Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 15.11.2020  



 Luen monta kirjaa yhtä aikaa. Eri tilanteille on omat kirjansa. Luen ääneen, luen itsekseni, luen ohessa jotain välikirjaa tai tartun runoon, luen yhden runon tai monta runoa, luen lehteä, luen englanniksi jotain tai saksaksi ja yhtäkkiä kaipaan lukea pitkästä aikaa jonkin kirjan ruotsiksi, mutta lukeminen ei lakkaa. Luemme Helenan kanssa yhdessä. Hän lukee jonkin kirjan ja minä hänen jälkeensä tai toisin päin. Sanomme mielipiteemme kirjasta. Erityistapaus on se, kun luen ääneen, silloin minä luen, näen tekstin, kuulen lukevani, yritän lukea selvästi ja rauhallisesti ja Helena kuulee kirjan luettuna.

Sunnuntaiaamu. Olemme nauttineet aamiaisen, teetä, jugurttia ja leipää. Sen jälkeen joimme kahvit ja parhaillaan kahvinkeitin pöhisee jälleen ja pääsemme toiselle kupilliselle. Hellalla näkyy olevan pellillä kaksi lepuskaa. Helena on ottanut pakkasesta kehnäsieniä ja haperoita, kaksi pientä pussia. Saamme ateriaksi lämpimät leivät ja jälkiruuaksi banaanit.

Eilen Helena asetteli jouluvalot parvekkeelle. Ne heijastelevat parvekelaseista, muodostavat valovanoja säleverhojen väleihin, ovat runsaammat kuin muuten. Viiden viikon ajan yöt yhä pitenevät, päivät lyhenevät, kunnes kierto kääntyy toiseen suuntaan. Maa ihmisineen, eläimineen, kaikkineen kiertää avaruudessa huimaa vauhtia laskettua, mutta tuntematonta rataansa. Taavetissa sataa lunta.


16.11.2020

Uusi viikko alkoi. Verratonta hämärän aikaa, kun saa seurata tunteja aamun valkenemista ja illalla yön yhtä hidasta ja verkkaista kutoutumista.

Luumäen historiasta selviää, että paikannimi Taavetti tulee Linnoituksen myötä. Paikan, kylän nimi oli alun alkaen Marttila, mutta kun Venäjä alkoi rakentaa Taavettiin puolustusvarustuksia Ruotsia vastaan, perustamispäätöksen päivä 26.6.1773 oli samalla kalenteripäivä, joka on pyhitetty David Silunskilaiselle (Tessaloniakialaiselle). Taavetti on venäjänperintöä. Taavetin Linnoituksesta on Luumäen historia -kirjassa kymmenen sivun historiikki alkaen sivulta 215.

Lainaan tähän kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan muutaman säekatkelman. Po Chü-i, runoilija kaukaa maitse ja ajoitse: ”...Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha, / kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen. / Ja vaikkeivät kaikkien toimet olekaan samat, / sama on kaikilla kiire...” ”...Ihmisten maailman kunnia ja hyöty / varisivat kuin multa ja pöly, kun hieman ravisti...”


 17.11.2020

Eilen teimme kauppareissun niin varhain, että pääsimme näkemään Taavetin keskustan jouluvalot. Kaikki kuusi. Tyylikkäät valot joka tapauksessa. Tänään olimme kaupalla puoli kahdeksalta. Valot jälleen. Pehmeät keltaiset ja jouluiset. Töihin meneviä ihmisiä tuli vastaan.

Luumäen historiaa lukiessa huomasin, että LuPo on satavuotias. Varsinainen syntymäpäivä taitaa olla jo mennyt, mutta hienoa silti. Valokuvia löytyy historian kirjassa yli sadan vuoden takaa. Nuoria miehiä rivissä pyörien kanssa. Viuhkolan pelimannit toisessa kuvassa, jossa pikkutyttö istuu kivellä maantien laidassa. Kuva, jossa pojat uittavat hevosia purossa. Kuva, johon on ikuistettu punakaartin paikallinen esikunta ja kuvan alla huomautus, että kaikki nämä henkilöt lienee teloitettu. Mietin, että eivät he olisi muutenkaan enää hengissä. Aika on tappava. Vanhoissa kuvissa menneisyyden henkilöt katsovat katsojaa silmiin. Ehkä he miettivät onnistuuko kuva, mutta me haemme katseista salattuja merkityksiä.

Olen Luumäen historiassa sotavuosissa. Kirja jää kesken, luonnollisesti. Sen takaraja on kolmenkymmenen vuoden päässä tästä hetkestä, menneisyydessä ja sen jälkeen on tapahtunut taas yhden historiankirjan verran uutta ja ennennäkemätöntä ja -kokematonta.


 18.11.2020

Seisahduin eilen neljän kirjan risteykseen. Luin viimeiset sivut Luumäen historiaa, tekijät Kalevi Kumpulainen ja Timo Miettinen. Se oli 44. lukemani kirja tänä vuonna. Jätin sille jäähyväisiä. Toisena kirjana kuljetan mukanani Po Chü-i.tä, runoteosta Korotan ääneni ja laulan. Kolmantena odotan ja pidän paikkaa auki David Foster Wallacen suomennetulle teokselle Päättymätön riemu. Olen varausjonossa odottamassa sitä ja eilen illalla olin järjestyksessä kolmantena. Päättymätön riemu -kirjoja heili-yhteisössä on kymmenen ja lasken pääseväni lukemaan sitä viikon tai kahden päästä. Luen sen ensimmäisenä, kun saan sen käsiini. Hain eilen illalla kirjaa, jota voisin lukea ohessa ja kaiken muun ohessa. Kiertelin kirjahyllyjämme ja otin lopulta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, sen ensimmäisen osan Combray, Swannin tie. Kadonnutta aikaa etsimässä käsittää kymmenen osaa, joista kolme viimeistä on Proustin veljen loppuun saattamia. Kirjasarja alkaa näin: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella: >>Nyt minä nukahdan.>> Ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua: aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon...”


perjantai 13. marraskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(22)

 >>>jatkuu>>>  




RUNEBERGINKADUN kerrostalo on uudisrakennus. Se muistuttaa päältä vanhaa, mutta on sisältä uusi. Siinä on kaikki uuden asumistyylin mukavuudet ja helpotukset. Julkisivu noudattaa samaa linjaa ja mallia viereisten, vanhojen, arvokkaiden kerrostalojen fasadien kanssa, mutta sisäosiltaan tämä kerrostalo on täysin nykyaikainen.

Kun astun asunnon ovesta käytävälle, hiljaa, jotta en herättäisi makuuhuoneen lempeää mörköä, valo rapussa syttyy räpsähdellen. Liiketunnistin reagoi.

Ylläni on kylpyviitta, sen alla läpinäkyvän ohut, seksikäs yöpuku ja jaloissa lenkkarit. Tunnen olevani puliakka. En kuvitellut enkä ajatellut tämän hyvästijätön tapahtuvan näin. Olisin kaivannut tyyliä. Vain puliveivarit ja päästään seonneet hiippailevat yöpuvuissaan rappukäytävissä.

