Terveisiä Taavetista

10.12.2020 

    Jatkan Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania Päättymättömän riemun jälkeen. Kolmas kerta, kun olen lukemassa tätä sata vuotta sitten kirjoitettua kuvausta Ranskan seurapiireistä ja joka kuvaa sen myötä ja taustalla pääasiassa aikaa, ajan olemusta ja vaikeutta saada otetta siitä. Isot romaanit peräjälkeen. Wallacen Päättymätön riemu on yhtenä kirjana, yksissä kansissa, mutta Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jakaantuu osiin, seitsemään osaan ja romaanin alkuosat niteisiin. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen romaani ja joka suomennoksena on jaettu kymmeneen eri kirjaan. Ensimmäisen osan nimi on Swannin tie ja siinä on kolme nidettä Combray, Swannin rakkaus ja Paikannimet: Nimi. Toinen osa on Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa ja siinä niteet Rouva Swannin ympärillä ja Paikannimet: Paikkakunta. Kolmas osa on Guermantesin tie 1 ja 2. Neljäs on Sodoma ja Gomorra I ja II, viides osa Vanki, kuudes Pakenija ja seitsemäs Jälleenlöydetty aika. Kolme viimeistä osaa tulivat julki kirjailijan kuoleman jälkeen hänen veljensä toimittamina.

Olen lukenut nyt ensimmäisen osan eli suomennettuina kaksi eri kirjaa ja aloitan kolmatta kirjaa, jonka nimi on Rouva Swannin ympärillä.  

 11.12.2020

Jouluvalmistelut edistyvät myös ruokien suhteen. Helena on kokkaillut porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja viimeksi eilen hän leipoi joululimpun, piimälimpun. Osallistuin perunalaatikon tekoon kuorimalla keitettyjä perunoita. Tänään edessä on isompi, perinteinen hommani: Kuorin ja pienin lantut valmiiksi.

Eteisessä kolisee: Helena palasi aamun sauvakävelylenkiltä.

Tänään työstän kolmatta päivää Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Luin nyt aamuvarhaisella korjailemani kaksitoista ensimmäistä sivua. Sivuja käsikirjoituksessa on kaikkiaan 318.

Lantut kuorittu, pilkottu, taikinakulho täynnä lanttua tuoreesti vedessä.

12.12.2020

Sumeaa. Sumuista ja kosteaa. Lunta on satanut sen verran, että talojen katot ovat valkoisina ja samoin tienpinnat. Ruohonpiikit ja niittyjen korret nousevat esiin lumen taustasta.

Kaksi tiikerintaljaa on työstymässä sivulla kaksikymmentä. Teenkö siihen liikaa muutoksia? Teenkö liian vähän? Päästänkö raakileen läpi? Aloitin seuraavan Marcel Proustin niteen Paikannimet: Paikkakunta. Helena on lukenut vajaan viikon David Foster Wallacen Infinite Jest -proosaa. Hän lukee sitä myös sängyssä, vaikka kirja on paksu.

Palasimme juuri apteekista ja kaupalta. Murotaikina on sulamassa. Helena on tekemässä mustikkapiirakan iltapäivällä.

Repe(5)

 >>>jatkuu>>>  

KERTASIN niin kuin humalassa tulee tehtyä: Piti mennä Pasille ja Jaanalle, mutta kävelin kuitenkin Vaasankadulle, koska olin niillä kulmilla, lähellä Lindan ja Terin kämppää, panokämppää, treenikämppää, niinkin ne nimittivät sitä. Panoista en tiedä mitään. Sama kuin pankkitilin kanssa, panot ovat harvinaisuus, mutta oton päivät seuraavat toisiaan. Pitkä rivi peräkkäisiä oton päiviä. Panot olivat jääneet minulta välistä, mutta esimerkiksi keittiön lattia ja ovensuu olivat käyneet tutummiksi. Humalainen meikäläinen oli virunut niissä kohden monta kertaa ja joutunut erinäisten yliharppovien toisten humalikkojen potkittavaksi ja tönittäväksi.

Tiesin, että minun ei pitänyt mennä Lindalle ja Terille, mutta en tarkkaan miksi? Jouduin opiskelemaan. Sain jälkiläksyn tai -istunnon. Totesin myös, ei minkään uuden eikä oudon seikan, että humala hidastaa reaktioita. Olin omasta mielestäni selvä, mutta tuskin. Näin kaksi kaveria, hyvissä ajoin, tiedostin sen ja sen, että he tulivat sopivasti juuri siitä talosta ja rapusta, astuivat yhtä matkaa ulko-ovesta jalkakäytävälle ja minä kiihdytin askeliani. Ajattelin, että pääsen samalla ovenavauksella kätevästi sisälle. Tällaisesta tarjoilusta ei sovi kieltäytyä.

”Hetki”, sanoin vielä. Noloa. Kuulen sanovani sen. Kuulen ääneni. Olen kuin junalle menossa ja pelkään myöhästyväni, pelkään junan nykäisevän liikkeelle. Seuraavassa hetkessä olin pitkänäni, makasin oudossa asennossa, puoliksi kyljelläni asvaltilla. Ei todella mikään toiveiden täyttymys. Ei hyvä. Luulin ensin sekunnin ajan liukastuneeni, astuneeni johonkin miinaan, vaikka jonkin muovipussin tai vielä hölmömmin banaaninkuoren päälle ja ottanut siitä ilmaa alle, ilmalennon, mutta tunsin leukaperissäni tällin jälkikaiun ja -maun. Se on verta, verenmaku suussa. Olin osunut nyrkkiin, nyrkin tielle, saanut räväyksen nyrkistä. Seuraavaksi tuli veltto potku kylkeen.

Sain käsittelyn. Nämä kaverit olivat, tajusin viimein tai toinen oli ainakin Lindan kundikaveri tai siihen suuntaan tai ehkä ennemmin molempien nuorten naisten jonkinmoinen sutenööri ja joka, jotka miehet eivät katsoneet hyvällä sitä, että tällainen turha juoppolalli roikkui nuorten kimmojen mukana ja häriönä. Vaikka olin yrittänyt parhaani, jotta en olisi häiriöksi ja rasitteena, tiesin sisimmässäni, että olin taakka. Minulla ei ollut rahaa, en ostanut nuorten naisten palveluita, mutta pyrin aina heidän seuraansa. Ainakin näin oli herrojen sutenöörien silmissä.

Tiesin, että minun pitää nousta äkkiä, että en voi, en saa jäädä aloilleni ottamaan vastaan potkuja ja nousin, käännyin kyljelleni ja pyrin poispäin tyypeistä. Se oli hankalaa enkä tiennyt mihin suuntaisin siitä, sillä potkuja tuli molemmilta sivuilta, mutta ne olivat onneksi kevyitä lenkkarien töytäisyjä eikä niissä ollut varsinaista tappamisen meininkiä.

”Jos et jumalauta muuten usko ja pysy poissa”, toinen miehistä äyski, nuoria miehiä molemmat, omaa ikääni ja ajattelin siltä osin kuin pystyin miettimään mitään, että me saatoimme olla jopa vaikka vanhoja koulukavereita, mutta se ajatus ei kantanut kauas.

Pääsin pystyyn. Silloin tyypit väistyivät kauemmas, ottivat kaksi metriä etäisyyttä. Ehkä ne pelkäsivät, että minulla voi olla veitsi. Eivät ne voineet pelätä meikäläistä, hintelää, heikkovoimaista tyyppiä, mutta teräase on aina ikävä mahdollisuus ja yllätys.

Käännyin, mikä oli virhe, sillä sain potkun perseelle, mutta se toimi toisaalta. Jotta en kaatuisi, otin muutaman nopeamman askeleen eteenpäin, ylös mäkeä, raapiuduin samalla seinää pitkin ja poskeni nirhautui.

Olin liian kauhuissani itkeäkseni tai valittaakseni. Tämä ei ollut ensimmäinen selkäsaunani, mutta säikähdin nyt ensimmäisen kerran todella.

