloitti hänen vaimonsa ja lapsensa pizzerian pihalle sillä aikaa, kun Heppu kävi vessassa ennen kotiinlähtöä. Vaimo ja lapset odottivat sillä aikaa – eivät kauan.
Minulla ei ollut sydäntä kysyä Hepun tuntemuksista sinä hetkenä. Heppu ei puhunut itse siitä koskaan. Ei minulle eikä tietääkseni muutenkaan.
Perhe oli juuri syönyt pizzat. He olivat tarinoineet ja nauraneet pöydässä, hälisseet iloisina ja sitten Hepun vaimo ja pojat siirtyivät ulos ja Heppu näytti käsimerkeillä käyvänsä miestenhuoneessa.
Minä kuvittelen näitä. Sanoin jo, että en kysynyt niistä hetkistä Hepulta, en koskaan eikä hän kertonut oma-aloitteisesti. Sain sen käsityksen, että Heppu halusi aloittaa puhtaalta pöydältä, aloittaa uudestaan. Mies, joka oli menettänyt kaiken kuviteltavissa olevan.
Muistan sitä aikaa, kun seurasin hänen elämänkulkuaan lehdistä tämän tragedian jälkeen. En ollut silloin vielä rakastunut häneen, en tietenkään enkä kuvitellut, minulla ei ollut mitään syytä kuvitella, että me kohtaisimme joskus. Miksi kohtaisimme? Ehkä joiltain naisilta onnistuu, pitäisikö sanoa saalistaminen, mutta minä en ole innostunut siihen. Heppu tuli minun elämääni vahingossa, sattumalta. Hän tuli eräänä syyspäivänä kadulta sisään kiinteistöfirmaan, jossa olin töissä asiakaspalvelussa ja kysyi onnistuuko vuokrata viikonlopuksi kalastusmaja?
Tällaista ei tapahdu joka päivä. Yllätyin, kun näin edessäni miehen tutut kasvot. Ne olivat olleet siihen aikaan esillä televisiossa monissa uutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa. Katsoin televisiota päivittäin ja sen takia tunsin Hepun niin hyvin ja tunnistin tietenkin heti, kun hän tuli sisään ovesta. Mies huomasi minut tiskin takana, asiakaspalvelijan ja tuli suoraan kohti.
Meitä oli firmassa kaksi asiakaspalvelijaa enimmän aikaa tiskin takana, mutta hetkittäin olimme siinä myös yksinämme. Sinä päivänä olin sillä hetkellä yksin ja Heppu asteli siihen eteeni.
”Päivää.”
Hän mutristi suutaan kuin olisi makustellut sanomaansa. Hän oli hauskan näköinen. Tarkoitan hauska, sillä hän oli myös hyvännäköinen, hoikka, teki hyväkuntoisen vaikutelman ja varmaan hän oli silloin vielä hyvässä fyysisessä kunnossa. En olisi osannut kuvitella, jos joku olisi sanonut minulle, että muutaman vuoden päästä tämä viriili mies olisi nöyryyttävästi vaipoissa.
Vanhuutta ei pitäisi pilkata eikä liioin vammoja ja sairauksia, jotka sortavat ihmisen alleen jo nuorella iällä.
Heppu teki sellaisen vaikutelman, että siinä on mies parhaassa iässä ja lisäksi sellainen mies, joka eläisi pitkän elämän. Se oli silloin.
”Päivää”, vastasin.
Heppu selitti asiansa.
”Hetkinen”, sanoin.
Meidän firmamme ei harrastanut kiinteistöjen ja asuntojen lyhytkestoista vuokrausta, esimerkiksi pelkästään viikonlopun yli. Se ei kuulunut meidän toimenkuvaamme, mutta en voinut kuvitella, että sanoisin ei tälle miehelle. Ei on kielto, joka varataan tavallisille kansalaisille ja kuolevaisille.
Hetkinen oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleen ja avuksi ja antoi minulle aikaa ajatella ja päättää mitä tekisin? En mennyt takahuoneeseen pomon puheille. Uskoin päättäväni oikein, kun aukaisin koneelta tietyn sivuston ja kysyin Hepulta, mistä päin hän toivoi löytävänsä tämän viikonloppumajan?