Seison hetken liikkumatta. En tiedä paljonko kello on? Se ei kiinnostanut tätä ennen. Ei tullut mieleen katsoa keittiön seinäkellosta aikaa. Varmaan yli puolenyön, ajattelen. Painan hissin painiketta ja odotan. Hissi tulee humisten, hidastaa, pysähtyy ja kello soittaa vaimean kilauksen. Seinän sisään piiloon painuvat ovielementit vetäytyvät syrjään. Astun hissikoriin.

Kiitos”, kuiskaan.

Ovi sulkeutuu. Katson viimeiseen asti oman asuntoni ovea. Se pysyy kiinni. Huojentavaa. Sitten hissin ovielementti on kiinni ja hallittu pudotus alkaa.

Onnistuin, ajattelen. En riemuitse asiasta. Onpahan yksi tapaus muiden joukossa. Elämä koostuu peräkkäisistä tapauksista.

Aldous Tsitsiksen vahtivuoro petti. Olin harkinnut aiemmin illalla, sen jälkeen, kun Aldous yllätti ja sanoi jäävänsä yöksi, että sekoittaisin menninkäiseni juomaan unilääkettä, mutta hylkäsin sen tuuman. Mihin juomaan? Me olimme juoneet ja nauttineet viinimme. Meidän ei ollut aikomus juoda enää mitään sen lisäksi. Mitä olisin tarjonnut siinä tapauksessa? Mitä lisää?

Tajusin, että olen aika kehno tällaisessa juonimisessa. Agentit ja taikatemppujen tekijät ovat erikseen.

Luotin ja uskoin kuitenkin tai jouduin luottamaan, että meidän yhdessä puoliksi tyhjentämämme viinitölkillinen ja se, että Aldous oli saanut kahdesti siemensyöksyn, takasi, että mies nukkui koko yön kuin tukki.

Hissi menee alimmalle tasanteelle asti.

Kerrostalon kellarissa on talon asukkailla kahdeksan auton autotalli merkittyine paikkoineen. Autopaikkoja on rajoitetusti, ei kaikkien osakkaiden jatkuvaan käyttöön, mutta toisaalta kaikilla talon väestä ei ole edes autoa. Elämme urbaanissa metropolissa ja joukossa on myös vanhoja, eläkkeelle vetäytyneitä ihmisiä, jotka ovat luopuneet kokonaan autonpidosta.

Autollisia talon asukkaita on seitsemäntoista. Ainakin oli silloin, kun paikkojen jako oli viimeksi ajankohtainen ja esillä. Epälukuinen määrä. Yksi auto meni yli, jos laski, että autotallipaikkojen osalta otettaisiin käyttöön vuosivuorot? Sopivasti yksi autonomistaja ilmoitti rakentavassa hengessä, että hänen on mahdollista käyttää omaa tallia. Hän jättäytyy kerhon ulkopuolelle. Talli oli miehen kaverin liikkeen yhteydessä ja jossa hän piti autoaan pääsääntöisesti.

Taloyhtiön normaaleja asioita. Kuusitoista autoa jaettuna kahdella tekee kahdeksan. Juuri sopivasti. Kaikille kävi se järjestely, että oikeus autopaikkaan kesti yhden vuoden kerrallaan ja seuraava vuosi oli välivuosi ja sitten oli taas oikeus autopaikkaan vuoden ajan. Toinen vaihtoehto oli arpoa paikat joka vuosi uudestaan. Se ei saanut kannatusta.

Minulla on tänä vuonna autopaikka. Minun autoni, melko uusi Mini, joka ei ole ikävä kyllä se historiallinen ja alkuperäinen malli, vaan tämä päivitetty, isompi versio, odotti pylvään vieressä viitospaikalla.

Kävelen betonisen lattian poikki. Tai hiivin. Tossujeni alla askeleeni ovat lähes äänettömät. Täällä luolassa valot toimivat niin kuin rappukäytävässäkin tunnisteen ohjaamana. Se pani miettimään kuinka pimeää olisi siinä vaiheessa, kun valot sammuvat? Hidastan. Poskia kuumottaa harmista. Omaa typeryyttä. Miksi en ottanut taskulamppua mukaan? Onko pakko palata ja hakea lamppu ylhäältä? Helkkari.

Pelkäänkö pimeää, sysipimeää? Enkö ole sinne menossa? Enkö pyrkinyt siihen? Mitä valitan.

Tätä ajatuskulkua seurasi vaihtoehtoisten, peräkkäisten oivallusten kirjo ja sarja. Ensin tajusin, että auton peräkontissa on lamppu varalta hätätilanteiden takia. Seuraavaksi aloin epäillä, että patterit voivat olla lopussa tai ehkä niissä on vain vähän virtaa jäljellä tai ei ollenkaan? Kolmantena tuli älykäs ajatus: Jos tulee liian pimeä, voin sytyttää Minin valot. Tai vielä parempi: Voin jättää auton oven sen verran raolleen, että sisävalo syttyy. Ja aina parani: Voin kääntää sisävalon katkaisimen siihen asentoon, että valo on päällä ovista riippumatta koko ajan.

Lohdullista, että on vaihtoehtoja.

Autotallissa haisee tyypilisesti polttoaine ja luola. Aromi ei ole maailman paras. En ole pitänyt siitä koskaan. Nyt pääsen siitä eroon lopullisesti.

Tai en tiedä, mikä minua odottaa siellä tulevassa? Kukaan ei tiedä sitä. Ja kun salaisuus paljastuu, kaikki on jo myöhäistä.

Äänetön kaiku heijastuu lattiasta ja seinistä. On kuin en olisi yksin, mutta ketään ei näy missään.

Älyän jälkijättöisesti, että kun avasin äsken tallin ja rappukäytävän välisen oven avaimella ja astuin pimeyteen, se ei ollut täyttä pimeyttä, vaan outoa, vihreää himerrystä. Ulosohjausvalo paloi oven yläpuolella. Se palaa jatkuvasti eli mitään pimeää ei ole tiedossa. Ei hätää siltä osin.

Autotallin, pienoisparkkihallin valot loistavat kirkkaina, kun tulen Minin viereen ja painan avaimenperästä lukituksen auki. Avaan takakontin ja otan sieltä urheilukassin. Se on ollut tätä ennen käyttämättömänä kotona kaapin perällä iäisyyden. Tätä tilaisuutta varten olen säästänyt sitä. Lyön luukun kiinni, avaan auton sivuoven ja jään epäröimään.

Suurin hankaluus tässä hankkeessa oli ollut Aldous Tsitsis. Hänet piti pystyä pitämään tietämättömänä ja poissa tieltä. Piti miettiä ja harkita jopa omat salaiset ajatuksensa, kun Aldous oli siinä lähellä aavistuksineen. Ajattelin kaikkea vaaratonta ja epäoleellista ja mielestäni onnistuin siinä. Ajattelin muun muassa Aldouksen seksikästä vartaloa, joka ei ole klassisen säännönmukainen miehen vartalo, vaan vääryskäinen ja persoonallinen. Ajattelin Aldouksen siitintä, kiveksiä, toinen selvästi alempana, riippuen kuin iso kulkunen heilurina kikkelin takana.