Hesarilla ei näkynyt väärää ainesta. Vältin jostain syystä Flemaria. En halunnut, että katuni näkisi alennukseni. Ajattelin, että menen Ysiin turvaan. Ajattelin, että kuljen sinne takakautta, etsiydyn takapihalle ja vain sen takia niin hankalasti, että ei tarvitse astua jalalla Flemarin jalkakäytävälle.

Tasaannuin, kun nousin Torkkelinmäelle. En tiennyt miltä näytin, mitkä olivat vauriot, mutta polveen sattui ja perseeseen. Oikeastaan sattui myös käteen ja päähän. Olin lyönyt pääni asvalttiin kaatuessani. Kärsin todennäköisesti aivotärähdystä.

Pasi ja Jaana olivat poissa keinovalikoimasta, mutta kuljin ja etsin reittiä niin kuin minulla olisi tarkka tieto, mitä olen aikomassa ja mihin menossa. Käsitin, että olin välttynyt aiemmin tältä tulossa olleelta selkäsaunalta sen ansiosta, koska olin ollut Lindan ja Terin tai lähinnä Lindan seurassa. Kaverit eivät halunneet pieksää minua Lindan nähden. Linda olisi tarttunut kavereita tarvittaessa käsistä estääkseen sen, mennyt väliin.

Olin hengästynyt, onnuin, huomasin sen, kun nousin rappuja Torkkelinmäelle, menin nyt vaarallista reittiä, syrjäkujia, joita olin ennen välttänyt, mutta en törmännyt mihinkään porukkaan. Voi olla, että hain peräti sellaista törmäystä, että odotin, että minusta tehtäisiin lopullisesti selvää. Se oli itsetuhoinen ajatus ja samanlainen tunnelma. Olin valmis jäämään uhriksi, tulemaan pahoinpidellyksi ja niin pahoin, että paikalle ajaisi lopulta ruumisauto.

Muistin ruumiin Itäkeskuksessa kerran. Olin liikkeellä jonkun naisen kanssa ja menossa Tallinnanaukiolta pois siltaa väylän yli pohjoisen puolelle. Etsimme jotain paikkaa, joka olisi auki ja josta saisi kahvia. Oli näitä samoja aikoja, syksyä, aamu ja kylmä ja palelimme molemmat. Pultsari kyyhötti ostoskeskuksen seinustalla, unessa. Puoliksi syöty lihapiirakka kädessä. Nauratti, kun se piirakka pysyi siinä, vaikka mies oli raskaassa unessa. Menimme ja etsimme turhaan mitään ja palasimme takaisin ja siinä vaiheessa, kun olimme olleet viisi minuuttia poissa näköpiiristä, siinä välissä ambulanssi oli tullut ja pultsaria aseteltiin paareille ja siinä oli pressu vedettynä miehen yli. Tajusin, että olimme nähneet kuolleen, mutta emme olleet ymmärtäneet sitä.

Pasin tallin ovi on kaksinkertaisessa lukossa. Ovessa on tavallinen lukko ja ovien edessä poikittain lisänä vankka lattarauta, jonka toinen pää on ovenpielen rautaisessa hahlossa ja toinen, munalukolla varustettu pää on lukittuna toiseen vahvaan rautakannakkeeseen. Etsin avaimia autotallin ja siinä vieressä olevien muiden tallien edustalta, etsin kätköä, kiersin kulman taakse kerrostalon edustalle ja kun näin ison multaruukun porrasaskelmalla, muistin, että Pasilla oli ainakin ennen aikaan vara-avain jossain vastaavassa piilossa. Kallistin ruukkua. Siinä ei ollut enää kasvia, kukkia, mutta multa oli jäljellä. Ruukun alla oli kolme avainta, joista kaksi oli vierekkäin. Otin ne ja kohottauduin seisaalleni. Käteen kirpaisi niin, että olin vähällä huutaa. Katsoin sitä ovenedusvalon hohteessa, mutta ei siitä vuotanut ainakaan verta. En saanut haavaa purkista.

Avaimet sopivat. Otin ensin lattaraudan alas asvaltille. Pujotin järeän munalukon takaisin reikäänsä ja lukitsin sen siihen. Avasin autotallin ovenlukon, työnsin oven levälleen niin paljon, että se jäi auki-asentoon, haparoin sisällä valot päälle ja palasin raahaamaan lattaraudan sisälle. Vedin ketjusta oven lukituksen pois päältä ja suljin oven.

Tallin peränurkassa on likainen, peltinen lavuaari. Sinne tulee kylmä vesi. Pesin käsiäni ja naamaani, revin telineestä paperia ja pyyhin naamaani. Paperi kastui, mutta se ei vereentynyt. Onnuin Volvon luo ja kyyristyin katsomaan kasvojani auton pienestä sivupeilistä. Sinipunerva mustelma oli kasvamassa poskeen. Silmissä ja niiden ympärillä ei ollut mitään. Aukaisin suun. Hampaissa ja suussa oli punaa kuin huulipunan jäämiä. Jalkaan ja pakaraan sattui, kun nousin takaisin seisomaan. Palasin lavuaarille, laskin vettä ja kurlutin. Vesi ei ollut juomakelpoista, ainakaan Pasi ei juonut sitä, joten en juonut minäkään. Janotti, mutta en juonut.

Talli oli kylmä. Kiskoin telineestä reilusti paperia, vein sitä sylyksen Volvon luo, käänsin pelkääjän puolen oven auki, siirsin penkkiä eteenpäin niin pikälle kuin se meni ja kallistin sen makuuasentoon. Levitin paperin, petivaatteeni istuimen suojaksi. Oikea käsi, kämmenselkä oli turvonnut. Huomasin sen ja että käsi oli arka ja kömpelö. Olin osunut se edellä asvalttiin. Niin se täytyi olla.

Nilkutin auton takaa työkaluhyllylle ja otin muovipussini alas betonille. Puin haalarit muiden vaatteideni päälle ja siinä pukiessani ja todetessani, että nahkarotsi pitää varmaan riisua ja pukea se uudestaan päällimmäiseksi, ottaessani sen yltäni ja jolloin käteen sattui jossain asennossa niin kunnolla, että parahdin, totesin siinä kaiken muun lisäksi, että takin taskun vetoketju oli auki ja tasku tyhjänä. Ajokortti ja pankkikortti, rahat. Selvisin aika äkkiä. Tai siirryin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Kävin kipeällä ja kunnossa olevalla kädelläni, molemmin käsin läpi taskuja, vaatteitani, farkkujen taskut myös ja takataskut, kävin kaikki mahdolliset paikat ja kätköt läpi, mutta ajokortti ja pankkikortti puuttuivat. Ja rahat, jos niitä oli jäänyt.

Tein etsintää. Volvo tuli tutkittua perin pohjin. Olin kadottanut ajokorttini ja sen mukana pankkikorttini jossain välissä. Olin kulkenut vetoketju auki reuhottaen, mitä ei pitäisi tapahtua, päästä tapahtumaan, mutta näin oli käynyt.

En löytänyt näitä Volvon sisustasta, mutta se tuli selväksi, että käsi ei ollut kunnossa. Ymmärsin, että minun pitäisi mennä lääkäriin, päivystykseen, pitäisi mennä heti ja suoraan, mutta ensin etsin ajokorttini ja pankkikorttini. En ollut unohtanut, että tilille on tulossa lopputili. Se voi olla jo siellä. Se oli ollut mielessä taustalla koko ajan ja nyt aloin ajatella ja toivoa, että seurakunnan palkanlaskija hidastelisi, että tämä ei siirtäisi niitä rahoja vielä.

Volvon jälkeen seurasin takaperin omia jälkiäni. Tutkin tallia, menin polvilleni betonille ja katsoin Volvon alle, hyllyn alle, polvistuin ainakin neljä eri kertaa, vähän eri kohtaan, jotta mikään katve ei jäisi näkemättä ja joka kerta ranne, käsi hälytti ja sähkötti, että täällä on luita poikki tai mikä vaiva onkaan. Liekehtivä vaiva.

