Me puhallamme kynttilöitä(22)

 >>>jatkuu>>>  

RUNEBERGINKADUN kerrostalo on uudisrakennus. Se muistuttaa päältä vanhaa, mutta on sisältä uusi. Siinä on kaikki uuden asumistyylin mukavuudet ja helpotukset. Julkisivu noudattaa samaa linjaa ja mallia viereisten, vanhojen, arvokkaiden kerrostalojen fasadien kanssa, mutta sisäosiltaan tämä kerrostalo on täysin nykyaikainen.

Kun astun asunnon ovesta käytävälle, hiljaa, jotta en herättäisi makuuhuoneen lempeää mörköä, valo rapussa syttyy räpsähdellen. Liiketunnistin reagoi.

Ylläni on kylpyviitta, sen alla läpinäkyvän ohut, seksikäs yöpuku ja jaloissa lenkkarit. Tunnen olevani puliakka. En kuvitellut enkä ajatellut tämän hyvästijätön tapahtuvan näin. Olisin kaivannut tyyliä. Vain puliveivarit ja päästään seonneet hiippailevat yöpuvuissaan rappukäytävissä.

Seison hetken liikkumatta. En tiedä paljonko kello on? Se ei kiinnostanut tätä ennen. Ei tullut mieleen katsoa keittiön seinäkellosta aikaa. Varmaan yli puolenyön, ajattelen. Painan hissin painiketta ja odotan. Hissi tulee humisten, hidastaa, pysähtyy ja kello soittaa vaimean kilauksen. Seinän sisään piiloon painuvat ovielementit vetäytyvät syrjään. Astun hissikoriin.

”Kiitos”, kuiskaan.

Ovi sulkeutuu. Katson viimeiseen asti oman asuntoni ovea. Se pysyy kiinni. Huojentavaa. Sitten hissin ovielementti on kiinni ja hallittu pudotus alkaa.

Onnistuin, ajattelen. En riemuitse asiasta. Onpahan yksi tapaus muiden joukossa. Elämä koostuu peräkkäisistä tapauksista.

Aldous Tsitsiksen vahtivuoro petti. Olin harkinnut aiemmin illalla, sen jälkeen, kun Aldous yllätti ja sanoi jäävänsä yöksi, että sekoittaisin menninkäiseni juomaan unilääkettä, mutta hylkäsin sen tuuman. Mihin juomaan? Me olimme juoneet ja nauttineet viinimme. Meidän ei ollut aikomus juoda enää mitään sen lisäksi. Mitä olisin tarjonnut siinä tapauksessa? Mitä lisää?

Tajusin, että olen aika kehno tällaisessa juonimisessa. Agentit ja taikatemppujen tekijät ovat erikseen.

Luotin ja uskoin kuitenkin tai jouduin luottamaan, että meidän yhdessä puoliksi tyhjentämämme viinitölkillinen ja se, että Aldous oli saanut kahdesti siemensyöksyn, takasi, että mies nukkui koko yön kuin tukki.

Hissi menee alimmalle tasanteelle asti.

Kerrostalon kellarissa on talon asukkailla kahdeksan auton autotalli merkittyine paikkoineen. Autopaikkoja on rajoitetusti, ei kaikkien osakkaiden jatkuvaan käyttöön, mutta toisaalta kaikilla talon väestä ei ole edes autoa. Elämme urbaanissa metropolissa ja joukossa on myös vanhoja, eläkkeelle vetäytyneitä ihmisiä, jotka ovat luopuneet kokonaan autonpidosta.

Autollisia talon asukkaita on seitsemäntoista. Ainakin oli silloin, kun paikkojen jako oli viimeksi ajankohtainen ja esillä. Epälukuinen määrä. Yksi auto meni yli, jos laski, että autotallipaikkojen osalta otettaisiin käyttöön vuosivuorot? Sopivasti yksi autonomistaja ilmoitti rakentavassa hengessä, että hänen on mahdollista käyttää omaa tallia. Hän jättäytyy kerhon ulkopuolelle. Talli oli miehen kaverin liikkeen yhteydessä ja jossa hän piti autoaan pääsääntöisesti.

Taloyhtiön normaaleja asioita. Kuusitoista autoa jaettuna kahdella tekee kahdeksan. Juuri sopivasti. Kaikille kävi se järjestely, että oikeus autopaikkaan kesti yhden vuoden kerrallaan ja seuraava vuosi oli välivuosi ja sitten oli taas oikeus autopaikkaan vuoden ajan. Toinen vaihtoehto oli arpoa paikat joka vuosi uudestaan. Se ei saanut kannatusta.

Minulla on tänä vuonna autopaikka. Minun autoni, melko uusi Mini, joka ei ole ikävä kyllä se historiallinen ja alkuperäinen malli, vaan tämä päivitetty, isompi versio, odotti pylvään vieressä viitospaikalla.