Ajattelin seksiä ja härskejä juttuja, keskityin niihin niinä hetkinä, kun olimme yhdessä, Aldous ja minä. Vältin vääriä aiheita, menneitä ja menehtyneitä omaisia, mutta tänään se taktiikka ei toiminut loppuun asti. Oli niin vähän jäljellä ja kestettävänä ja silti, sinä kriittisenä hetkenä, huolella varjelemani puolustus sortui. Jos kaikki olisi mennyt suunnitellusti, alkuperäisesti, Aldous olisi lähtenyt viimeisellä bussilla hoivakotiin ja minä olisin jäänyt yksin. Silloin kaikki olisi ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Toisin kävi. Tosin onnistuu se näinkin. Ovela keksii.

Minulla ei ollut mitään suurta ajatusta eikä salaista koodia, jota sovelsin. Oli pelkkä epämääräinen suunnitelman runko. Tarvitsiko sen olla parempi, täydellinen? Taideteos. Riitti, jos se toimi. Alunperin tapahtumapaikkana oli määrä olla tietty parkkipaikka meren rannalla. Hellin ajatusta, että ajaisin tuolle tyhjälle parkkilaanille merenrantaan, avaisin Bacardi-pullon – jostain syystä olin päätynyt siihen merkkiin – Bacardi oli oikein, samoin se, että se oli rommia, oikea alkoholijuoma tähän juhlaan. Avaisin pullon ja naukkailisin siitä. Joten pullo on nyt mukana kassissa, varusteissa, pitkä lesti, miksi pihistellä ja pullo vettä. Kaksi vesipulloa ja lisänä kilisevä lasti apteekin rohtoja.

Minulla on mukana myös runovihko ja kynä, kolme kynää eli niistä homma ei jää kiinni, mutta ei kirjaa. En aio lukea. Jossain vaiheessa ihmisen täytyy joka tapauksessa luopua siitä harrastuksesta ja ilosta.

Viimeiseksi kirjaksi, jonka luin ja jota luin, on jäävä Runoja rakkaudesta. Luin sitä poimien sieltä täältä tänään aiemmin. Se on ylhäällä asunnossa Aldous Tsitsiksen kaverina, kädenojentaman päässä miehestä. Vuosi takaperin luin samaa kirjaa ja niitä samoja runoja hakiessani oikeaa tunnelmaa.

Alunperin olin ajatellut niin sekavia, että suunnittelin tekeväni eväät matkaan, mutta hylkäsin sen avauksen suoralta kädeltä. Ensimmäinen hälytysmerkki, joka pani minut epäilemään, että järkeni heitti. Mutta. Tiesin sen muutenkin. Se oli perusehto, reunaehto.

Viikko sitten hylkäsin suunnitelman autoajelusta, kauaskantoisesti. Yksinkertainen on sama kuin paras ja oikea. Riittää, että menen talliin, näin niin kuin juuri tein, yön hiljaisimpana hetkenä, vaikka kylpynutussa, istun autoon ja valmistelen itseni. Siltä varalta, jos joku kutsumaton tulee tai tulisi paikalle, riittää, kun kaadan istuimen selkänojan makuuasentoon. Se tarkoittaa, että minun pitää asettua ja siirtyä pelkääjän paikalle eikä kuskin pukille.

Mini on niin lähellä betonista, järeää tukipylvästä, melkein siinä kiinni, että minun on joko siirrettävä sitä eteenpäin, jotta saan viereisen oven, vierustoverin puoleisen oven auki tai minun pitää keinotella itseni ja jalkani vaihdekepin yli ja siitä eteenpäin.

Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. En halua käynnistää autoa ja huudattaa moottoria yöllä suljetussa parkkitilassa. En innostunut toisestakaan mahdollisuudesta eli siirtää vaihde vapaalle ja työntää Miniä ovipielestä tarvittavat kaksi metriä eteenpäin. En tiennyt olisiko minulla edes riittävästi voimia siihen? Vielä pahempi: Jos auto karkaisi käsistä, voisin jäädä auton alle. Voisin jäädä yliajetuksi sillä lailla puolittain, että auto pysähtyisi päälleni ja kituisin sen alla loukkaantuneena ja henkitoreissani aamuun asti tai ainakin niin kauan, kunnes ensimmäinen hyvä tulisi talliin hakemaan autoaan.

Vaihtoehtoja on.

Valot sammuvat tallissa. Tunnistin ei havainnut minua tai ei nähnyt liikkeitäni. Alan siirtyä penkiltä toiselle. Vaihdekepin nuppi pökkii persauksille niin kuin olin olettanut.

Auton oma mulkku”, mutisen sille. Ajattelen, entä jos retkahdan siihen kiinni enkä pääse pois? Se olisi somaa.

Selviydyn haasteesta, vaativasta tempusta ja siirrän kassin kilinöineen kuskin paikalle. Aja sinä.

Luon silmäyksen turvavalon suomassa, armollisessa hämyssä muihin tallissa, pienessä, mitättömässä parkkihallissa oleviin autoihin. Siltä osin kuin näen ne paikaltani. Niitä on korkeintaan kuusi kahdeksan sijasta. Kaksi autoa hallin perältä on liikkeellä tai muualla. Ehkä nämä henkilöt ovat mökillä tai matkoilla?

Juuri kun ajattelen tätä, peltinen ulko-ovi alkaa rällättää saapuvan auton merkiksi ja etulyhtyjen valokiila työntyy tallin peräseinään asti. Vedän penkin eteen ja kallistan selkänojan vaakatasoon. Painun matalaksi, piiloon ja alan tuijottaa Minin sisäkattoa yläpuolellani. Sisävalo ei ole päällä, totean. En ollut kääntänyt vielä kytkintä siihen asentoon. Ei ollut tarvetta.

Auton moottori ärjyy suljetussa tilassa, kun se tulee sisään matalaan talliin, kääntyilee ja vekslaa siinä. En näe sitä, mutta pystyn kuvittelemaan, mitä tapahtuu. Huojennuksekseni auto jää pylvään tuolle puolen ja samalla mahdollisimman kauas minusta ja Ministä.

>>>jatkuu>>>



keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

11.11.2020  



 

Neljän kepin päivä. Niin sanoi eräs taulujen ystävä Toivakasta vuosikymmeniä sitten, kun hän oli käymässä meillä. Toistamme sitä sanontaa joka vuosi. Tänä vuonna päiväys on taas kerran tavallista hienompi.

Tänä aamuna sumuisen risteyksen yli heittyvät katuvalojen kartiot. Aste pakkasta ja metri leppeää tuulta.

Kirjoittamisen kenttä. Sellainen tuli mieleen yöllä. Ajatuksia nousee mielen nukasta. Kirjoittamisen kenttää voisi verrata jalkapallo-otteluun. Kentällä näkyy ottelun kuluessa hyviä suorituksia, ajoittain, mutta epätasaisesti myös maaleja. Kuvittelen maalien olevan julkaistuja teoksia. Toiset pelaajat tällä kirjoittamisen kentällä ovat eri syistä paremmassa asemassa tekemään sanoista maaleja, onnistumaan siinä kuin muut kentän taiturit, mutta se ei vähennä kaikkien osaajien taituruutta.