Olin tarkkana, että avain tuli mukaan taskuun ennen kuin poistuin tallista. Kävelin tallien editse, kerrostalon pihalla, nousin rappusille, tulin niitä alas, yritin nähdä rappusten alle pimeään. Katsoin kukkaruukussa olevaa multaa, kallistin ruukkua, mutta en löytänyt ajokortti-pankkikortti-rahalompsa -yhdistelmääni. Kirosin mielessäni, että olin ottanut tällaisen käytännön, että nämä olivat kaikki yhdessä ja samassa. Tajusin menetelleeni siinä typerästi, todella typerästi.

Palasin ympärilleni vilkuillen Hesarille, sen yli ja kuljin Vaasankadun yli entiselle kotikadulleni. En löytänyt niitä kahta ahdistelijaa. En löytänyt Lindaa enkä Teriä. En tavannut ketään. Kaksi myöhäistä koiranulkoiluttajaa pani minut merkille. En tiedä mitä he ajattelivat asustuksestani? En ollut riisunut haalareita, koska en halunnut suotta kiusata loukkaantunutta kättäni.

En löytänyt mitään kortteja enkä arvopapereita. Kävin varsinaisella tapahtumapaikalla ja jossa ei ollut suurempia jälkiä kahakasta. Ehkä ne erottuisivat päivänvalossa, mutta nyt yöllä, himmeämmässä katuvalaistuksessa, tässä yleisvalaistuksessa en nähnyt esimerkiksi verijälkiä. Seisoin siinä, menin katua alaspäin ja menin viimein Aleksis Kiven kadulle asti. Luulin kai, että häviksissä olevat kortit olivat ajautuneet siihen alamäkeen.

Siinä risteyksessä seistessä tulin ajatelleeksi, että en tiennyt missä vaiheessa, minä hetkenä olin kadottanut nämä korttini? Ne olivat vielä mukana, muistaakseni, kun lähdin Ysistä, lähdimme sen vanhan miehen ja tämän koiran kanssa. Muistelin ja jouduin myöntämään, että en ollut varma siitäkään. Ajokortti-pankkikortti-rahasäilö -yhdistelmä on voinut pudota Ysin lattialle? Se koiramies on voinut kääntää meikäläisen? Koiraheppu on saattanut olla taskuvaras, näppärä sellainen ja tehnyt minulle silmänkääntötempun?

Ajatukset tungeksivat päässä. Niitä oli liikaa. Sellaisia tiloja tulee humalaiselle. Seisoin yhä paikallani. Muutamia autoja kulki ohi, sekä Aleksis Kiven kadulla että kauempana Teollisuuskadulla, ihmisiä, jotka olivat liikkeellä myöhään tai taksikuskeja, jotka aloittelivat päiväänsä, yöelämäänsä, vuorokauden tuottoisimpia tunteja. Kaupungin yön ääniä, kumu, joka tuntui tulevan kaikkialta.

Mietin mitä pitäisi tehdä ja päädyin siihen ratkaisuun, että kävelen Ysin ohi, koputan lasiin siltä varalta, että Ykä on jäänyt sinne pelaamaan vaikka bilistä itsekseen tai jäänyt tyhjentämään pari tuoppia pimeässä, omassa rauhassaan. En tiennyt harrastiko Ykä sellaista? Minulla ei ollut tietoa asiasta, mutta en keksinyt humalaisessa mielessäni mitään muutakaan järkevää tai edes lähes yhtä järkevää.

Menin takaisin, vielä kerran entisen kotitaloni, kotikerrostaloni ohi ja katsoin jalkakäytävää reunasta reunaan, haarukoin sitä, koska en osannut olla tekemättä niin. Sitten Vaasankatua Flemarille, nyt Flemari kävi minulle jälleen, astelin verkalleen ja tunsin joka askeleella kankeuden takalistossa. Potku oli osunut häntäluuhun, oletin.

Ysi oli pimeänä. Koputin oveen ehjällä kädellä, koputin lasiruutuun, rynkytin oven vetimestä ja katsoin koko ajan tarkkana näkyikö pimeässä liiketilassa muuttuvia varjoja, mutta en nähnyt mitään. Siirryin kauemmas, astuin jalkakäytävältä ajoradalle ja ylitin kadun. Jäin seisomaan sinne Ysiä vastapäätä ja pidin kapakkaa silmällä. Katsoin myös ympärilleni, asvalttia ja katua, jalkakäytävää ja yritin loihtia ajokorttini silmiini. Ei näkynyt.

”Hullu”, sanoin itselleni. Siinä oli kaikki mitä saatoin sanoa.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 7.12.2020  

Ensimmäiset jouluiset paketit lähtivät. Olimme liikkeellä ennen kahdeksaa, ensin kaupassa ja sen jälkeen ärrälle. Puolikas kuu saattoi meitä. Etelässä ruskon keskellä loisti Venus. Siinä vaiheessa, kun odotimme ärrän aukeamista rusko oli levinnyt kuin siveltimellä vedettynä matalana väriloistona pitkälti taivaanrantaa.

Ensimmäinen kesä ja syksy Taavetissa, taavettilaisena on takana. Talvi edessä tai ainakin odotuksessa. Vuodenkiertoa Taavetin näköalapaikalta.

Luen kolmatta päivää Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Arvioin, että huomenna saan käytyä sen läpi. Tutkin eilen kalenterista milloin tämä tarina sai alkunsa: Se oli tänä vuonna, keväällä, maaliskuun yhdeksästoista, enteellisesti Minna Canthin päivä, joka on liputuspäivä, ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalaisen naisen kunniaksi. Kirjoitin Tiikereitä yli neljä kuukautta, melkein joka päivä ja joka päivä vähän ja tämä ensimmäinen kirjoituskerta päättyi heinäkuun 28. päivä. Sen jälkeen käsikirjoitus on levännyt ja odottanut, että keräisin voimia kohdatakseni sen, sen haasteen.

 8.12.2020

Etsin kalenteria. Almanakka löytyy. Olemme hommanneet sen jo. Almanakassa historia havisee. Sieltä löytyy tietoa pienessä paketissa. Se on hieno painotuote. Almanakasta näkee jopa tähtitaivaan tapahtumat. Etsin pientä taskukalenteria, johon merkitä luetut kirjat ja miten edistyn jossain kirjoituksessa. Olen etsinyt sitä molemmista Taavetin ruokakaupoista ja ärrältä, mutta ei. Tiedän, että saan hankittua sen netin kautta tilaamalla tai voin tehdä bussimatkan Lappeenrantaan, mutta molemmat vaihtoehdot tuntuvat huvittavilta, ei, naurettavilta. Kun palvelut vähenevät. Tähän pitäisi keksiä sopiva jatko? Kun palvelut vähenevät, väki vähenee. Kun palvelut vähenevät, tyytymättömyys kasvaa. Kun palvelut vähenevät, korvikkeet löytyvät.

Olimme jälleen aamulla aikaisin liikkeellä. Yksi paketti lähti, kauppaostokset ja sen jälkeen Helena teki mutkan Antikvariaatti Punapartaan. Seisoin ulkona odottaen ja katselin valkenevaa päivää. Kuu oli pienentynyt hieman. Rusko oli maltillisempi kuin eilen. Venus katosi vähitellen kirkastuvan taivaan sineen.

9.12.2020

Tyydyn Almanakkaan. Teen lilliputtimerkintöjä Huomautuksia -sarakkeeseen, jollainen on jokaisen päivän kohdalla sivussa. Tyhjän sarakeosan pituus on viisi senttimetriä. Siihen pitää upottaa päivän muistiinpanot. Tietenkin tietokoneella on pitemmät tarinat.

Eilen iltapäivällä sain luettua loppuun Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen. Tänä aamuna talletin sen tämän päivämäärän lisätunnuksella, suljin tiedoston ja otin Kaksi tiikerintaljaa uudelleen auki. Poistin reilun sivun verran käsikirjoituksen lopusta. Tallensin. Seuraava vaihe on, että alan käydä tekstiä läpi alusta alkaen. Virtaviivaistan ja parantelen. Lisään ja poistan.