Kävelen betonisen lattian poikki. Tai hiivin. Tossujeni alla askeleeni ovat lähes äänettömät. Täällä luolassa valot toimivat niin kuin rappukäytävässäkin tunnisteen ohjaamana. Se pani miettimään kuinka pimeää olisi siinä vaiheessa, kun valot sammuvat? Hidastan. Poskia kuumottaa harmista. Omaa typeryyttä. Miksi en ottanut taskulamppua mukaan? Onko pakko palata ja hakea lamppu ylhäältä? Helkkari.

Pelkäänkö pimeää, sysipimeää? Enkö ole sinne menossa? Enkö pyrkinyt siihen? Mitä valitan.

Tätä ajatuskulkua seurasi vaihtoehtoisten, peräkkäisten oivallusten kirjo ja sarja. Ensin tajusin, että auton peräkontissa on lamppu varalta hätätilanteiden takia. Seuraavaksi aloin epäillä, että patterit voivat olla lopussa tai ehkä niissä on vain vähän virtaa jäljellä tai ei ollenkaan? Kolmantena tuli älykäs ajatus: Jos tulee liian pimeä, voin sytyttää Minin valot. Tai vielä parempi: Voin jättää auton oven sen verran raolleen, että sisävalo syttyy. Ja aina parani: Voin kääntää sisävalon katkaisimen siihen asentoon, että valo on päällä ovista riippumatta koko ajan.

Lohdullista, että on vaihtoehtoja.

Autotallissa haisee tyypilisesti polttoaine ja luola. Aromi ei ole maailman paras. En ole pitänyt siitä koskaan. Nyt pääsen siitä eroon lopullisesti.

Tai en tiedä, mikä minua odottaa siellä tulevassa? Kukaan ei tiedä sitä. Ja kun salaisuus paljastuu, kaikki on jo myöhäistä.

Äänetön kaiku heijastuu lattiasta ja seinistä. On kuin en olisi yksin, mutta ketään ei näy missään.

Älyän jälkijättöisesti, että kun avasin äsken tallin ja rappukäytävän välisen oven avaimella ja astuin pimeyteen, se ei ollut täyttä pimeyttä, vaan outoa, vihreää himerrystä. Ulosohjausvalo paloi oven yläpuolella. Se palaa jatkuvasti eli mitään pimeää ei ole tiedossa. Ei hätää siltä osin.

Autotallin, pienoisparkkihallin valot loistavat kirkkaina, kun tulen Minin viereen ja painan avaimenperästä lukituksen auki. Avaan takakontin ja otan sieltä urheilukassin. Se on ollut tätä ennen käyttämättömänä kotona kaapin perällä iäisyyden. Tätä tilaisuutta varten olen säästänyt sitä. Lyön luukun kiinni, avaan auton sivuoven ja jään epäröimään.

Suurin hankaluus tässä hankkeessa oli ollut Aldous Tsitsis. Hänet piti pystyä pitämään tietämättömänä ja poissa tieltä. Piti miettiä ja harkita jopa omat salaiset ajatuksensa, kun Aldous oli siinä lähellä aavistuksineen. Ajattelin kaikkea vaaratonta ja epäoleellista ja mielestäni onnistuin siinä. Ajattelin muun muassa Aldouksen seksikästä vartaloa, joka ei ole klassisen säännönmukainen miehen vartalo, vaan vääryskäinen ja persoonallinen. Ajattelin Aldouksen siitintä, kiveksiä, toinen selvästi alempana, riippuen kuin iso kulkunen heilurina kikkelin takana.

Ajattelin seksiä ja härskejä juttuja, keskityin niihin niinä hetkinä, kun olimme yhdessä, Aldous ja minä. Vältin vääriä aiheita, menneitä ja menehtyneitä omaisia, mutta tänään se taktiikka ei toiminut loppuun asti. Oli niin vähän jäljellä ja kestettävänä ja silti, sinä kriittisenä hetkenä, huolella varjelemani puolustus sortui. Jos kaikki olisi mennyt suunnitellusti, alkuperäisesti, Aldous olisi lähtenyt viimeisellä bussilla hoivakotiin ja minä olisin jäänyt yksin. Silloin kaikki olisi ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Toisin kävi. Tosin onnistuu se näinkin. Ovela keksii.

Minulla ei ollut mitään suurta ajatusta eikä salaista koodia, jota sovelsin. Oli pelkkä epämääräinen suunnitelman runko. Tarvitsiko sen olla parempi, täydellinen? Taideteos. Riitti, jos se toimi. Alunperin tapahtumapaikkana oli määrä olla tietty parkkipaikka meren rannalla. Hellin ajatusta, että ajaisin tuolle tyhjälle parkkilaanille merenrantaan, avaisin Bacardi-pullon – jostain syystä olin päätynyt siihen merkkiin – Bacardi oli oikein, samoin se, että se oli rommia, oikea alkoholijuoma tähän juhlaan. Avaisin pullon ja naukkailisin siitä. Joten pullo on nyt mukana kassissa, varusteissa, pitkä lesti, miksi pihistellä ja pullo vettä. Kaksi vesipulloa ja lisänä kilisevä lasti apteekin rohtoja.