 12.11.2020

Sopivasti eilen kirjoitin ja vertasin edellä päiväkirjaotteessa jalkapalloa ja kirjoittamista, kun päivän päätteeksi Suomen maajoukkue otti historiallisen voiton hallitsevasta maailmanmestarista, Ranskasta. Ystävyysottelu, joka pelattiin Ranskan maaperällä. Molemmilla joukkueilla oli kokeilevat aloituskokoonpanot ja kaksi Suomen maajoukkueen ensikertalaista täräyttivät pelitilannemaalit. Onnea ja menestystä.

Helena kävi aamulla sauvakävelemässä. Kahdeksan aikoihin lähdimme yhdessä ulos sumuun, nousimme Patteritielle, kävelimme vesitornille, alas Linnalantielle ja kauppaostoksille. Takaisin mutkitellen torin viertä Vallitielle, kedon ja hiekkapohjaisen männikön välistä Joukolantielle ja kotiin. Noudatin Luumäen Lehdessä ollut kehotusta ja varasin ajan kausi-influenssarokotukseen. Nyt sienipiiras on tullut juuri uunista. Vaaleita orakkaita ja kanttarelleja. Herkullinen tuoksu leviää ympäri asunnon.

 13.11.2020

Eilen illalla luin ääneen loppuun Annette Hessin teoksen Tulkki. Se oli tänä vuonna kymmenes kirja, jonka luin ääneen ja 43. kaikkiaan kuluvana vuonna. Helena piti kuulemastaan ja kehui kirjaa. Nipistin huuleni yhteen, mutta kun Helena kysyi erikseen mielipidettäni, sanoin, että en ole yhtä innostunut. Kerroin, että pidän enemmän esimerkiksi Graham Greenen ja Ernest Hemingwayn romaaneista, heidän tyylistään. En sanonut sitä, mikä tuli mieleeni vasta tätä kirjoittaessani, että kaipaan heitä, kirjailijoina. Makuasioita.

Luumäen historiassa oli kertomus rutosta. Saksalan väki oli löytänyt karhunraadon metsästä. Määräysten mukaan raato olisi pitänyt haudata, mutta väki nylki ja parkitsi eläimen taljan, vuodan. Siitä levisi paiserutto 1763, viisi henkeä kuoli joulukuussa Saksalassa, kirkon naapurissa ja kirkkoherra Gestrin, joka osti taljan, kuoli tammikuussa. Pietarista lähetetyt asiantuntijat saivat taudin onneksi kuriin.


14.11.2020

Aurinko näyttäytyi matalalla taivaanrannassa, kun lähdimme vähän ennen yhdeksää kävelemään kirjastoon ja kaupalle. Muutamaa minuuttia myöhemmin usvaa ja pilviä nousi auringon eteen. Kirjastossa huomasin itsepalvelupisteen. Luumäen kirjasto seuraa aikaansa. Järjestelmä ei ole vielä käytössä, vaan päivitysvaiheessa, mutta ehkä ensi viikolla pääsemme opettelemaan sen käyttöä.

Luumäen historiassa olen päässyt 1800 -luvun lopulle, jaksoon ja aikaan ennen maan itsenäistymistä. Ajanjakso nälkävuosien jälkeen ja ennen itsenäistymistä ja sen aikaisia kahakoita. Pidän Luumäen historian tekstistä ja toteutuksesta. Aikalaisten kirjoitukset ovat valaisevia ja tuovat syvennystä asiaan. 


                 


maanantai 9. marraskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(21)

 >>>jatkuu>>>  




ISTUN pöntön alaslasketun kannen päällä. Laitan lenkkarit jalkaan ja sidon nauhat kiinni. En ole pitänyt näitä jalkineita vuoteen. Minulla on nykyisin toiset lenkkarit, mutta en ollut heittänyt vanhoja vielä pois. Niille tuli tällä tavoin uusiokäyttö.

Haudatkaa minut vanhoissa lenkkareissani.

Se on kuin siitä kirjasta, joka taisi olla myös elokuvana: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.

Vuosi sitten Aldous oli ollut ovelampi kuin pystyin kuvittelemaan, mutta tänään minä olen perimässä voiton. Meidän leikkimme ovat päättymässä. Meidän leikkimme liekki lepattaa viimeisiään.

Olen hoitanut testamentin kuntoon ja ajan tasalle. Se oli ensimmäinen asia, jonka tein vuosi sitten onnettomuuteni jälkeen. Kuka väittää ja määrittelee, että onnettomuuden pitäisi olla vahinko ja yllätys? Onnettomuus voi olla tietoinen teko, suunniteltu.

Toinen päätökseni oli, että lopetin ehkäisypillerien käytön. Aika erikoista. Olin kolme kuukautta syömättä niitä, jotta ja joten meillä oli siinä mahdollisuus saattaa alkuun uusi elämä, mutta sitä ei tapahtunut. En kertonut Aldoukselle, että me rakastelimme ilman ehkäisyä. Ehkä olisi pitänyt kertoa? Kuvittelen, että Aldous olisi ollut iloissaan ja innoissaan. Luulen niin, mutta en tiedä. Uskon ja kuvittelen, että Aldous haluaisi lapsen kanssani. Aldous haluaisi muuttaa yhteen. Aldous haluaisi olla aviomieheni.

Tossunnauhat ovat kiinni ja rusetissa.

Ajattelen, mitä Aldous sanoisi nyt, jos hän tulisi vessaan ja yllättäisi minut? En ole viettänyt yhtään yötä Aldouksen kanssa, joten en tiedä, tarvitseeko hänen käydä kesken yötä vessassa vai ei? Joidenkin tarvitsee. Ainakin erään tarvitsi.

Nousen seisomaan. Katson itseäni silmiin peilikaapin ovipeilistä. Heppu tuli tällä tavalla käymään, ajattelen. Hienoa. Kiitos. Jäähyväisiksi. Vai oliko se tervetulotoivotus?

Näen kasvojeni vanhentuneen. Ei hätää siis, Heppu ei edes tunne minua. Hän ei tunnista menneensä tämän vanhan harpun kanssa naimisiin. Olen vanhentunut mittaamattomasti vajaassa viidessä vuodessa. Siinä ajassa ikää on tullut lisää viisitoista vuotta. Kasvot kertovat sen, silmänympärykset.

Toistamiseen tulee mieleen, mitä Aldous sanoisi, jos hän tulisi juuri nyt vessaan: Miksi sulla on lenkkarit jalassa? Mihin sä olet lähdössä?

Kalauttaisinko silloin Aldousta päähän jollain lasipullolla, jotta tämä pökertyisi vähäksi aikaa eikä tulisi tällä kertaa väliin ja estämään minua.

Peilikaapissa ei ole kunnon pulloa. Pieni hajuvesipullo on, mutta se ei oikein riitä. Riittäisikö, jos pyytäisin Aldousta huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään minut rauhaan? Entä odotanko tässä parhaillaan, että Aldous tulisi? Miksi sitten odotan ja vetkuttelen? Minun pitäisi olla jo matkalla menossa. Tuonelan viita odottaa.