Aamulla talon mittari näytti yhdeksää ja puolta astetta pakkasta. Nyt kaksi tuntia myöhemmin ilma on lämmennyt kaksi astetta. Kohta lähdemme viemään seuraavan joulupaketin postiin, asiamiespostiin, asiahenkilöpostiin ärrälle ja samalla teemme aamulenkin ja haemme kauppaostokset.

Repe(4)

 >>>jatkuu>>>  

TEIN mutkan Aleksis Kiven kadulle, sitä kautta Populuksen ohi, käännyin Flemarille ja siitä Vasiksen ärrälle. Otin kahvin ja yhden nakin hodarin sen kanssa. Söin seisaaltani. En ollut yksin. Joku puolilaitapuolen tyyppi teki veikkausta vieressä, täytti kuponkia ja vaikka kaveri ei puhunut mitään, huulet liikkuivat.

Kahvi ehti jäähtyä. Join sen lopun ja menin ulos. Lämpimästä sisäilmasta tultua ja hodarin jälkeen ulkona tuntui varsin raikkaalta. Kylmäsi. Menin kadun aurinkoiselle puolelle, vaikka se ei paljon auttanut. Ohitin kivikaiteen. Ei ketään istumassa sillä. Jäähyväiset kesälle ja lämpimälle vuodenajalle.

En aikonut hankkia mitään kukkia tai lahjaa Lindalle. En ollut menossa sinne tänään. Se ei tuntuisi minun syntilistassani.

Tajusin, että kävelin tätä samaa rataa toisen kerran tänään. Sama päivä jatkui, vaikka tuntui, että siinä oli jokin sauma välissä. Päivärutiini, joka oli muovautunut kesän mittaan, oli poissa. Se siitä vapaasta.

Flemarin mäkeen, Ysi jäi kadun toiselle puolelle, se odotti iltaa, iltapäivää, odotti kumminkin, uskoin, olin siinä käsityksessä tai onko se epäily, mutta pääsin tällä kertaa ohi. Äidin pankin kohdalla mietin, poiketako Pasin tallille? En. Ei ole mitään asiaa. Jatkoin kulkua Karhupuistoon asti, samaa reittiä edelleen, mutta nousin tällä kertaa Kallion kirjaston raput ylös ja toiset raput lehtilukusaliin. Katselin ja selailin lehtiä lokeroissaan ja kun päivän hesari vapautui, nappasin sen ja istuin pöydän ääreen. Mun silmissä on jotain vikaa tai on voinut olla jo jonkin aikaa. Silmissä tai muussa. Kun mä olen humalassa tai päässä on jotain sekaisin, en saa luettua välttämättä mitään. Kirjaimet pysyvät kyllä, erotan ne, mutta niissä ei ole järjellistä sanomaa. Suljin silmät välillä ja yritin uudestaan. Ei auttanut. Vein lehden pois ja lähdin liikkeelle.

Jalat tiesivät paremmin kuin pää. Kävelin alas Hakaniemeen ja ihmettelin vain ohimennen, mitä tein siellä? Jalat olivat viemässä minua soppalaan, mutta pää kertoi, että se tulee vasta toisena ja että ensin on mentävä työkkäriin. Huomasin, että kello lähenee yhtä. Päivä on karkaamassa. Siitä tippui osia pois kuin mistä lie hajoavasta apparaatista. Kun pääsin Ympyrätalon kohdalle, olin siirtänyt asioita ja harkinnut niitä mielessäni ja päätin, että alan hoidella tilannetta tosissani vasta huomenna. Huominen oli parasta, mitä keksin. Tälle päivälle oli tullut jo tarpeeksi järkytyksiä.

En tiedä menivätkö ajatukseni tässä järjestyksessä? En tiedä missä vaiheessa yritin miettiä, mitä sanon ja mitä puhun siinä vaiheessa, kun joudun koville ja tapaan henkilökohtaisen sosiaaliohjaajani? Mies, joka oli jotain viidenkymmenen ja sen oloinen tyyppi, että hän jakaa tässä almuja omista rahoistaan. Pihi, hankala ja vaikea. Sitä paitsi hän ei taida olla mieltynyt meikäläiseen. Olen hankala omasta puolestani, hankalia tapauksia me kaikki. En yritä puolustella itseäni.

Pasi olisi lainannut kännykkää. Hän lainaisi. Voisin soittaa ja varata ajan.

Törmäsin siihen, että ensin on jonossa työkkäri. Mietin sitä eikä se muuttunut. Ajatus kiersi levottomana. Kääntelin sitä puolelta toiselle. En mennyt torille, vaan ohi Hämeentietä pitkin. Vanhoissa valokuvissa kadun toisella puolella oli pitkä lankkuaita ja kun katselin niitä nykyisiä rakennuksia, tuli mieleen, että se aita oli parempi. Torista on tullut ja tehty masentava paikka, Hakaniemen torista. Siinäkin suunnitelmat ovat epäonnistuneet. Torista ei ole mitään kunnollista jäljellä.

Humalaisella ei ole ystävää. Näitä aforismeja syntyy ilman edestä. Mietin oliko joku muu, joku oikea tekstintekijä sanonut ja keksinyt sen minua ennen? Olinko toisena tulossa perässä, lukenut vaikka sen jostain ja apinoin parhaillaan?

Humalaisella ei ole ystävää. Niin ajattelee vain melankolinen suomalainen, tangon ja nyyhkeen ystävä. Suomalaisella on ystävä. Tämä on Jorma Ettoa. Jouduin miettimään: Oliko se Etto? Entä oliko etunimi Jorma? Jorma Korpela. Sellainen nimi tuli myös mieleen. Mistä? Se on nähty. Mielettömän mieli on mieltä vailla. Joko pannaan pakettiin? Näitä tulee, kun on sopivassa vaiheessa, kun on humalassa ja luulee itse, että ei ole. Onko humala tärkein ainesosa kirjoittamisessa?

Istuin Ysissä, vaihteeksi siinä nurkkapöydässä, piilossa kadunkulkijoiden katseilta. En ole jengiytynyt, minkään katujengin jäsen. Kierrän ne kaukaa, esimerkiksi Hesarin Alkon edustan, paha paikka silloin, kun sinne on kehiytynyt tiettyä porukkaa tien tukoksi.

Minun annetaan olla ja kulkea suhteellisen rauhassa, kun kierrän tätä turhaa reviiriäni. Se saa ajattelemaan myös niin päin, että jengi ei ole hyväksymässä minua, ottamassa minua joukkoonsa. En ole sopiva. Olen pelinappula, joka on eksynyt väärän laudan mukaan, osun kohdalle ja minut tarkistetaan, mutta ei muuta.

Ysissä alkoi olla illan odotusta, vaikka oli vasta iltapäivä käsillä. Tai ilta alkaa, alkoi ainakin ennen Kallion kuppiloissa parhaimmillaan heti puolen päivän jälkeen. Tiskillä kävi pari oudompaa selkämystää, juppikermaa, töistälähtijöitä ja jotka joivat sen yhden ja menivät eteenpäin.

Olin juonut tuoppini. Kissa, siili sai juomansa. Se oli aperitiivi, jonka otin ruuan alle. Ajattelin näin ja perustelin itselleni. Vain yhden. Pasin ja Jaanan luona minulle tarjottaisiin ensimmäiseksi sapuskat. Se kuului Jaanan kulttuuriin. Vain kerran olin tullut niin myöhään, että minua ei ollut päästetty heille sisään. Se oli järjestyksessä kolmas kerta kevään kylmille. Olin ollut vastikään kahtena yönä yötä heillä ja kuvittelin, että minun on lupa tulla kolkuttelemaan noin vain seuraavankin kerran, kun tulee tarve. Paitsi että olin liikkeellä keskellä yötä ja jurrissa. Totesin olevani ilman yösijaa ja suuntasin ilman tunnonvaivoja Meri-Hakaan, soitin heidän alaoven summeriaan, soitin varmaan useaan kertaan ennen kuin siihen vastattiin. Mielikuva on tämä. Pasi nosti luurin ilmeisesti pois paikaltaan, mutta hän ei sanonut siihen mitään eikä kysynyt kuka siellä? Olin vahvassa vaikutuksessa, joten kesti ennen kuin ymmärsin, että kukaan ei vastannut todellisesti ja että alaovi ei auennut. Ei pirissyt eikä pärissyt. Temmoin ovea silti ja käännyin näpelöimään summeritaulua uudestaan. Ihme, että en saanut päähäni soittaa kaikkien summereita. Se humalainen ajatus oli varmaan pajalla taottavana eikä ehtinyt tähän tilanteeseen, sillä seuraavaksi rappukäytävään syttyi valo ja käsitin, että se on Pasi. En tiennyt kellosta, mutta se oli välillä yksi ja kolme ja silloin kulkee vähän väkeä. Tai juuri ennen ennen kuin lehdenjakajat aloittavat kierroksensa.

Se on yksi otollinen sauma meille laitapuolelle ajautuneille päästä hetkeksi sisätiloihin: Pitää odottaa aamun lehdenjakajaa. Pitää olla skarppina ja valmiina tarttumaan tilaisuuteen. Keinoja on. Ne löytyvät.

Pasi tuli sieltä. Hän tuli ulos ja kävelytti minut pois portiltaan. Hän ei halunnut minua mukanaan ylös. He nukkuivat Jaanan kanssa, jos ymmärsin mitä se tarkoittaa, olivat olleet nukkumassa sängyssä ja nyt jos meikäläinen tulisi ylös, Jaana tuntisi, että hänen pitää nousta kestitsemään vierasta. Häntä ei saisi pysymään pitkänään petissä. Hän nousisi, menisi kylppäriin, pukeutuisi, ehostaisi kevyesti, laittaisi jonkin kimonon vaikka ja tulisi hymyilevänä tervehtimään Reinoa.

”Se ei käy”, Pasi sanoi jämerästi. Muistan sen.

Pasi Määttä, äidin veljenpoika. Häntä ei säälittänyt lähettää minut matkoihini.

”Tästedes soita ensin, jos aiot tulla meille. Ja ei yöaikaan. Kuuluuko?”

”Kuuluu.”

Piti katsella seinää vieressä jonkin aikaa ennen kuin se hetki meni ohi ja kun käännyin katsomaan tyhjää tuoppia edessäni ja aloin taistelun, hakeako toisen siihen perään vai ei, siihen tuli joku vanha, paikallinen mies tuopin kanssa ja kysyi saako siihen istua, onko siinä vapaata?

”On. Istu pois.”

Illat ovat ihmeellisiä kapakoissa. Ei siellä muuten kai viihtyisi niin hyvin. Voiko olla, että on ollut kertoja, jolloin en olisi viihtynyt? Korjaan sen verran.

Humalainen saa ihmetellä itsensä pyörryksiin aina perästä päin ja kunakin kertana erikseen. Mistä niitä tulee kesken kaiken erilaisia tyyppejä? Ja tapahtumia? Ne tulevat kuin jostain varastosta, jossa ovat odottaneet sitä hetkeä tai esitystä. Ensi alkuun ei ole mitään ja sitten on enemmän kuin ehtii olla mukana. Kapakka voi olla pitkään autio ja tyhjä, mitään ei tapahdu, ei mitään ihmeellistä, erikoista, mieleenpainuvaa ja dramaattista ja sitten samassa hetkessä koko ilta on oikeastaan ohi ja eletty, kapakka on täynnä kuin nuijalla lyöty ja valomerkki tulee.

Miehellä oli koira ulkona.

”Anteeksi?” sanoin, kun hän kysyi katsonko hänen tuoppinsa perään sillä aikaa, kun hän vie vesikipon koiralle?

”Joo, katson, käy”, vastailin.

Mies otti vanhan, peltisen tuhkakupin, kai se oli sillä taskussa ja meni ensimmäiseksi vessaan. Hakemaan vettä, käsitin. Olin kaljavahtina, paljon luotettu henkilö.

Sitten kun koira oli saanut omansa, mies tuli takaisin sisään ja istui paikalleen.

”Kiitos.”

”Ei mitään.”

Melkein saman tien se teki lähtöä tupakalle.

”Poltatko sä?” se kysyi.

En tiennyt miehen nimeä. En tullut tietämään. En kysynyt tai jos kysyin, unohdin sen saman tien. Minun pääni ei ole mikään turha varasto.

Sitä seilaamista. Harkitsin lähteä, nousta paikaltani, mutta mies kysyi juonko, jos hän tuo tuopin? En kieltäytynyt. Aina silloin tällöin joku heittää tuopin, mutta sitä ei tapahdu kovin usein ja harvoin silloin, kun olisi sen tarpeessa. Eli en kieltäytynyt.

Seuraavassa vaiheessa katselimme ulkona kadulla koiraa, tavallinen pystykorva. En muista enää sen näköä, aina niissä on koirissakin omaa näköä, mutta eiköhän se ollut aika tavallinen koira. Se ei haukkunut, vaikka yleensä pystykorvat ovat sellaisia räksyttäjiä.

Muistan sen, että olin luopunut ajatuksesta, että menisin illalla Pasin ja Jaanan luo. Jos minulla olisi ollut kännykkä, olisin soittanut ja kertonut tilanteen. Lainaamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä Pasin numero oli minulla tallessa kännykän muistissa. Kaikki numerot, jotka minulla olivat, olivat nyt siellä kadonneen kännykän pilvipalvelussa. En tiennyt miten niihin numeroihin pääsisi käsiksi enkä tiennyt sitä silloin illalla muutenkaan. Olin juonut neljä kaljaa tai viisi ja koin olevani selvä, selvempi kuin koskaan, mutta jossain mieleni pimennossa myönsin, että se oli harhakäsitys. Koska en ollut syönyt kunnolla enkä edes muistanut milloin olisin syönyt oikean aterian viimeksi ja koska olin muutenkin huonossa kunnossa, tulin vähästä päihini.

Olin tämän koiramiehen siivellä ja jaloittelimme jonnekin Brahen kentän takana olevista taloista. Pysyimme tutuilla seuduilla. En tiennyt mitä tekoa minulla oli siellä, mutta olin ehkä juttuseurana. Minua tarvittiin ja muistan, että nousimme raput toiseen kerrokseen ja koiramies askarteli ulko-ovea auki, kun nainen aukaisi sen ja aloitti heti oman selityksensä. Se meni ohi korvieni paitsi siltä osin, mikä koski minua: ”Sinä jäät oven tälle puolelle.”

Aika hyvin sanottu. Nainen teki vielä kädellään sellaisen liikkeen, että se ikään kuin pystytti siihen väliin aidan, juuri käytävän puolelle, mutta tarkoitti kai heidän asuntonsa ovea ja kynnystä.

”Kiitos. Kyllä”, vastasin.

Koiramies vilkaisi takaviistoon ja nosti kättä. En kadehtinut häntä.

Ovi meni kiinni ja siinä oli vahva toiston tuntu. Käännyin ja tulin portaat takaisin ulos, tulin ovesta jalkakäytävälle ja totesin, että yö on lankeamassa. Kello ei ollut välttämättä vielä paljon, mutta oli jo pimeää. Oli ollut jonkin aikaa. En tiennyt kellonaikaa, koska minulla ei ollut enää kännykkää. Kun ihminen on tottunut siihen, tuntuu orvolta olla ilman. Se muuttaa tilannetta.

Menin vasemmalta kentän ohi. Katsoin niitä kerrostaloja Porvoonkadun siinä päässä ja ajattelin kotiparturiani: Miten löytäisin hänet? Milloinkohan näen hänet seuraavaksi? Sattumia tapahtuu. Tunnistaisiko hän meikäläisen ja minä hänet? En kaivannut ihmistä, vaan jotain aivan muuta.