Minulla on mukana myös runovihko ja kynä, kolme kynää eli niistä homma ei jää kiinni, mutta ei kirjaa. En aio lukea. Jossain vaiheessa ihmisen täytyy joka tapauksessa luopua siitä harrastuksesta ja ilosta.

Viimeiseksi kirjaksi, jonka luin ja jota luin, on jäävä Runoja rakkaudesta. Luin sitä poimien sieltä täältä tänään aiemmin. Se on ylhäällä asunnossa Aldous Tsitsiksen kaverina, kädenojentaman päässä miehestä. Vuosi takaperin luin samaa kirjaa ja niitä samoja runoja hakiessani oikeaa tunnelmaa.

Alunperin olin ajatellut niin sekavia, että suunnittelin tekeväni eväät matkaan, mutta hylkäsin sen avauksen suoralta kädeltä. Ensimmäinen hälytysmerkki, joka pani minut epäilemään, että järkeni heitti. Mutta. Tiesin sen muutenkin. Se oli perusehto, reunaehto.

Viikko sitten hylkäsin suunnitelman autoajelusta, kauaskantoisesti. Yksinkertainen on sama kuin paras ja oikea. Riittää, että menen talliin, näin niin kuin juuri tein, yön hiljaisimpana hetkenä, vaikka kylpynutussa, istun autoon ja valmistelen itseni. Siltä varalta, jos joku kutsumaton tulee tai tulisi paikalle, riittää, kun kaadan istuimen selkänojan makuuasentoon. Se tarkoittaa, että minun pitää asettua ja siirtyä pelkääjän paikalle eikä kuskin pukille.

Mini on niin lähellä betonista, järeää tukipylvästä, melkein siinä kiinni, että minun on joko siirrettävä sitä eteenpäin, jotta saan viereisen oven, vierustoverin puoleisen oven auki tai minun pitää keinotella itseni ja jalkani vaihdekepin yli ja siitä eteenpäin.

Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. En halua käynnistää autoa ja huudattaa moottoria yöllä suljetussa parkkitilassa. En innostunut toisestakaan mahdollisuudesta eli siirtää vaihde vapaalle ja työntää Miniä ovipielestä tarvittavat kaksi metriä eteenpäin. En tiennyt olisiko minulla edes riittävästi voimia siihen? Vielä pahempi: Jos auto karkaisi käsistä, voisin jäädä auton alle. Voisin jäädä yliajetuksi sillä lailla puolittain, että auto pysähtyisi päälleni ja kituisin sen alla loukkaantuneena ja henkitoreissani aamuun asti tai ainakin niin kauan, kunnes ensimmäinen hyvä tulisi talliin hakemaan autoaan.

Vaihtoehtoja on.

Valot sammuvat tallissa. Tunnistin ei havainnut minua tai ei nähnyt liikkeitäni. Alan siirtyä penkiltä toiselle. Vaihdekepin nuppi pökkii persauksille niin kuin olin olettanut.

”Auton oma mulkku”, mutisen sille. Ajattelen, entä jos retkahdan siihen kiinni enkä pääse pois? Se olisi somaa.

Selviydyn haasteesta, vaativasta tempusta ja siirrän kassin kilinöineen kuskin paikalle. Aja sinä.

Luon silmäyksen turvavalon suomassa, armollisessa hämyssä muihin tallissa, pienessä, mitättömässä parkkihallissa oleviin autoihin. Siltä osin kuin näen ne paikaltani. Niitä on korkeintaan kuusi kahdeksan sijasta. Kaksi autoa hallin perältä on liikkeellä tai muualla. Ehkä nämä henkilöt ovat mökillä tai matkoilla?

Juuri kun ajattelen tätä, peltinen ulko-ovi alkaa rällättää saapuvan auton merkiksi ja etulyhtyjen valokiila työntyy tallin peräseinään asti. Vedän penkin eteen ja kallistan selkänojan vaakatasoon. Painun matalaksi, piiloon ja alan tuijottaa Minin sisäkattoa yläpuolellani. Sisävalo ei ole päällä, totean. En ollut kääntänyt vielä kytkintä siihen asentoon. Ei ollut tarvetta.

Auton moottori ärjyy suljetussa tilassa, kun se tulee sisään matalaan talliin, kääntyilee ja vekslaa siinä. En näe sitä, mutta pystyn kuvittelemaan, mitä tapahtuu. Huojennuksekseni auto jää pylvään tuolle puolen ja samalla mahdollisimman kauas minusta ja Ministä.

>>>jatkuu>>>