”Meidän tarjontamme ei ole kovin suuri”, vähättelin ja Heppu pyysi näyttämään?
”Katsotaan”, hän sanoi.
Käänsin näytön niin, että saatoimme katsoa sitä yhdessä. Olimme lähekkäin, päät kymmenen, kahdenkymmenen sentin päässä toisistamme. Tunsin miten sydämenlyöntini kiihtyivät. En ollut tiennyt, että sydämeni reagoisi niin, että se kertoisi hetkeäkään epäröimättä kuka on se oikea.
Se hetki hitsasi meidät yhteen eikä se tehnyt edes kipeää.
Heppu löysi mieleisensä ja teimme kaupat. Tulostaessani sopimusta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin kertomassa asiasta pomolle.
”Kuka?” hän kysyi hölmistyneenä ja kun toistin nimen, hän tuli liukkaasti pöytänsä takaa, meni ohitseni asiakaspalvelun tiloihin ja sermin toiselle puolelle kättelemään Heppua.
Kuulin, kun pomo sanoi, että mitään maksua ei tarvittu, mutta Heppu vaati saada maksaa. Hän ei halunnut erityiskohtelua.
”Siinä tapauksessa”, pomo sanoi.
Häpesin pomon puolesta, tämän käytöstä, mutta sillä ei ollut vaikutusta Heppuun. Hän oli tottunut tähän. Hän oli sen luokan suuruus, joka jätti pikkumaisuudet huomiotta.
Paljon myöhemmin, kun tarinoimme keskenämme muun muassa tästä ensitapaamisestamme ja muistutin häntä siitä, että pomo tarjosi majaa ilmaiseksi, Heppu hymähti.
”Etkö sä tajunnut sitä?” kysyin.
”Tajusin. Kyllä. Ensinnäkin reilu peli on reilu peli ja toinen asia on, että jos ottaa vastaan lahjuksia, antaa otteen tälle vastapuolelle.”
”Ajattelitko sä sitä siinä silloin?”
”Pidän sen aina mielessä. Minulla ei ole varaa ottaa vastaan ilmaisia lahjoja ja lahjoituksia. Sellaisia ei ole olemassakaan. Ei tässä maailmassa.”
Heppu puhui suoraan. Sanat olivat jyrkät, mutta hän hymyili, silmiään myöten. Kai hän piti minun naiiviudestani.
Kaikki vanha ei tule mieleen kerrasta. Kaikki ei mahdu yhteen lauseeseen. Kuinka voisin kertoa tyhjentävästi Hepusta?
Oletan, että moni muu mies olisi ottanut minut ja halunnut minun olevan vain koriste ja petikaveri, mutta ei Heppu. Hän rohkaisi minua jatkamaan uraani.
”Siis kiinteistövälityksessä? ällistyin.
”Niin, jos se on sinun urasi?”
”Ei ole”, vastasin.
”Mikä se ikinä onkin.”
En tiennyt tiesikö hän runoharrastuksestani? En ollut puhunut siitä, mutta Heppu tuntui tietävän kaiken vähän kaikesta. Hän arvasi kohdalleen. Hän oli Aldous Tsitsis aikuisena ja ilman kehitysvammaa. Ja Aldous on nyt Heppu, koska hän on niin ymmärtäväinen ja rakastava ja huolehtiva ja antaa minulle tilan. Ja koska hän on nyt ainoani. Eikä minulla ole muita enkä halua uusia tuttavuuksia.
Ihminen tarvitsee tilan hengittääkseen.
Siis en kertonut Hepulle, että olen armoitettu runotyttö, ennen kuin Heppu tavallaan itse viittasi asiaan.
”Mitä tarkoitat?” kysyin. Tai kuvittelen kysyneeni.