Joku isä oli lastensa kanssa puistossa keinuttamassa näitä. Oikaisin hiekkakenttää heidän ohi. Näky paransi mielialaa, sillä se kertoi, että ei ollut vielä mikään toivottoman myöhäinen. En ollut myöhästynyt tai myöhästymässä Pasin ja Jaanan luota.

Vaasankadun ärrä oli auki. Kello oli tulossa yhdeksän. Kävin katsomassa. En tiedä milloin olisin ollut aiemmin yhtä kiinnostunut kellonajoista? En koskaan, oletan.

Viisi minuuttia myöhemmin olin tekemässä perinteiset eli tulin sitä omaa mäkeäni alas tai lähdin tulemaan, mutta pysähdyin kesken epäröimään. Minunhan ei pitänyt mennä tänään enää Lindan ja Terin luo. Ei ollenkaan. Sitä paitsi he voivat olla molemmat jo liikkeellä, hakemassa seuralaisia.

”Mikä on homman nimi?” kysyin kerran näiltä naisilta, silloin alkuaikoina.

”Me ollaan yhdessä seuralaispalvelussa.”

”Ootte vai?”

”Niin. Mitä siitä? Työ kuin työ.”

”Kyllä.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

4.12.2020  

 

Olemme ihailleet ikkuna- ja parvekemaisemassamme muun muassa yhtä riippuvaoksaista koivua, joka on erottunut paremmin sen jälkeen, kun puita on kaadettu Patteritien varresta ja sitä mukaa, kun syksy on edennyt ja kellastanut ja rusottanut lehdet. Eilen otin muutaman kännykkäkuvan tästä talveen valmistautuneesta puusta.

Päättymätön riemu on sivulla 887. Muistan kaikenlaista mitä tekstissä tulee vielä. Etukäteistieto ei vaikuta latistavasti lukukokemukseen. On kirjoja, joita lukee uudelleen ja uudelleen. Vertasin aiemmin näillä päiväkirjasivuilla Wallacea tyyliltään Volter Kilpeen, mutta häntä voi verrata myös vaikka Marko Tapioon, Marcel Proustiin, Claude Simoniin, William Faulkneriin. Kirjailijoita, jotka eivät ole suostuneet siihen muottiin, johon yksinkertaistuva yhteiskunta ajaa kaikkia ja siis myös luovia henkilöitä. Yksinkertaistuva? Onko väite kohtuuton, väärä? Yhteiskunta perää yksinkertaistamista ja virtaviivaistamista. Se vaikuttaa suuntautuneen tuotantoon, mieluummin siihen ja automaattiseen sellaiseen kuin tuotteeseen. Tuotteet kuin haukkapalat.

Yksinkertaistuva yhteiskunta? Muuttuva ainakin. Erilainen kuin ennen. Se mikä on seuraavaksi tulossa, on aavistettavissa, mutta kauempana tulevaisuus jää pakosta hämärään.

 5.12.2020

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on 46. tänä vuonna lukemani kirja. Olen lukenut kommentteja ja kirjaa jopa mainostetaan niin, että se ei varsinaisesti pääty, pitää paikkansa sikäli, että tapahtumat, asiat jäävät kesken, mutta lopetus on silti tenniksen pelaajalle sopiva pysäytyslyönti. Palloralli päättyi onnistuneeseen palautukseen.

Nostin kirjan palautettavien kirjaston kirjojen pinkkaan. Kiitän lainasta. Otin hyllystä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan Swannin tie, Swannin rakkaus, Proustin mahtikirjan eri osilla on monia nimiä. Proustia voi lukea missä ja aina vain ja minkä muun kirjan jälkeen tahansa. Saunan lämmetessä avasin seuraavaksi Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen ja luin ensimmäiset neljä sivua. On aika lukea aikaansaannokseni. Tiikerit on odottanut kesästä asti.

Ulkona on lämmön puolella ja voimakas etelävirtaus. Vähät lumet ovat sulaneet.

6.12.2020

Itsenäisyyspäivä, joka jää historiaan tasavallan merkkipäivänä, jona ei ollut juhlallista vastaanottoa presidentinlinnassa.

Kello on vähän yli kahdeksan. Olen lukenut vajaat sata sivua Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksesta eli noin kolmanneksen. Kaksi tai kolme virhettä on löytynyt, jotka olen korjannut. Muuta korjattavaa ja paranneltavaa on, mutta jätän sen uuteen versioon. Käsikirjoitus on ollut tähän mennessä epätasainen. Siinä on loistavia kohtia – jos voi itse arvostella niin – mutta on kohtia, jotka pitää kirjoittaa uudestaan. Sysään korjauskierroksen käyntiin, kunhan olen lukenut kässärin läpi ensin. Meneekö siihen useampi päivä? Luulen.

Luen muuna aikana Proustia ja katson läppäriltä jalkapalloa.

Repe(3)

 >>>jatkuu>>>  

YSI-BAARI aukesi sopivasti, kun tulin mäkeä alas. Ykä potki kengänkärjellä lenkin raksiin ja kääntyi takaisin sisälle. Hän ei huomannut minua tai ollut huomaavinaan.

En tiedä, mistä Ysin nimi tulee ja on saanut alkunsa, mutta joku väitti kerran, että se on sen takia vain yhdeksän, koska paikka ei ole täyden kympin arvoinen. Numeron vai rahan, ajattelin tai tuli nyt tässä mieleen.

Baarimikko, tuttu kaveri, Ykä ehti sopivasti tiskin taakse, kun tulin siihen ensimmäisenä asiakkaana.

”Terve. Joko on tarjoiluaika?”

”Bisse?”

”Joo. Pieni tuoppi.”

Ykä on vanhoja Kallion kundeja. Se pitää mainita nykyään erikseen, koska nämä kulmat ovat olleet vuosikaudet kovassa muutoksessa ja muokkaantumassa paremman väen asuinalueeksi. Mutta Kallio panee vastaan. Siinä on paljon vanhaa, tiheään rakennettua talokantaa ja joista osa on jo niin iäkästä, että museovirasto on ottanut ne holhoukseensa eikä siinä ole silloin jupeilla eikä jepeillä sanan sijaa.

Mitä sanoin Ykästä, hän on tietenkin vanhempi Kallion kundi kuin minä, sellainen omissa oloissaan viihtyvä perushyvä kaveri, joka puhuu vähän, katsoo aina samalla tavalla, lopettaa anniskelun tarvittaessa, mutta ei harrasta porttikieltoja eikä varsinkaan rähjää. Siinä naiset, jotka muuten olisivat parempia baarinpitäjiä ja parempia katsoa, he menevät harhaan, kun heidän pitää saada tuulettaa tunteitaan ja räksyttää kaikesta turhanaikaisesta.

Ykä askarteli omiaan tiskin toisella puolella ja minä istuin pallilla, katselin syrjäsilmällä miestä, peiliä siinä takana ja sitä kautta avautuvaa katunäkymää. Tuulikaappikomeron sisäovi kuului avautuvan. Ykä nosti katseen käsistään ja nyökkäsi. Kanta-asiakas, ajattelin. Huomasin siitä kuvakulmasta, että Ykä on harvinaisen paljon sen Lennyn näköinen, joka soitti siinä bändissä, jonka nimeä en muista, mutta Lenny kuoli muutama vuosi sitten ja miehestä tehtiin siinä legendaa, tehtiin tietenkin jo tämän eläessä.

Vanha papparainen, joka haki lehden tiskiltä, otti kahvin ja Ykä sanoi tuovansa.

”Tulossa on.”

”Oliko lehdessä mitään?”

”En ole lukenut vielä.”

Ai, miten rauhoittava tunnelma ja hiljaista, vastaherännyttä tunnustelevaa keskustelua. Ei uskoisi, että olimme keskellä Helsinkiä ja vilkasta kaupunkia.