Hei, sanon ääneti peilikuvalleni. Aukaisen oven eteiseen. Vessasta lankeavassa valossa ei näy Aldousta, ei ketään ja sammutan valon ja suljen oven. Avaan sen uudelleen, sytytän valot ja puen kylpyviitan päälle.

Olen vihdoin avaimia vaille valmis.


Olin vuosi takaperin melkein kolme kuukautta käyttämättä ehkäisypillereitä. Annoin siksi aikaa ohjakset kohtalolle.

Kun olin silloin sairaalassa ne muutamat päivät tahallisen onnettomuuteni jälkeen, en kertonut tapahtuneesta vanhemmilleni enkä veljelleni. Vain Aldous Tsitsis tiesi asiasta ja viranomaiset.

En tiennyt olisiko viranomaisten kuulunut ilmoittaa virallisesti jotain lähiomaisilleni, mutta hoidin asian niin, että lupasin kertoa tapahtuneesta itse ja se kävi ja sopi.

Sain suosituksen hakeutua psykiatrin vastaanotolle. Noudatin toivomusta. Kaikkia sääntöjä on hyvä ja järkevää noudattaa ja esittää yhteistyöhaluista, tottelevaista ja kuuliaista.

Esittäminen on oikea ilmaus.

Psykiatri oli nainen. Hän oli samaa ikäluokkaa kuin minä. Me keskustelimme naisten kesken. Koimme yhteisymmärrystä. Käsitimme toistemme puheet vaivatta.

En tiedä miten todellista ja syvällistä ymmärtäminen oli psykiatrin puolelta? En pitänyt väliä. Sillä ei ollut merkitystä minulle. En tiennyt mitä psykiatri kirjasi ylös minun tapauksestani? Merkityksellistä ja tärkeää oli, että sain jatkaa elämääni samoin kuin siihenkin asti. Ei rajoituksia. Ei vapauden rajoituksia. Avohoitoa teoriassa ja käytännössä. Pärjäsin. Olin vastaanottavainen neuvoille ja ohjeille.

Runot. Ne ovat tietenkin olemassa.

Onnettomuuteni jälkeen olen kirjoittanut muutaman jäähyväisrunon, joita en ole näyttänyt Aldoukselle enkä kenellekään. Ne ovat tallelokerossa säilössä. Yllätys sen avaajalle.

Sitä paitsi en päättänyt mitään ehdottomasti. Annoin luonnolle ja kohtalolle mahdollisuuden järjestää asiat uudelleen. Menisin Aldous Tsitsiksen kanssa vihille, jos tulisin raskaaksi. Luontoäiti päätti. Ja jos luontoäiti päättäisi, että jatkoaikaa ei tarvita eikä myönnetä, hyväksyisin sen ilman vastaväitteitä. Siihen asti annoin pillerien olla toistaiseksi. Noin viikko sairaalasta kotiutumiseni jälkeen alkoivat tutut vatsanväänteet. Kuukautiset.

Aldous Tsitsis kävi niin kuin hän aina kävi. Me rakastelimme ja kun makasimme rakastelun jälkeen sängyllä ja tunsin siemennesteen tahmeana emättimessäni ja perseposkissani, ajattelin ja kysyin luontoemolta, mitä kuuluu? Uhittelin. En miettinyt, mitä elämä olisi jatkossa siinä tapauksessa, jos tulisin raskaaksi? Lapsi olisi ilman muuta Aldouksen, sillä minulla ei ollut muita. En tarvinnut muita. Minulle riitti yksi hyvä.

Mitä vanhempani olisivat tuumanneet? Väliäkö sillä? Sitä paitsi äiti vaikutti nykyisin varsin hapertuneelta, enemmän kuin isä. Äiti menisi ensin, ajattelin. Valmistauduin siihen, vaikka tiesin sisimmässäni oikean järjestyksen. Ensimmäinen, ykkönen tietää aina. Ykkönen tietää olevansa jonon kärjessä.

Kuukausi edellisestä ja vatsavaivat toistuivat. Kaksi, laskin. Ei kahta ilman kolmatta. Parempi näin, kaikkien kannalta.

Yksi äidin kerran lausuma lause oli jäänyt elämään mieleeni. Muistin sen, en päivittäin, mutta usein: ”Mistä tuo idiootti on löytynyt?”

Se loukkasi minua. Se oli kai yksi syy, miksi halusin antaa Aldoukselle mahdollisuuden polkaista lapsen minusta. Se olisi kostoksi äidille tämän keljuista sanoista. Vaikka ymmärtäisikö äiti nykyisessä sekavassa mielentilassaan jäynän oikein? Pitäisikö se piirtää, ennen kuin äiti käsittäisi asian ja käsittäisi kaikki yhteydet?

Pila on huono silloin, jos kukaan ei ymmärrä sitä. Onko se pila ollenkaan?

Muistin mitä olin vastannut äidille. En jättänyt vastaamatta: ”Aldous Tsitsis on karannut hourulasta. Mutta Aldouksella on iso mela.”

Silloin, kun sanoin sen, äiti oli vielä täyspäinen, mutta se meni silti ohi. Ajattelin jälkeenpäin, että kenties jokin puolustusmekanismi varjeli äitiä tai iski häneen ja hän luuli kuulleensa tai ymmärtäneensä väärin. Äiti sivuutti vastaukseni kuin en olisi sanonut mitään, vastannutkaan selvään, suoraan kysymykseen ja meni muuhun aiheeseen. Jotain tavallista ja yhdentekevää. Maailma on ylipäänsä jonninjoutavaa jutustelua, kaikkea turhaa ja todella harvoin asiaa.

Elämä on yksi pitkä small talk. Tai lavaesiintymissessio.


Psykiatri antoi vaivoilleni nimen, useampia erilaisia nimiä: Skitsoidinen luonnehäiriö, korostunut itsetuhovietti, läheisten menetyksen jälkeinen akuutti masennustila.

Sain täsmälääkityksen. Noudin reseptin apteekista, pyysin ja sain lisäksi uuden unilääkereseptin, kuuntelin varoituksen sanat ja lupasin noudattaa lääkkeiden annosteluohjeita. Unilääkkeet kävivät, vaikka niitä ei suositeltu. Sitä paitsi ehdoton edellytys oli, että nautin mielialalääkkeeni sovitusti. Olin yhteistyöhaluinen. Lupasin tehdä ja noudattaa kaiken mitä minulta pyydettiin.

Käytännössä ostin mielialalääkkeet ja hävitin ne laittomasti muiden roskien ohessa. En palauttanut niitä apteekkiin hävitettäväksi enkä odottanut niin kauan, että ne vanhenisivat ja palauttaisin ne sen jälkeen.

Unilääkkeitä en tarvinnut, mutta ne olivat hyviä olla varalla. Kun olin kuluttanut periaatteessa kolmen kuukauden satsin ja apteekilla oli lupa myydä seuraava erä, hain tabut pois.

>>>jatkuu>>>     


lauantai 7. marraskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 7.11.2020  




Hienoja, lämpimiä syyspäiviä. Talven odotusta, koska lehdet ovat varisseet melkein kaikki. Talitiaiset käyvät katsomassa ikkunasta sisään: Hei, hei, mitä kuuluu.