Ihminen voi muistaa, että on kysynyt oikeasti jotain ja hämmästyy täydellisesti, jos hänelle esittäisi todisteeksi vakoilufilmin, joka seuraisi tilanteen kehityksen sekunti sekunnilta ja kaiken sanotun, todistaisi tapahtuneen ja tapahtumattoman. Todistaisi esimerkiksi, että seurannassa ollut henkilö ei ollut sanonut sanaakaan, vaikka tämä muisti jälkeenpäin puhuneensa paljon, monta lausetta.
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Sä pidät runoista.”
”Olenko mä noin läpinäkyvä?”
”Sä olet kaunis.”
Aldous Tsitsis toiseen potenssiin. Sanon tähän, että minun ja Aldousin suhde ei olisi edennyt välttämättä mihinkään eroottiseen ja fyysiseen kliimaksiin saakka, jos Heppu olisi pysynyt tolkussaan.
Luulen, koska kukaan ei ole varma mistään. Varmat päivät ja varmat ajat. Hekotan.
Se oli yksi kerta ja josta mies ei toipunut enää. En osannut ajatella enkä uskoa, että naiminen, naiminen siemensyöksyyn asti käy niin rankasti miehen voimille? Vaikka toistuvat esimerkit ovat olemassa niissä lukuisissa eläindokumenteissa, joissa muut uroot päihittänyt lauman alfa-uros lähtee suoraan taisteluareenalta hölköttämään naaraiden laumaan ”ottamaan palkintonsa”, kuten selostajamiehet vitsailevat äänet kateellisina. Sitten hirvas, esimerkiksi hirvas urakoi ja astuu ja hoitelee kiimassa olevat naaraat toisen toisensa jälkeen ja on lopulta niin uupunut, että laihtuneen eläimen lapa tärisee siinä määrin, että kamera tallentaa sen vaivatta sadan metrin päästä.
Välihuomautus, joka on pakko tehdä: Miksi en ole kuullut yhdessäkään luontodokumentissa mainittavan varta vasten sitä, että tämän luonnon valinnan seurauksena on sen lisäksi, että vahvin ja paras uros pääsee levittämään siementään ja geenejään, jatkamaan sukua parhaalla annillaan, sivutuotteena se, että siinä uros astuu valikoimatta myös kaikki kiimaiset lähisukulaisensa äidistä ja tyttärestä alkaen, aivan, äidin myös ilman muuta, jos tamma on vielä kiimaikäinen.
Meitä varjellaan tiedolta. Meitä varjellaan todelta. Sen tekevät nämä samat miehet, jotka hymyilevät tietäväisinä ja pilke silmässä, kun puhutaan vanhasta pukista, joka pääsee nuoren lihan makuun. Nämä miehet ovat kiinnostuneet vain omasta hauskastaan ja oman kakkoseksi jääneen egonsa rippeiden säilyttämisestä, kun he vitsailevat ja keksivät kaksimielisiä sutkauksia heitä paremmasta ja paremmista.
Parhaat miehet, valiomiehet, sellaiset kuin Heppu ja Aldous Tsitsis, eivät alennu moiseen. Ja jos he alentuvat, he pitävät huolen siitä, että heidän rakastamansa nainen ei tule tietämään siitä. Jos nämä minun kaksi rakastani tekisivät esimerkiksi syrjähypyn ja jos he ovat vaikka tehneet sen, minulla ei ole siitä mitään tietoa eikä vainua.
En edes halua tietää enkä kuulla. Jos minun luokseni tulisi joku henkilö, joka kertoisi, että hänellä on tietoa Hepun kautta Aldouksen seikkailuista vieraissa ja jos tällaista tietoa tarjottaisiin tai haluttaisiin myydä minulle, vastaisin epäröimättä, että minua ei kiinnosta.
Tunnen parhaat puolet näistä kahdesta rakastajastani ja se riittää minulle mainiosti. En ole heidän lääkärinsä enkä psykiatrinsa. En ole apinarakas, joka on sukimassa partnerinsa karvoituksen kauttaaltaan etsien syöpäläisiä. En himoitse kurkistaa rakastelijoideni persereikään nähdäkseni ja tunteakseni heidät perin pohjin. En ole tonkija.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti