Terveisiä Taavetista

 15.11.2020  

 Luen monta kirjaa yhtä aikaa. Eri tilanteille on omat kirjansa. Luen ääneen, luen itsekseni, luen ohessa jotain välikirjaa tai tartun runoon, luen yhden runon tai monta runoa, luen lehteä, luen englanniksi jotain tai saksaksi ja yhtäkkiä kaipaan lukea pitkästä aikaa jonkin kirjan ruotsiksi, mutta lukeminen ei lakkaa. Luemme Helenan kanssa yhdessä. Hän lukee jonkin kirjan ja minä hänen jälkeensä tai toisin päin. Sanomme mielipiteemme kirjasta. Erityistapaus on se, kun luen ääneen, silloin minä luen, näen tekstin, kuulen lukevani, yritän lukea selvästi ja rauhallisesti ja Helena kuulee kirjan luettuna.

Sunnuntaiaamu. Olemme nauttineet aamiaisen, teetä, jugurttia ja leipää. Sen jälkeen joimme kahvit ja parhaillaan kahvinkeitin pöhisee jälleen ja pääsemme toiselle kupilliselle. Hellalla näkyy olevan pellillä kaksi lepuskaa. Helena on ottanut pakkasesta kehnäsieniä ja haperoita, kaksi pientä pussia. Saamme ateriaksi lämpimät leivät ja jälkiruuaksi banaanit.

Eilen Helena asetteli jouluvalot parvekkeelle. Ne heijastelevat parvekelaseista, muodostavat valovanoja säleverhojen väleihin, ovat runsaammat kuin muuten. Viiden viikon ajan yöt yhä pitenevät, päivät lyhenevät, kunnes kierto kääntyy toiseen suuntaan. Maa ihmisineen, eläimineen, kaikkineen kiertää avaruudessa huimaa vauhtia laskettua, mutta tuntematonta rataansa. Taavetissa sataa lunta.

16.11.2020

Uusi viikko alkoi. Verratonta hämärän aikaa, kun saa seurata tunteja aamun valkenemista ja illalla yön yhtä hidasta ja verkkaista kutoutumista.

Luumäen historiasta selviää, että paikannimi Taavetti tulee Linnoituksen myötä. Paikan, kylän nimi oli alun alkaen Marttila, mutta kun Venäjä alkoi rakentaa Taavettiin puolustusvarustuksia Ruotsia vastaan, perustamispäätöksen päivä 26.6.1773 oli samalla kalenteripäivä, joka on pyhitetty David Silunskilaiselle (Tessaloniakialaiselle). Taavetti on venäjänperintöä. Taavetin Linnoituksesta on Luumäen historia -kirjassa kymmenen sivun historiikki alkaen sivulta 215.

Lainaan tähän kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan muutaman säekatkelman. Po Chü-i, runoilija kaukaa maitse ja ajoitse: ”...Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha, / kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen. / Ja vaikkeivät kaikkien toimet olekaan samat, / sama on kaikilla kiire...” ”...Ihmisten maailman kunnia ja hyöty / varisivat kuin multa ja pöly, kun hieman ravisti...”

 17.11.2020

Eilen teimme kauppareissun niin varhain, että pääsimme näkemään Taavetin keskustan jouluvalot. Kaikki kuusi. Tyylikkäät valot joka tapauksessa. Tänään olimme kaupalla puoli kahdeksalta. Valot jälleen. Pehmeät keltaiset ja jouluiset. Töihin meneviä ihmisiä tuli vastaan.

Luumäen historiaa lukiessa huomasin, että LuPo on satavuotias. Varsinainen syntymäpäivä taitaa olla jo mennyt, mutta hienoa silti. Valokuvia löytyy historian kirjassa yli sadan vuoden takaa. Nuoria miehiä rivissä pyörien kanssa. Viuhkolan pelimannit toisessa kuvassa, jossa pikkutyttö istuu kivellä maantien laidassa. Kuva, jossa pojat uittavat hevosia purossa. Kuva, johon on ikuistettu punakaartin paikallinen esikunta ja kuvan alla huomautus, että kaikki nämä henkilöt lienee teloitettu. Mietin, että eivät he olisi muutenkaan enää hengissä. Aika on tappava. Vanhoissa kuvissa menneisyyden henkilöt katsovat katsojaa silmiin. Ehkä he miettivät onnistuuko kuva, mutta me haemme katseista salattuja merkityksiä.

Olen Luumäen historiassa sotavuosissa. Kirja jää kesken, luonnollisesti. Sen takaraja on kolmenkymmenen vuoden päässä tästä hetkestä, menneisyydessä ja sen jälkeen on tapahtunut taas yhden historiankirjan verran uutta ja ennennäkemätöntä ja -kokematonta.

 18.11.2020

Seisahduin eilen neljän kirjan risteykseen. Luin viimeiset sivut Luumäen historiaa, tekijät Kalevi Kumpulainen ja Timo Miettinen. Se oli 44. lukemani kirja tänä vuonna. Jätin sille jäähyväisiä. Toisena kirjana kuljetan mukanani Po Chü-i.tä, runoteosta Korotan ääneni ja laulan. Kolmantena odotan ja pidän paikkaa auki David Foster Wallacen suomennetulle teokselle Päättymätön riemu. Olen varausjonossa odottamassa sitä ja eilen illalla olin järjestyksessä kolmantena. Päättymätön riemu -kirjoja heili-yhteisössä on kymmenen ja lasken pääseväni lukemaan sitä viikon tai kahden päästä. Luen sen ensimmäisenä, kun saan sen käsiini. Hain eilen illalla kirjaa, jota voisin lukea ohessa ja kaiken muun ohessa. Kiertelin kirjahyllyjämme ja otin lopulta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, sen ensimmäisen osan Combray, Swannin tie. Kadonnutta aikaa etsimässä käsittää kymmenen osaa, joista kolme viimeistä on Proustin veljen loppuun saattamia. Kirjasarja alkaa näin: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella: >>Nyt minä nukahdan.>> Ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua: aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon...”