Seuraava asiakas, toinen vanha mies. Puhe alkoi ja virisi vilkkaampana ikkunanvieripöydässä takanani. Ajattelin, että tästä hetkestä kun pystyisi pitämään kiinni. Pöytiä oli kaksi siinä ikkunaseinällä, ikkunan edessä ja kolmas ulko-oven toisella puolella pimennossa ja syrjässä. Sitten on vessavälikkö ja siitä läpi käynti takatilaan, jossa on bilispöytä ja muutamia tuoleja seinustalla. Hienoa tai hienointa siinä takatilassa on, että siellä on ikkuna, josta näkee talon takapihan ja nurmikon kauempana, muutaman koukeroisen, pienen puun tai pensaan rinteessä ja edempänä seuraavan kerrostalon likaisenkirjavan seinän.

Ikkunalaudat ovat sellaiset syvät poterot, jollaiset kuuluu olla vanhoissa taloissa. Ja kasarmeissa. Sellaisessa kasarmirakennuksessa olin minäkin, jonkin aikaa. Uusi kasarmi ja vanha kasarmi. Uudessa oli raukki ja vanhassa olimme me kahdeksan kuukauden miehet. Ja naiset myös. Armeija on parantunut siltä osin, että naiset hyväksytään tasavertaisina inttiin. Tosin mitä minä tiedän niistä entisistä tai muusta. Toinen seikka on, että nämä naiset, naistyyppi, joka tulee inttiin, ovat jotenkin sellaisia ylikunnollisia, sellainen termi tulee mieleen, nuoria, päämäärätietoisia naisia, joilla on vankat mielipiteet ja jotka katsovat tarkkaan omat, mahdolliset miesseuralaisensa. En kuulunut näihin. En olettanutkaan enkä yrittänyt mitään.

Hymähdin. Tajusin, että se tuli ääneen tai puoliksi, mutta Ykä ei kääntänyt päätään. Hän tyhjensi kai astianpesukonetta, essu siististi edessä. Ykän kanssa ei tarvinnut jutella, siitä fiksu tyyppi.

Minulla oli koulupohjaa niin paljon, että olin lähtöön aliupseerikouluainesta, mutta jätin palaamatta heti ensimmäiseltä lomalta, sain poistumiskieltoa ja kun pääsin ulos toisen kerran, jäin sille tielle. Minusta tuli kahdeksan kuukauden mies muutamaksi päiväksi, mutta kun en palannut siltä toiseltakaan lomalta, vaan minut piti hakea poliisivoimin, hätäännyin ja keksin hakea lykkäystä. Siinä yhteydessä selvisi tai ehkä se oli ollut viranomaisten tiedossa jo aiemmin, mutta silloin tuli yhtenä vaikuttimena esiin, että olin ollut katkaisussa ennen inttiä. Se painoi vaakaa niin, että minulle pantiin kolme vuotta lykkäystä. Jotenkin luin ilmeistä, kun olin sen asiaa hoitavan lautakunnan edessä, että tämä on sama kuin ennakko ja että kukaan ei usko, että kävisin enää intin loppuun. Eli kolme vuotta ensin tällä lailla, aika pitkä aika ja sen jälkeen tulee todennäköisenä lopullisena päätöksenä, että minut vapautetaan toistaiseksi asepalveluksesta. Siirryn B-miesten kirjoihin.

Luotin siihen. Laskin niin. Seuraavat kutsunnat ovat kohtapuoliin, joten se selviää pian.

Minulla oli kaksikymppiä rahaa, kun tulin Ysiin. Pasi siirsi tililleni viisi euroa, joten saatoin nostaa automaatilta kaksikymppisen. Lopputiliä ei näkynyt vielä enkä odottanutkaan sitä.

Join tuoppini, nousin ja lähdin. Olin ylpeä itsestäni. Minulla oli sentään selkärankaa.

Pasi oli ehdottanut, että kävisin syömässä, mutta päätin poiketa ensin Lindan ja Terin luo. Vähän tunnustelemassa. Sellainen hauska juttu, että se nuorten naisten kimppa-asunto on siinä samassa kerrostalossa, jossa asuin äitini kanssa lapsuuteni ja nuoruuteni. Vielä hauskempaa: Ne ovat viereiset asunnot. Aikamoinen tuuri.

Viime syksynä tutustuin Lindaan. Oli päiväaika, Populuksessa menoa ja tarinoin nuoren, hyvännäköisen naisen kanssa. Linda. Ymmärsin, että hän oli vapaalla, vietti vapaapäivää ja luulin ensin tyhmyyttäni, että hän oli joku konttoristi tai opiskelija. Olin sopivassa nosteessa, puhuin paljon ja huvitin tätä Lindaa ja tyrkytin itseni saattamaan hänet asunnolleen, joka osoittautui sitten tutuksi paikaksi. Se tarkoitti, että saatoin hänet vain siihen asunnon ovelle ja tein täyskäännöksen.

”Kyllä sä voit tulla sisälle”, Linda nauroi ja veikisteli, mutta en mennyt.

”Toisen kerran. Sovitaan näin. Heippa.”

Tulin tuttua reittiä Vaasankadulta rinnettä alas alaovelle ja painoin summeria. Minulla oli kiire, hätä. Se yllätti. Tyhmää ja typerää. Epäilin ja olin huolissani avaako joku vai ei, mutta ehdin vasta ajatella sitä, kun summeri pärisi ja vedin oven auki. Kolistelin hissiin. Se on vielä niitä vanhoja rautahäkkejä. Ylhäällä oli huoneiston ovi jätetty valmiiksi auki minulle. Hyvä.

Menin sisään ja tajusin myöhässä, että en katsonut vanhan kodin ovea ohimennessäni. Nyt ei kerinnyt. Sitä paitsi mitä siitä, siellä asuu uusia ihmisiä, jotka omistavat asunnon tai ovat vuokralla. Siellä on toinen komento. En tuntisi tai näkisi siellä mitään tuttua, vaikka soittaisin ovikelloa ja pyytäisin saada käydä sisällä. Ja jota en tee. En pyydä. Älä pyydä, komennan itseäni aina silloin tällöin varmuuden vuoksi. Selvänä se onnistuu, mutta jurrissa saan joskus hulluja päähänpistoja ja jotka panevat katumaan jälkikäteen.

”Hei”, tervehdin.

Linda näkyi olevan ylhäällä jalkeilla. Tai hän istui keittiön tuolilla, toinen ylös asti paljas sääri koukussa ylhäällä niin, että jalkaterä oli tuolilla perseen vieressä. Notkea mimmi. Hänellä oli pelkkä yöpuku päällä ja söi jotain. Ehkä se oli persikka. Meikäläisen vatsa kurahti. Se oli kuin tervetulotoivotus.

”Kusettaa”, sanoin seuraavaksi ja ryntäsin vessaan.

Teri oli siellä pesemässä hampaitaan. Hän hypähti rajusti puoliväliin kattoa, kun pamahdin siihen varoittamatta.

”Anteeksi nyt on pakko”, sanoin. ”Kusettaa.”

Teri mulkaisi peilikaapin peilin kautta.

Aukaisin vyön, pudotin housut ja nostin pöntön kannen.

”Meinaatko paskantaa?” Teri kysyi. Ällistyneenä. ”Tulee noin vain.”

”En. Kusen.”

Olen oppinut ja opetettu kusemaan istuallani. Olen elänyt sellaisessa naisten taloudessa, jossa ei hyväksytä virtsankeltaisia kusitippoja pöntön istuinlaudalla tai erottumattomia sattumia vessan lattialla.

”Tulee tänne kuin kotiinsa”, Teri otti uusiksi ja poistui sen sanottuaan. Loput jäi kuulematta.

Kolme kaljaa poltti tulla ulos. Laskin, että kaksi niistä imeytyi, mutta kolmas siivilöityi siltään läpi. Johonkin sisuksissa sattui.

Nuoret naiset olivat linnoittautuneet sillä välin molemmat keittiöön, istuivat toisiaan vastapäätä ja ikkuna oli kirkkaana niiden takana. Aurinko paistoi siihen. Se oli kuin asetelma tai elokuvaa.

Ehkä se oli paistanut äsken, kun olin ulkona, mutta en ollut katsonut.

”Hyvää syntymäpäivää”, Linda toivotti.