Eilen nautimme vedyt torilla. Kioskin ympärillä oli ryhmä kahvittelijoita, mattokauppias jutusteli jonkun asiakkaan kanssa, kalansavutus oli käynnissä ja valokuvaaja kiersi etsimässä kuvakulmia. Torilta menimme kirjastoon. Koululaisia tuli vastaan. He olivat käyneet kirjastossa ja tutustumassa samalla monipuolisiin näyttelyihin.

Luen Luumäen historian ja Doctorowin Danielin kirjan rinnalla runoja. Olen lukenut niitä runon sieltä ja toisen täältä ja sitten huomasin hyllyssä vuodelta 2017 Helsingin kirjamessujen tuliaisina Po Chü-i:n kokoelman Korotan ääneni ja laulan. Viesti kaukaa Kiinasta ajanlaskun ensimmäiseltä vuosituhannelta. Pertti Niemisen käännöksenä se on kuin lukisi mitä hyvänsä nykyaikaista runoilijaa. Varsin hempeitä runoja, tunnelmallisia, kaipausta täynnään.



8.11.2020

Eilen, lauantaina kävelimme Marttilantietä Palolammelle. Mäen alla näkyi kynnöspeltoa. Hieno peltomaisema. Kesällä siinä kasvoi kauraa, puinnin jälkeen pelto oli keltaisena sänkenä ja nyt osa pellosta oli kynnetty mustanruskealle mullokselle. Kukko kiekui monta kertaa peräkkäin.

Asioimme Kauppa-Aitassa. Odotimme yhdeksän aikaan, että omistaja avaa oven. Helena täydensi lankavarastoaan ja naapuri meidän talosta tuli samalle asialle. Katselin ympärilleni puodissa ja vedin sisääni menneen maailman henkeä. Tällaisia kaupat olivat ennen aikaan.

Luumäen historiassa on sivulla 89 maan omistuksesta vajaa neljäsataa vuotta sitten: Kruunu, valtiovalta piti itseään varsinaisena maanomistajana, joka antoi maan hallittavaksi talonpojille tietyin rajoittein. Oli perintötilallisia, käytännössä maanomistajia ja näitä alempana arvoasteikossa kruununtilallisia, lampuoteja, jotka jälkimmäiset voitiin panna pois tiluksiltaan, jos nämä eivät harjoittaneet kunnollista talonpitoa. Perintötilallinen puolestaan, joka ei suoriutunut veroistaan, saatettiin pudottaa alemmas arvossaan. Maanomistusolot olivat silloin Ruotsin vallan aikana vasta muotoutumassa.




9.11.2020

Sääennuste näyttää talviselta. Talon lämpömittari on pari astetta pakkasella ja maa ulkona on kuurassa.

Luin eilen loppuun Doctorowin Danielin kirjan. Se oli tänä vuonna 42. lukemani kirja ja yhdeksäs ääneen. Doctorow käyttää kirjassa Rosenbergien tarinaa, oikeudenkäyntiä, teloitusta ja orvoksi jääneiden lasten osaa fiktiiviseen tarinaan. Rosenbergeillä oli kaksi poikaa ja Danielin kirja -teoksessa, fiktiossa poika ja tyttö, isoveli ja pikkusisko. Kirjassa ratkaiseva todistaja on perheystävä, kun se oikeassa tapahtumasarjassa oli Ethel Rosenbergin veli.

Toissajouluna sain Helenalta lahjaksi Doctorowin kirjan Gangsterin oppipoika. En ollut tarttunut ennen tähän kirjailijaan eikä Helenakaan tiennyt henkilöstä. Luin kirjan ja luin sen saman tien uudestaan, sillä kertaa ääneen. Sen jälkeen luin ääneen kaksi muuta Doctorowin uudempaa kirjaa Homer ja Langley ja Marssi. Pidin ja pidimme kaikista näistä kirjoista. Muutama kuukausi sitten, kesällä näin Luumäen pääkirjaston poistettavien kirjojen laatikossa kolme Doctorowia, joita en ollut lukenut ja kannoin ne kotiin odottamaan tulevia lukuhetkiä.

 10.11.2020

Ulkona on pimeää kello kuusi aamulla. Mustassa ikkunassa näkyy toki yksittäisiä valopisteitä, mutta muu, iso tausta on yönmusta. Sisällä on valo joka huoneessa ja läppärin näyttö hohtaa valkoisena. Helena tekee lähtöä sauvakävelylenkille.

Tänään on neljä viikkoa kulunut siitä, kun aloin opetella näytelmän tekoa. Enkeleitä -näytelmäluonnosta on repliikkeinä 74 sivua. Sunnuntaina iltapäivällä totesin, että ensimmäinen kirjoituskerta on valmis, tehty. Eilen luin sen läpi. Arvioin, että siinä oli liian vähän draamaa eli seuraava askel on ottaa uusi kopio ja jatkaa työstämistä.

Otimme uuden kirjan lukuun, siis ääneen lukuun: Annette Hess: Tulkki. Luin eilen melkein sata sivua. Istuimme rinnatusten sohvassa, minulla kirja käsissä ja Helenalla kudin. Sukat syntyvät siinä sivussa.


torstai 5. marraskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(20)

 >>>jatkuu>>>  





ALDOUS on ennakoinut ja ilmoittanut tänään hoivakodista lähtiessään, että hän saattaa olla yön yli poissa. Hän saattaa palata normaaliin aikaan, mutta on yhtä suuri mahdollisuus, että häntä ei näy ennen huomista.

Ilmoitin niin kaiken varalta”, pikku mies lisää.

Mitä jos kukaan ei pyydä sua jäämään?” kysyn.

Sitten ei pyydä.”

Siinä tapauksessa sä menet kiltisti takaisin hoivakotiin ja nukut yön omassa sängyssäsi.”

Aivan.”

Silti Aldous Tsitsis hymyilee. Hänen kasvonsa ovat tässä valaistuksessa yhä harmaat, mutta hän myhäilee tyytyväisenä. Ymmärtämätön ihminen on sen näköinen. Tai hän ei kuuntele? Ehkä hän kokee, että on uskaltanut sanoa jotain omaperäistä? Tai miehen mielentila perustuu siihen, että me keskustelemme nyt muusta kuin täytekakuista. Se on merkittävä parannus. Me puhumme järkeviä ja täyspäisiä. Se saa Aldouksen kuvittelemaan, että tunnekarikko on vältetty toistaiseksi. Niinkö?

Parempi nukkua omassa sängyssä”, vihjaan.

Tietenkin”, Aldous vastaa rehellisesti.

En halua viedä sulta sitä iloa”, jatkan.

Aldous pudistaa päätä.

Mä olen onnellinen, kun saan nukkua yötä sun vieressä”, hän vakuuttaa.

Et ole”, väitän.

Kyllä. Olen onnellinen”, Aldous sanoo. ”Saanhan? Edes kerran.”

Kerrastako se on kiinni”, vastaan. ”Ajattelin laittaa itselleni vähän tujumman cocktailin.”

Minkälaisen cocktailin? Sellaisen, joka vie tajun. Kokonaanko? Kokonaan. Iäisesti.

En tiedä kysynkö tätä itseltäni vai ovatko nämä olevinaan Aldous Tsitsiksen mietteitä? Vai sanoiko jompi kumpi meistä ääneen jotain? Ei.

Aldous Tsitsis pudistaa hitaasti päätään.

Sä kiusoittelet mua”, hän sanoo. ”Sä et puhu alkoholista, vaan muusta. Miksi sä haluat olla mulle ilkeä?”

Hymyilen.

Mä en ole ilkeä”, sanon. Päätän samalla: ”Sovitaan. Saat jäädä yöksi. Okei, saat jäädä.”

Päätän sen siinä. Jääköön. Eläköön mies jääköön.

Jihuu!” Aldous iloitsee.

Saat olla oikeasti yökylässä”, lupaan.

Sitä Aldous on toivonut. Hän on odottanut kaikki menneet, pitkät vuodet, että pyytäisin häntä jäämään yön yli. Tämä on hänen toiveidensa täyttymys.

Mä luulin, että sun toiveiden täyttymys oli, kun sait rakastella mun kanssa?”

Sekin”, Aldous myöntää.

Miehen ilmeestä näkee kuitenkin, että on paljon enemmän, sata kertaa enemmän, kun saa olla koko yön rakkaan vierihoidossa.

Miten sun omat nallet pärjäävät yön yli, jos sä olet poissa?” kysyn.

Aldous Tsitsis soittaa hoivaan. Hän tekee sen totisesti, soittaa yökölle ja pyytää, että tämä käy laittamassa nallen peiton alle, ettei sen tule kylmä. Yökön pitää antaa nallelle hali hänen puolestaan.

Me istumme puhelun ajan kahden sohvassa. Kuuntelen sitä sivusta. En tiedä mitä ajatella? Kenen kanssa olen tekemisissä? Minkä kanssa?


Lisää yllätyksiä, sillä Aldous on varannut mukaan pyjaman, hammasharjan ja kaikkea muuta pientä tarpeellista. Retkivarusteet. Kynsileikkurit, parranajokone, ikään kuin hän olisi jäämässä pitemmäksi aikaa.

Katselen vessassa käydessäni kylpyhuoneen peilikaappia ja altaan reunaa. Minun vessani on vallattu. Jos tämä tilanne jäisi pysyväksi, en kestäisi sitä. Ympäriinsä uusia ja vieraita, ennennäkemättömiä tavaroita. Pumpulipuikkoja, ikään kuin minulla ei olisi ollut niitä yllin kyllin ennestään myös Aldousta varten? Herra oli varustautunut olemaan yötä. Hän oli suunnitellut tämän. Juuri niin kuin pikku mies oli väittänyt. Aldouksella on aina reppu mukanaan, joten en ollut huomannut missään vaiheessa, että tässä oli suunnitelma takana. Tai ehkä vastaavaa rekvisiittaa on ollut repussa mukana aina, joka kerta.

Olin aliarvioinut Aldous Tsitsiksen. En ollut. Oikea vastaus oli, että minulla on ollut liikaa muuta ajattelemista.

Ajattelen, että Aldous ei ole ottanut sentään uninallea mukaansa. En mainitse siitä.

Kysyn kuitenkin, tahallani ja tarkoituksella, onko Aldouksen ikävä? Ei ole.

Me sammutamme valot, toivotamme toisillemme hyvää yötä ja lepäämme sen jälkeen kylki kyljessä kiinni. Kaikki on outoa, mutta mielialani tasaantuu. En ole nimittäin luovuttanut vielä enkä aio luovuttaa. Se ei olisi luonteeni mukaista. Tein äsken Aldoukselle vastaavanlaisen tempun, jonka hän järjesti minulle vuosi sitten: Järjestelin asioita sillä aikaa, kun pikku mies oli vessassa.

Onko aivan varma, ettei sun tule ikävä?” kysyn uudelleen, lempeästi tällä kertaa ja aidosti huolehtien. Toisaalta toivon, että Aldouksen tulisi ikävä, niin ikävä, että hän lähtisi sittenkin takaisin hoivakotiin.

Ei tule”, Aldous Tsitsis vastaa hiljaa.

Pieni mies sinnittelee, ajattelen.

Luenko sulle jotain?” kysyn. En tiedä lukeeko joku Aldoukselle hoivakodissa iltasadun, mutta olen valmis tekemään sen. Ensin Aldous lykkäsi parrua perseeseeni ja nyt, pari tuntia myöhemmin, olisin lukemassa hänelle sadun. Ristiriita on huikaiseva, käsin kosketeltava, mutta en hymyile. Olen transsissa.

Mä ajattelen sun runoja”, Aldous kertoo. ”Niin on mukava nukahtaa.”

Oikein”, vastaan. ”Nuku hyvin, miehen kölli.”

Aldous ei sano siihen mitään. Vilkaisen sivulleni ja erotan miehen silmien kiiluvan auki hämärässä.

Haluatko pitää kiinni musta?” kysyn.

Vaikka.”

Eli haluaa, ajattelen. Hän haluaa sitä oikein kovasti, mutta odottaa, että minä huomaisin sen ja ehdottaisin sitä.

Käännynkö?” kysyn.

Käännän selkäni Aldoukselle. Hän kietoo kätensä vatsani yli, rintojeni ali, lempeästi ja hellästi. Tuijotan seinään ja kyyneleet valuvat alas silmäkulmasta.

Olen hiljaa. Hengitän äänettömästi ja rauhallisesti, mutta en sulje silmiä. En saa nukahtaa.

Nukutko sä?” Aldous Tsitsis kysyy.

En vielä”, vastaan. ”Kohta. Keiju on hakemassa unipuuteria.”

Hetki hiljaista.

Niin on”, Aldous uskoo.

En tiedä onko puhe vain peliä ja leikkiä? Kyyneleeni kuivuvat. Katson hämärää seinää, osin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea, katson ja kuuntelen.

Jossain välissä tärähdän hereille. Sänky keinahtaa. Olin nukahtanut sittenkin, vaikka ei pitänyt. Räpyttelen silmiäni ja mietin nukuinko oikeasti, nukuinko hetken vai kuvittelinko vain?

Nostan ranteesta Aldouksen käden pois päältäni. Miehen käsi ja käsivarsi on rento ja raskas nukkuvan käsi. Siirrän sen taakseni. Nousen istumaan ja katson Aldousta sängyssä. Mies nukkuu.

Hiivin varpaillani ovelle, avaan sitä aavistuksen verran lisää, menen eteiseen ja katson sieltä makuuhuoneen sänkyä. Ensimmäinen yö, kun siellä nukkuu toinen ihminen.

Tiedän, että voin ja voisin kääntyä takaisin, jos haluaisin. Lämmin sänky ja Aldous Tsitsiksen käsivarsien syleily houkuttaa, vaikka en palele. Minulla on vain niin orpo ja yksinäinen olo. Suru särkee sydäntä. Se käyttää hopeista pähkinänsärkijää, jonka piittaamattomat leuat ruhjovat herkkää kudosta.

Katson odottaen hämärää huonetta. Annan jonkun muun päättää. Hahmo sängyllä on liikkumaton. Aldous.