Siitä tajusin, että on Lindan syntymäpäivä, hänen, ei todellakaan minun ja jota hän ei tiedä. Menee vaikeaksi.

”Onko me tunnettu vuosi?” kysyin.

”Niin vaikuttaa. Sun luulisi muistavan sen.”

Olin valehdellut Lindalle, puhunut perättömiä ja väittänyt, että meillä on sama syntymäpäivä. Tein vaikutusta tai yritin sitä. Kuten sanoin, jurrissa tulee hulluja ja päättömiä ideoita.

Huomasin, että minua ei pyydetty istumaan. En ollut välttämättä tervetullut. Olin tullut väärään aikaan, ehkä myös vääränä päivänä. Huomasin myös, että pöydällä ei ollut mitään lahjapaperikääreitä, joten Linda ei ollut saanut lahjoja keneltäkään.

Varsinainen salapoliisi.

”Monen aikaan sä olet syntynyt?” Linda kysyi. ”Tarkka aika?”

Meni jonkin aikaa ennen kuin se lävisti tajunnan: ”Aikaa?”

”Niin.”

”Se on hönössä”, Teri huomautti.

Kiitti vain, sanoin hiljaa mielessäni.

Linda ja Teri ovat erilaisia. Siksi mä pidän Lindasta. Kaikki pitää siitä. Linda on herkkä ja hieno likka.

”Syntymäaika?” Linda jatkoi.

Hän näytti sitä kädellään. Kämmen heilui ja viittilöi. En ymmärtänyt viestiä.

”Ääliö”, Teri säesti.

”Mä olen syntynyt viisi kolmekymmentä”, Linda kertoi. ”Aamulla varhain.”

Kädet olivat viisareina.

”Niin.”

”Sano nyt, että sä olet syntynyt samaan aikaan, samalla kellonlyönnillä, samoista napanuorista.”

Eli Linda ei ollut uskonut puheitani tai ei uskonut enää. Kahvi haisi nenään. Se kouraisi mahasta. En tiedä herättikö se ruokahalun vai päinvastoin puistatti?

”Anteeksi häiriö ja että lainasin teidän vessaa.”

”Ei mitään”, Linda vastasi. ”Olisi luullut, että sä tuot kukkia vähintään. Vuosipäivä ja kaikkea.”

”Anteeksi”, toistin kuin mikäkin hölmö.

Onko siitä vuosi? ajattelin. Niin.

”Odota sitten”, sanoin. ”Älä lähde minnekään.”

Linda naurahti.

”Näkyy”, sanoin ja lähdin.

Kun painoin asunnon oven kiinni perässäni, koira tuli meiltä eli sieltä meidän ex-kodista, labradorinnoutaja ja joku nainen sen kanssa. Nyökkäsin ja menimme samaan hissiin ja koira ja minä pidimme silmäpeliä ja nainen kurkki kännykkäänsä.

Kännykkä, muistin.

Pidin kohteliaana miehenä ulko-ovea auki ja koira ja nainen menivät ja kääntyivät alas kohti Aleksis Kiven katua. Viime hetkellä sain ovesta uudelleen kiinni ennen kuin se olisi mennyt kiinni.

Minuuttia myöhemmin soitin Lindan ja Terin ovikelloa. Teri tuli avaamaan: ”Hä!” hän älähti. Ja taakseen: ”Repe on taas täällä. Sun sielunveljellä on asiaa.”

”Jätinkö mä kännykkäni tänne?”

Typerä kysymys, ajattelin. Tai tyhmää oli, että kysyin sen ennen kuin olin tukevasti sisällä.

”Ei”, Teri vastasi. ”Muuta?”

”Ei muuta. Kiitos. Sano terveisiä.”

”Sanon.”

Ovi sulkeutui ja jäin rappukäytävän hiljaisuuteen. Kuulin eri suunnista suodattuvia, vaimeita ääniä, mutta niistä ei ottanut selvää mikä tuli mistäkin? Lähdin kiertämään rappuja alas.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 1.12.2020  

Joulukuu alkaa, joulu lähenee. Yöllä on satanut ohuen kerroksen lunta. Vallitien pinta on melkein koskematon. Yhden pyörän ura näkyy, varhainen polkupyöräilijä on ollut matkalla töihin. Eilen iltapäivällä, kun teimme kävelylenkin, oravan jäljet erottuivat selvinä, koska ne olivat painuneet valkoisen lumikerroksen läpi niin, että asvaltti piirtyi tummana jälkien pohjassa.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu -teoksen takakannen esittelyssä on maininta, että kirjailija ”tutki koko kirjoittajanuransa ajan kokeellisuuden, vilpittömyyden ja viihdyttävyyden suhdetta taiteessa...” Niin tekee. Myös muissa teksteissään tai niissä suomennetuissa novelli- tai kirjoituskokoelmissa, jotka on suomennettu ja jotka olen lukenut: Kummatukkainen tyttö. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja.

Oletan, että olin kuullut silloin tällöin huhuja Wallacesta ja Infinite Jest -teoksesta, mutta vasta, kun olin lukenut Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirjan Maailmojen loput, jossa kirjoittajakaksikko keskittyy kirjojen lopetuksiin ja samalla kirjan kaareen alusta loppuun ja johon Tommi Melender oli ottanut mukaan myös Infinite Jest -romaanin, vaikka sitä ei ollut saatavissa suomeksi, vasta tämän herättelyn jälkeen aloin etsiä kirjastosta Wallacea.

Eilen ajattelin, että suomalaisessa romaanitaiteessa ainakin Volter Kilpi on ollut samanlainen pyörryttävän tarkka ja yksityiskohtiin asti pureutuva kirjoittaja. Olen lukenut Alastalon salissa ja Kirkolle ja pitänyt molemmista.

2.12.2020

Jalkapallokulttuurissa tapahtuu: Suomen naiset voittivat em-karsinnoissa vieraissa Skotlannin joukkueen ja varmistivat vähintään toisen sijan lohkossaan ja jatkokarsinnat.

Eilen aamulla oli jouluisen talvinen maisema, satoi lunta isoina hiutaleina, mutta etelävirtaus sulatti lumen, sade muuttui vedeksi ja maa mustui taas. Asvaltti kiiltelee märkyyttään katulamppujen alla.

Eilen pääsin Päättymätön riemu -luennassa sivulle 687. Kaksi kolmasosaa luettu ja kolmannes edessä. Narkkarien käänteitä ja riippuvuuden kirjavia ongelmia, tennisläisten keskenkasvuisten kohellusta ja opiskelun oheistoimintaa, rikollisia, tappelua, ampumista. Elämän kirjoa yhdeltä puolelta ja kantilta ja amerikkalaista höyrähtäneisyyttä. Koska luin tekstin alkukielellä kesällä, tiedän verraten hyvin mitä kaikkea on tulossa vielä ja millä pääsen herkuttelemaan jatkossa. Lukeminen on ilo.

 3.12.2020

Ilmatieteenlaitoksen pakkasrajan kuvaaja piirtää melkein vaakaa viivaa pujotellen tai neuloen nollarajan molemmin puolin. Säätyyppi vaihtuu äkkiä pakkasesta sulaan ja takaisin. Ennen aikaan nimitettiin näitä aikoja rospuutoksi vai koskiko se enemmän kevätpuolta?

Kolme viikkoa jouluaattoon. Jouluvalmistelut kiihtyvät. Kirjoittelin aamupuhteen joulutervehdyksiä kortteihin, jotka menevät lähetettävien pakettien mukana. Helena laittaa niihin vielä omat lisäyksensä ja oman nimensä, paketoi paketit valmiiksi, ajantasaiset osoitteet ja oikeat kännykkänumerot seurantaa varten ja kiikutamme ne postin asiamiehelle.

Eilen illalla lopetin Päättymätön riemu -luvun sivulle 770. Tänään on kymmenes päivä, jona luen tätä mielenkiintoista, hersyttävää, antoisaa ja kokeellista sanataideteosta. Siitä jää tunnelma. Se on kuin matka.