Hyvästi Aldous.

Suljen oven. Minulla on pieni hätä. Käyn vessassa. Hullua, etten kestä hätää, että kestän niin vähän ja häiriinnyn niin vähästä, kun olen samalla ja toisaalta niin vahva ja voimieni tunnossa.

Palaan makuuhuoneen ovelle. Onko minulta jäänyt jotain sinne? Avaan oven ja katson uudestaan sänkyä, Aldousta, joka on kääntynyt, mutta makaa hiljaa. Harkitsen, että menisin peremmälle ja kiertäisin sängyn jalkopään kautta katsomaan nukkuuko Aldous varmasti vai ei, mutta en tee sitä, vaan suljen oven toistamiseen ja jään pimeään eteiseen.

Piiloudun taas vessaan. Nostan pyykkikorin kannen ja otan sieltä pohjalta piilottamani vanhat lenkkarit. Varajuonena pengoin ne esiin vaatehuoneen perältä sillä aikaa, kun Aldous-poika oli iltalirillä ja pesemässä hampaansa. Jouduin tekemään tässä uudessa tilanteessa erilaisia ja yllättäviä siirtoja.

>>>jatkuu>>>


tiistai 3. marraskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 3.11.2020  



Aamusta tuli pitkä. Sade, tuulen mukana pieksevä sade, muutti päiväsuunnitelmiamme: Emme mene heti kymmeneksi kirjastoon, kun se avautuu ja sieltä mutkitellen kaupalle ja mutkitellen takaisin kotiin, vaan Helena levitti akvarellipaperinsa keittiön pöydälle, paletin, pensselit ja vesikipon ja minä siirryin makuuhuoneen klaffipiirongin ääreen ja aukaisin Enkeleitä -näytelmän tiedoston.

Tänään täyttyy kolme viikkoa siitä, kun sain idean muokata vanhasta, keskeneräisestä, kertaalleen kirjoitetusta Enkeleitä -proosatekstistäni näytelmän. Sitä replikointia on karttunut vajaat viisikymmentä sivua. Arvioin, että näytelmä on puolivälissä. Kolme näytöstä. Jotenkin niin. Lisärepliikkejä ja repliikkien täydennyksiä tulee kaiken aikaa sitä mukaa, kun luen olemassa olevaa tekstinosaa uudestaan ja uudestaan. Mieleen nousee jostain tuntemattomasta uusia, käyttökelpoisia ideoita. Kuvittelen niiden olevan käyttökelpoisia. Ainakin aion kokeilla ja koetella niitä. Sovittelen ja teen palapeliä.



4.11.2020

Kävelimme Taavetin Linnoituksen takanurkalle, jäähallin lähelle. Siellä ovat ja maatuvat Luumäen historia -kirjan sivulla 93 mustavalkokuvassa näkyvät kaksi vanhaa ruuhta ja uudemman ajan kirkkovene. Ruuhten suojakatos on kellahtanut kumolleen. Kirjan mukaan yksipuisesta ruuhesta pitäisi löytyä vuosiluku 1517 ja nimikirjaimet A.E. En tiedä erottuvatko ne enää vai onko aika täydellistänyt tekonsa?

Palasimme kaupan kautta ja nautimme kahvit torilla.

Luumäen historia -teoksessa kuvataan neljäsataa vuotta sitten vallinneita, paikallisen rahvaan elinoloja: Asumukset olivat hirsiaittojen tyyppisiä rakennuksia, joissa ei ollut ikkunoita. Lattialankuilla oli olkia nukkuma-alusina, karja oli osin ajoin sisällä asumuksessa ja savu karvasteli kurkussa ja silmissä. Tulee mieleen, että silloin ihmisillä oli eläinten tavoin pelkkä pesä, jonne vetäytyä yöksi levolle sateen suojaan ja turvaan pedoilta.

Aloin lukea toissapäivänä ääneen E.L.Doctorowin Danielin kirjaa. Hyvää, rankkaa ja vaikuttavaa tekstiä. Olemme lukeneet siitä nyt vajaan kolmanneksen.


5.11.2020

Palaan eilen kirjoittamaani siitä vanhasta muinaismuistoruuhesta, jossa on tietojen mukaan kaiverrettuna vuosiluku ja nimikirjaimet: Luumäen historia -kirjan kirjoittaja mainitsee ja pitää poikkeavana, että joku on hallinnut siihen varhaiseen aikaan niin harvinaisen taidon, että tunsi kirjaimia. Minä puolestani aloin ajatella jälkijättöisesti vuosilukua 1517: Kolme vuotta sitten juhlimme Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Vanha ruuhi olisi voinut juhlia samaan aikaan viisisataavuotista taivaltaan.

Luumäen historia -kirjassa olen lukenut 1600- ja 1700-luvun metsien tilasta näillä tienoilla: Metsiin oli raivattu tilaa asumuksille ja teille ja kaskettu metsää suruttomasti viljelykseksi. Kaskeamista ja uudelleen kaskeamista. Kaskipelto hylättiin kolmen, neljän vuoden jälkeen. Se alkoi kasvaa uutta metsää ja kun puustoa oli tarpeeksi, se raivattiin ja poltettiin uudestaan kaskeksi. Historioitsija huomauttaa, että metsään suhtauduttiin ilmeisesti samalla lailla kuin veteen: Sitä oli rajattomasti. Se oli loppumaton hyödyke.

Tässä eräänä päivänä näin, kun avasin tietokoneen, lööpin, jossa mainittiin, että Suomella on kallisarvoista vettä, jota muu maailma kaipaa ja haluaisi omakseen. Tämä tieto ei ole uusi. Voi sanoa myös ja pitää mielessä, että ehtymättömiä raaka-ainevarastoja ei ole olemassa.


6.11.2020

Luin illalla eteenpäin Luumäen historiaa. Siellä on hienoja käsialanäytteitä ainakin sivuilla 162, vuodelta 1683, 166, vuodelta 1645, 173, vuodelta 1687 ja 180, päivämäärätty 23.1.1723. Virkamiehet kirjoittivat vakaasti ja huolekkaasti, siistillä käsialalla. Paperi oli kallisarvoista, kirjoitusneuvot eivät olleet itsestäänselvyys ja kirjoittamisen työhön syvennyttiin rauhassa ja siihen otettiin aikaa. Muut odottivat ja seurasivat henkeään pidättäen, kynänterä rahisi paperia vasten. Kansanmiehet, jotka eivät osanneet kirjoittaa, piirsivät puumerkkinsä asiakirjoihin omien nimiensä kohdalle. Kansanmiesten täytyi luottaa, että kirjoitettu oli se, mistä oli puhuttu ja sovittu.

Luin eilen ääneen myös Doctorowin Danielin kirjaa, joka on kääntynyt loppupuolelleen. Orpolapsien tarinaa ja muisteluksia vanhemmistaan, heistä ensin, kun he olivat vielä kaikki kotona, kun koti oli vielä olemassa, oikea koti ja vanhemmistaan myöhemmin näiden viruessa vankilassa, orpojen väliaikaisesta asumisesta sukulaistädin luona, lastenkodista, ottovanhemmista ja nykyhetkestä nuorina aikuisina.